Part 8

Mutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, mikä toi mieleen syvät kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavaa keskeltä tyhjää ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olin pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd Inwood oli astunut näyttämölle. Tullakseni siitä vakuutetuksi tähyilin hänen varjoansa ja havaitsinkin sen, muodottoman laikan, mikä oli yhtä leveä kuin hänen ruumiinsa — aurinko oli aivan keskitaivaalla — ja liikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus siitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi kamppailuksi.

Huusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen, mihin vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan sitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien iskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni edessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin:

"Herran tähden...!"

Mutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin kumoon.

"Pysy syrjässä, poikaseni!" kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.

Ja sitten huusi Paulin ääni: "Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme rauhanhieromisistasi!"

Heidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tietänyt, missä Paul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta sain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti huutavan: "No, etkö aio pysyä erossa!"

Sitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän voihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden nopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.

Huusin apua, ja Gaffer Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin hänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän töytäsi taistelijoihin ja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen: "Herra Jumala, minä törmäsin suoraan niihin!" — hän ponnahti pystyyn ja karkasi hurjaa vauhtia kentältä.

Minä en kyennyt tekemään mitään ja jäin sentähden istualleni, voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikaisevan kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt näkemään mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn, minkä näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan, minkä kovasti ponnistavat kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, mikä mutkistui pari kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten. Siinä kaikki, ja hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää välähdyksiä, ja varjo oli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja minulle muistui mieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat tuijottaneet toisiinsa silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän lamimikon pohjalla luikerteleviin juuriin.

Minut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijani olivat saaneet vihiä siitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukolla talosta. Gaffer Bedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu nykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen salaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset antoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita, etten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko! kyseellisestä tieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt ruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.

MILL VALLEYN ÖINEN HIRVIÖ.

I.

Hän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin harjalla vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä. Mutta hänen kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden lomitse puhaltavan tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa. Tuuli kantoi siivillään tiheää sumua, ja vaikk'ei hän saattanutkaan nähdä sumua, hän tunsi sen kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän istui, oli märkä.

Hän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja äänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan sähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän ei halunnut valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän kulki pimeydessä. Maa tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta hänen jalkainsa alla, sillä sitä peitti kuiva havu-, lehti- ja multakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu vuosikausiin. Lehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei hän kyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen tunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin puunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita, hän aavisti niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli kummallinen tunne omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia runkoja, jotka olivat kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä tahansa olisivat voineet musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi sen, ja hän odotti tapaavansa tien tai polun, joka johtaisi sinne.

Kerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka puolella hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän joutui sakeaan pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän pois. Silloin hän sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon maahan jalkojensa juurelle. Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi lyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän näki korkearunkoisten puiden keskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden, sammutti lyhtynsä ja kulki pitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva tiheä lehvistö oli suojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä paikallisvaisto, ja hän tiesi lähestyvänsä taloa.

Mutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan jalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä nytkähti hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi syrjään ja kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa, jännittyneesti odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken, ihmetellen, mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä se ei äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti vaani yhtä kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän kohotti lyhtyään, painoi nastaa, katsoi... ja häneltä pääsi kova kauhun parkaisu. Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan tai vuohen tai raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki. Lyhdyn räikeä, kirkas hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti näyn, jota hän ei olisi unohtanut tuhannessakaan vuodessa — pitkän ja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea tukka ja parta ja joka oli apposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi parkittuja mokkasiineja ja vyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta. Miehen käsivarret ja jalat olivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa. Miehen iho oli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen alla liikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.

Mutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut muurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut toisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen sinisissä silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä oleva tukka ja parta ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi heittäytyäkseen hänen kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä välähdyksessä, ja hänen huutonsa vielä kestäessä outo olento teki hyppäyksensä, hän heitti sitä lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän tunsi toisen jalkojen törmäävän kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja pakoon villimiehen ryskähtäessä raskaasti suulleen pensaikkoon.

Kun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan. Hän kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut ilmaista itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat kahisisivat ja että häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille revolverinsa, mutta pani sen jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas rauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä poistumaan metelittä. Hän kuuli useasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä etsien ja seisahtui välillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä mielijohteen. Hänen toinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän hapuili ensin ympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä heilahdustilaa kädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään. Se ei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin pensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa hän ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes hänen polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei erottanut mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain kastepisarain tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn, meni kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.

Hän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui hyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan asentoon, kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan, ilmeisesti jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi juoksemaan kädet polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään satulaan, sai jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli jalkojen nopeaa töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut enää mitään.

Pahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja joutui nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä ollut yhtään poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen paluutie kulki oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata sitä. Puoli tuntia ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän laskeutui pyörältä. Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen, kapusi aidan yli, mikä ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta, levitti sanomalehden maahan ja istuutui.

"Uhhuh!" pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja kosteutta.

Ja "Uhhuh!" toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten päästä palaamaan.

Mutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa vaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja odotti aamun valkenemista.

Hän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren aavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan, että haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki, miten yö sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt, tähdet ja kuu loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana Kalifornian kesäyö. Hän koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden haukunta häiritsi häntä. Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä laulua. Kun hän katseli ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden lopettaneen mekastuksensa ja juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja sen jäljestä juoksi, nyt laulamatta, sama alaston olento, jonka hän oli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli nuori aavikkosusi, ja se oli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi katselevan miehen näkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan pystyyn, kiipesi aidan yli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän ei saattanutkaan tehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen ja Mill Valleyin välillä.

Hän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä hän pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin ohjaustangon ylitse.

"Tänä yönä minua ei totisesti onni potki", mutisi hän tutkiessaan polkupyöränsä murtunutta haarukkaa.

Ja hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa jalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja melkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi tieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden varvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä tarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut vuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja tiesi, ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään sitä, vaan tyytyi piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.

Ja jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä: se juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla. Olento seisahtui aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Mutta sen sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa, olento hypähti ilmaan, tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja ponnahteli reippaasti oksalta oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä lailla kymmenkunta jalkaa muurin yläpuolelle ja heittäytyi muurin ylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten maahan ja katosi näkyvistä. Toinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti muutamia minuutteja ja lähti sitten vaellustaan jatkamaan.

II.

Dave Slotter nojautui uhittelevasti liikepöytään, mikä sulki pääsyn James Wardin, toiminimi Ward, Knowles & Co:n vanhemman osakkaan yksityiskonttoriin. Dave oli pahalla päällä. Kaikki olivat katselleet häntä epäluuloisesti esikonttorissa, ja mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli tavattoman epäluuloinen.

"Sanokaa Mr Wardille, että asia on hyvin tärkeä", kiivaili hän.

"Kuulettehan, että hän par'aikaa sanelee eikä tahdo häiriintyä", kuului vastaus. "Tulkaa uudelleen huomenna."

"Huomenna on myöhäistä. Painelkaa vain sisään ja sanokaa Mr Wardille, että kysymyksessä on elämä tai kuolema."

Sihteeri epäröi, ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Sanokaa hänelle vain, että olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä ja että tahdon antaa hänelle tietoja."

"Mikä on nimenne?" I

"Älkää välittäkö nimestäni. Hän ei tunne minua."

Päästessään sisälle yksityiskonttoriin Dave oli yhä sotaisella tuulella, mutta kun hän näki siellä olevan kookkaan, vaalean miehen, joka parhaillaan oli sanelemassa nais-pikakirjurille, käännähtävän tuolissaan häntä katsomaan, hänen mielentilassaan tapahtui äkillinen muutos. Hän ei tietänyt, miksi se tapahtui, mutta hän oli siitä salaisesti kiukuissaan itselleen.

"Oletteko Mr Ward?" kysyi hän typertyneellä äänellä, mikä kiukustutti häntä entistä pahemmin; Hän ei ollut lainkaan aikonut kysyä sitä.

"Olen", kuului vastaus. "Ja ken te olette?"

"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Olen teille outo, ja nimeni on samantekevä."

"Lähetitte sanomaan olleenne Mill Valleyssa viime yönä."

"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave ja katseli epäröivästi pikakirjoittajattareen.

"Niin. Millainen asia teillä on? Minulla on koviin kiire."

"Tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken, sir."

Mr Ward loi häneen pikaisen, läpitunkevan silmäyksensä.

"Voitte olla vapaana muutaman minuutin, miss Potter."

Tyttö nousi, kokosi paperinsa ja poistui. Dave katseli hämmästyneenä James Wardia, kunnes tämä katkaisi ajatussarjan, mikä parhaillaan alkoi ounastella hänen aivoissaan.

"No?"

"Olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä", aloitti Dave hämillään.

"Sen olen jo kuullut. Mitä haluatte?"

Ja Dave jatkoi, erään varmistuvan vakaumuksensa uhallakin, mikä oli aivan järjetön.

"Olin talossanne, puistossanne, tarkoitan."

"Mitä te siellä teitte?"

"Aioin tehdä sisäänmurron", vastasi Dave aivan rehellisesti. "Sain tietää, että asuitte siellä aivan yksiksenne kiinalaisen kokin kanssa, ja se kuulosti houkuttelevalta. Mutta en tehnyt sisäänmurtoa. Tapahtui sellaista, mikä esti minut siitä, juuri sen tapahtuman tähden nyt olen täällä. Tulen varoittamaan teitä. Kohtasin villin miehen, joka oli vapaana puutarhassanne — oikean paholaisen. Minunlaiseni hän olisi voinut repiä tuhanneksi kappaleeksi. En ole milloinkaan juossut niin kuin sitä miestä pakoon. Sillä ei ole juuri nimeksikään vaatteita, se kiipeilee puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin sen ajavan takaa aavikkosutta, ja totisesti susi ei jätättänyt silloin, kun molemmat katosivat näkyvistäni."

Dave vaikeni ja tarkasteli, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta ne eivät vaikuttaneet lainkaan. James Ward näytti levollisen uteliaalta, siinä kaikki.

"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies, sanotte. Miksi saavutte tänne siitä minulle kertomaan?"

"Varoittamaan teitä vaarasta. En ole hentomielisimpiä, mutta en pidä ihmisten surmaamisesta... turhan päiten, tarkoitan. Mielestäni olitte vaarassa. Arvelin, että minun oli varoitettava teitä. Sellainen on asiani, rehellisesti sanottuna. Luonnollisesti, jos tahdotte antaa minulle jotakin vaivoistani, otan annin vastaan. Sekin oli tarkoituksenani. Mutta en välitä siitä, annatteko minulle jotakin vai ettekö. Joka tapauksessa olen varoittanut teitä ja tehnyt velvollisuuteni."

Mr Ward mietiskeli, rummutellen sormillaan kirjoituspöytää. Dave näki, että hänen kätensä olivat isot, voimakkaat ja hyvinhoidetut, mutta kovasti auringonpaahtamat. Hän pani myöskin merkille seikan, mikä jo ennemminkin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan — Mr Wardilla oli kapea suikale ihonväristä kasvolaastaria toisessa silmäkulmassa. Mutta ajatus, mikä väkisin pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä, oli toistaiseksi yhtä järjetön kuin syntyessäänkin.

Mr Ward otti povitaskustaan esille lompakkonsa, veti siitä setelin ja ojensi Davelle, joka sitä taskuunsa tunkiessaan havaitsi sen kahdeksikymmeneksi dollariksi.

"Kiitos", sanoi Mr Ward osoittaen, että keskustelu oli päättynyt. "Annan tutkia asiaa. Vapaana liikuskeleva villi mies on vaarallinen."

Mutta Mr Ward oli niin tyyni, että Dave saavutti jälleen rohkeutensa. Lisäksi oli uusi olettamus välähtänyt hänen mieleensä. Villi mies oli ilmeisesti Mr Wardin veli, mielipuoli, jota pidettiin yksityisesti eristettynä. Dave oli kuullut jotakin sentapaista. Kenties Mr Ward tahtoi pitää seikkaa salassa. Sen tähden hän oli antanut kaksikymmentä dollaria.

"Kuulkaahan vielä", aloitti Dave, "kun ajattelen tarkasti asiaa, muistuttaa se villi mies kovasti teitä..."

Dave ei päässyt pitemmälle, sillä samassa silmänräpäyksessä hän näki Mr Wardissa merkillisen muutoksen ja tuijotti samoihin hirveän raivokkaihin silmiin kuin edellisenä yönä, samoihin raatelukynsiin ja samaan valtavaan jättiläishahmoon, joka silloin aikoi karata hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla hänellä ei ollut sähkölamppua heittoaseena, ja kaksi lihaksikasta käsivartta kietoutui hänen ympärilleen niin kauhealla voimalla, että häneltä pusertui tuskan voihke. Hän näki toisen valkoisten hampaiden paljastuvan aivan kuin koiralla, kun se tahtoo purra. Mr Wardin parta hipoi hänen kasvojaan, ja hampaat olivat aivan iskemäisillään hänen kurkkuunsa. Mutta ne eivät iskeneet. Sensijaan Dave tunsi toisen ruumiin jäykistyvän kuin rautaisesta tahdonvoiman pakosta, ja sitten hänet lingottiin menemään sellaisella voimalla, että ainoastaan seinä saattoi estää hänen vauhtinsa, ja hän jäi läähättäen lattialle makaamaan.

"Mikä on tarkoituksenne, kun tulette tänne rahoja kiristämään?" tuiskahti Mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa raha minulle takaisin."

Dave ojensi setelin hiiskahtamattakaan.

"Luulin teidän tulleen hyvissä aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pysykää ikuisesti poissa näkyviltäni ja kuuluviltani, muuten panetan teidät vankilaan, mikä onkin oikea paikkanne. Käsitättekö?"

"Kyllä, sir", läähätti Dave.

"Nyt menkää."

Ja Dave meni, mitään hiiskumatta, ja hänen molempia käsivarsiansa pakotti sietämättömästi Mr Wardin hirvittävän kovan otteen jäljiltä. Kun hänen kätensä oli ovenrivalla, hänet pysäytettiin.

"Teillä on ollut hyvä onni", sanoi Mr Ward, ja Dave pani merkille, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teillä on ollut hyvä onni. Jos olisin tahtonut, olisin voinut reväistä lihakset käsivarsistanne ja nakata tuohon paperikoriin."

"Niin, sir", sanoi Dave, ja hänen äänestään soinnahti vilpitön vakaumus.

Hän aukaisi oven ja poistui. Sihteeri katseli häntä kysyvästi.

"Uhhuh", sanoi Dave ainoastaan, ja niine hyvineen hän katosi konttorista ja tästä kertomuksestamme.

III.

James G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta hyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut ratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten muuttui pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi ihmistä, ja ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia. Hän oli luultavasti tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista syvällisemmin kuin tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan parhaat asiantuntijat. Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin kaikki siihen saakka tunnetut. Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat mielikuvituksenlennot olleet päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori Jekyll eikä Mr Hyde, eikä hän ollut samanlainen kuin onneton nuori mies Kiplingin "Greatest story in the world"-kertomuksessa. Hänen molemmat persoonallisuutensa olivat niin sekaantuneet toisiinsa, että ne todella koko ajan olivat tietoiset itsestään ja toinen toisestaan.

Hänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka oli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa ja kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa minässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa alkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä hän ei kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja aina niitä molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt mitä toinen teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä eikä muistoja menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä oli elänyt. Tämä alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se eli nykyajassa, sen oli pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo eletty hämärässä muinaisuudessa..

Lapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja kotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mistä hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi etsittävä. Niinpä he esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen tavatonta uneliaisuuttaan aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista virkeyttään öisin. Kun he tapasivat hänet kuljeskelemassa portaissa tai eteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla katoilla tai harhailemassa vuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta todellisuudessa hän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen viettinsä vaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille totuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa ylenkatseellisesti leimattiin "uniksi".

Asian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan tullessa. Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä pakkoaitauksena. Hän kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä. Yö kutsui häntä. Mutta kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää milloinkaan koettanut muille selittää tilaansa. Muut panivat hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin — mutta hyvin monesti tuloksetta. Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa kehittyi, niin että hän vietti suurimman osan öitään ulkosalla, missä eli toisen minänsä elämää. Siitä seurasi, että hän nukkui aamupäivät. Aamupäivälukeminen ja koulunkäynti oli mahdotonta, ja havaittiin, että hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin. Silloin kasvatettiin ja kehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.

Mutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin pienenä pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä. Kotilääkärit nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi, suvustaan huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka hänellä oli, pitivät häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän voitti heistä jok'ainoan kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja konnankujeiden keksimisessä, eikä kukaan tohtinut tapella hänen kanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin mielipuolisen raivokas.