Part 2

Mutta äkkiä hän loi kauhistuneena silmänsä vierellään olevaan mieheen. Dolly seisoi takajaloillaan sieraimet suurina ja silmät hurjina ja pieksi raivoisasti ilmaa etujaloillaan. Chris heittäytyi hevosen kaulalle estääkseen sen kaatumasta selälleen, ja samalla hän kannusti sitä pakottaakseen sen laskemaan etujalkansa maahan ja kulkemaan käyntiä.

"Nytpä tapahtuu kummia, Dolly", aloitti Lute nuhtelevalla äänellä.

Mutta hänen hämmästyksekseen tamma laski päänsä, kohosi uudelleen takajaloilleen jännittäen kaarelle selkänsä ja rupesi sitten jäykin etujaloin jarruttamaan maata vasten.

"Se tahtoo heittää minut maahan!" huudahti Chris, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tamma nousi jälleen takajaloilleen hänen allaan ja koetti uudelleen paiskata hänet selästään.

Lute katseli näytelmää, ihmetteli hevosensa ennenkuulumatonta käyttäytymistä ja ihaili rakastettunsa ratsastajantaitoa. Chris oli aivan rauhallinen ja ilmeisesti nautti tapahtumasta. Ja yhä uudelleen, puolikymmentä kertaa, Dolly jäykisti ruumiinsa ja käyristi selkänsä. Sitten se paiskasi päätään korkealle, kohosi taas takajaloilleen, pyöri paikoillaan ja huitoi etukavioitaan. Lute tiukensi ratsunsa ohjia, ja samassa hän näki välähdyksen Dollyn silmissä, mitkä ilmaisivat sokeata, eläimellistä kiukkua ja pyörivät kuin päästä pois pullistuakseen. Silmänvalkuaisten hieno vaaleanpunerva vivahdus oli kadonnut, ja sen sijalle oli tullut synkkä marmorinvalkeus, mikä lisäksi hehkui ikäänkuin sisäistä tulta.

Luten huulilta pääsi heikko kauhun huudahdus, mutta hän tukahdutti sen heti. Tamman toinen takajalka näytti herpaantuvan, ja silmänräpäyksen sen pystysuoraksi kohonnut ruumis horjahteli puoleen ja toiseen, ja oli tietymätöntä, kaatuisiko se eteen- vai taaksepäin. Mies, joka kumartui sivulle satulasta, jottei jäisi hevosen alle, jos se sortuisi selälleen, heittäytyi koko painollaan eteenpäin sen kaulaa vasten. Teko ehkäisi vaaran, ja tamman etujalat painuivat takaisin maahan.

Mutta siitä ei ollut apua. Dolly ojentautui niin, että sen kasvoviiva melkein tuli kaulaviivan suoraksi jatkoksi, ja sen valtasi pillastus, ja se alkoi kiitää kuin nuoli tietä alas.

Nyt vasta Lutessa heräsi todellinen pelko. Hän kannusti Washoe Bania, mutta tämä ei kyennyt pitämään yllä samaa vauhtia kuin hullaantunut tamma ja jäi vähitellen jälkeen. Lute näki Dollyn pysähtyvän ja kavahtavan taaskin takajaloilleen, ja hänen ennättäessään paikalle tamma parhaillaan uudelleen yritti paiskata ratsastajaansa selästään. Eräässä tienmutkassa Dolly seisahtui äkkiä kesken karkuaan. Lute näki rakastettunsa lennähtävän satulasta: äkillisestä nykäyksestä Chris menetti sääriotteensa. Hän tosin tuiskahti pois satulasta, mutta ei pudonnut maahan, ja tamman jatkaessa karkuaan Lute näki hänen pitävän kiinni sen harjasta toisella kädellä toinen jalka poikittain satulassa. Ravakasti ponnistaen hän kapusi jälleen paikoilleen ja ryhtyi hevosta hillitsemään.

Mutta Dolly poikkesi tieltä ja kirmasi alas ruohikkorinnettä, jolla loisteli lukemattomia keltaisia mariposa-liljoja. Niityn alalaidassa oleva aita ei estänyt sitä vähääkään. Se tunkeutui läpi kuin aita olisi ollut hatara hämähäkinverkko ja katosi pensaikkoon. Lute seurasi epäröimättä perästä, kannusti Bania aidan aukon läpi ja sukelsi tiheikköön. Hän nojasi tiukasti ratsunsa kaulaa vasten, jotteivät oksat ja köynnöskasvit repisi häntä. Hän tunsi hevosen vajoavan tuuheaan vihreyteen ja joenpohjan kylmään pikkukivikkoon. Edestäpäin kuului veden loisketta, ja hän näki vilahdukselta Dollyn, kun tämä kirmasi ylös matalaa rantaäyrästä kääpiötammiviidakkoon, minkä runkoihin se koetti lyödä ratsastajansa.

Viidakossa Lute melkein tavoitti tamman, mutta jäi auttamattomasti jälkeen sen takana olevalla kesantopellolla, minkä poikki Dolly kiiti ylpeästi ylenkatsoen tukalaa maaperää ja myyränkoloja. Kun se sitten teräväkulmaisesti kääntyi pellolla olevalle pensaikkoalueelle, Lute oikaisi suoraan pellon poikki ja pidätti sitten Bania: hän oli päässyt edelle. Hän kuuli tiheiköstä hirmuista pensaiden ja oksain rusketta. Sitten Dolly murtautui näkösälle, ja sileällä maalta se sortui uuvuksissa polvilleen pehmoiseen multaan. Se nousi pystyyn ja horjui eteenpäin, mutta nilkutti ja sen täytyi pysähtyä. Se oli vaahdossa tuskanhiestä, ja se vapisi surkeasti.

Chris istui yhä sen selässä. Hänen paitansa oli siekaleina. Hänen kämmenensä olivat täynnä naarmuja, ja hänen kasvojaan pitkin virtasi veri: hänellä oli ammottava reikä lähellä ohimoa. Lute oli kyennyt hillitsemään itsensä hyvin, mutta nyt hän alkoi äkkiä tuntea kuvotusta ja vavista väsymyksestä.

"Chris!" sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaamalla. Sitten hän huokasi: "Jumalan kiitos!"

"Oh, minä olen aivan all right", huudahti Chris ja pani ääneensä kaiken jäljellä olevaan voimansa, mutta sitä ei ollut paljon, sillä hänkin oli ollut hirvittävässä hermojännityksessä.

Kun hän hypähti satulasta maahan, hänestä näki, miten ankarasti mielenliikutus häneen oli vaikuttanut. Hän aloitti uljaalla lihasliikkeellä nostaessaan jalkansa satulan yli, mutta maahan päästyään hänen täytyi nojautua voipunutta Dollyä vasten. Lute lennähti satulasta ja löi käsivartensa hänen ympärilleen kiitollisuutensa puuskassa.

"Minä tiedän täällä vesipaikan", sanoi hän silmänräpäystä myöhemmin.

He jättivät hevoset sitomattomina seisomaan, ja tyttö johdatti rakastettunsa siimeikkääseen tiheikön kolkkaan, missä solisi kristallikirkas vuoripuro.

"Mitä sinä sanoitkaan: eikö Dolly milloinkaan ole ollut hurjana?" kysyi Chris, kun verenvuoto oli lakannut ja hänen hermonsa ja valtimonsa olivat jälleen saavuttaneet tasapainon.

"Minä olen aivan hämmästyksen vallassa", vastasi Lute. "En kykene käsittämään sitä. Milloinkaan koko elämänsä aikana Dolly ei ole tehnyt moista. Ja kaikki eläimethän pitävät sinusta niin paljon — se ei voinut johtua vihasta. Ja Dollyhän on lastenhevonen. Olin vain pieni tyttö ratsastaessani sillä ensimmäistä kertaa, ja aina tähän päivään asti..."

"Tänään se oli kaikkea muuta kuin lastenhevonen", keskeytti Chris. "Se oli saatana. Se koetti iskeä minut puunrunkoja vasten ja murskata aivoni oksiin. Se etsi sitä varten kaikkein pahimmat ryteiköt. Sinun olisi sietänyt nähdä, mihin kaikkeen se tunkeutui. Näitkö, miten se koetti paiskata minua selästään?"

Lute nyökkäsi.

"Ihan kuin villihevonen."

"Mutta mitä se tarkoittaa moisilla juonilla?" kysyi Lute. "Kukaan ei ole milloinkaan nähnyt sen heittävän selästään ratsastajaansa — ei kukaan."

Chris kohautti olkapäitään. "Ehkä on kysymyksessä jokin ammoinen unohtunut vaisto, mikä on nyt jälleen herännyt."

Tyttö nousi seisaalleen ilme päättävänä. "Otan siitä kyllä selvän", sanoi hän.

He palasivat hevosten luo ja tutkivat Dollyn perinpohjaisesti, mutta tuloksetta. Kaviot, jalat, suitset, suun, ruumiin — missään ei ollut vikaa. Satulassa ja satulaloimessa ei ollut mitään ärsyttävää tai pistävää, selkä oli sileä ja naarmuton. He etsivät käärmeen- tai hyönteisenpiston merkkejä, mutta eivät löytäneet.

"Mitä tahansa se lienee ollutkin, se oli kuviteltua, se on varmaa", sanoi Chris.

"Noituutta", ehdotti Lute.

He nauroivat sille ajatukselle, sillä molemmat olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsia, terveitä ja normaaleja, ja vaikka kumpaakin viehätti idealistien perhostenpyydystely, he aina pysähtyivät siihen rinteenrajaan, mistä taikausko alkaa.

"Jokin paha henki", nauroi Chris. "Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni sellaisen rangaistuksen?"

"Nyt olet aivan liiaksi olevinasi", vastasi Lute. "Mutta ehkä onkin kysymys jostakin Dollyn tekemästä pahasta, mistä, en tiedä. Sinä jouduit sillä ratsastamaan aivan sattumalta. Minä olisin saattanut istua sen selässä tänään... tahi Milred-täti tahi kuka tahansa."

Näin puhuessaan tyttö tarttui hevosensa jalustimenhihnaan aikoen lyhentää sitä.

"Mitä sinä teet?" kysyi Chris.

"Aion ratsastaa Dollyllä kotiin."

"Siitä ei tule mitään", selitti Chris. "Sellainen olisi huonoa kurinpitoa. Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, minun on aivan yksinkertaisesti pakko ratsastaa sillä kotiin."

Mutta hänen ratsunansa oli hyvin uupunut ja hyvin sairas tamma, joka kompasteli ja nilkutti, jolla oli hermovärähdyksiä ja lihaskouristuksia — hirvittävien ponnistusten jälkimaininkeja.

"Luulenpa, ettei runokirja ja riippumatto ole minulle pahaksi kaiken tämän jälkeen", sanoi Lute, kun he ajoivat leiriin.

Leirin olivat laatineet kaupunkiinväsyneet ihmiset uljaaseen punapuuholvikkoon, jonka korkealla olevien havukruunujen lomitse auringon paiste seuloutui maahan, taittuen ja vaimeten leppoisaksi valoksi ja viileäksi siimeeksi. Jonkin verran syrjässä pääleiristä oli keittiö ja palvelusväen teltat, ja puolimatkassa leirin ja niiden välillä oli elävien honkapylväiden muodostama ruokasali, missä aina leyhyi raikkaita tuulahduksia ja missä ei kaivattu katosta auringonsuojaksi.

"Dolly poloista... se on todella sairas", sanoi Lute illalla, kun he olivat jälleen käyneet tammaa katsomassa. "Mutta sinä pääsit vahingoittumattomana, Chris, ja siinä on tarpeeksi kiitollisuuden aihetta pienelle naispahaiselle. Luulin sen ennenkin tietäväni, mutta vasta tänään olen tietänyt, miten kallis olet minulle. Kuulin vain kavionkapsetta ja kamppailun melskettä tiheiköstä. En nähnyt sinua enkä tietänyt, mitä sinulle tapahtui."

"Ajatukseni olivat sinun luonasi", vastasi Chris ja tunsi, miten hänen käsivarrellaan lepäävä käsi puristi sitä.

Tyttö käänsi kasvonsa häntä kohden, ja heidän huulensa yhtyivät.

"Hyvää yötä", sanoi tyttö.

"Rakas Lute, rakas Lute", hyväili mies häntä äänellänsä, kun hän häipyi hämärään.

* * * * *

"Kuka käy tänään noutamassa postin?" huusi naisenääni hongikossa.

Lute sulki huokaisten kirjan, jota oli lukemassa. "Tänään meidän ei pitäisi ratsastaa", sanoi hän.

"Anna minun mennä", ehdotti Chris. "Sinä olet täällä. Palaan vilahduksessa."

"Kuka käy noutamassa postin?" tiukkasi ääni.

"Missä Martin on?" huusi Lute lujalla äänellä.

"En tiedä", vastasi ääni. "Robert varmaankin vei hänet jonnekin myötänsä... hevosenostoon tai kalastamaan, en tiedä. Täällä ei tosiaankaan ole muita kuin Chris ja sinä. Lisäksi saatte siten paremman ruokahalun päivälliseksi. Olette loikoilleet riippumatossa koko päivän. Ja Robert-sedän täytyy saada sanomalehtensä."

"Niin ollen me menemme, pikku täti", huusi Lute ja laskeutui riippumatosta.

Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat ratsastustamineissa ja satuloivat hevosensa. He ratsastivat maantielle, mitä keskipäivän aurinko paahtoi, ja suuntasivat matkansa Glen Elleniin. Pikku kaupunki nukkui auringon paisteessa, ja unelias rihkamakauppias ja postimestari jaksoi nipin napin pitää silmiänsä sen aikaa auki, mikä meni sanomalehti- ja kirjepinkan antamiseen.

Tuntia myöhemmin Lute ja Chris poikkesivat maantieltä korkeata rantapengermää laskeutuvalle karjatielle, käydäkseen juottamassa hevosia ennen leirille paluutaan.

"Dolly näyttää kokonaan unohtaneen eilispäivän", sanoi Chris, kun he antoivat hevosten kahlata poreilevaan veteen polviin saakka. "Katsohan sitä."

Tamma oli nostanut päätään ja höristänyt korviaan, kun viiriäinen rapsahteli viidakossa. Chris kumartui eteenpäin ja syyhytteli sen korvanseutuja. Dolly oli siitä ilmeisen ihastuksissaan ja asetti päänsä hänen hevosensa kaulalle.

"Kuin kissanpoikanen", sanoi Lute.

"Mutta minä en luota siihen enää milloinkaan täydelleen", sanoi Chris. "En sen eilisten hullutusten jälkeen."

"Minustakin tuntuu siltä, että sinun on varminta istua Banin selässä", nauroi Lute. "Se on merkillistä. Minun luottamukseni Dollyä kohtaan on horjumaton. Tunnen itseni aivan turvalliseksi jälleen. Baniin taas luotan yhtä lujasti kuin ennenkin. Katsohan sen kaulaviivaa! Eikö se ole kaunis? Banista tulee vielä yhtä viisas kuin Dollystä, kunhan se pääsee Dollyn ikään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Chris nauraen. "Ban ei tee minulle tepposten tapaisiakaan."

He antoivat hevosten nousta vedestä. Dolly seisahtui ajamaan turvallaan kärpästä polvestaan, ja Ban tunkeutui sen ohi kapealle tielle. Paikka oli niin ahdas, että kääntäminen oli hyvin hankalaa, ja Chris antoi sen kulkea. Lute, joka ratsasti takana, katseli rakastettunsa selkää ja ihaili miehen lihaksekkaihin hartioihin saakka paljaan kaulan muotoja ja ääriviivoja.

Äkkiä Chris pidätti hevostaan. Lute ei voinut tehdä muuta kuin katsella, niin odottamattomasti kaikki tapahtui. Heidän ala- ja yläpuolellaan oli melkein pystysuora rantatörmä. Tie oli tuskin jalkapolkua leveämpi. Mutta Washoe Ban perääntyi ja teki samalla pyörähdyksen, seisoi silmänräpäyksen supisuorana takajaloillaan ja putosi sitten takaperin tieltä.

Se tapahtui niin aavistamatta ja nopeasti, että ratsastaja tempautui mukaan. Hän ei ennättänyt ponnahtaa tielle. Ennenkuin hän ennätti sitä ajatellakaan, oli hän putoamassa, ja hän teki sen ainoan, mikä oli mahdollista tehdä — irroitti jalkansa jalustimista ja hyppäsi ilmaan, sivulle. Alapuolella olevaan kivikkoon oli kaksitoista jalkaa. Hän istui siellä pystyssä, pää koholla ja silmät suunnattuina hevoseen, joka oli putoamassa hänen päälleen.

Samassa hän kohosi jaloilleen sukkelasti kuin kissa ja kimposi syrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä Ban makasi hänen vieressään. Eläin potki hiukan ja päästi hirvittävän kiljahduksen, jollaisen hengenvaarallisesti vahingoittuneet hevoset toisinaan päästävät. Se oli pudonnut melkein selälleen, ja siinä asennossa se makasi, pää sivulle vääntyneenä, takajalat hervottomina ja liikkumattomina ja etujalat heikosti ilmaa sätkien.

Chris katseli ylös, Lutea rauhoittaakseen.

"Nyt minä alan jo tottua tällaiseen", hymyili tyttö hänelle. "Minun on kai turha kysyä, oletko loukkaantunut? Voinko tehdä jotakin?"

Mies hymyili vastaan ja astui hevosen luo, avasi satulavyön ja kohensi eläimen päätä.

"Sitä ajattelinkin", sanoi hän nopeasti tutkittuaan. "Minusta tuntui siltä. Kuulitko sinä sen ruskahduksen?"

Tyttöä värisytti.

"Niin, se oli elämän loppu, Ban on nyt mennyttä kalua." Chris alkoi kavuta tielle. "Ratsastin Banilla viimeistä kertaa. Mennään nyt kotiin."

Chris katseli alas rantatörmän laelta.

"Jää hyvästi, Washoe Ban!" huusi hän. "Jää hyvästi, toveri."

Eläin koetti kohottaa päätään. Kyyneliä kimalsi miehen silmissä, kun hän kääntyi poispäin, ja myös tytön silmissä, kun heidän katseensa kohtasivat. Tyttö ei ilmaissut osanottoaan sanoilla, vaan puristi lujasti miehen kättä, miehen kävellessä hänen hevosensa rinnalla tomuista tietä.

"Se teki sen tahallaan", huudahti Chris äkkiä. "Osoittamatta varoituksen oireitakaan. Se heittäytyi takaperin tahallaan."

"Niin, osoittamatta varoituksen oireitakaan", myönsi Lute. "Minä näin. Ja näin, miten se tapahtui. Ban teki pyörähdyksen ja heittäytyi alas samalla kertaa, aivan kuin sinä itse olisit pakottanut sen siihen hurjalla taakse-riipaisulla."

"Minä en tehnyt mitään, vannon sen. En edes ajatellut hevosta. Se kulki luonnollisesti ohjakset melko höllällä."

"Minä olisin nähnyt, jos olisit tehnyt sen", sanoi Lute. "Mutta kaikki oli tapahtunut ennen kuin ennätit tehdä mitään. Riuhtaisua ei tehnyt sinun kätesi, ei edes tiedottomasti."

"Siis sen teki jokin näkymätön käsi, mikä ojentui jostakin, ties mistä."

Mies katseli ivallisesti taivasta ja hymyili mielikuvitukselliselle ajatukselleen.

Martin tuli heitä vastaan, ottaakseen Dollyn huostaansa, kun he saapuivat hongikon sille laiteelle, missä talli sijaitsi, mutta hänen katseensa ei lainkaan ilmaissut hämmästystä, kun hän näki nuoren herran palaavan kotiin jalkaisin. Chris jättäytyi silmänräpäykseksi jälkeen Luten poistuessa.

"Osaatko ampua hevosen?" kysyi hän.

Tallirenki nyökkäsi ja sanoi sitten, vielä tarmokkaammin nyökäten: "Osaan, sir."

"Miten menettelette?"

"Vedän viivan silmistä korviin — ristikkäin, tarkoitan, ja siinä, missä viivat leikkaavat toisensa..."

"Aivan niin", keskeytti Chris. "Tiedätte juottopaikan toisessa joenmutkassa. Sieltä löydätte Bani jolta on katkennut selkä."

* * * * *

"Kas vain, täälläkö sinä olet? Olen etsinyt sini; päivällisestä saakka. Sinua odotetaan innokkaasti."

Chris heitti sikarinsa menemään ja kävi polkemassa sen sammuksiin.

"Et kai ole puhunut siitä kenellekään? Banista nimittäin?" kysyi hän.

Lute pudisti päätään. "Se tulee kyllä aikanaan tiedoksi. Martin kertoo sen huomenna Robert-sedälle."

"Mutta älä huoli olla pahoillasi tapahtumasta", sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen ja asetti hiljaa kätensä miehen käteen.

"Se oli minun varsani", sanoi Chris. "Sinua lukuunottamatta ei kukaan muu ollut sillä ratsastanut. Minä itse olin sen opettanut. Olin tuntenut sen syntymästä saakka. Tunsin sen sekä ulkoa että sisältä, kaikki sen tavat ja pikku oikut, ja olisin pannut pääni pantiksi, että sen oli mahdotonta tehdä moista. Tapaus tuli niin odottamatta, se ei pureskellut kuolaimiaan, ei ollut levoton. Olen ajatellut asiaa. Lisäksi se ei ollut ollenkaan äissään, rauhaton eikä tottelematon. Eikä sillä ollut aikaakaan sellaiseen. Kysymyksessä oli päähänpisto, ja se noudatti sitä salamannopeasti. Olen aivan ymmällä siitä nopeudesta. Sekunnissa olimme poissa tieltä, ilmassa.

"Se oli tahallista — tahallinen itsemurha. Ja murhayritys. Se oli salajuoni. Minä olin uhrina. Minä olin sen vallassa, ja se viskautui alas vieden minut mukanaan. Eikä se sentään vihannut minua. Se rakasti minua... niin paljon kuin hevonen osaa rakastaa. Olen ihan ymmällä. En kykene käsittämään tapausta, enempää kuin Dollyn käyttäytymistä eilen."

"Mutta hevosethan voivat vauhkoutua, Chris", sanoi Lute.

"Sen tiedät. Se vain on merkillinen sattuma, että kaksi hevosta saa sellaisen kohtauksen kahden päivän kuluessa, kun sinä ratsastat niillä."

"Niin, se on ainoa selitys", vastasi mies ja alkoi kävellä tytön rinnalla. "Mutta kuka odottaakaan sinua?"

"Psykografi."

"Oi, muistan. Siitä koituu minulle uusi kokemus. Epäonnistuin silloin kerran, kauan aikaa sitten, kun olin niin ylenpalttisen nykyaikainen."

"Niin olimme kaikki", vastasi Lute, "lukuunottamatta Mrs Grantlya. Sellainen tuntuu olevan hänen mieliharrastuksenaan."

"Hän on pikku noita", huomautti Chris. "Hänessä on vain hermoja ja kaksi mustaa silmää. Lyön vetoa siitä, ettei hän paina yhdeksääkymmentä naulaa, ja siinäkin on suurin osa magnetismia."

"Hän on oikein kammottava... toisinaan." Lute värisi tahtomattaan. "Hän saattaa minut tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni."

"Kamppailua terveyden ja sairaalloisuuden välillä", selitti Chris kuivasti. "Ota huomioon, että terveet ne aina tuntevat kylmiä väreitä. Sairaalloiset eivät niitä lainkaan tunne. He herättävät niitä muissa. Sellainen kuuluu luontaisesti heidän olemukseensa. Mistä omaisesi ovat hänet keksineet?"

"En tiedä — kyllä, tiedänpä sentään. Milred-täti tapasi hänet varmaankin Bostonissa — enpä sittenkään tiedä. Joka tapauksessa Mrs Grantly tuli Kaliforniaan, ja hänen oli luonnollisesti käytävä Milred-tädin vieraana. Tunnethan kotimme vieraanvaraisuuden."

He pysähtyivät kahden ison punapuun väliin, mitkä olivat ruokasalin ovenpielinä. Oksaverkon läpi he saattoivat nähdä tähdet. Salia ja sen puunrunkopylväitä valaisivat vahakynttilät. Pöydän ympärillä istui neljä henkeä silmät tähdättyinä psykografiin. Chris katseli heitä ja tunsi eräänlaista surumielistä syyllisyyttä, kun hänen katseensa hetkeksi kiintyi Luten Milred-tätiin ja Robert-setään, jotka olivat niin lempeitä sydänpäivänsä kypsyyden saavuttaneita ihmisiä ja niin hyväntahtoisen hilpeitä huolimatta pikku kohluista, joita olivat kokeneet elämässään! Hän loi vain pikaisen, ivallisen silmäyksen mustasilmäiseen ja hentoon Mrs Grantlyyn ja kääntyi sitten katselemaan neljättä henkilöä, komeata miestä, jolla oli iso pää ja harmaat ohaukset, mitkä olivat ristiriidassa vankkapiirteisten ja nuorekkaiden kasvojen kanssa.

"Kuka se on?" kuiskasi Chris.

"Muudan Mr Barton. Juna oli myöhästynyt. Sentähden et tavannut häntä päivällisellä. Hän on vain liikemies — vesi- ja sähkövoiman vuokraaja tai jotain sen tapaista."

"Hän ei näytä potevan mielikuvituksen ylenpalttisuutta."

"Se ei olekaan varsin luultavaa. Hän on perinyt rahansa. Mutta hän on tarpeeksi älykäs niiden tallentajaksi ja muiden ihmisten aivojen pestaajaksi. Hän on hyvin vanhoillinen."

"Sitä saattaakin edellyttää", selitti Chris. Hänen katseensa kääntyi takaisin isäntä-pariskuntaan, joka oli ollut isänä ja äitinä hänen vierellään seisovalle tytölle. "Kuulehan", sanoi hän, "minusta tuntui siltä, kuin olisin saanut iskun eilen, kun sanoit, että he olivat kääntyneet minua vastaan ja tuskin sietivät minua. Tunsin itseni sitten, eilisiltana, oikein syylliseksi, kun tapasin heidät, pelkäsin ja vapisin — ja samoin tänäänkin. Mutta kaikesta huolimatta en kyennyt havaitsemaan minkäänlaista muutosta heidän suhtautumisessaan minuun."

"Rakas ystävä", huokasi Lute, "vieraanvaraisuus on heille yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Mutta ei se aiheudu pelkästään siitä. Ne kelpo ihmiset ovat tuiki rehellisiä. Niin ankarasti kuin he moittivatkin sinua poissa ollessasi, he sulavat ja ovat pelkkää harrasta ystävällisyyttä, kun he tapaavat sinut. Niin pian kuin heidän silmänsä näkevät sinut, heidän kiintymyksensä ja rakkautensa pulpahtaa ilmoille. Sinä olet sellainen. Kaikki eläimet pitävät sinusta. Kaikki ihmiset pitävät sinusta. He eivät voi sille mitään. Etkä sinäkään sille mitään voi. Sinä olet täydellisen rakastettava, ja parhainta on, ettet itse sitä tiedä. Sinä et tiedä sitä. Nyt parhaillaankaan, kun sanon sen sinulle, sinä et käsitä sitä, etkä tule sitä milloinkaan käsittämään — ja juuri se käsityskykysi puute tekee sinut niin suosituksi. Sinä et usko sanojani ja pudistat päätäsi, mutta minä tiedän sen, minä, joka olen orjattaresi, ja kaikki ihmiset tietävät sen, sillä hekin ovat orjiasi."

"Minuutin kuluttua menemme muiden luo. Pane merkille se miltei äidillinen hellyys, mikä syttyy Milred-tädin silmiin. Kuule Robert-sedän äänensävy, kun hän sanoo: 'No mitä kuuluu, Chris-poikani?' Ja huomaa, miten Mrs Grantly sulaa, kirjaimellisesti sulaa, kuin kastepisara auringon paisteessa.

"Entä tuo Mr Barton. Et ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Sinä pyydät meidän muiden mentyä levolle häntä polttamaan sikarin kanssasi — maailmalle outo herra Muudan, häntä, monien miljoonain miestä, mahtavaa miestä, pöyhkeätä ja tuhmaa kuin härkä, ja hän lähtee kanssasi polttelemaa sikaria ja ravaa jäljestäsi kuin pieni koira, kuin sinun pieni koirasi. Hän ei ajattele niin tekevänsä, mutta kumminkin hän tekee niin. Oi, tiedän sen niin hyvin, Chris. Olen tarkastellut sinua niin usein ja rakastanut sinua sen ominaisuutesi vuoksi ja rakastanut sinua vielä enemmän siksi, että olet ollut niin ihastuttavan ja sokean tiedoton siitä, mitä teet."

"Minä olen aivan pakahtua itserakkauteen sanojesi johdosta", nauroi mies, kietoen samalla käsivartensa tytön ympärille ja vetäen tämän puoleensa.

"Niin", kuiskasi tyttö, "ja juuri tällä hetkellä, kun naurat kaikelle, mitä sanoin sinulle, vedät minua puoleesi — sinä... tunteesi, sielusi, nimitä sitä miksi tahansa, mutta se olet sinä itse — vedät puoleesi kaiken sen rakkauden, minkä olemukseni sisältää."

Hän painautui lähemmä miestä ja huokasi kuin uupumuksesta. Mies painoi kevyen suudelman hänen hiuksilleen, ja sulki hänet syliinsä miehekkään hellästi.

Milred-täti teki pöydän ääressä nopean liikkeen ja käänsi katseensa psykografista muihin.

"Kas niin, aloittakaamme nyt", sanoi hän. "Käy pian liian viileäksi. Missä ovat lapset, Robert?"

"Täällä ollaan", huudahti Lute irtautuen rakastettunsa sylistä.

"Valmistaudu nyt kylmänväreihin", kuiskasi Chris, kun he astuivat esille.

Luten ennustus siitä, millä tavalla hänen rakastettunsa otettaisiin vastaan, kävi toteen. Mrs Grantly — eteerinen, sairaalloinen, kylmää magnetismia säteilevä nainen — lämpeni ja suli, kuin hän todellakin olisi ollut kastepisara ja Chris aurinko. Mr Barton virnisteli ihastuneena nuorelle miehelle ja oli suunnattoman rakastettava. Milred-täti tervehti häntä mitä hartaimman äidillisesti, ja Robert-setä kysyi iloisesti ja sydämellisesti: "No, Chris-poikani, miten ratsastusretki sujui?"