Part 10

Hän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta metriä jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa leveä, hyvin heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli kovasti janoissaan. Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan, silmät suunnattuina vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen sietämättömyyttä hän laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin polvilleen. Minuutit vierivät, ja hänen jännityksensä helpotti vähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut minkäänlaista vaaraa, mutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja kumartua veteen, hän havaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella puolella.

Se saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti pensaissa, ja sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli vähällä päästä huudahdus, ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja ympäröi monen viikon ikäinen punertava parta. Niiden silmät olivat siniset ja kaukana toisistaan, ja silmäkulmissa oli naurunkureita, vaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja kärsivä.

Kaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa ei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki niin nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen. Hän tähtäsi, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli kuoleman oma. Oli mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.

Mutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti. Vesipulloa pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti vettä kohden täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan. Käsivarsi ja pullo ja punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä sulkeutui jälleen. Hän odotti kauan, mutta sitten hän hiipi janoaan sammuttamatta takaisin hevosensa luo, ratsasti hitaasti auringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi vastalaidan metsien suojaan.

II.

Uusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta ulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota. Metsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies, karhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle päästyään. Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä. Romua ja ruosteisia tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot olivat myllertäneet sen kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan vieressä oli nimi- ja numerolaudoilla varustettuja hautoja. Keittiönoven pielessä kasvavassa tammessa riippui kaksi risaisiin, kauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä miestä. Niiden kuihtuneet ja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet lainkaan ihmiskasvoja. Kimo päristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä rauhoittavasti ja sitoi sen loitolle hirtetyistä.

Sisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän polki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista tähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään huoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli pidetty haavoittuneita.

Hän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan. Kymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki taskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä pälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä aika häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui paitansa, veti sen hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.

Juuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä korviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään multaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja tähysti. Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän toiselta laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta. Joitakuita laskeutui maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti, että miehet eivät aikoneet viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat neuvottelevan, sillä hän kuuli niiden puhelevan kiihkeästi vierasten maahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika kului, mutta ne eivät näyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa nahkakoteloon, nousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi, omenasäkki satulannupilla.

Hän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin äkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se aloitti laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain poikanen, yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa, ja se hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa silmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki vilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat saaneet hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden tähtäävän pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä kiikkuvien kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset perääntymään talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta hän ratsasti nopeasti ja kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten painautuneena, toisella kädellä pidellen omenasäkkiään ja ohjaten hevostaan toisella.

Talon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja antoi sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien pamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo teki kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne laskettelivat laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa eri pamahduksia. Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei havainnut, sitävastoin hän huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän hätkähti ja painautui vielä entistä matalammaksi, kun kolmas kuula, mikä oli ammuttu liian alas, osui kiveen hevosen jalkojen väliin ja kimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin jokin kummallinen hyönteinen.

Laukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä tuli hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt vahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen. Aivan niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten monet parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien hevostensa luokse. Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan päässyttä miestä täyttä karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen, jolla oli hänelle tuttu punainen parta, putoavan polvilleen maahan, heittävän kiväärin poskelleen ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti pitkää laukausta.

Nuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja heittelehti puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen tähtäyksen. Vielä ei kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka hyppäyksellä. Sinne oli enää vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.

Mutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen kuuloaistimuksensa, sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan hitaasti satulasta pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet näkivät hänen putoavan, näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun se kohtasi maan, ja näkivät hänen päällensä valahtavan kokonaisen vyöryn punaposkisia omenoita. Katselijat nauroivat odottamattomalle omenasateelle ja taputtivat käsiään punapartaisen miehen mestarilaukaukselle...

YÖN LAPSI.

Oltiin vanhalla Alta-Inyo-klubilla — oli sanfranciscolaiseksi lämmin yö — ja kaukainen katuhälinä tunkeutui vaimenneena sisälle avoinna olevista ikkunoista. Keskustelu oli kosketellut virkamiesten lahjomista, viimeisiä merkkejä siitä, että kaupunginhallitus tultaisiin puhdistamaan valonaroista aineksista, ja sitten kääntynyt yleensä elämässä vallitsevaan hirvittävään kehnouteen ja mädännäisyyteen, kunnes joku sattui mainitsemaan O'Brienin nimen — O'Brienin, lupaavan nuoren nyrkkeilijän, joka oli menettänyt henkensä kilpaottelussa edellisenä iltana. Oli kuin ilma olisi kohta puhdistunut. O'Brien oli ollut ihanteellismielinen moitteeton nuori mies. Hän ei juonut, ei tupakoinut eikä käyttänyt voimasanoja, ja hänen ruumiinsa oli ollut kuin nuoren jumalan. Olipa hänellä ollut rukouskirjansa mukana otteluissa. Se löydettiin hänen takkinsa taskusta pukuhuoneessa... jälkeenpäin.

Nuoruus, puhdas ja terve, tahraton. Nuoruus oli ihanaa ja ylistettävää meistä yöistujista, joilla itsellä se oli takana ja keski-ikä käsissä, ja me ylistimme Nuoruutta niin intomielisesti, että loihdimme hereille Romantiikan ja annoimme sen tuntikaudeksi vietellä itsemme kauas pois inhimillisestä yhteiskunnasta ja sen uhkaa täynnä olevasta hälystä. Bardwell tavallaan aloitti siteeraamalla Thoreauta, mutta vanha, kaljupäinen ja pöhöttynyt Trefethan se otti kiinni siitä sitaatista ja muuttui ruumiillistuneeksi Romantiikaksi kokonaisen tunnin ajaksi. Aluksi aprikoimme, montakohan visky-grogia hän olikaan mahtanut ottaa päivällisen jälkeen, mutta hyvin pian meiltä unohtui kaikki sellainen.

"Oli vuosi 1898 — ja olin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen silloin", sanoi hän. "No, tiedän teidän kaikkien nyt laskevan yhteen. Olette oikeassa. Minä olen neljäkymmenseitsen-vuotias nyt, näytän kymmentä vuotta vanhemmalta, ja lääkärit sanovat... piru periköön lääkärit!"

Hän kohotti korkean lasinsa huulilleen ja maisteli harvakseen suuttumustaan hillitäkseen.

"Mutta olen ollut nuori... kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta sitten, ja päätäni peittivät hiukset, ja olin vyötäröiltäni kapea kuin kilpajuoksija, eikä pisinkään päivä ollut liian pitkä minulle. Minussa oli ydintä anno 98. Sinä muistat minut, Milner. Tunsit minut jo siihen aikaan. Enkö ollut sangen reipas mies?"

Milner nyökkäsi myöntävästi. Hän oli samoin kuin Trefethan kaivosinsinööri ja koonnut omaisuuden Klondykessa.

"Totisesti olit sellainen, vanha veikko", sanoi Milner. "En unohda milloinkaan, miten pontevasti selviydyit tukkimiehistä sinä iltana, jolloin se pirun sanomalehtimies nosti tappelun. Nyrkkeilijä Slavin oli silloin siellä" — tämä sanottiin meille muille — "ja hänen toimitsijansa tahtoi järjestää ottelun hänen ja Trefethanin kesken."

"No, katsokaahan minua nyt", komensi Trefethan ärtyisesti. "Tällaiseksi Goldstead on tehnyt minut... Luoja ties, montako miljoonaa, mutta sielussani ei ole mitään jäljellä... tai oikeammin suonissani. Mainio punainen vereni on ollutta ja mennyttä. Olen kuin maneetti, iso röykkiö värisevää protoplasmaa, kuin... kuin..."

Mutta sanat tyrehtyivät, ja hän otti lohdutusta korkeasta lasistaan.

"Naiset katselivat minua... siihen aikaan, käänsivät päätään katsellakseen minua vielä kerran. Merkillistä, etten tullut menneeksi naimisiin. Mutta tyttö. Hänestä minun nyt piti puhua. Tapasin hänet tuhat mailia maailman ulkopuolella, niin, vieläkin kauempana. Ja hän siteerasi minulle ne Thoreaun sanat, mitkä Bardwellilta vast'ikään kuulimme — ne sanat päiväsyntyisistä jumalista ja yösyntyisistä, valkoisista jumalista ja mustista.

"Se tapahtui sen jälkeen kuin olin tehnyt valtauksen GGoldsteadin luona — jolloin en tietänyt, millainen kultakaivos siitä joesta paisuisi — niin, silloin tein sen retkeni itään Kalliovuorten yli Isolle Orjajärvelle. Siellä pohjoisessa Kalliovuoret eivät ole pelkkiä harjuja. Ne ovat raja, rajamuuri, ylikulkematon seinä. Siellä ei ole minkäänlaista tietä, vaikkakin vaeltavat ansamiehet ammoisista ajoista alkaen silloin tällöin ovat kulkeneet niiden yli, — no, enemmän on ollut sille taipalelle sortuneita kuin siitä selviytyneitä. Ja juuri sen tähden minä ryhdyin yritykseen. Se oli retki, josta kuka tahansa saattoi ylpeillä. Ja vielä tänä päivänä olen siitä retkestäni ylpeämpi kuin mistään muusta teostani.

"Se on tuntematon maa. Siellä on suuria alueita, joita ei ole milloinkaan tutkittu. Siellä on isoja laaksoja, joihin valkoisen miehen jalka ei ole kertaakaan astunut, ja intiaaniheimoja, joiden elämä on melkein yhtä alkeellista kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin... melkein, sillä he ovat joutuneet hiukan kosketuksiin valkoisten kanssa. Silloin tällöin käy kauppapaikoilla jokunen parvi sellaisia intiaaneja, mutta siinä kaikki. Hudsonbay-yhtiönkään ei onnistunut löytää niitä ja saattaa valtansa alle.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin erään joen vartta ylös — täällä Kaliforniassa sellaista sanottaisiin kymiksi — nimettömän ja kartoittamattoman joen. — Se oli komea laakso; milloin sitä rajoittivat korkeat seinämät, milloin se laveni kauniiksi, leveiksi ja pitkiksi aloiksi, joilla kasvoi melkein miehen mittaista heinää, oli kukkasia helottavia niittyjä ja neitseellisiä, uhkeita kuusikkoja. Koirat kantoivat kuormaa selässään, näännyksissä ja käpälät hellinä; koetin löytää jonkin pienen intiaaniyhteiskunnan saadakseni rekiä ja ajomiehiä ja voidakseni jatkaa retkeä ensimmäisillä lumilla. Oli syysmyöhä, ja olin aivan ymmällä siitä, että kukat vielä kukoistivat. Minunhan piti olla subarktisessa Amerikassa ja korkealla Kalliovuoristossa, ja silti siellä oli runsaasti kukkasia kaikkialla. Ennemmin tai myöhemmin valkoisia uudisasukkaita asettuu sinne, ja he luovat koko laakson vehnävainioiksi.

"Sitten näin savua ja kuulin koirain haukuntaa — intiaanien koirain — ja saavuin leirille. Intiaaneja oli ainakin viisisataa, oikeita intiaaneja, ja kuivaustelineistä näin, että syysmetsästys oli ollut tuottoisa. Ja niin kohtasin tytön — Lucyn. Se oli hänen nimensä. Saatoin keskustella intiaanien kanssa vain merkkikielellä, mutta pian he veivät minut jonkinlaiselle isolle vajalle — puoliteltalle, joka oli seinätön siltä taholta, missä leirituli paloi. Tämä avoteltta oli kokonaan hirvennäköistä — savustetuista, käsin kiiltäviksi hangatuista ja kullanruskeista. Sen sisällä vallitsi sellainen sirous ja järjestys, ettei moista milloinkaan ole tavallisessa intiaanileirissä. Vuode oli tehty tuoreista kuusenhavuista. Siinä oli joukoittain nahkasia, ja niiden päällä oli joutsenenuntuvainen peitto — milloinkaan en ole nähnyt sen peiton kaltaista. Ja peitolla istui Lucy jalat ristissä. Hän oli pähkinänruskea. Tyttö, olen sanonut, mutta tyttö hän ei ollut, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsoni, aivan kehittynyt rotunainen, majesteetillisen kypsä. Ja hänen silmänsä olivat siniset.

"Ne ne minut tenhosivat — ne hänen silmänsä — siniset, eivät posliininsiniset, vaan tummansiniset kuin meri ja taivas yhteensulautuneina, ja hyvin älykkäät. Niin, vielä enemmän — niissä oli naurua — lämpöistä naurua, aurinkoista ja inhimillistä, hyvin inhimillistä ja... sanoisinko naisellista. Niin, ne olivat naisen silmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Saatanko sanoa enempää? Ja niissä sinisissä silmissä oli samalla kertaa polttavaa rauhattomuutta, uneksivaa kaipuuta ja lepoa, täydellistä lepoa, eräänlaista kaikkiviisasta ja filosofista tyyneyttä."

Trefethan keskeytti äkkiä kertomuksensa.

"Luulette varmaankin minun olevan hutikassa. Mutta en ole. Tämä on vasta viides grogini päivällisen jälkeen. Olen selvä kuin kala. Olen juhlatuulella. Istun tässä pyhän Nuoruuteni pöytäkumppalina. En se minä — vanha Trefethan — puhu, minun Nuoruuteni se puhuu, ja minun Nuoruuteni se sanoo, että ne silmät olivat ihmeellisimmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt — niin tyynet ja kuitenkin niin rauhattomat, niin älykkäät ja kuitenkin niin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin niin nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin niin kaihoisan uneksivat. En kykene niitä kuvaamaan, poikaseni. Kun olen kertonut teille hänestä, käsitätte kenties paremmin itse.

"Hän ei noussut istumasta. Mutta hän ojensi minulle kätensä.

"'Vieras', sanoi hän, 'onpa kiva nähdä teittiä'.

"Ajatelkaahan — sellaista melskakieltä! Saatatte kuvitella tunteitani. Hän oli nainen, valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Oli hämmästyttävää, että siellä maailman rajojen ulkopuolella oli valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Se särähteli korvissani, totisesti. Se vihlaisi kuin väärä sävel. Ja kuitenkin väitän, että se nainen oli runoilija. Säattepa kuulla.

"Hän lähetti intiaanit pois. Ja ne menivät todellakin. Ne noudattivat hänen käskyjään ja tottelivat häntä sokeasti. Hän oli hi-yu-skookum-päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttää minulle teltan ja ottaa koirani hoiviinsa. Ja nuoret miehet tekivät sen. Ja he tunsivat hänet niin hyvin, etteivät tohtineet näpistää mokkasiininhihnaakaan varusteistani. Hän oli ruumiillistunut Järkkymätön Laki, ja sen sanon teille, että tapaus kävi luihini ja ytimiini ja että kylmiä väreitä karehti selkäpiissäni, tapaus: tavata valkoinen nainen kaukana vuoristossa villiheimon päällikkönä, tuhansien mailien takana Ei-Kenenkään-maassa.

"Kuten sanottu hänen sanansa särähtelivät väärällä sävelellä. Mutta pyydän teitä unohtamaan sen. Minä totisesti unohdin sen, kun istuin joutsenenuntuvapeiton laidalla ja kuuntelin ja katselin ihmeellistä naista, ihmeellistä kuin ihmeellisin niistä, joita Thoreau tai joku muu runoilija on loihtinut eteemme.

"Viivyin siellä viikon. Ja se tapahtui hänen pyynnöstään. Hän lupasi antaa minulle koiria ja rekiä ja intiaaneja, jotka auttaisivat minua matkaamaan Kalliovuorten yli, parhaan solan läpi, viisisataa mailia pitkän taipalen. Hänen telttansa sijaitsi syrjässä muista, korkealla jokiäyräällä, ja pari intiaanityttöä valmisti hänen ruokansa ja toimitti hänen kotiaskarensa. Ja me puhelimme puhelemistamme ensilumen sataessa ja luodessa minulle rekikeliä. Ja tällainen oli hänen tarinansa.

"Hän oli syntynyt rajalla, köyhän uudisasukkaan tyttärenä, ja te tiedätte, mitä se merkitsee — työtä, alituista työtä, ääretöntä ja loputonta työtä.

"'En milloinkaan nähnyt maailman ihanuutta', sanoi hän. 'Minulla ei ollut aikaa. Tiesin, että se oli olemassa jossakin, tupamme ympärillä, mutta piti aina paistaa, pestä ja puhdistaa, eikä työllä ollut mittaa eikä määrää. Toisinaan olin aivan sairaana ikävästä päästä pois maailmalle, varsinkin keväisin, jolloin lintujen laulu saattoi minut melkein hurjaksi. Tahdoin juoksennella ulkona korkeassa heinikossa, kahlata sen kasteessa ja vaeltaa metsissä ja kiipeillä vuorenharjanteilla ympäristöä nähdäkseni. Oi, minulla oli hyvin paljon haaveita — seurata jokien juoksua, polskia lampareissa, tulla vesiliskojen ja täplikkäiden forellien hyväksi ystäväksi, tarkkailla oravien ja jänisten ja pienten turkiseläinten elämää ja oppia tuntemaan niiden salaiset tiet. Jos minulla vain olisi aikaa, ajattelin, voisin hiiviskellä keskellä kukkasia ja kuulla, kunhan vain pysyttelisin oikein hiljaa, kuinka ne kuiskailivat toisilleen viisauksia, joita ihmiset eivät tunteneet.'"

Trefethan vaikeni antaakseen täyttää lasinsa.

"Erään toisen kerran hän kertoi: 'Minun mieleni teki juoksennella ulkona öisin kuin villi eläin, juoksemistani juosta kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä, minkä varmasti tiesin tuntuvan mustalta sametilta, juosta juoksemistani, juosta loputtomasti. Eräänä iltana, jolloin olin aivan lopussa — oli ollut hirvittävän kuuma päivä, eikä taikina ollut ottanut käydäkseen, ja kirnuaminen oli epäonnistunut, ja olin ärtyisällä ja juonikkaalla päällä — niin, sinä iltana kerroin isälle juoksuhalustani. Hän katseli minua ikäänkuin ihmeissään ja hiukan kauhistuneena. Sitten hän antoi minulle kaksi pilleriä. Sanoi, että minun oli parasta paneutua levolle ja nukkua hyvin; silloin olisin taas oikein pirteä aamulla. Senjälkeen en maininnut milloinkaan haaveistani isälle enkä kenellekään muulle.

"Vuoristokodista muutettiin pois — elintarpeiden puutteessa, luullakseni — ja perhe asettui Seattleen. Siellä hän teki työtä tehtaassa — pitkät tunnit ja hirvittävän raskasta työtä. Vuoden päästä hän pääsi tarjoilijattareksi kurjaan ravintolaan — pöksäksi hän sitä nimitti.

"Kerran hän sanoi minulle: 'Romantiikkaa minä varmaankin kaipasin. Mutta romantiikkaa ei saanut tiski- ja pyykkisoikoista eikä tehtaista tai pöksistä.'

"Ollessaan kahdeksantoista-vuotias hän meni naimisiin — miehen kanssa, jonka piti mennä pohjoiseen, Juneau'hon, ja perustaa sinne ravintola. Miehellä oli joitakuita dollareita säästössä, ja tämä vaikutti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut miestä, sen hän sanoi ihan ehdottomasti, mutta hän oli lopen uupunut ja tahtoi päästä loputtomasta raatamisesta. Lisäksi Juneau oli Alaskassa, ja hänen kaipuunsa muovautui nyt haluksi nähdä se ihmeellinen maa. Mutta hän ei saanut nähdä sitä paljoakaan. Mies perusti ravintolansa, pienen ja halvan, ja hän havaitsi pian, minkä tähden mies oli mennyt hänen kanssaan naimisiin... päästäkseen palvelijatarta palkkaamasta. Hän se melkein yksinään sai hoitaa koko pöksän ja tehdä kaikki työt, tarjoilusta tiskaukseen. Ja samalla hän sai melkein yksinään valmistaa ruoan. Sitä menoa kesti neljä vuotta.

"Ajatelkaahan häntä, aarniometsän lasta, joka oli täynnä luonnon-elämän vaistoja ja ikävöi aavoja aloja, mutta oli vankina pienessä ruokalapöksässä, alituisessa raadannassa neljä sietämätöntä vuotta...

"'Kaikki oli niin mieletöntä', sanoi hän. 'Mitä hyötyä kaikesta oli? Miksi minä olin syntynyt? Oliko elämällä vain moinen tarkoitus — tehdä työtä tekemästä päästyä ja aina olla väsyksissä? Mennä vuoteeseen väsyksissä ja havahtua väsyksissä; joka päivä samanlainen kuin edellinen, ellei vieläkin raskaampi?' Hän oli kuullut lukupappien, kuten hän sanoi, puhuvan ikuisesta elämästä, mutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, mitä hän teki, otolliseksi valmistaumiseksi kuolemattomuuteen.

"Mutta vielä hänellä oli unelmansa, vaikkakin ne heräsivät harvemmin kuin lapsuudessa. Hän oli lukenut joitakuita kirjoja — mitä, sitä ei ole helppo sanoa, luultavasti lainakirjasto-romaaneita, mutta ne olivat ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'ollessani niin pökerryksissä lieden kuumuudesta, että olisin pyörtynyt, ellen olisi saanut vähän raitista ilmaa, työnsin pääni ulos keittiön ikkunasta ja ummistin silmäni, ja silloin näin mitä ihmeellisimpiä asioita. Äkkiä olin vaeltamassa pitkin maantietä, ja oli niin puhdasta ja rauhallista, ei ollut likaa, ei tomua, vain puroja, jotka solisivat suloisilla niityillä, ja leikkiviä karitsoita, kukkain tuoksua, jota tuuli kuljetti, ja lempeä päivän paiste kaiken yllä; kauniita lehmiä, jotka torkkuivat seisoen polviaan myöten lampareissa, ja nuoria tyttöjä kylpemässä joen lahdelmassa, niin valkoisia ja niin soreita ja luonnollisia — ja silloin tiesin olevani Arkadiassa. Olin lukenut kerran eräästä kirjasta siitä maasta. Tai myöskin ratsasti tietä myöten ritareita, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, tai vallasnainen valkoisella tammalla, ja loitommalla näin linnantornin kohoavan korkeutta kohden, tai myöskin tiesin, että seuraavan tienmutkan takana tapaisin palatsin, valkoisen ja ilmavan ja satumaisen, jonka edustalla olevilla nurmikoilla suihkulähteet kumpuaisivat, kukat helottaisivat ja riikinkukot keikaroisivat... ja sitten avasin silmäni, ja keittiön lieden hehku ympäröi minut jälleen, ja kuulin Jaken sanovan — Jake oli mieheni — kuulin Jaken sanovan: 'Miks'et ota papuja tulelta. Aiotko antaa minun koko päivän odottaa?' — Romantiikkaa! Luullakseni sain sitä varsinaisimmin kokea kerran, kun muudan juopunut armeenialainen kokki menetti järkensä ja koetti katkaista kaulani kyökkiveitsellä ja sain palohaavan käsivarteeni liedestä, ennenkuin ennätin kajauttaa miestä kalloon perunahuhmarella.

"'Halusin viettää huoletonta elämää keskellä kauneutta ja romantiikkaa ja kaikkea sellaista, mutta minulla tuntui olevan nurja onni ja tunnuin syntyneen vain ruoanlaittajaksi ja tiskaajaksi. Juneaussa vietettiin hurjaa elämää siihen aikaan, mutta minä katselin muita sikäläisiä naisia, eikä heidän elämäntapansa houkutellut minua. Minä tietysti tahdoin olla puhdas. En tiedä, minkä tähden, tahdoin vain, ja ajattelin, että minun oli yhtä hyvä kuolla tiskaamiseen kuin heidän laillaan'."

Trefethan vaikeni silmänräpäykseksi ja liitteli ajatuksissaan yhteen kertomuksensa lankoja.

"Niin, samaisen naisen minä kohtasin siellä pohjan perillä, villin intiaaniheimon ja tuhansia neliömaileja käsittäväin metsästysmaiden hallitsijana. Ja kaikki oli lisäksi aivan yksinkertaista ja luonnollista — hän olisi saattanut elää ja kuolla keskellä kattiloita ja patoja. Mutta sitten 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Mitään muuta ei tarvittu, ja se tuli todellakin.