Part 3

Mutta Milred-täti kietoi saalin paremmin ympärilleen ja hoputti heitä osanottajiksi käsillä olevaan puuhaan. Pöydällä oli arkki paperia. Sen päällä kolmen tuen varassa, oli pieni kolmikulmainen, kapeista puusäleistä tehty laite. Kahdessa tuessa oli herkkäliikkeinen pyörä. Kolmas, mikä oli sijoitettu kolmion huippuun, oli varustettu lyijykynällä.

"Kuka aloittaa?" kysyi Robert-setä.

Epäröitiin hetkinen, sitten Milred-täti asetti kätensä puusäleille ja sanoi: "Jonkunhan aina on antauduttava muiden naurun esineeksi."

"Rohkea muori", huudahti hänen miehensä ihailevalla äänellä. "Pankaa nyt pahintanne, Mrs Grantly."

"Minäkö?" kysyi nainen. "Minä en tee mitään. Voima, tahi miksi sitä sanonettekaan, on minun ulkopuolellani, samoin kuin se on teidän kaikkien ulkopuolella. En uskalla sanoa mitään sen voiman laadusta. On olemassa sellainen voima. Olen tullut vakuutetuksi siitä. Ja tekin tulette varmasti siitä vakuutetuiksi. Olkaa nyt ystävällisesti kaikki hiljaa. Pitäkää kättä kevyesti, mutta vakavasti laitteella, Mrs Story, mutta älkää tehkö mitään tahallanne."

Milred-täti nyökkäsi ja piti kättään psykografilla muiden muodostaessa hiljaisen ja odottavaisen piirin hänen ympärilleen. Mutta mitään ei tapahtunut. Minuutit vierivät, ja psykografi pysyi liikkumattomana.

"Olkaa kärsivällinen", neuvoi Mrs Grantly. "Älkää jarruttako vaikutuksia vastaan, joita kenties tunnette itseenne heräävän. Mutta älkää tehkö itse mitään. Voima suorittaa kaiken. Tulette tuntemaan, että teidän on pakko tehdä jotakin, ja sellainen tunne käy aivan vastustamattomaksi."

"Toivoisin sen tunteen pitävän kiireempää", julisti Milred-täti, kun viisi minuuttia oli mennyt hänen kätensä hievahtamattakaan.

"Vain hetki vielä, Mrs Story, vain hetki", sanoi Mrs Grantly tyynnytellen.

Äkkiä Milred-tädin käsi alkoi värähdellä. Hänen kasvoilleen tuli levoton ilme, kun hän näki kätensä liikkuvan ja kuuli kynän ratisevan psykografin huilussa.

Menoa kesti yhtä mittaa viisi minuuttia, mutta sitten Milred-täti ponnistaen veti kätensä pois ja sanoi hermostuneesti naurahtaen:

"En tiedä, teinkö sen itse vai enkö tehnyt. Tiedän ainoastaan, että minut valtasi hermostus seisoessani sielutieteellisenä höpäkkönä ja teidän juhlallisten katseittenne maalitauluna."

"Harakanvarpaita", kuului Robert-sedän arvostelma, kun hän katseli vaimonsa töhertämää paperia.

"Aivan mahdotonta lukea", selitti Mrs Grantly. "Tämä ei lainkaan näytä kirjoitukselta. Voima ei ole vielä ruvennut vaikuttamaan. Tahdotteko te koettaa, Mr Barton?"

Tämä astui esiin, juhlallisen alttiina, ja asetti kätensä laitteelle. Kymmenen pitkää, typerää minuutta hän seisoi paikoillaan hievahtamattomana kuin kuvapatsas, liikemiesvuosisadan jäykkänä ruumiillistumana. Robert-sedän kasvot alkoivat liikahdella. Hän iski silmää, mytisteli suutansa, häneltä pääsi tukahdettuja kurkkuääniä, hyvin, hyvin syvältä, lopulta hän myhähti, kadotti itsehillintänsä ja puhkesi isoon nauruun. Kaikki yhtyivät hänen iloisuuteensa, Mrs Grantlykin. Mr Barton nauroi muiden mukana, mutta hän oli hiukan pahastunut.

"Koettakaa te, Story", sanoi hän.

Myös vaimonsa ja Luten kehoittamana Robert-setä, yhä nauraen, asetti kätensä psykografille. Yht'äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. Hänen kätensä oli ruvennut liikkumaan, ja kynän kuuli ratisevan paperilla.

"Kas hittoa", mutisi hän, "tämäpä omituista. Katsokaa. Minä en kuljeta sitä itse. Tiedän, etten tee sitä. Mutta käsi liikkuu! Katsokaahan!"

"Kuulehan, Robert, älä nyt tee hupsuja kujeitasi", varoitti hänen vaimonsa.

"Koettakaa olla vakavina", kehoitti Mrs Grantly läsnäolijoita. "Näin ajattelemattoman tunnelman vallitessa psykografi ei voi toimia kunnollisesti."

"No niin, nyt sitä on siinä", sanoi Robert-setä ja veti kätensä psykografilta. "Katsotaanpa."

Hän kumartui eteenpäin ja kohensi silmälasejaan, "joka tapauksessa siinä on jotakin kirjoitusta, ja sitä te muut ette kyenneet saamaan. Katsohan, Lute, nuorilla silmilläsi."

"Oi, millaisia koukeroita!" huudahti Lute paperia silmäillessään. "Ja kas, tässähän on kahta eri käsialaa."

Hän alkoi lukea:

"Tämä on ensimmäinen selitys. Painakaa mieleenne lause: 'Minä olen positiivinen henki, en suinkaan negatiivinen.' Toteuttakaa sitten positiivista rakkautta ja keskittykää siihen. Silloin tulee rauha ja sopusointu värähtelemään läpi ja ympäri ruumiinne. Teidän sielunne..." Tässä alkaa toinen käsiala. Se kirjoittaa: "Mölysammakko 95. Dixie 16. Kultainen ankkuri 65. Kultavuori 13. Jim Butler 70. Jumbo 75. Pohjantähti 42. Rescue 7. Black Butte 75. Ruskea Toivo 16. Rautahyrrä 3."

"Rautahyrrän arvo on sangen alhainen", mutisi Mr Barton.

"Nyt sinä olet taas kujeillut, Robert!" huudahti Milred-täti nuhtelevasti.

"En, totisesti en ole", vannoi Robert-setä. "Luen vain mitä on kirjoitettu. Mutta millä hitolla — anteeksi — tämä on saatu kokoon paperille, senpä tahtoisin kernaasti tietää."

"Alitajunta-minänne", ehdotti Chris. "Olette lukenut kurssinoteerauksia tämän päivän lehdestä."

"Ei, sitä en ole tehnyt, mutta viime viikolla silmäilin sanottua palstaa."

"Yksi päivä tai yksi vuosi merkitsee samaa alitajunta-minälle", sanoi Mrs Grantly. "Alitajunta-minä ei unohda milloinkaan. En tahdo sanoa, mistä sen luulen johtuvan."

"Mutta entä alkusepustus?" kysyi Robert-setä.

"Kuvittelisin sen suunnilleen voivan olla 'Christian Sciencen' palstoilta..."

"Tai ehkä se on teosofiaa", ehdotti Milred-täti. "Viesti jollekin vastakääntyneelle."

"Jatka, lue loppu", käski hänen miehensä.

"Tämä saattaa teidät yhteyteen mahtavampien henkien kanssa", luki Lute. "Teistä tulee yksi joukkoamme, ja nimenänne tulee olemaan Arya, ja tulette... Valloittaja 20. Valtakunta 12. Columbia-vuori 18. Puolitie 140 — niin, siinä kaikki. Ei, tässä on vielä jokunen koukero: Arya, Kandorista... se on varmasti mahatman."

"Olisipa hauska kuulla, miten alitajunnan kannalta selitätte tämän teosofian, Chris", sanoi Robert-setä ärsyttävällä äänellä.

Chris kohautti olkapäitään. "Mahdotonta selittää. Olette varmaankin saanut jollekulle toiselle tarkoitetun viestin."

"Linjakontakti kenties?" hihitti Robert-setä. "Henkistä langatonta lennättämistä usealta taholta — sanoisin."

"Tämä on mielettömyyttä", sanoi Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole nähnyt psykografin toimivan näin kelvottomasti. Häiritseviä voimia on vaikuttamassa. Sen olen tuntenut alusta alkaen. Se johtuu kenties siitä, että otatte kaikki asian liiaksi leikin kannalta. Olette liian hilpeitä."

"Säädyllinen arvokkuus olisi paremmaksi", myönsi Chris ja asetti kätensä psykografille. "Antakaa minun koettaa. Eikä kukaan teistä saa nauraa tai hihittää eikä edes ajatella nauramista ja hihittämistä. Ja jos tohditte vielä kerrankaan myhähtää, Robert-setä, on tietymätöntä, millainen salaopillinen rangaistus teitä kohtaa."

"Minä olen kilttinä", lupasi Robert-setä. "Mutta ellen toden teolla voi olla myhähtämättä, minun pitänee hiipiä hiljaa tieheni?"

Chris nyökkäsi. Hänen kätensä oli jo ruvennut liikkumaan. Ei ollut ollut minkäänlaisia valmistavia värähdyksiä eikä kirjoitusyrityksiä. Hänen kätensä aloitti kohta, ja lyijykynä liikkui nopeasti ja tasaisesti paperilla.

"Katso häntä", kuiskasi Lute tädilleen. "Näetkö, miten kalpea hän on?"

Chris näytti häiriintyvän hänen äänestään, ja sitten kaikki pysyivät hiljaa. Kuului ainoastaan lyijykynän yhtämittainen ratina. Äkkiä Chris tempasi kätensä psykografilta, aivan kuin olisi saanut piston. Huoaten ja haukotellen hän perääntyi askelen pöydästä ja tuijotti toisten kasvoja kuin vastikään havahtunut.

"Luulen kirjoittaneeni jotakin", sanoi hän.

"Sen minä vakuutan", sanoi Mrs Grantly tyytyväisenä, katsellen paperia, minkä oli ottanut käteensä.

"Lukekaa ääneen", sanoi Robert-setä.

"Näin se kuuluu. Se alkaa sanoilla 'Varo itseäsi', mitkä on kirjoitettu kolme kertaa perätysten ja paljon kookkaammilla kirjaimilla kuin muu. _Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!_... Chris Dunbar, minä aion tuhota sinut. Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan ja epäonnistunut. Mutta minä tulen onnistumaan. Olen niin varma onnistumisestani, että uskallan sanoa sen sinulle. Minun ei tarvitse sanoa, minkä tähden. Sen tiedät sydämessäsi. Paha mitä teet... ja siihen se äkkiä loppuu."

Mrs Grantly laski paperin kädestään pöydälle ja katseli Chrisia, johon muut jo olivat kohdistaneet katseensa ja joka haukotteli kuin uneliaisuuden valtaamana.

"Tulipa siitä verenhimoinen käänne", virkahti Robert-setä.

"Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan", luki Mrs Grantly, joka uudelleen silmäili paperia.

"Minuako vastaan?" kysyi Chris haukotustensa lomassa. "Eihän henkeni ole ollut kertaakaan vaarassa. Oh, miten minua nukuttaa!"

"Poikani, sinä ajattelet lihasta ja verestä rakennettuja ihmisiä", nauroi Robert-setä. "Mutta kirjoittaja on henki. Näkymättömät olennot ovat tehneet murhayrityksen sinua vastaan. Kummitukset ovat luultavasti aikoneet kuristaa sinut nukkuessasi."

"Oi, Chris!" puuskahti Lute kiihkeästi. "Iltapäivällä! Käsi, mikä tarttui ohjaksiisi."

"Minähän puhuin leikilläni kädestä", väitti toinen.

"Niin, mutta..." Lute ei lausunut ajatustaan loppuun.

Mrs Grantly innostui, hän oli päässyt jäljille. "Mitä tapahtui iltapäivällä? Oliko henkenne vaarassa?"

Chrisin uneliaisuus oli kadonnut. "Nyt alkaa minunkin mielenkiintoni herätä", myönsi hän. "Emme ole puhuneet siitä mitään. Banilta katkesi selkä iltapäivällä. Se heittäytyi alas rantatörmältä, ja minä olin vähällä jäädä sen alle."

"Miten ihmeellistä", sanoi Mrs Grantly ääneen itsekseen. "Tässä piilee jotakin. Tämä on varoitus. Ja eilen teidän kävi huonosti ratsastaessanne Miss Storyn hevosella, Siis kaksi murhayritystä!"

Hän katseli voitonriemuisesti muita. Psykografi oli saanut hyvityksen.

"Tuhmuuksia", nauroi Robert-setä, mutta hänen äänessään soinnahti kiihtymystä. "Sellaista ei tapahdu nykyaikaan. Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, parahin Mrs Grantly. Ja moinen tuoksahtaa keskiajalta, lievästi sanoen."

"Minulla on niin ihmeellisiä kokemuksia psykografista", aloitti Mrs Grantly, mutta vaikeni äkkiä ja astui pöydän ääreen asettaen kätensä psykografille.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Mikä on nimesi?"

Kynä rupesi heti kirjoittamaan. Kaikkien muiden paitsi Mr Bartonin kasvot kumartuivat pöydän puoleen ja seurasivat kynän liikkeitä.

"Se on Dick", huudahti Milred-täti sangen hermostuneella äänellä.

Robert-setä suoristautui, ja hänen kasvonsa olivat ensimmäistä kertaa vakavat.

"Se on Dickin nimikirjoitus", sanoi hän. "Tuntisin sen tuhansien joukosta."

"Dick Curtis", luki Mrs Grantly ääneen. "Kuka on Dick Curtis?"

"Tämä on totisesti merkillistä!" puuttui puheeseen Mr Barton. "Molemmissa papereissa on sama käsiala. Kummallista, sanon, totisesti kummallista."

"Näyttäkäähän minulle", sanoi Robert-setä, otti paperin ja tarkasteli sitä. "Niin, se on Dickin käsialaa."

"Mutta kuka on Dick?" intti Mrs Grantly. "Kuka on tämä Dick Curtis?"

"Dick Curtis oli kapteeni Rickhard Curtis", vastasi Robert-setä.

"Hän oli Luten isä", täydensi Milred-täti. "Lute on ottanut meidän nimemme. Hän ei ole milloinkaan nähnyt isäänsä. Tämä kuoli hänen ollessaan muutaman viikon ikäinen. Dick oli minun veljeni."

"Merkillistä, ylen merkillistä!" Mrs Grantly pohti psykografin ilmoitusta. "On tapahtunut kaksi murhayritystä Mr Dunbaria vastaan. Alitajunnan vaikutusta ei voi ottaa selitykseksi, sillä kukaan meistä ei tietänyt tämänpäiväisestä tapahtumasta."

"Minä tiesin", vastasi Chris, "ja minun käteni oli psykografilla. Se selitys on yksinkertainen."

"Mutta käsiala", puuttui Mr Barton puheeseen. "Teidän kirjoituksenne ja Mrs Grantlyn kirjoitus näyttävät samanlaisilta."

Chris kumartui käsialoja vertailemaan.

"Lisäksi", huudahti Mrs Grantly, "Mr Story tuntee käsialan."

Hän katseli Robert-setää vakuuttautuakseen.

Tämä nyökkäsi. "Niin, se on Dickin käsialaa. Sen voin vannoa."

Mutta Luten mielikuvitus työskenteli. Muiden väitellessä puoleen ja toiseen ja ilman ollessa täynnä sellaisia sanoja kuin "sielullinen ilmiö", "sieluhypnotismi", "selittämätön totuus" ja "spiritismi" hän näki hengessään kuvan, minkä oli lapsuudessaan luonut isästään, jota ei ollut milloinkaan nähnyt. Hänellä oli isän miekka, isästä oli useita vanhanaikuisia valokuvia, hän muisti paljon mitä isästä oli sanottu, isästä kerrottuja tarinoita — ja se kaikki oli aineksina, joista hän oli laatinut kuvan isästään lapsenmielikuvituksessaan.

"Onhan olemassa mahdollisuus, että sielu tiedottomasti suggeroi toista", sanoi Mrs Grantly, mutta Lute näki edessään isänsä, joka ratsasti kookkaalla punaisenharmaalla sotahevosella. Nyt isä johti joukkoaan. Hän näki isän yksinäisillä tiedusteluretkillä tai keskellä ulvovia intiaaneja Salt Meadowsissa, mistä palatessaan isällä oli jäljellä vain kymmenen prosenttia miehistään, ja siitä kuvasta, minkä hän oli luonut itselleen isästään, heijastui tämän sielun laatu sellaisena, jollaiseksi hän sen ajatteli hartaassa esteettisyydessään — isän urhoollisuus, hänen luonteensa vilkkaus, hänen kiihkeä ritarillisuutensa, hänen kuohahteleva kiivautensa oikean asian puolesta, hänen lämmin jalomielisyytensä ja anteeksiantavaisuutensa, hänen katsantokantainsa aateluus. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja kaikkea hallitsevana hän näki isänsä kasvoilla sen intohimoisuuden ja toimintatarmon, minkä johdosta isälle oli annettu nimi "Dick Curtis-sankari."

"Meidän pitää tarkistaa asiaa", kuuli hän Mrs Grantlyn sanovan. "Annetaan Miss Storyn koettaa psykografia. Kenties tulee lisätietoja."

"Ei, ei, ei millään muotoa", puuttui Milred-täti puheeseen, "tämä on liian kamalaa. On varmasti väärin häiritä kuolleita. Sitäpaitsi olen hermostunut! Tai vielä parempi on... sallikaa minun mennä vuoteeseen, niin voitte sitten jatkaa kokeitanne. Niin on parasta, ja voitte kertoa minulle kaiken varhain aamulla."

Milred-tädin poistuessa ja hyvää yötä toivotettaessa ainoastaan Mrs Grantly teki heikkoja vastaväitteitä.

"Robert tulee takaisin", huusi Milred-täti, "kohta kun on saattanut minut telttaani."

"Sääli olisi nyt lopettaa", sanoi Mrs Grantly "Saamme kenties kokea jotakin hyvin harvinaista! Ettekö halua koettaa, Miss Story?"

Lute totteli, mutta asettaessaan kätensä psykografille hän tunsi epämääräistä, selittämätöntä pelkoa moisesta yliluonnollisella-Ieikkimisestä. Hän oli kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi, ja tämä oli keskiaikaa, oli setä sanonut. Mutta hän ei kyennyt vapautumaan vaistomaisesta pelosta, mikä hänessä heräsi — ihmisen perintöä ammoisilta villeiltä aikakausilta, jolloin karvainen, apinamainen alkuihminen pelkäsi pimeätä ja personoi luonnonvoimat hirvittäviin muotoihin.

Mutta kun salaperäinen voima pani hänen kätensä liikkeeseen ja pakotti sen kirjoittamaan paperille, tilanteen outous häipyi, ja hän tunsi vain jonkinlaista uteliaisuutta. Sillä hän näki edessään uuden näyn — tällä kertaa äitinsä, josta hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista muistoa. Kuva, minkä hän loi äidistään, ei ollut selvä ja elävä, vaan hämärä ja epämääräinen — pyhimyskasvot, joita ympäröi sulouden, hyvyyden ja lempeyden sädekehä, mutta joista silti huokui tyyni päättäväisyys, luja tahto, mikä sentään ei pitänyt ääntä itsestään ja oli elämässä etupäässä ilmennyt alistuvaisuutena.

Luten käsi oli lakannut liikkumasta, ja Mrs Grantly oli jo lukenut kirjoituksen.

"Tämä on toisenlaista käsialaa", sanoi hän. "Naisen käsialaa. Allekirjoituksena on Martha. Kuka on Martha?"

Lute ei hämmästynyt. "Se on äitini", sanoi hän aivan levollisesti. "Mitä hän sanoo?"

Hän ei ollut käynyt uneliaaksi kuten Chris, mutta hänen tavallinen vilkkautensa oli hillittyä, ja hän tunsi miellyttävää raukeutta. Ja viestiä luettaessa hän koko ajan näki äitinsä edessään.

"Rakas lapseni", luki Mrs Grantly, "älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän oli aina kiihkeä ja käytti usein liioittelevia sanoja. Älä kaihda rakastettuasi. Rakkaus ei voi tehdä mitään pahaa. Rakkauden kieltäminen on synti. Jos tottelet sydäntäsi, et tee syntiä. Mutta jos välität maailman mielipiteistä, jos kuuntelut ylpeyden ääntä ja niitä, jotka koettavat kääntää sinut sydämesi neuvoja vastaan, silloin teet synnin. Älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän on paha nyt, kuten hänellä oli tapana olla eläessään, mutta hän tulee kyllä käsittämään, että minun neuvoni on viisas, kuten hänellä oli tapana käsittää eläessään, Rakasta, lapseni, ja rakasta hellästi. — Martha."

"Antakaa minun lukea", huudahti Lute, sieppasi paperin ja ahmaisi kirjoituksen silmillään. Hän värisi sanomattomasta rakkaudesta tätä äitiään kohtaani, jota ei ollut milloinkaan nähnyt, ja tämä haudantakainen viesti tuntui äidin mielikuvituskuvaa paremmin vakuuttavan hänelle, että hänen äitinsä oli todella kerran ollut olemassa.

"Tämä on merkillistä", toisti Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole kokenut tällaista. Ajatelkaahan, rakas ystävä, sekä isänne että äitinne on ollut keskuudessamme tänä iltana."

Lutea värisytti. Raukeus oli kadonnut, ja hän oli jälleen oma itsensä, vapisi vaistomaisesta näkymättömän-kammosta. Ja häntä kidutti se, että hänen todelliset tai kuvitellut vanhempansa tai näiden varjomuistot olivat esiintyneet kahden vieraan henkilön läsnäollessa, sairaalloisen ja hysteerisen Mrs Grantlyn, ja tylsän ja typerän Mr Bartonin, joka oli niin kömpelö sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja hänestä tuntui myös sopimattomalta, että nämä vieraat saivat tutustua hänen ja Chrisin välillä vallitsevaan läheiseen suhteeseen.

Hän kuuli sedän askelten lähenevän, ja tilanne selveni hänelle täydellisesti. Hän taittoi nopeasti paperiarkin kokoon ja piilotti sen povelleen.

"Olkaa ystävällisiä älkääkä sanoko sedälle mitään tästä toisesta viestistä, Mrs Grantly ja Mr Barton. Eikä Milred-tädillekään. Se vain kiihoittaisi heitä ja aiheuttaisi heille turhia huolia."

Salassa hän tarkoitti myös rakastettunsa suojelemista, sillä hän tiesi, että tämän nurja suhde hänet setäänsä ja tätiinsä näiden tietämättä huonontuisi psykografin salaperäisten lausuntojen johdosta.

"Ja annetaan nyt psykografin olla", jatkoi Lute kiireisesti. "Unohdetaan koko tämä hölynpöly."

"Hölynpölykö, rakas lapsi?" sanoi Mrs Grantly paheksuvasti, kun Robert-setä astui seuraan.

"No", sanoi setä, "mitä täällä on tapahtunut?"

"Sitä on liian myöhä kysyä", vastasi Lute kevyellä äänellä. "Ei yhtään pörssitiedotusta sinun lukuusi. Psykografi on esittänyt osansa loppuun tänä iltana, olemme lopettaneet keskustelun asian teoreettisesta puolesta. Tiedätköhän, mihin asti kello on ennättänyt?"

* * * * *

"No, mitä teit eilis-iltana meidän mentyämme?"

"Kävin kävelyllä", vastasi Chris.

Lute näytti veitikkamaiselta kysyessään leikillisesti, ilmeisen teeskennellysti keimaillen: "Toverinasi... Mr Barton?"

"Ihan niin."

"Ja te polttelitte?"

"Niin. Miksi sitä kysyt?"

Lute purskahti iloiseen nauruun. "Aivan niin kuin sanoin teidän tekevän. Enkö ole mainio ennustajatar? Mutta tiesin jo ennen kuin nyt sinut tavatessani, että ennustukseni oli toteutunut. Erosin vastikään Mr Bartonista, ja tiesin hänen olleen kanssasi kävelyllä eilis-iltana, sillä hän vannoi kaikkien nurkkajumaliensa nimessä, että sinä olet ylen oiva nuori mies. Vaikka olisin nukkunut, olisin nähnyt, että poloinen oli joutunut Chris-Dunbar-lumouksen uhriksi. Mutta en ole vielä lopettanut kuulusteluani. Missä olet ollut koko aamupäivän?"

"Paikassa, minne vien sinut iltapäivällä."

"Sinä laadit suunnitelmia minun tahtoani tietämättä."

"Tiedän erittäin hyvin mitä tahdot. Tahdot nähdä hevosen, mikä tulee omakseni."

Tytön ääni ilmaisi ihastusta hänen huudahtaessaan: "Oi, hyvä, hyvä!"

"Se on hyvin kaunis", sanoi Chris.

Mutta tytön kasvot olivat äkkiä muuttuneet vakaviksi, ja hänen silmiinsä tuli levoton ilme.

"Sen nimi on Comanche", jatkoi Chris. "Hyvin kaunis, aivan erikoisen kaunis, kalifornialaisen ponin ihanne. Sen ääriviivat... no, mikä sinulla on?"

"Ei ratsasteta enää", sanoi Lute, "ainakaan vähään aikaan. Luulenpa tosiaankin olevani hiukan kyllästynyt siihen."

Mies katseli tyttöä hämmästyneenä, ja tyttö vastasi urheasti katseella katseeseen.

"Minä näen ruumisvaunusi ja hautaseppeleesi", aloitti mies, "ja kuulen hautapuheen, näen maailman lopun ja tähtien tippuvan taivaalta ja taivaankannen kohoavan kuin esiripun, näen elävien ja kuolleiden kokoontuvan viimeiselle tuomiolle, lampaiden ja vuohien, karitsain ja oinasten ja niin edespäin, valkovaatteiset pyhät, helisevät kultaharput ja kadotetut, jotka ulvovat tulimereen suistuessaan... kaiken sen näen sinä päivänä, jona sinä, Lute Story, et enää välitä ratsastamisesta. Ratsastamisesta, Lute! Ratsastamisesta!"

"Ei ainakaan vähään aikaan", pyysi tyttö.

"Naurettavaa!" puuskahti mies. "Mikä on? Etkö voi hyvin? Sinä, joka aina olet ihan inhoittavan terve, jumalallisen terve!"

"Ei, ei se johdu huonovointisuudesta", vastasi tyttö. "Tiedän, että se on naurettavaa, Chris, tiedän sen, mutta epäilys valtaa minut. En voi sille mitään. Sinä sanot aina, että olen niin terveesti juurtunut maahan ja todellisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, mutta — ehkä se on taikauskoa, en tiedä — mutta kaikki mitä on tapahtunut, psykografin ilmoitus, mahdollisuus, että isäni käsi, ties miten, on saattanut tarttua Banin ohjaksiin ja syöstä sen ja sinut kuoleman kitaan, isäni sanojen, että hän on tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan, ja sen tosiasian yhtäpitäväisyys, että kahtena viime päivänä olet kaksi kertaa ollut hengenvaarassa hevosten takia — kaikki se saa aikaan, että minussa tosiaankin herää epäilys. Mitä jos kaiken takana piilisi jotakin? En ole lainkaan varma asiasta. Tiede on kenties liian itsetietoinen kieltäessään näkymättömän. Näkymätön, sielun voimat ovat ehkä liian hienoja, liian henkisiä, jotta tiede voisi päästä niihin käsiksi ja kykenisi niitä tutkimaan ja määrittelemään. Etkö käsitä, Chris, että itse epäilyssäkin on järkeä? Epäilyksen perusta lienee tosin heikko — oi, hyvin heikko — mutta minä rakastan sinua liian paljon antautuakseni pieneenkään uhkayritykseen. Sitäpaitsi olen nainen, ja senkin jo pitäisi olla taikauskoisuuteen taipuvaisuuteni riittävänä selityksenä.

"Niin, niin, tiedän, että sanot kaikkea sellaista epätodelliseksi. Mutta olen kuullut sinun laskettelevan paradokseja epätodellisen todellisuudesta kuvittelun todellisuudesta sairaalle mielelle. Ja minuun nähden se pitää paikkansa, niin, pitää, se on kuvittelua ja epätodellista, mutta minulle, sellaiseksi olen kerta kaikkiaan luotu, se on täysin todellista — todellista kuin kauhea uni vielä ihan heräämisen kynnyksellä."

"Loogillisin epäloogillisen päteväksi todistelu, minkä milloinkaan olen kuullut", hymyili Chris. "Joka tapauksessa erinomainen väittelynaihe. Sinun onnistuu esittää filosofiasi puolustukseksi enemmän mahdollisuuksia kuin minun omani puolustukseksi. Muistuu mieleeni Sam, puutarhuri, joka teillä oli pari vuotta sitten. Satuin kuulemaan, kuinka hän ja Martin väittelivät tallissa. Tiedät, miten kiihkeä jumalankieltäjä Martin on. No, Martin oli valanut Samin niskaan kokonaisen vedenpaisumuksen logiikkaa. Sam tuumiskeli hetken ja sanoi sitten: 'Sinä puhut kuin vanha talo palaa, Martin, mutta sinulla on huonommat mahdollisuudet kuin minulla.' — 'Mitenkä niin?' kysyi Martin. — 'No, katsohan, Martin, sinulla on vain yksi mahdollisuus minun kahta mahdollisuuttani vastaan.' — 'Tuota en kykene käsittämään', sanoi Martin. — 'No, katsohan, Martin, asian laita on tälleen. Sinä sanot, että sinulla on vain mahdollisuus muuttua mullaksi ja puutarhan kaalien höysteeksi. Mutta minulla on mahdollisuus saada koroittaa ääneni Herraa ylistämään, kun kuljen pitkin taivaan kultaisia katuja — ja lisäksi mahdollisuus muuttua mullaksi mukanasi, Martin.'"

"Sinä et ota minua vakavalta kannalta", sanoi Lute naurettuaan toisen jutulle.

"Kuinka saattaisin ottaa sen psykografi-huijauksen vakavalta kannalta?" kysyi Chris.

"Sinä et kykene selittämään sitä — isäni käsialaa, minkä Robert-setä tunsi — niin, kerta kaikkiaan, et kykene sitä selittämään."

"Minä en tunne kaikkia sielun salaisuuksia", vastasi Chris. "Mutta luulen moisten ilmiöiden saavan tieteellisen selityksensä lähitulevaisuudessa."