Part 1

language: Finnish

IKUINEN SALAISUUS

Rakkaus- ja jännityskertomuksia

Kirj.

JACK LONDON

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

SISÄLLYS:

Ikuinen salaisuus. Jumalat nauravat... Leopardinkesyttäjän tarina. Mielipuolen kertomus. Varjo ja valo. Mill Valleyn öinen hirviö. Sota. Yön lapsi.

IKUINEN SALAISUUS.

"Minulla on oikeus saada tietää se", sanoi tyttö.

Hänen äänensä soinnahti päättäväisyyttä. Siinä ei ollut häivettäkään rukouksesta, mutta se päättäväisyys oli sellaista, mikä seuraa pitkäaikaisia rukouksia. Eikä hän ollut rukoillut sanoilla, vaan koko olemuksellaan. Hänen huulensa olivat aina pysyneet mykkinä, mutta hänen kasvonsa ja silmänsä ja koko sielunsa olivat kauan kaunopuheisesti huokuneet kysymyksiä. Sen oli mies tietänyt, mutta hän ei ollut milloinkaan vastannut, ja nyt tyttö pyysi selvin sanoin häneltä vastausta.

"Minulla on oikeus", toisti tyttö.

"Tiedän sen", vastasi mies epätoivoisesti ja avuttomasti.

Tyttö odotti seuranneen äänettömyyden vallitessa, silmät suunnattuina valoon, jota seuloutui tuuheiden havukruunujen lomitse ja joka ympäröi isojen honkien rungot leppoisalla lämmöllä. Se hillitty, värikäs valo näytti melkein säteilevän itse rungoista, niin täynnä se oli näiden puuntoa. Tyttö näki sen katselematta, samoin kuin hän kuuli kuuntelematta joen kumean humun heidän alapuolellaan olevan laakson pohjalta.

Hän katseli miestä. "No?" kysyi hän äänessään sellainen päättäväisyys, mikä on olevinaan ehdottoman vaativa.

Hän istui pystysuorana, nojaten selkäänsä kaatuneeseen puunrunkoon, ja mies loikoi kyljellään hänen vierellään, toinen kyynärpää maassa ja pää käden varassa.

"Rakas, rakas Lute", mumisi mies.

Tyttö värähti miehen äänen kuullessaan — ei vastenmielisyydestä, vaan vastustushalusta sen hyväilevän hellyyden lumovoimaa kohtaan. Hän tiesi, miten vastustamaton hänen vieressään oleva mies oli ja miten runsaita tyvenen rauhan lupauksia sisältyi tämän jok'ainoaan hyväilevään äänenpainoon, tämän käden pelkkään kosketukseen tai tämän hengityksen heikkoihin lehahduksiin, mitkä kohtasivat hänen niskaansa ja poskeansa. Mies ei voinut ilmaista yhtään ajatusta sanoin, katseella tai kosketuksella tämän ilmaisun hienolla ja salaisella tavalla herättämättä hänessä sellaista tunnetta, että miehen käsi hiveli hänen poskeansa pehmeästi ja lohduttavasti. Tämä ainainen hyväileväisyys ei johtunut liian ylenpalttisesta lempeydestä ja hyvyydestä, eikä se ollut sairaalloista haavemielisyyttä eikä herkkäitkuista rajua rakkautta. Se oli voimakasta, tenhoavaa, miehekästä. Se oli lisäksi suurimmalta osalta tiedotonta miehelle itselleen. Tällä oli siitä vain hämärä aavistus. Se oli osa tämän olemuksesta, ikäänkuin tämän sielun hengitystä, tahatonta ja tarkoittamatonta.

Mutta nyt tyttö oli päättäväinen ja epätoivoissaan, ja hän terästi itseänsä miestä kohtaan. Mies koetti katsella häntä suoraan kasvoihin, mutta hänen harmaat silmänsä tähtäsivät herkeämättä ja silmäkulmien värähtämättä miestä, ja tämä antoi päänsä vaipua hänen polveansa vasten. Hän antoi sormiensa kevyesti solua miehen hiusten läpi, ja hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ja hellyyden ilme. Mutta kun mies kohotti häneen katseensa jälleen, hänen harmaat silmänsä olivat värähtämättömät ja hänen silmäkulmansa yhtä sileät ja rauhalliset kuin ennenkin.

"Mitä muuta voin sanoa?" virkkoi mies. Hän kohotti päätään ja katseli tyttöä silmiin. "Minä en voi mennä kanssasi naimisiin. En voi lainkaan mennä naimisiin. Minä rakastan sinua — tiedät sen — enemmän kuin omaa elämääni. Minä vertaan sinua kaikkeen muuhun, mitä rakastan elämässä, ja sinä olet kaikkea sitä kalliimpi. Saattaisin uhrata kaiken omistaakseni sinut, mutta en saa. En voi mennä kanssasi naimisiin. En milloinkaan voi mennä kanssasi naimisiin."

Tyttö puri hampaansa yhteen kyetäkseen hillitsemään itseään. Mies aikoi jälleen painaa päänsä hänen polvelleen, mutta hän esti sen.

"Oletko sinä jo naimisissa, Chris?"

"Oi, en, en!" huudahti mies kiihkeästi. "En ole milloinkaan ollut naimisissa. Vain sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin, enkä voi!"

"Siis..."

"Ei", keskeytti mies, "älä kysy!"

"Minulla on oikeus saada tietää se", toisti tyttö.

"Tiedän sen", keskeytti mies hänet jälleen, "mutta en voi sanoa sitä sinulle."

"Sinä et ole ajatellut minun asemaani, Chris", jatkoi tyttö lempeällä äänellä.

"Tiedän, tiedän", keskeytti mies.

"Sinä et tosiaankaan ole ajatellut minun asemaani. Sinä et tiedä, mitä saan kestää omaisteni taholta sinun vuoksesi."

"En luullut heidän suhtautuvan niin epäystävällisesti minuun", sanoi mies katkerasti.

"Mutta se on totta. He tuskin jaksavat sietää sinua. Eivät he näytä sitä, mutta he melkein vihaavat sinua. Minä se olen joutunut sen kaiken kestämään. Mutta asiat eivät ole aina olleet tällä kannalla. Aluksi he pitivät sinusta niin kuin... niin kuin minä. Mutta siitä on neljä vuotta. Aika kului — vuosi, kaksi vuotta — ja sitten he alkoivat kääntyä sinua vastaan. Heitä ei voi moittia siitä. Sinä et sanonut sanaakaan. He ajattelivat, että sinä olit elämäni tuhoksi. Siitä on neljä vuotta nyt, etkä ole puhunut heille sanaakaan avioliitosta. Mitä heidän pitäisi ajatella? Sitä, mitä ovatkin ajatelleet: että olit elämäni tuhoaja."

Puhuessaan tyttö hiveli hivelemistään hyväillen miehen hiuksia, murheissaan siitä, että hänen täytyi tuottaa tuskaa rakastetulleen.

"Aluksi he pitivät sinusta. Kuka voi olla sinusta pitämättä? Sinä tunnut vetävän puoleesi kaikkien elollisten olentojen kiintymystä kuten puu imee kosteutta maasta. Se tulee osaksesi luonnollisena oikeutenasi. Milred-täti ja Robert-setä olivat sitä mieltä, ettei ollut olemassa vertaistasi. Olit heidän A:nsa ja O:nsa. He arvelivat, että olin maailman onnellisin tyttö, kun olin saavuttanut sellaisen miehen rakkauden. 'Sillä sen olet totisesti taitanut tehdä', sanoi Robert-setä kujeellisesti nyökäten. Luonnollisesti he pitivät sinusta. Milred-täti huokasi ja sanoi setään kiusoittelevasti katsahtaen: 'Chrisia ajatellessani melkein toivoisin olevani itse nuori.' Ja setä vastasi: 'En moiti sinua siitä, rakas ystävä, en vähääkään.' Ja sitten he olivat hukuttaa minut onnitteluihin, kun olin saavuttanut sellaisen miehen rakkauden.

"Ja he tiesivät minun rakastavan sinua. Miten olisin kyennyt sitä salaamaan? Sitä suurta, sitä ihmeellistä, mikä oli tullut elämääni ja täyttänyt kaikki päiväni. Neljä vuotta olen elänyt pelkästään sinulle, Chris. Jok'ainoa silmänräpäykseni on ollut sinun. Valveilla ollessani olen rakastanut sinua. Nukkuessani olen uneksinut sinusta. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt sinun vuoksesi, sinua ajatellen. Ajatuksenikin sinä olet muovannut, näkymättömällä läsnäolollasi. Kaikkien pyrkimysteni, suurten ja pienten, päämäärä olet ollut."

"En aavistanut orjuuttaneeni sinua sillä lailla", mutisi mies.

"Et orjuuttanut minua. Aina annoit minun saada tahtoni läpi. Sinä se olit nöyrä orja. Sinä teit kaiken puolestani, eikä se minua loukannut. Sinä arvasit ja toteutit toivomukseni aivan huomaamattomasti, niin luonnollista ja välttämätöntä oli kaikki, mitä teit minulle. Se ei loukannut minua, sanoin. Sinä et ollut sätkynukke. Etkä pitänyt ääntä itsestäsi. Ymmärrätkö minua? Et tuntunut tekevän mitään. Kaikki mitä teit tuntui lankeavan aivan luonnostaan.

"Orjuuteni oli rakkauden orjuutta. Rakkauteni sinua kohtaan se teki kaikki päiväni sinulle pyhitetyiksi. Sinä et tunkeutunut väkirynnäköllä ajatuksiini. Sinä hiivit niihin, olit aina niissä — miten suuressa määrässä, sitä et saa milloinkaan tietää.

"Mutta ajan kulumistaan kuluessa Milred-täti ja Robert-setä rupesivat kääntymään sinua vastaan. He alkoivat pelätä. Mitä tulisikaan minusta? Sinä tuhosit elämäni. Minun musiikkini? Tiedät, miten unelmani siitä ovat haihtuneet. Sinä kevännä, jona ensimmäisen kerran tapasin sinut — olin silloin kaksikymmen-vuotias — minun oli määrä matkustaa Saksaan. Aioin opiskella ahkerasti. Siitä on neljä vuotta, ja yhä olen täällä Kaliforniassa.

"Minulla oli muita ihailijoita. Sinä karkoitit heidät — ei, sitä en tarkoita, minä itse se karkoitin heidät. Mitä välitinkään ihailijoista tai mistään, kun sinä olit olemassa? Mutta kuten sanottu Milred-täti ja Robert-setä alkoivat pelätä. On puhuttu jos jotakin — ystävät ja tutut, kielevät ihmiset ja sen sellaiset. Aika kului. Et virkkanut mitään. Minä saatoin vain ihmettelemistäni ihmetellä. Tiesin, että rakastit minua. Paljon pahaa puhuttiin sinusta, ensin puhui setä ja sitten Milred-täti. He ovat kuin isäni ja äitini. En voinut puolustaa sinua. Mutta pysyin sinulle uskollisena. En antautunut milloinkaan väittelyihin sinusta. Olin ääneti. Raskas tunnelma vallitsi kodissani — Robert-sedällä oli ainaisesti hautajais-ilme, ja Milred-tädin sydän uhkasi pakahtua. Mutta mitä minä saatoin tehdä, Chris? Mitä minä saatoin tehdä?"

Mies, jonka pää jälleen lepäsi tytön polvella, huokasi, mutta ei vastannut mitään.

"Milred-täti oli kuin oma äitini. Mutta en mennyt enää hänen luokseen luottavaisesti sydäntäni avaamaan. Lapsuuteni kirja oli sulkeutunut. Se oli ihana kirja, Chris. Minulle herkähtää kyynelet silmiin toisinaan, kun ajattelen sitä. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä olen sentään ollut hyvin onnellinen. Ja olen iloinen siitä, että saatan ujostelematta puhua rakkaudestani sinua kohtaan. Ja tämän ujostelemattomuuden saavuttaminen on ollut ihanaa. Minä rakastan sinua... en osaa sanoa, kuinka paljon. Sinä olet kaikkeni — ja enemmänkin kuin kaikkeni. Muistatko lasten joulukuusen? Ja kuinka olimme sokkosilla? Ja kuinka tartuit käsivarteeni niin lujasti, että huudahdin kivusta? En puhunut sinulle milloinkaan, että sain sinelmiä käsivarteeni. Ja sinun on mahdoton aavistaa, miten onnelliseksi ne minut tekivät. Siinä oli sinun sormiesi painamia mustia ja sinisiä merkkejä — sinun sormiesi, Chris, sinun sormiesi. Siinä oli näkyviä jälkiä sinun kosketuksestasi. Ne pysyivät viikon, ja minä suutelin merkkejä — oi, niin monen monet kerrat. Minusta oli raskasta nähdä niiden kalpenevan, nipistin käsivarttani saadakseni ne säilymään. Olin vihainen palaavalle valkoiselle iholle, mikä karkoitti sinelmät. Niin — ei, en kykene sitä selittämään, mutta rakastin sinua niin!"

Seurasi äänettömyys, minkä kestäessä tyttö yhä hyväilemistään hyväili miehen hiuksia, samalla hajamielisesti katsellen isoa harmaata oravaa, joka kurahdellen hyppeli iloisesti hongikossa. Punaharjainen tikka, joka tarmokkaasti taoskeli kaatunutta puunrunkoa, käänsi sitten puoleensa hänen huomionsa. Mies ei katsellut ylös. Hän päinvastoin painoi kasvonsa entistä lujemmin tytön polvea vasten, ja hänen hartiansa kohoilivat ja laskivat, kuin hän olisi hengittänyt hyvin raskaasti.

"Sinun pitää sanoa se minulle, Chris", sanoi tyttö ystävällisesti. "Tämä salaperäisyys surmaa minut. Minun täytyy saada tietää, minkä tähden emme voi mennä naimisiin. Tuleeko aina olemaan samanlaista kuin nyt? Tulemmeko vain pysymään rakastavaisina, jotka tosin tapaavat toisensa usein, mutta pitkien väliaikojen päästä? Siinäkö kaikki, mitä elämällä on antaa sinulle ja minulle, Chris? Emmekö milloinkaan tule olemaan toisillemme enempää? Oi, myönnän, että on ihanaa rakastaa — sinä olet tehnyt minut rajattoman onnelliseksi, mutta toisinaan kalpaa muutakin. Minä tahdon saada enemmän sinua omakseni, Chris. Tahdon omistaa sinut kokonaan, kokonaan. Tahdon, että saamme olla alati yhdessä. Minä kaipaan sitä täydellistä toveruutta, mitä emme nyt voi saavuttaa, mutta minkä saavutamme avioliitossa..." — tyttö vaikeni hengästyneenä. "Mutta me emme mene naimisiin. Unohdin sen. Ja sinun on sanottava minulle — miksi."

Mies kohotti päänsä ja katseli tyttöä silmiin. Puhuttelipa hän keitä tahansa, hänellä oli aina tapana katsella heitä silmiin.

"Olen ajatellut sinun asemaasi, Lute", aloitti hän alistuvasti. "Olen tehnyt sen alusta alkaen. Minun ei olisi pitänyt jatkaa. Minun olisi tullut väistyä. Sen tiesin. Ja sitä ajatellessani tunsin velvollisuuteni sinua kohtaan, ja kuitenkaan... kuitenkaan en väistynyt. Hyvä Jumala, mitä olisin tehnyt? Rakastin sinua. En kyennyt poistumaan. Se ei ollut minun vallassani. Jäin. Tein itsekseni lupauksia... mutta rikoin lupaukseni. Olin kuin juomari. Olin juopunut sinusta. Olin heikko, tiedän sen. Horjuin. En jaksanut mennä. Koetin. Matkustin — muistat sen kyllä, mutta et tietänyt, minkä tähden. Nyt tiedät. Matkustin, mutta en jaksanut pysyä poissa. Vaikka tiesin, ettemme milloinkaan saattaisi mennä naimisiin, palasin luoksesi. Ja olen nyt täällä luonasi. Karkoita minut pois, Lute. Minulla ei ole voimaa mennä omasta aloitteestani."

"Mutta miksi sinun pitäisi mennä?" kysyi tyttö. "Sitäpaitsi minun täytyy tietää, miksi, ennenkuin voin karkoittaa sinut pois."

"Älä kysy."

"Sano se minulle", sanoi tyttö hellän käskevällä äänellä.

"Oi, Lute, älä pakota minua", pyysi mies, ja hänen silmänsä ja hänen äänensä rukoilivat.

"Sinun täytyy sanoa se minulle", intti tyttö. "Se on velvollisuutesi minua kohtaan."

Mies horjui. "Jos teen sen...", aloitti hän. Sitten hän lopetti ajatuksensa päättävästi: "Silloin en saattaisi milloinkaan antaa sitä itselleni anteeksi. Ei, en voi sanoa sitä sinulle. Älä koeta minua pakottaa, Lute. Se olisi sinulle yhtä raskasta kuin minulle."

"Jos se on jotakin... jos on esteitä... jos se salaisuus todellakin estää..." Tyttö puhui hitaasti, pitkin pysähdyksin, tapaillen hienotunteisia sanoja, joihin pukea ajatuksensa. "Minä rakastan sinua, Chris. Rakastan sinua niin kiihkeästi kuin naisen on mahdollista rakastaa, siitä olen varma. Jos sanoisit minulle: 'Tule!' — lähtisin mukaasi. Seuraisin sinua vaikka minne. Rupeaisin sinun asepojaksesi kuten muinaisaikojen naiset, jotka matkasivat kaukomaihin ritareineen. Sinä olet minun ritarini, Chris, etkä sinä voi tehdä mitään väärää. Sinun tahtosi on minun lakini. Nyt, kun sinä olet tullut elämääni, en enää pelkää mitään. Minä nauraisin maailmalle ja sen tuomioille. Nauraisin, sillä sinä olisit minun, ja sinä olet minulle enemmän kuin maailman mielisuosio. Jos sanot: 'Tule!' — minä..."

"Ei, ei!" huudahti mies. "Se on mahdotonta. Menimmepä avioliittoon tai emme, en voi edes sanoa: 'Tule!' En tohdi. Todistan sen sinulle. Sanon sen sinulle..."

Hän nousi istumaan tytön vierelle, ja hänen kasvonsa ilmaisivat lujaa päättäväisyyttä. Hän tarttui tytön käteen ja piti sitä omassaan. Hänen huulensa liikkuivat puhuakseen. Salaisuus tahtoi purkaantua. Se värisi ilmassa. Tyttö terästäytyi kuuntelemaan, aivan kuin se jo olisi ollut peruuttamaton. Mutta mies pysyi ääneti ja tuijotti suoraan eteensä. Tyttö tunsi miehen käden höltyvän ja puristi sitä osaaottavasti ja rohkaisevasti. Mutta hän tunsi, että jännitys laukesi miehen jäsenistä, ja hän tiesi, että toisen sielu ja ruumis herpaantui samalla. Toisen päättäväisyys tyrehtyi. Toinen ei puhuisi, hän tiesi sen, ja uskon varmuudella hän tiesi senkin, että niin tapahtui koska toinen ei voinut puhua.

Tyttö tuijotti epätoivoisesti eteensä tukahduttava jähmetyksen tunne sydämessään, kuin toivo ja onni olisi kuollut häneltä. Hän näki auringon säteiden satavan hehkuville honganrungoille. Mutta hän näki sen aivan koneellisesti ja hajamielisesti. Hän katseli luonnonnäkyä ikäänkuin hyvin etäältä, mielenkiinnotta, ikäänkuin hän itse olisi ollut vieras maailmassa ja ikäänkuin hänellä ei enää olisi ollut mitään osuutta maahan ja puihin ja kukkasiin, joita hän niin suuresti rakasti.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut niin kaukana, että hänessä heräsi kummallinen persoonaton uteliaisuus ympäristöään kohtaan. Lähinnä olevien puiden lomasta hän näki kukkivan kastanjapuun, ja oli kuin hän olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä viipyivät keltaisessa diogeneenlyhtyryhmässä, mikä kasvoi erään aukion laidassa. Kukat herättivät tavallisesti aina hänessä voimakasta ja haltioitunutta ihastusta, mutta nyt hän ei tuntenut mitään sellaista. Hän tuijotti kukkia ajatuksissaan kuin hashiksensyöjä myrkyn humalluttamana tuijottaa mielikuvituksensa loihtimaa kukkaa. Hänen korvissaan kaikui joen ääni — käheä ja unelias vanha jättiläinen, joka torkahdellen mumisi unennäyistään. Mutta hänen mielikuvituksensa ei ruvennut toimimaan kuten tavallisesti; hän tiesi, että sen äänen synnytti vain vesi, mikä virtasi kalliopaasia pitkin alapuolella olevan syvän laakson pohjalla, ja ettei se ollut mitään muuta.

Hänen katseensa liukui diogeneenlyhdyistä aukiolle. Siellä kahlasi polviaan myöten villikaurassa kaksi hevosta, molemmat kastanjanruskeita raudikkoja, aivan samanlaisia, ja ne hehkuivat kullalta auringon paisteessa, ja niiden nahassa välähteli ikäänkuin jalokiviä. Hän tunsi melkein hämmästyen toisen niistä omaksi hevosekseen, Dollyksi, lapsuus- ja tyttövuosiensa toveriksi, jonka kaulaan nojaten hän oli itkenyt surunsa haihduksiin ja laulanut ilmoille ilonsa. Näky sai hänen silmänsä kostumaan, ja hän havahtui jälleen tajuihinsa ja tiesi, että hänellä nyt kuten ennenkin oli osallisuutensa maailmaan, sen kärsimyksiin ja suruihin.

Mies vaipui etukumaraan, täydelleen heikkoutensa vallassa, ja laski huohottaen päänsä hänen polvelleen. Hän kumartui miehen puoleen ja painoi pehmeän ja pitkän suudelman tämän hiuksille.

"Tule, lähtekäämme", sanoi hän melkein kuiskaamalla.

Hän tukahdutti nyyhkytyksen, mikä häneltä oli päästä pystyyn noustessaan, ja puristi huulensa yhteen. Miehen kasvot olivat kalmankalpeat, niin järkyttynyt hän oli kestämästään sisäisestä taistelusta. He eivät katsoneet toisiinsa, vaan menivät suoraa päätä hevostensa luo. Tyttö nojasi Dollyn kaulaa vasten miehen kiristäessä satulavöitä. Sitten hän otti ohjakset käteensä ja odotti. Mies katseli häntä kumartuessaan, silmissään anteeksiannon-rukous, ja hänen silmänsä vastasivat. Hän tuki jalkaansa miehen käteen ja ponnahti satulaan. Mitään virkkamatta ja enää toisiansa katselematta he käänsivät hevoset ja alkoivat ratsastaa kapeata polkua, mikä luikerteli synkkien metsäholvikkojen halki ja aukiopaikkojen poikki alhaalla laaksossa oleville laitumille. Polku muuttui karjanuraksi ja sitten metsätieksi, mikä päätyi aidatulle tielle, ja he ratsastivat matalain, ruskeankeltaisten kalifornialaiskukkulain keskitse veräjälle, mistä pääsi laakson pohjalla kulkevalle maantielle. Mies laskeutui maahan ja alkoi päästellä veräjäriukuja.

"Oi, odotahan!" huudahti tyttö ratsunsa selästä, ennenkuin toinen oli ennättänyt koskea kahteen alimpaan riukuun.

Hän ajoi tammaansa eteenpäin pari askelta, ja sitten hevonen teki veräjän yli sievän pikku hypyn. Miehen silmät loistivat, ja hän taputti käsiänsä.

"Sinä kelpo eläin!" huudahti tyttö ja kumartui kiihkeästi eteenpäin satulassa ja painoi päänsä hevosen kaulalle, mikä hohti tulipunaisena auringon paisteessa.

"Vaihdetaanpa hevosia nyt kotimatkalla", ehdotti hän, kun mies talutti hevosensa veräjän läpi ja asetti riu'ut paikoilleen. "Sinä et milloinkaan ole pitänyt Dollyä sen ansaitsemassa arvossa."

"Ei, ei", pani mies vastaan.

"Sinusta Dolly on liian vanha ja sävyisä", tenäsi Lute. "Se on vain kuusitoista-vuotias, ja se voittaa juoksussa yhdeksän nuorta hevosta kymmenestä. Mutta se ei ole milloinkaan vauhko. Se on liian vakava, ja siksi sinä et pidä siitä — äläpäs kielläkään, hyvä herra, tiedän sen. Ja tiedän myöskin, että se kykenee juoksussa jättämään jälkeensä sinun Washoe Ban-kuuluisuutesi. Niin, väitän sitä ehdottomasti. Lisäksi voit ratsastaa sillä nyt itse. Tiedät Banin tulevan toimeen, ratsasta sentähden Dollyllä ja koeta, mihin se kelpaa."

He vaihtoivat hevosten satulat, iloiten tästä keskustelun käänteestä ja päättäen käyttää sitä mahdollisimman paljon hyväkseen.

"Minusta on oikein ihanaa se, että olen syntynyt Kaliforniassa", huomautti Lute Banin selkään ponnahtaessaan. "Naistensatulalla ratsastaminen on häpeäksi sekä hevoselle että naiselle."

"Sinä näytät nuorelta amatsonilta", sanoi mies hyväksyvästi ja katseli hellästi tyttöä tämän kääntäessä ratsuaan.

"Oletko valmiina?" kysyi tyttö.

"Olen."

"Vanhalle myllylle", huudahti tyttö hevosten lähtiessä liikkeelle. "Sinne on vajaa maili."

"Valmiina?" kysyi mies.

Tyttö nyökkäsi, ja hevoset tottelivat ohjasten kehoitusta ja käsittivät, että kilpajuoksu oli kyseessä. Pöly tuprusi pilvinä heidän takanaan, kun he laskettivat pitkin sileätä tietä. He kääntyivät tienmutkassa, ratsastajat hevosineen muodostivat terävän kulman maapinnan kanssa, ja monet kerrat heidän piti kumartua välttääkseen riipuksissa olevia puiden oksia. He karkuuttivat yli pienten puusiltarumpujen niin, että paukahteli, ja leveiden, kumisevien rautasiltojen yli niin, että rautapalkit tärisivät.

He ratsastivat vieri vieressä ja säästivät eläimiä loppupinnistykseen, mutta antoivat kuitenkin niiden pitää yllä vauhtia, mikä pani niiden voimat ja kestävyyden koetukselle. Kun he käännähtivät erään valkotammiryhmän kohdalla, tie levisi heidän eteensä luotisuorana monen sadan metrin pituudelta, ja tämän tiejakson päässä he näkivät päämääränsä, ränstyneen myllyn.

"Nyt!" huudahti tyttö.

Hän pani ratsunsa parantamaan vauhtia äkkiä eteenpäin kumartumalla ja samassa silmänräpäyksessä höllentämällä ohjaksia ja antamalla sen kaulalle kevyen läimäyksen vasemmalla kädellään. Sitten hän kurkotti hiukan sivulle.

"Anna sille pikku läimäys kaulalle kämmenellä!" huudahti hän miehelle.

Tamma alkoi vähitellen päästä johtoon. Chris ja Lute katselivat hetken toisiansa, mutta Dolly paransi parantamistaan vauhtiansa, niin että Chrisin piti kääntää päätään. Oli enää vain satakunta metriä myllylle.

"Kannustanko Bania?" huudahti Lute.

Mies nyökkäsi, ja tyttö painoi tuntuvasti ja reippaasti kannuksilla ratsunsa kylkiä pakottaakseen sen yrittämään kaikkensa, mutta samalla hän näki oman hevosensa vähitellen pääsevän edelle.

"Kolme hevosenpituutta jäljessä!" riemuitsi hän, kun he hiljensivät vauhdin käynniksi. "Tunnusta nyt, ettet uskonut moista siitä vanhasta tammasta."

Tyttö kumartui sivulle ja antoi kätensä hetken levätä Dollyn hiestyneellä kaulalla.

"Ban on kuhnus Dollyn rinnalla", selitti Chris. "Dolly on mainio, kun ottaa huomioon, että se on intiaanikesässään."

Lute nyökkäsi hyväksyvästi. "Sepä kohtelias sanontatapa — intiaanikesä. Se on hyvin sattuva. Niin, laiska Dolly ei ole. Siinä on intiaanikesän koko hehku, mutta ei sen tulisuutta. Se on hyvin viisas, vuosiensa vuoksi."

"Siitä se johtuu", huomautti Chris. "Sen tulisuus on lientynyt vuosien myötä. Se on kyllä ennen saattanut sinut moneen kovaan koetukseen."

"Ei", vastasi Lute. "En milloinkaan ole nähnyt sitä todella hurjana. Ainoana vaikeutenani sillä ratsastaessa on ollut veräjien aukaiseminen. Se pelkäsi, kun ne painuivat kiinni sen takana — kenties eläimen satimeen joutumisen pelkoa. Mutta senkin pelkonsa se voitti urhoollisesti. Eikä se ole milloinkaan juonitellut. Se ei ole kertaakaan pillastunut tai ollut äksynä tai hurjana koko elämässään — ei ainoatakaan kertaa."

Hevoset kulkivat yhä käyntiä, vielä laukkaamistaan läähättäen. Tie kiemurteli laakson pohjaa ja kulki silloin tällöin joen yli. Sen molemmilta puolilta kuului niittokoneiden yksitoikkoista surinaa, minkä toisinaan katkaisivat heinämiesten huudahtelut. Laakson länsipuolen kukkulat kohosivat vihreinä ja tummina, mutta itäpuolen aurinko jo oli paahtanut ruskeaksi.

"Tuolla on kesä, ja täällä on kevät", sanoi Lute. "Oi miten ihana oletkaan, Sonomalaaksomme!"

Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa hehkuivat kotiseudun-rakkautta. Hänen katseensa vaelteli hedelmäpuutarhoissa ja viinimäkirinteillä ja tähyili purppuranpunaisia varjoja, joita näytti riippuvan kuin tummaa savua kukkulain kätköissä ja etäisissä jokilaaksoissa. Kaukaa, korkeiden vuorien välistä, joiden jyrkkiä rinteitä manzanita-pensaat verhosivat, hän näki kaistaleen pientä tasankoa, minkä villiheinä ei vielä ollut kadottanut vihreyttään.

"Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan aavelaitumesta?" kysyi hän katse yhä kaukaiseen vihreään täplään tähdättynä.