Part 11

"'Havahduin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Kuulin kuiskaukseni, näin näkyni sanomalehden kappaleelta. Muistan jok'ainoan sanan ja osaan lukea ne ulkoa teille.' Ja niin hän luki Thoreaun 'Ihmisluonnon huudosta':

"'Mieltäni niin virkistää nuorten mäntyjen näkeminen, joita vuosi vuodelta versoo viljavainioilla. Me puhumme intiaanin sivistämisestä, mutta se ei merkitse samaa kuin tehdä hänet paremmaksi. Hämyisän metsäelämänsä valppaassa itsenäisyydessä ja yksinäisyydessä hän säilyttää yhteytensä heimonsa jumaliin ja pääsee silloin tällöin harvinaisella ja kummallisella tavalla sulautumaan luonnon elämään. Hän näkee välähdyksiä tähtitietoudesta, jollaista ei meidän salongeissamme tunneta. Hänen sielussaan vallitseva ikuinen valo, mitä himmentää vain tähtien etäisyys, on kuin kalpeaa, mutta ihanaa tähtivaloa verrattuna keinotekoisen valaistuksen häikäisevään, mutta lyhytaikaiseen loisteeseen. Seurasaarten asukkailla oli päiväsyntyiset jumalansa, mutta niitä ei pidetty yhtä vanhoina kuin......yösyntyisiä jumalia.'

"Niin, juuri tämän kohdan hän luki, sana sanalta, ja minulta unohtui hänen kouliintumaton ääntämisensä, sillä se oli juhlallista, uskontunnustus — pakanallinen, epäilemättä, ja valautunut elävään muotoon — hänen omaksi persoonallisuudekseen.

"'Loppu oli reväisty pois', jatkoi hän, ja hänen äänessään soinnahti syvä kaipaus. 'Se oli vain sanomalehden kappale. Mutta se Thoreau on viisas mies. Toivoisin tietäväni enemmän hänestä.' Hän vaikeni hetkeksi, ja vannon, että hänen kasvonsa muistuttivat sanomattomasti pyhimystä hänen lausuessaan: 'Minusta olisi voinut tulla hyvä vaimo hänelle.'

"Ja sitten hän jatkoi: 'Luettuani ne sanat tiesin tarkalleen, miten minun laitani oli. Minä olin yön lapsi. Minä, joka olin elänyt koko elämäni päiväsyntyisten parissa, olin itse yön lapsi. Sen tähden minä en milloinkaan ollut tuntenut tyydytystä ruoanlaittamisesta ja tiskaamisesta, sen tähden minun mieleni oli tehnyt tanssia alastomana kuutamossa. Ja minä tiesin, ettei likainen pieni Juneau-pöksä ollut oikea paikkani, ja sanoin sillä siunaaman hetkellä: 'Lähden pois.' Ja käärin kokoon vähäiset vaateryysyni ja lähdin. Jake näki sen ja koetti estää minua.

"'Mikä sinulla nyt on mielessä?' sanoi hän.

"'Ero sinusta', sanoin minä. 'Menen suuriin metsiin... sinne minä kuulun.'

"'Sitä sinä et tee', sanoi hän ja ojensi kätensä tarttuakseen minuun. 'Uunin kuumuus on käynyt päähäsi. Kuuntelehan nyt mitä sanon, ennenkuin teet minkäänlaisia hullutuksia.'

"Mutta minä vedin esille pienen revolverin ja sanoin: 'Tämä puhuu puolestani.'"

"'Ja niin minä lähdin.'"

Trefethan tyhjensi lasinsa ja tilasi uuden.

"Arvatkaapa, pojat, mitä se tyttö teki. Hän oli kaksikymmentäkaksi-vuotias. Hän oli seisonut koko ikänsä pesusoikon ääressä eikä tietänyt elämästä enempää kuin minä tiedän neljännestä tai viidennestä ulottuvaisuudesta. Kaikki hänen tiensä veivät päämäärään. Ei, hän ei liittynyt balettiseurueeseen. Alaskassa on parasta matkata veneellä. Hän meni rantaan. Muudan intiaanikanootti oli juuri lähdössä Dyeaan — tiedättehän, sellainen vene, mikä on koverrettu yhdestä ainoasta puunrungosta, kapea ja syvä, noin kuusikymmentä jalkaa pitkä. Hän antoi intiaaneille pari dollaria ja astui siihen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. 'Se oli romantiikkaa alusta alkaen. Kaikkiaan kolme perhettä oli kanootissa, ja siinä oli niin ahdasta, ettei saattanut käännähtääkään, koiria ja intiaanilapsia ryömi kaikkialla, ja jok'ainoa kynnelle kykenevä hoiti airoa ja kuljetti kanoottia. Ja kaikkialla mahtavien, juhlallisten vuorten huipuilla vyöryi pilviröykkiöitä, joita aurinko punasi. Ja oi sitä hiljaisuutta! Sitä syvää, ihmeellistä hiljaisuutta! Joskus näki kaukana puiden latvoilta savua, mikä kohosi yksinäisen erämiehen nuotiosta. Se oli kuin huviretkeä, juhlallista huviretkeä, ja minä näin unelmaini toteutuvan, ja odotin, että minulle tapahtuisi jotakin millä hetkellä tahansa. Ja tapahtuikin.

"'Oi ensimmäistä leiriämme, eräällä saarella! Kaloja, joita pojat keihästivät puron suulta, ja isoa hirveä, jonka veneemme nuoret miehet ampuivat juuri rannalle niemen kainaloon kääntyessämme! Kukkia oli kaikkialla, ja vähän matkan päässä rannasta alkoi heinikko, mikä oli sakeaa, mehukasta ja miehen korkuista. Menin muutamien tyttöjen kanssa niityn poikki sen takana olevalle kukkulalle, ja keräsimme sieltä marjoja ja juuria, mitkä maistuivat hapahkoille ja olivat hyvää ruokaa. Ja marjamaalla kohtasimme ison karhun, joka oli siellä illallisellaan, ja se sanoi 'Uh!' ja juoksi matkoihinsa yhtä peloissaan kuin mekin. Ja sitten leiri ja nuotion savu ja kiehuvan metsänriistan tuoksu!... Se oli ihanaa. Vihdoinkin olin päässyt yön lasten luo, ja tiesin, että sinne minä kuuluin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, siltä minusta tuntui, olin onnellinen, ja paneutuessani levolle sinä iltana, telttakankaan-kaistaleen alle, tuijotin tähtitaivasta, johon mahtava vuorenhuippu leikkasi mustan aukon, ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin, että samanlainen tulisi olemaan seuraava päivä ja sitä seuraava, samanlaisia kaikki, kaikki päiväni, sillä en aikonut palata maailmaan. Enkä palannutkaan.

"'Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän oli matkattava leveän merenlahden poikki — ainakin kaksitoista, viisitoista mailia leveän, ja rupesi tuulemaan ollessamme keskellä sitä. Sinä iltana aallot heittivät minut ja susikoiran maihin, ja minä vain olin hengissä.'

"Ajatelkaahan", keskeytti Trefethan kertomuksensa. "Kanootti upposi, kaikki muut paitsi hänet meri löi kuoliaiksi kallioita vasten. Hän kahlasi maihin, pitäen kiinni koiran hännästä, pelastui kalliokarikolta ja päätyi rantaan pienelle hiekkakaistaleelle, mikä oli ainoa koko sillä rannikon-osalla.

"'Onneksi se oli manterella', sanoi hän. 'Ja niin minä vaelsin halki metsien ja yli vuorten suoraan, suoraan eteenpäin. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut etsimässä jotakin, ja tiesin, että löytäisin sen. Minua ei peloittanut. Olin yön lapsi, eikä aarniometsä saattanut surmata minua. Ja toisena metsävaelluspäivänäni minä löysin sen. Osuin pienelle aukiolle, missä oli ränstynyt maja. Lahonneita vilttejä oli makuulavitsoilla, ja liedellä oli pannuja ja kasareita. Mutta se ei ollut ihmeellisin löytöni. Majan ulkopuolelta, metsän laidasta, löysin... teidän on mahdotonta arvata, mitä löysin sieltä. Kahdeksan puuhunsidotun hevosen luurangot. Ne olivat nääntyneet nälkään, ja niistä oli jäänyt jäljelle vain luut. Ja jok'ainoalla hevosella oli ollut kantamus selässä. Kantamukset lojuivat luiden keskellä — vernissattuja säkkejä, ja niiden sisällä oli hirvennahka-säkki, ja tämän sisällä... mitä luulette siellä olleen?'

"Nainen vaikeni, työnsi kätensä kuusenhavuvuoteensa kulmauksen alle ja veti esille nahkapussin. Hän avasi sen ja kaatoi käteeni ihanimman kuvavirran, minkä milloinkaan olen nähnyt — puhdistamatonta kultaa, huuhdottua kultaa, osaksi karkeata kultahiekkaa, mutta suurimmaksi osaksi kimpaleita, ja se näytti niin uudelta, että tuskin havaitsi sen olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tämän maan. Tiedättekö mainita kultaa kuljettavan joen, jossa on tällaista kultaa?'

"Sitä en tietänyt. Siinä ei ollut hiventäkään hopeaa. Se oli melkein puhdasta, ja sanoin sen hänelle.

"'Niin, totisesti puhdasta', sanoi hän. 'Myydessäni saan tästä yhdeksäntoista dollaria unssilta. Te ette saa enempää kuin seitsemäntoista Eldorado-kullasta, ja Minook-kullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. No niin, tätä minä löysin luiden keskeltä — kahdeksan hevosenkantamusta, sataviisikymmentä naulaa kussakin.'

"'Neljännesmiljoona dollaria!' huudahdin hämmästyneenä.

"'Suunnilleen samanarvoiseksi minäkin olen sen laskenut', vastasi hän. 'Moista tapausta sanon romanttiseksi! Olin raatanut niin kauheasti kaiken ikäni, ja kohta kun aloitin vaellukseni, sattui se tapaus, kolme päivää lähtöni jälkeen. Ja kuinka oli käynyt miehille, jotka olivat kaivaneet kaiken tämän kullan? Se arvoitus askarruttaa usein mieltäni. He kuormittivat hevosensa, sitoivat ne puihin ja katosivat sitten aivan jäljettömiin maan pinnalta. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan heistä. Heistä ei tiedetä mitään. No, koska minä olen yön lapsi, olen kai heidän laillinen perillisensä.'"

Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikarin.

"Arvatkaahan, mitä tyttö teki? Hän piiloitti kaiken muun kullan paitsi kolmekymmentä naulaa, mitkä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän kutsui merkeillä luokseen ohi soutavan kanootin, matkasi Pat Haleyn kauppa-asemalle Dyeaan, varustautui ja kulki Chilcoot-solan läpi. Se tapahtui 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöä, ja Yukon oli silloin villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, mutta hän otti mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki järvien poikki ja alas jokea käyden kaikilla Yukonin alajuoksun varren vanhoilla leiripaikoilla. Hän vaelteli useita vuosia niillä main ja matkasi sitten sinne, missä minä hänet tapasin. Hän ihastui seutuun, kun hän — kuten hän itse sen lausui — 'näki mahtavan hirvihärän kahlaavan polvia myöten keskellä laakson punaisia miekkaliljoja'. Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän sairaitaan, saavutti heidän luottamuksensa ja tuli vähitellen heidän johtajakseen. Hän oli poistunut seudulta vain yhden ainoan kerran, ja silloin hän kulki Chilcootin läpi mukanaan joukko nuoria intiaaneja, etsi kätkemänsä aarteen paikan ja otti sieltä kullan.

"'Ja tässä minä nyt olen, vieras', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä on kallein aarteeni.'

"Hän otti esille pienen nahkapussin, jota hän kantoi kaulallaan kuin medaljonkia, ja avasi sen. Pussissa oli, rasvaiseen silkkikaistaleeseen kiedottuna, ajan kellastuttama ja käsien kuluttama sanomalehden kappale, jossa oli puheena ollut Thoreau-sitaatti.

"'No, oletteko te onnellinen... ja tyytyväinen?' kysyin häneltä. 'Neljännesmiljoonan omistajana teidän ei tarvitsisi raataa Valloissa. Kaivannette sentään toki yhtä ja toista?'

"'En paljoa', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa asemaani ainoankaan yhdysvaltalaisen naisen asemaan. Täällä on kansani, ja minun paikkani on täällä. Mutta toisinaan' — ja hänen silmissään välähti uneksiva kaiho, mistä olen puhunut — 'toisinaan ikävöin aivan hirveästi sitä Thoreauta tänne.'

"'Minkä vuoksi?' kysyin siihen.

"'Voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajoittain tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut puhuttavan toisenkin laatuisista naisista, sellaisista, jotka ovat karanneet maailmalle minun laillani ja tehneet merkkitekoja — sellaisista, jotka rupeavat sotilaiksi ja merimiehiksi. Mutta sellaiset naiset ovat jo alkujaan eriskummallisia. He ovat enemmän miehiä kuin naisia, he näyttävät miehiltä, eikä heillä ole naisten tavallisia tarpeita. He eivät välitä rakkaudesta eivätkä halua pikku lapsia käsivarrelleen tai pyörimään jaloissaan. Minä en ole sitä lajia. Sanokaahan, vieras, näytänkö minä mieheltä?'

"Ei hän näyttänyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen, jolla oli voimakas, terve ja täyteläs ruumis ja ihanat tummansiniset naisensilmät.

"'Enkö olekin nainen?' kysyi hän. 'Kyllä, minä olen. Minä olen kauttaaltaan nainen. Ja se se on kumma, että vaikka olen yön eli luonnon lapsi kaikessa muussa, en ole sellainen rakkauden ollessa kysymyksessä. Luulen, että siinä suhteessa kukin pitää eniten omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja on ollut kaikki nämä vuodet.'

"'Tarkoitatte...?' aloitin.

"'Ei, ei milloinkaan', sanoi hän ja katseli minua vilpittömästi silmiin. 'Minulla on ainoastaan ollut mies — nimitän häntä Häräksi. Luultavasti hän on yhä Juneaussa pöksäänsä hoitamassa. Ottakaa selkoa hänestä, jos jolloinkin palaatte sinne, silloin havaitsette sen nimityksen oikeaksi.'

"Ja minä otin selkoa miehestä, kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli täsmälleen sellainen kuin nainen sanoi — kömpelö ja tuhma, Härkä — kiikutti jalkojaan vetäen antimiaan pöytään.

"'Teillä sietäisi olla vaimo apuna', sanoin miehelle.

"'Minulla on ollut kerran', vastasi hän.

"'Siis ollaan leskenä?'

"'Niin. Eukko tuli mielenvikaan. Hän sanoi aina, että uunin kuumuus kävisi hänelle päähän, ja niin se kävikin. Eräänä päivänä hän tähtäsi minua revolverilla ja pakeni matkoihinsa kanootilla muutamien siwashien mukana. He joutuivat myrskyyn rannikolla, ja kaikki hukkuivat.'"

Trefethan antautui lasinsa lumoihin ja istui äänetönnä.

"Mutta entä tyttö?" huomautti Milner. "Keskeytit tarinasi juuri silloin, kun se alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi. Eikö se kehittynyt sellaiseksi?"

"Kehittyi", vastasi Trefethan. "Kuten hän itse sanoi hän oli villinainen kaikessa muussa paitsi rakkaudessaan, siinä hän halusi oman rotunsa miestä. Hän oli hyvin suloinen siitä puhuessaan. Mutta suoraan asiaan. Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani.

"'Vieras', sanoi hän. 'Tahdon saada teidät. Te pidätte täkäläisestä elämästä, muuten ette olisi täällä ettekä koettaisi kulkea Kalliovuorten yli syyskelin aikaan. Tämä on kaunis seutu. Ette löydä monta kauniimpaa. Miksi ette jäisi tänne? Minä olisin hyvä vaimo.'

"Sitten minun piti vuorostani vastata. Ja hän odotti. En kiellä olleeni hyvin kovassa kiusauksessa. Olin jo puoleksi rakastunut häneen. Kuten tiedätte en ole ollut naimisissa. Ja kun katselen taaksepäin elämääni, saatan sanoa, että hän on ainoa nainen, joka on tehnyt sellaisen vaikutuksen minuun. Mutta olosuhteet olivat liian nurinkuriset, ja minä valehtelin kuin gentlemanni. Sanoin hänelle jo olevani naimisissa.

"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän..

"Vastasin myöntävästi.

"Ja siinä kaikki. Hän tyytyi. Vain kerran hän hiukan läikähti...

"'Minun ei tarvitse tehdä muuta', sanoi hän, 'kuin lausua sana, ja silloin ette pääse täältä. Jos lausun sen sanan, jäätte tänne. Mutta en aio lausua sitä. En tahdo ottaa teitä vasten tahtoanne... ja ellette tahdo ottaa minua.'

"Hän hankki minulle tarpeelliset varustukset ja auttoi minua matkalle.

"'Tapahtuu suuri vahinko, vieraani', sanoi hän erotessamme. 'Pidän ulkonäöstänne ja pidän teistä. Jos muutatte mieltänne, niin palatkaa.'

"Minun mieleni teki antaa hänelle jäähyväissuudelma, mutta en tietänyt, miten se kävisi päinsä, miten hän siihen suhtautuisi. Kuten sanottu, olin puoleksi rakastunut häneen. Mutta hän teki itse aloitteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Silloin minulla on edes jotakin muistelemista.'

"Ja me suutelimme hangella Kalliovuorten kaukaisessa laaksossa, ja niin minä erosin hänestä; hän jäi tiepuoleen seisomaan, ja minä lähdin koiriani tavoittamaan. Minulta meni kuusi viikkoa, ennenkuin pääsin solan läpi ja vuorelta alas lähimmälle Ison Orjajärven rannalla olevalle kauppapaikalle."

Katumelu tunkeutui kuuluviimme kuin etäisten tyrskyjen kohu. Tarjoilija sipsutti äänettömästi luoksemme ja antoi meille uudet sifonit. Ja Trefethanin ääni kajahti hiljaisuudessa kuin hautauskello.

"Minun olisi ollut parempi jäädä sinne. Katsokaa minua."

Näimme hänen harmahtavat viiksensä, kaljun hänen päälaellaan, pussit silmien alla, riippuvat posket, kaulan pöhöttymät, hänen yleisen väsähtäneisyytensä, raukeutensa ja lihavuutensa, näimme raunion miehestä, joka kerran oli ollut voimakas, mutta joka oli senjälkeen elänyt liian hyvillä päivillä.

"Ei ole liian myöhäistä, vanha veikko", sanoi Bardwell, melkein kuiskaamalla.

"Toivoisin, etten olisi niin raukkamainen kuin olen!" puuskahti Trefethan. "Silloin saattaisin palata hänen luokseen. Hän on siellä yhä. Piristyisin ja eläisin monet vuodet... hänen kanssaan... siellä pohjolan vuoristossa. Täällä pysyminen merkitsee itsemurhaa. Mutta minä olen vanha mies — neljänkymmenenseitsemän — katsokaa minua. Surullisinta on", hän kohotti lasinsa ja katseli sitä, "surullisinta on, että täällä on niin kevyttä tehdä itsemurha. Olen veltto ja arkamainen. Pitkän koirilla-ajon ajatteleminen peloittaa minua, kovien aamupakkasten ja jäätyneiden rekiohjasten ajatteleminen kauhistuttaa..."

Lasi meni koneellisesti hänen huulilleen. Äkillisen raivonpuuskan vallassa hän näytti aikovan paiskata sen permantoon. Mutta sitten hän katui ja epäröi. Lasi kohosi hänen huulilleen ja jäi niille. Hän nauroi kaikuvasti ja katkerasti, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, Yön lapsen malja. Hän _oli_ ihme."