Part 4

"Minulla on joka tapauksessa salainen halu saada kuulla enemmän psykografilta", tunnusti Lute. "Se on vielä ruokasalissa. Voimme kokeilla sillä nyt, me molemmat, eikä kukaan saa sitä tietää."

Chris tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Mennään sitten! Siitä tulee hauskaa."

Käsi kädessä he juoksivat tietä pitkin vihreään pylvässaliin.

"Leiri on autiona", sanoi Lute asettaessaan psykografin pöydälle. "Mrs Grantly ja Milred-täti ovat makuulla, ja Mr Barton on mennyt jonnekin Robert-sedän kanssa. Kukaan ei voi häiritä meitä." Hän asetti kätensä puusäleille. "Nyt aloitamme."

Muutama minuutti meni mitään tapahtumatta. Chris aikoi sanoa jotakin, mutta tyttö vaiensi hänet. Enteellisiä värähdyksiä oli alkanut tuntua Luten kädessä ja käsivarressa. Sitten lyijykynä rupesi kirjoittamaan. He lukivat sen kirjoituksen, sana sanalta:

"On olemassa järjen viisautta suurempi viisaus. Rakkautta ei luoda järjen rutikuivilla metodeilla. Rakkaus on sydämestä kotoisin ja yläpuolella kaiken järjen, kaiken logiikan, kaiken filosofian. Usko omaa sydäntäsi, tyttäreni. Jos sydämesi käskee sinun luottaa rakastettuusi, niin naura järjelle ja sen kylmälle viisaudelle, tottele sydäntäsi ja luota rakastettuusi. — Martha."

"Tämän viestin on sinun oma sydämesi sanellut", huudahti Chris. "Etkö käsitä sitä, Lute? Ajatus on sinun omasi, ja alitajuntasi on ilmaissut sen paperille."

"Mutta erästä seikkaa minä en käsitä", intti tyttö.

"Mitä siis?"

"Käsialaa. Katsohan sitä. Se ei lainkaan ole minun käsialani kaltaista. Se on siroa, vanhanaikaista käsialaa, jollainen oli edellisen sukupolven naisilla."

"Et kai tarkoita todella uskovasi, että tämä on vainajan viesti?" keskeytti mies.

"En tiedä, Chris", sanoi tyttö epäröivästi. "En tosiaankaan tiedä."

"Se on mieletöntä!" huudahti mies. "Tämä on mielikuvituksen lukinverkkoa. Kuollut ihminen on kuollut. Hän on tomua. Hän on kaalinhöystettä, kuten Martin sanoo. Mitä kuolleista! Minä nauran kuolleille. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole. En pelkää haudan mahtia enkä ihmisiä, jotka ovat vainajina, poissa, maan tomuna... Entä mitä sinulla on tästä sanomista?" sanoi hän taistelunhaluisesti ja asetti kätensä psykografille.

Silmänräpäyksessä hänen kätensä rupesi kirjoittamaan. Kumpikin hämmästyi alun äkillisyydestä. Ilmoitus oli lyhyt:

"Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!"

Chris hätkähti ilmeisesti, mutta nauroi. "Tämä on kuin ihmenäytelmää. Meille esiintyy Kuolema haudasta haastaen. Mutta missä ovat Hyvät työt, oi missä? Entä Sukulaiset? Ja Ilo? Ja Kodin hyvät vallat? Ja Ystävyys? Ja koko niiden hilpeä seurue?"

Mutta Lute ei yhtynyt hänen uhmaansa. Tytön kasvot ilmaisivat kauhua. Hän laski vapisevan kätensä miehen käsivarrelle.

"Oi, Chris, lopetetaan tämä. Olen pahoillani, kun aloitimme. Jätetään kuolleet rauhaan. Tämä on väärin. Tämä on varmasti väärin. Tunnustan, että tämä on vaikuttanut minuun. En voi sille mitään. Sekä ruumiini että sieluni vapisee. Oi näitä haudantakaisia sanoja, kuollutta miestä, joka nousee mullasta suojelemaan minua sinulta! Siihen on jokin syy. Syynä on se elävä salaisuus, mikä estää sinua menemästä kanssani naimisiin. Jos isäni eläisi, hän suojaisi minua sinua vastaan. Hän on kuollut, mutta yhä hän koettaa suojella minua. Hänen kätensä, hänen varjokätensä ojentuvat sinua kohden henkeäsi uhaten!"

"Rauhoituhan", sanoi Chris hyvittelevällä äänellä, "ja kuuntele minua. Tämä kaikki on petosta. Leikimme oman olemuksemme subjektiivisilla voimilla, ilmiöillä, joita tiede ei vielä ole selvittänyt, siinä koko seikka. Psykologia on niin nuori tiede. Voi sanoa, että alitajunta-minä on vastikään keksitty. Se on vielä pelkkää salaisuutta, sen lakeja ei ole määritelty. Se on kerta kaikkiaan selittämätön ilmiö. Mutta meillä ei ole lainkaan syytä heti panna sitä viralta listimällä se spiritismiksi. Psykografi taas..."

Hän vaikeni äkkiä, sillä kun hän sanojaan korostaakseen asetti kätensä psykografille, käsi joutui silmänräpäyksellisesti kuin kouristuksen valtaan, kiiti tahtomattaan pitkin paperia ja kirjoitti kuin hurjistunut ihminen olisi kirjoittanut.

"Ei, en tahdo enää ottaa tähän osaa", sanoi Lute, kun kirjoitus oli valmiina. "On kuin katselisin sinun ja isäni välistä taistelua. Tämä kaikki muistuttaa painiskelua ja lyömistä."

Hän osoitti lausetta, mikä kuului: "Sinä et voi välttää minua etkä oikeudenmukaista rangaistustasi."

"Minulla kenties on liian vilkas mielikuvitus, sillä näen hänen kätensä sinun kurkullasi. Tiedän, että hän on kuollut ja poissa, kuten sanot, mutta kuitenkin näen hänet kuin maan päällä elävän ihmisen, näen hänen kasvojensa hehkuvan vihaa, vihaa ja kostonhimoa, ja näen niiden tähtäävän sinua."

Tyttö rutisti kokoon kirjoitetut paperiarkit ja pani pois psykografin.

"Emme koske enää siihen", sanoi Chris. "En uskonut sen tekevän niin voimakasta vaikutusta sinuun. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että koko seikka on subjektiivinen ilmiö, mihin kenties liittyy pikku annos suggestiota — sellainen ilmiö eikä mitään muuta. Ja tilanteemme yleinen jännittyneisyys on tehnyt olosuhteet ylen otollisiksi tälle hämmästyttävälle ilmiölle."

"Mainitsit tilanteestamme", sanoi Lute heidän hitaasti kulkiessaan polkua pitkin. "En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jatkammeko tähänastiseen tapaan? Mikä on parasta? Oletko ajatellut jotakin?"

Chris kävi sisällistä taistelua ja sanoi hetken kuluttua: "Olen aikonut puhua setäsi ja tätisi kanssa."

"Siitäkö, mitä et ole saattanut sanoa minulle?" kysyi tyttö nopeasti.

"Ei", vastasi mies hitaasti, "vaan yhtä paljon kuin olen sanonut sinulle. Minulla ei ole oikeutta sanoa heille enempää kuin olen sinulle sanonut."

Nyt oli tytön vuoro taistella. "Ei, älä sano heille mitään", sanoi hän vihdoin. "He eivät käsittäisi sitä. En minäkään sitä käsitä, mutta minä uskon sinua, ja on luonnollista, etteivät he kykene samalla lailla uskomaan. Sinä sanot minulle, että on olemassa salaisuus, mikä estää avioliittomme, ja minä uskon sinua, mutta he eivät jaksaisi uskoa, vaan heissä heräisi ajatus, että salaisuus on rikoksellista laatua. Sitäpaitsi se vain enentäisi heidän levottomuuttaan."

"Minun pitäisi kadota, tiedän, että minun pitäisi kadota", sanoi mies puoleksi itsekseen. "Ja sen voin tehdä. En ole heikko rakastaja. Siitä, etten jaksanut pysyä poissa kerran, ei välttämättä seuraa epäonnistuminen toisellakin kertaa."

Tyttö veti raskaasti henkeä. "Tuntuu siltä, kuin minulta ryöstettäisiin kaikki, kun kuulen sinun puhuvan pois menosta ja poissa pysymisestä. En saisi sinua enää milloinkaan nähdä. Se olisi liian kauheata. Äläkä moiti itseäsi heikkoudesta. Minä se ansaitsen sen moitteen. Minä se estin sinut pysymästä poissa viime kerralla, tiedän sen. Minä tahdoin sitä. Ja minä tahdon sitä... Emme voi mitään tehdä, Chris, emme mitään muuta kuin jatkaa ja antaa asian itsestään ratketa jollakin tavalla. Yhdestä seikasta voimme olla varmat: se tulee ratkeamaan jollakin tavalla."

"Mutta ratkaisu olisi helpompi, jos minä väistyisin", sanoi mies.

"Minä olen onnellisempi, kun olet täällä."

"Olosuhteet ovat julmat", mutisi mies katkerasti.

"Menitpä tai jäitpä tänne — se on vain renkaana asian kehityksen ketjussa. Mutta en soisi sinun menevän, Chris, sen tiedät. Ja nyt se asia sikseen. Sanat eivät saa mitään aikaan. Älkäämme milloinkaan puhuko tästä — tai vain — tai vain kerran, jonakin ihmeellisenä, onnellisena päivänä, jona saatat tulla minulle sanomaan: 'Lute, nyt on kaikki hyvin. Salaisuus ei sido minua enää. Olen vapaa.' Antakaamme siihen asti asian ja psykografin ja kaiken muun olla haudattuna ja koettakaamme saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on.

"Ja osoittaakseni sinulle, miten hartaasti koetan saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on, lähden mukaasi iltapäivällä hevosta katsomaan — vaikka toivon, ettet huolisi ratsastaa... ainakaan muutamaan päivään tai viikon päiviin. Minkänimiseksi sitä sanoitkaan?"

"Sen nimi on Comanche", vastasi mies. "Tiedän, että tulet siitä pitämään."

* * * * *

Chris loikoi selällään, pää paljaalla paadella ja katse tarkkaavasti tähdättynä jokilaakson toiselle puolelle, vastarannan metsäiselle vierteelle. Hän kuuli siellä pensaikon ruskahtelevan ja rautakenkäisten kavioiden kapsahtelevan kiviä vasten; silloin tällöin siellä irtosi sammaltunut kivi ja putosi polskahtaen jokeen, mikä kuohui hänen alapuolellaan villissä sekamelskassa olevilla kalliopaasilla. Toisinaan hän näki vihreydestä vilahdukselta Luten kullanruskean ratsastuspuvun ja raudikon, jolla tyttö ratsasti.

Tämä ratsasti aukiolle, mistä maavieremä oli pyyhkäissyt pois puut ja pensaat. Hän pidätti hevosta vieremän partaalla ja loi tutkivan katseen sen rinteelle. Neljäkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan rinne päättyi pieneen, kovapintaiseen pengermään, mihin vierinyt sora ja multa oli ahtautunut.

"Tässä on mainio koepaikka", huudahti hän joen poikki. "Annan raudikon kulkea tästä alas."

Hevonen laskeutui varovasti petollista, jyrkkää rinnettä, menetti takajalkojensa sijan silloin tällöin, mutta piti etujalkansa jäykkinä; pelkäämättä tai hermostumatta, tyynesti ja maltillisesti se kohotteli etukavioitansa, kun ne vajosivat liian syvälle luisuvaan maahan, mikä liikkui sen edessä kuin aaltoava virta. Kun se saavutti tukevan jalansijan vieremän alla, se kapusi pikku pengermälle nopsana, ripeänä ja notkeana liikkeiltään, mitkä muodostivat vastakohdan sille tyynelle varovaisuudelle, jolla se oli laskeutunut rinnettä.

"Hyvä!" huusi Chris jokilaakson poikki ja taputti käsiänsä.

"En ole milloinkaan nähnyt näin varmajalkaista ja selväpäistä hevosta", huusi Lute vastaukseksi, kääntäen samalla eläimen sivulle kiviseen alamäkeen, missä hän jälleen katosi puiden sekaan.

Chris seurasi tytön kulkua äänen ja niiden vilahdusten nojalla, joita näki tästä silloin, kun kohdalle sattui harva iehvistö: tyttö ratsasti ristiin rastiin alas jyrkkää, tietöntä rinnettä. Miehen alla olevalla kivikkoisella vastarannan äyräällä tyttö sukelsi näkösälle, antoi hevosen laskeutua eräältä kolmen jalan korkuiselta paadelta ja pidätti sitä etsiäkseen ylikulkupaikan.

Neljän jalan päässä hänestä virrassa oli kapea vedenpäällinen kallio. Sen takana kiehui kohiseva pyörteikkö. Mutta useita jalkoja kalliosuikaleesta vasemmalle alavirtaan oli pieni sorasaareke, jolle pääsyä vaikeutti suunnattoman iso paasi. Ainoana keinona päästä saarekkeelle oli ensin hypätä paadelle. Tyttö ajatteli tarkasti asiaa ja heilautti vasenta kättään merkiksi siitä, että oli tehnyt päätöksensä.

Chris oli levottomuutensa vallassa kohonnut istualleen paremmin nähdäkseen, mitä toinen aikoi tehdä.

"Älä yritä", huusi hän.

"Minä luotan Comancheen", huusi tyttö vastaukseksi.

"Se ei kykene tekemään syrjähyppäystä särkälle", varoitti Chris. "Sen on mahdotonta pysyä jaloillaan. Se sortuu pyörteeseen. Tuskin yksi tuhannesta hevosesta kykenee sen tekemään."

"Mutta Comanche on juuri se yksi", vastasi tyttö. "Katsohan!"

Hän antoi hevoselle valtoimet ohjat, ja se hyppäsi ketterästi ja tarkasti laskien virran poikki paadelle, jalat lähellä toisiaan paikan ahtauden takia.

Samassa kuin se pääsi sille, Lute kosketti kevyesti en kaulaa ohjaksella ja käänsi sen vasemmalle, ja horjahdellen tukalalla alustallaan, etujalat melkein luiskahtamaisillaan edessä olevaan pyörteeseen hevonen kohosi takajaloilleen ja teki puolikäännöksen, hyppäsi vasemmalle ja päätyi kuin päätyikin kapealle sorasaarekkeelle. Kevyellä hyppäyksellä se sitten ponnahti virran toisen puoliskon poikki, ja Lute antoi sen risteillen kavuta ylös rantatöyrästä Chrisin luokse.

"Mitä sanot?" kysyi hän.

"Olin kauhean jännityksen vallassa", vastasi Chris. "Pidätin henkeäni."

"Osta Comanche kaiken nimessä", sanoi Lute maahan laskeutuessaan. "Teet hyvän kaupan. Uskaltaisin yrittää mitä tahansa tällä hevosella. En milloinkaan ole niin luottanut hevosen jalkavuuteen."

"Sen omistaja sanoo, ettei se milloinkaan ole kadottanut jalansijaa ja että on mahdoton saada sitä kaatumaan."

"Osta se, osta se heti", neuvoi tyttö, "ennen kuin mies ennättää ruveta katumaan. Ellet sinä osta, ostan minä. Oi näitä jalkoja! Luotan niihin niin, että istuessani sen selässä en lainkaan muista, että sillä onkaan jalat. Ja se on nopea kuin kissa ja tottelee silmänräpäyksessä. Sitä saattaisi ohjata silkkilangoilla. Oi, tiedän kyllä olevani herkkä haltioitumaan, mutta ellet sinä osta sitä, Chris, ostan minä. Muista, että olen kilpaostajanasi."

Chris hymyili hyväksyvästi satuloita vaihtaessaan. Sitten he vertailivat Dollyä ja Comanchea toisiinsa.

"Luonnollisesti se ei ole yhtä sopusointuinen Dollyn pariksi kuin Ban", sanoi Lute pahoitellen, "mutta sentään sillä on kaunis karva. Ja ajattelehan, millainen hevonen sen karvan alla on!"

Chris auttoi tytön satulaan ja seurasi tätä mäkeä ylös maantielle. Tyttö pidätti äkkiä Dollyä ja sanoi:

"Emme ratsasta suoraan leirille."

"Unohdat päivällisen", muistutti Chris.

"Mutta muistan Comanchen", vastasi Lute. "Ratsastamme suoraa päätä maatilalle ja ostamme hevosen. Ei päivällinen tiehensä juokse."

"Mutta keittäjätär juoksee", nauroi Chris. "Hän on jo uhannut erota, kun aina myöhästymme aterioilta."

"Entä sitten?" vastasi tyttö. "Milred-täti voi hankkia uuden keittäjättären, ja Comanche on silloin joka tapauksessa meidän."

He käänsivät hevoset poispäin kesäleiriltä, ja ratsastivat pitkin Nun Canyon-tietä, mikä johtaa vuorenharjanteen ylitse Napa-laaksoon. Mutta tie oli jyrkkä, ja he pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Toisinaan he olivat sata jalkaa jokiuoman yläpuolella toisinaan he painuivat alas ja ratsastivat joen yli kaksikymmentä kertaa hyvin lyhyellä taipalella. He ratsastivat sileärunkoisten vaahterain ja mahtavien' punapuiden varjossa ja avoimien vuoritasankojen poikki, joilla maa oli rutikuivaa ja auringonpaahteesta halkeillutta.

He saapuivat eräälle sellaiselle tasangolle, missä heillä oli edessään neljännespeninkulma sileätä tietä. Tämän toisella puolella kohosi vuoren mahtava röykkiö. Toiselta puolelta putosi jokilaakson pysty seinämä pahoina vierteinä ja äkkijyrkänteinä laakson pohjalle saakka. Tässä kuilussa oli rinnan ihanaa vihreyttä ja synkkiä rotkelmia, ja harhailevat auringonsäteet ja aurinkopälvet pitivät siellä kisailuaan. Kuohuvan veden kohu humisi tuulettomassa ilmassa, ja villimehiläiset surisivat.

Hevoset panivat pieneksi raviksi. Chris ratsasti ulkolaidalla, katseli syvyyteen ja nautti näkemästään. Mehiläisten surinan läpi erotti nyt vesiputouksen pauhun. Se yltyi joka askelelta, minkä hevoset juoksivat.

"Katso!" huudahti hän.

Lute kumartui eteenpäin satulassaan katsoakseen. Vesi kuohui heidän alapuolellaan pitkin sileätä kalliopaatta ja syöksyi sen reunalta ilmaan — sykkivänä valkoisena nuorana, mikä oli lakkaamattomassa liukuliikkeessä ja minkä ainemäärä alituisesti vaihtui, mutta muoto pysyi muuttumattomana, kevyenä vesivuona, mikä oli yhtä aineeton kuin höyry ja yhtä ikuinen kuin vuori; se kiiti ilman halki kalliopaaden reunalta kaukana alhaalla olevien puiden latvoille, joiden vihreyteen se häipyi kokoontuakseen näkymättömissä olevaan suvantoon.

He olivat sivuuttaneet putouksen. Tämän pauhu vaimeni etäiseksi humuksi, mikä jälleen sulautui mehiläisten surinaan ja vihdoin lakkasi kokonaan kuulumasta. Yhteisen tunneläikähdyksen vallassa he katselivat toisiansa.

"Oi, Chris, miten ihanaa on elää... ja saada pitää sinut rinnallaan!"

Miehen silmät vastasivat hellästi tuikahtaen.

Kaikki yhtyi virittämään heitä ihanaan tunnelmaan — heidän ruumiinsa liikkeet, mitkä sulautuivat ratsujen liikkeihin, heidän verenkäyntinsä lievä vilkastuminen, mikä herätti heissä suloista terveyden tuntoa, lämpöinen ilma, mikä leyhähteli heidän kasvoillaan, hiveli heidän ihoaan balsamisilla ja virkistävillä hyväilyillä, täytti heidän olemuksensa ja vaivutti heidät hienoiseen aistihurmioon, maailman kauneus, mikä vielä aineettomammin ja hienoisemmin valeli heitä hurmiolla, jollaista vain sielu tuntee ja joka on persoonallista ja pyhää ja jota ei saata sanoiksi pukea, mutta jonka voi kuitenkin ilmaista sielun sisimpiä heijastelevan silmän säteily.

Niin he katselivat toisiansa hevosten ravatessa heidän allaan, ja luonnon kevät ja heidän nuoruutensa kevät lämmitti heidän vertaan, ja olemassaolon salaisuus väreili heidän silmissään ja tuntui yhdellä ainoalla taikasanalla selvittävän ja ratkaisevan elämän kaikki raskaat pulmat ja arvoitukset.

Tie kääntyi niin, että he näkivät jokilaakson taustan yläosan ja joen etäisen uoman siellä korkealla yläpuolellaan. He pyörsivät tienmutkassa ja kumartuivat katselemaan uutta luonnonnäkyä, mikä äkkiä levisi heidän silmäinsä eteen. Ei minkäänlaista varoittavaa ääntä. Tyttö ei kuullut mitään, mutta jo ennen kuin miehen hevonen syöksyi syvyyteen, hän tunsi, että ravaavien ratsujen välinen sopusointu särkyi. Hän käänsi päätään niin nopeasti, että näki, miten Comanche putosi. Se ei kompastunut eikä astunut harhaan. Se putosi, kuin se olisi kuollut kesken juoksuaan tai saanut lamauttavan iskun.

Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti psykografin; oli kuin kaikki muistot olisivat äkkiä salamana iskeneet hänen aivoihinsa. Hänen hevosensa perääntyi tuntiessaan hänen ruumiinsa painon kupeillaan, mutta hänen päänsä kurkotti sivulle ja silmänsä tähtäsivät putoavaa Comanchea. Tämä vieri rentonaan pitkin vuorenseinämää, jalat hervottomina ja elottomina allaan.

Hän ei tietänyt, miten oli joutunut maahan, seisoessaan tienreunalla. Hänen rakastettunsa oli poissa satulasta ja vapaana Comanchesta lukuunottamatta jalustimeen takertunutta oikeata jalkaansa. Rinne oli niin jyrkkä, ettei mikään hillinnyt putoamisen vauhtia. Maata ja pikku kiviä, joita putoavain liikkeet olivat irrottaneet, vyöryi heidän mukanaan ja edellään pienenä maavieremänä. Tyttö seisoi hievahtamatta painaen kädellään sydänalaansa. Mutta samalla kuin hän näki, mitä tapahtui todellisuudessa, hän näki sisäisillä silmillään, miten hänen isänsä oli varjokädellään antanut töytäyksen, mikä oli syössyt Comanchen kesken juoksuaan ratsastajineen kuiluun.

Hevosen ja miehen alla ammottava jyrkänne päättyi matalaan, rosoiseen harjanteeseen, minkä juurelta alkoi uusi, toiselle harjanteelle putoava vierre. Kolmatta jyrkännettä rajoitti kolmas, joenäyrästä pitkin kulkeva harjanne, mikä oli neljäsataa jalkaa tytön alapuolella. Hän näki rakastettunsa turhaan tempovan jalkaansa jalustimesta. Comanche törmäsi kovasti kallionkielekkeeseen. Sen vauhti pysähtyi sekunnin murto-osaksi, ja silloin miehen onnistui tarttua nuoreen manzanita-vesaan. Tyttö näki hänen vahvistavan otettaan toisella kädellä. Sitten Comanchen putoamista jatkui. Tyttö näki jalustimenhihnan pingoittuvan ja sitten myös rakastettunsa ruumiin ja käsivarsien. Manzanita-vesa heltisi juurineen, ja mies ja hevonen kierähtivät kallionkielekkeeltä ja katosivat näkyvistä.

Putoavat ilmaantuivat taas näkösälle seuraavalla rinteellä, vierivät monen monet kerrat päälletysten, milloin mies, milloin hevonen alla. Chris ei enää ponnistellut vastaan, ja yhdessä molemmat syöksyivät kolmannelle jyrkänteelle. Lähellä viimeistä kivikkoharjannetta Comanche puuttui kallionkielekkeeseen. Se makasi liikkumatta, ja lähellä sitä, yhä jalustimella siihen kytkettynä, makasi sen ratsastaja suullaan.

"Kun se vain pysyisi hiljaa paikoillaan", kuiskasi Lute itsekseen, ja hänen ajatuksensa suunnittelivat jotakin pelastuskeinoa.

Mutta hän näki Comanchen rupeavan sätkyttelemään jälleen, ja hän näki selvästi isänsä kummituskäden tarttuvan suitsiin ja kiskaisevan hevosen liikkeelle. Comanche keikahti kallionkielekkeeltä, hievahtamaton ihmisruumis seurasi mukana, ja sekä hevonen että mies katosivat näkyvistä. Heitä ei näkynyt enää. He olivat alhaalla.

Lute katseli ympärilleen. Hän oli yksin maailmassa. Hänen rakastettunsa oli poissa. Mikään ei osoittanut tämän olleen olemassa, lukuunottamatta Comanchen kavionjälkiä tien tomussa ja kallionkielekkeelle jääneitä putoamisen merkkejä.

"Chris!" huusi hän kerran, toisen kerran, mutta hänen huutelunsa oli turhaa.

Syvyydestä kantautui tuulettoman ilman kautta vain mehiläisten surina ja virtaavan veden humu.

"Chris!" huusi hän kolmannen kerran ja vaipui hitaasti tien tomuun.

Hän tunsi, miten Dolly kosketti hänen käsivarttaan turvallaan, ja hän painoi päänsä tamman kaulaa vasten ja odotti. Hän ei tietänyt, miksi hän odotti tai mitä hän odotti, mutta hänestä tuntui siltä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin odottaa.

JUMALAT NAURAVAT...

Carquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi salasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli hetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni ulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua vasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.

"Se on kaunista", sanoi hän. "Se on suloisen kaunista. Se on naistenviiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua."

"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme", sanoin Kaliforniastani ylpeänä. "Eilis-iltana ajoit ohi viiniköynnösten, joiden rypäleistä sitä valmistetaan."

Carquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan täysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan suonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä aikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa ja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä kuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai — ei ikäväksi kuin muut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin rinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.

Nyt Carquinez oli elähtynyt viinistä — "kuten luomis-savi sai elämän, kun Jumala puhalsi siihen henkensä", ilmaisi hän sen itse. Myrsky ravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen viiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä lisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että hän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävel-lajiinsa.

"Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?" kysyi hän.

"Miksi juuri jumalat?"

"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan kyllästystä?" huudahti hän.

"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästystä?" kysyin voitonriemuisesti.

"Myöskin jumalista", nauroi hän. "Heidän peliänsä me pelaamme. He sekoittavat ja antavat kaikille kortit... ja ottavat itselleen tikit. Älä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta. Älä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuinesi ja -laskuinesi, maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.

"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole voittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen kanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet liehuttanut väsymyksen valkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi luode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi syypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä. Kieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut piiloon, tänne kukkuloittesi keskelle."

Hän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään ja vaikeni niukasti siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean meksikkolais-savukkeen kieräyttämiseen.

"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet ovat sitä yrittäneet... ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on tehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen on kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele mitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään aselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen vanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on kyllästymisen naamiopuku. Sepä se!"

"Mutta katselehan minua!" huudahdin siihen.

Carquinezilla oli aina saatanan kyky paljastaa toisen sielu ja paloitella se sirpaleiksi.

Hän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.

"Et näe minkäänlaisia oireita", sanoin uhittelevasti.

"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti", vastasi hän. "Olet kypsä lahoamaan."