Part 9

Sillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä, kun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä Davidolle. Äiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas, sen sijaan että pojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen, sillä hän arveli, että ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta ruokasaliin ja voisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi ruokasaliin, oli sisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi saada maata sohvalla, kunnes setä tulisi kantamaan hänet makuuhuoneeseen. Hän lupasi vakavasti pysyä valveilla ja sitten hän sai panna maata yöpuvussaan, päiväpuku peitteenä. Kaikki kävi hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta sitten pieni kiharatukka näytti rupeavan antautumaan taistelussa Nukkumatti-jättiläistä vastaan.

»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys hitaammaksi, silmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden valtakuntaan.

Äidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan sohvan toisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet, katseli niitä, käänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet: korkin, pyöreän kiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.

Äkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli sisähuoneesta. Oliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli vanhempi ja heikompi kuin herra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko hänen luonaan joku vieras? Siinä tapauksessa vieras oli tullut sillä aikaa kuin hän, Elena, oli ylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän ei olisi kuullut koputusta? Kuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä? Ja lamppukin oli vielä ruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis aivan pimeä, paitsi mitä tuli uunista valaisi.

Hänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä sanottiin, mutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän selon yksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä selvä ja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»

Se oli herra Rossin ääni, ja Elenan pää rupesi menemään vallan sekaisin. Kenelle hän puhui? Kuka puhui hänelle? Hän oli mennyt yksin huoneeseen ja istui siellä pimeässä, ja kumminkin sieltä kuului kaksi ääntä.

Sillä hetkellä pikku Giuseppe huudahti unissaan, ja käännettyhän pojan toiselle kyljelle ja tyynnytettyään häntä Elena kuunteli taas, mutta kaikki oli hiljaa. Hän rupesi jo uskomaan, että hän oli nukahtanut ja uneksinut, kun sama painajainen taas rupesi häntä vaivaamaan. Hän kuuli Davido Rossin pitkät, hitaat askeleet ohuella matolla, joka oli levitetty tiilipermannolle, ja sitten omituista suhisevaa ääntä. Sitten seurasi taas tuo vieras puhe.

Nyt alkoi asia selvitä Elenalle, ja hän naurahti. Tuo yliluonnollinen ääni, joka oli kauhistuttanut häntä, oli ainoastaan fonografi! Mutta hetken kuluttua uusi pelko valtasi hänet, kun hän kuuli Davido Rossin tuskalliset huudahdukset, joilla hän tuontuostakin keskeytti fonografin äänen. Elena ei voinut kuulla sanoja, mutta ääni ilmaisi suurta tuskaa. Tuskin tietäen mitä teki Elena hiipi ovelle ja kuunteli. Silloinkin hän vain silloin tällöin saattoi kuulla vieraan äänen lausumat sanat, joita fonografin surina yhä keskeytti.

»Davido», sanoi ääni, »kun tämä joutuu käsiisi... suuressa tuskassani... älä pidä pyyntöäni mitättömänä ... mutta mitä päättänetkin tehdä... ole hellä lapselle... muista että... hyvästi poikani... loppu on lähellä... ellei kuolema tee tyhjäksi... ne, jotka jäävät maan päälle auttaja ja puoltaja taivaassa... Hyvästi!» Ja näitä katkonaisia sanoja keskeyttivät Davido Rossin huokaukset ja tukahdutetut nyyhkytykset. Ja yhä uudelleen hän vakuutti: »Sen tahdon. Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»

Elena ei voinut kestää enää. Kooten rohkeutensa hän koputti ovelle. Se oli heikko koputus, eikä vastausta kuulunut. Hän koputti kovemmin, ja sitten suuttunut ääni sanoi:

»Kuka siellä?»

»Minä vain — Elena», kuului kaino vastaus. »Onko jotain tapahtunut? Ettekö ole terve?»

»Olen», kuului tyynempi ääni, ja sitten avattiin ja suljettiin jotain laatikoita. Vihdoin Davido Rossi avasi oven ja astui ulos.

Kun hän astui kynnyksen yli, katsahti hän taakseen pimeään huoneeseen aivan kuin hän olisi pelännyt näkymättömän käden koskettavan hänen olkapäähänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja otsa hiessä, mutta hän hymyili ja virkkoi äänellä, joka oli hiukan käheä, mutta kumminkin tyyni.

»Pelkään pelästyttäneeni teitä, Elena.»

»Ettekö ole terve, herra? Saanko noutaa hiukan konjakkia?»

»Ei! Ei mitään! Mutta...»

»Ottakaa tämä lasillinen vettä.»

»No hyvä. Voin paremmin nyt, ja olen kovin häpeissäni. Elena, te ette saa ajatella tätä sen enempää, ja vaikka tulisinkin tulevaisuudessa tekemään jotain, joka tuntuu teistä omituiselta, niin ette saa mainita tätä. Lupaattehan sen?»

»Minun ei tarvitse _luvata_ sitä, herra», sanoi Elena.

»Bruno on iloinen, kunnon poika, Elena, mutta joskus —»

»Kyllä tiedän — enkä koskaan mainitse tätä kenellekään. Mutta te vilustuitte illalla katolla, kun katselitte ilotulitusta — siinä kaikki! Yöt ovat kylmiä nyt, ja minä olin ajattelematon, kun en tuonut teille päällystakkianne.»

Ja Elena ajatteli: »Annan kaksi suurta kynttilää St. Augustinon Madonnalle, jotta hän varjelisi hänet kuumeelta.»

Sitten hän koetti olla iloinen ja sanoi kääntyen nukkuvaan poikaan:

»Katsokaa! Hän oli paha taas eikä tahtonut mennä maata ennenkuin te tulisitte kantamaan hänet.»

»Pikku mies!» sanoi Davido Rossi. Hän astui sohvan luo, mutta hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hajamielisiltä, ja katsoen Elenaan hän kysyi:

»Missä Donna Roma asuu?»

»Trinità dei Monti — kahdeksantoista», sanoi Elena.

»Onko nyt myöhä?»

»Kello on ainakin puoli yhdeksän.»

»Hm — viedään nyt Giuseppe levolle.»

Hän oli nostamaisillaan pojan syliinsä, kun laahustavia askeleita kuului portaissa ja sitten hätäinen koputus ovelle.

»Isä!» huusi Elena.

»Se on hän. Hän tulee ylös.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä iltapukuun puettu nainen seisoi eteisessä. Se oli Donna Roma. Hän oli avannut kärpännahkaisen viittansa, ja hänen rintansa kohosi nopean astunnan aiheuttamasta hengästyksestä.

»Saisinko puhutella herra Rossia?» alkoi hän, ja kun hän sitten katsoi Elenan ohi ja huomasi Davido Rossin nojautuneena lapsen yli, näytti häntä pyörryttävän ja hän sulki silmänsä hetkeksi.

Davido Rossin kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän astui esiin, kumarsi syvään ja saattaen vieraan sisähuoneeseen sanoi hiukan epävarmasti:

»Astukaa sisään! Elena noutaa lampun. Tulen takaisin heti paikalla.»

Sitten hän nosti Giuseppen syliinsä, kantoi hänet ylös makuuhuoneeseen, kääri peitteen hänen ympärilleen, silitti päänaluista ja teki ristinmerkin pojan otsalle sekä palasi takaisin sisähuoneeseen unissaan kulkevan miehen tavoin.

VIII.

Kun Roma astui ylös portaita Davido Rossin huoneeseen, kiusasivat häntä nuo samat ristiriitaiset ajatukset, jotka egyptiläisten kyykäärmeiden lailla olivat kiemurrelleet hänen aivoissaan silloin kun hän sanoi paronille: »Voisin tappaa hänet.» Mutta kun hän saapui ovelle ja näki itse miehen seisovan nukkuvan lapsen vieressä, tuntui hänestä aivan samalta kuin ensi kerran Davido Rossin äänen kuullessa — hän tunsi nähneensä tuon kuvan ennen jossakin, ehkä jossakin toisessa elämässä — ja tuo muistin nimettömän komeron avaaminen melkein pyörrytti häntä.

Sitten saapui Davido Rossi puhuen ja käyttäytyen omituisen hämillään, ja häntä seurasi ujo vaimo (arvattavasti Brunon vaimo) kantaen lamppua. Mutta samana hetkenä, jolloin Roma astui vastaanottohuoneeseen, hän oli taas tyyni.

Jäätyään yksin Donna Roma katseli ympärilleen ja huomasi yhdellä silmäyksellä kaikki — ohuen maton, yksinkertaisen karttuunin, kuvat, erinäköiset huonekalut. Hän näki fonografin pianolla vielä auki, ja lieriökin oli näkyvissä — odottaessa hänen melkein teki mieli koskettaa vieteriä. Hän näki itsensä peilissä uunin yläpuolella, kiiltävän mustan tukkansa, joka oli työnnetty pois otsalta, niin että yksi ainoa kihara pääsi valumaan alas, hän näki kärpännahkaisen viittansa olkapäillään ja sen alla valkoisen silkkimusliinipukunsa, joka sulautui yhteen hänen kauniin vartalonsa kanssa.

Sitten hän kuuli Davido Rossin askelten palaavan, ja vaikka hän nyt oli aivan tyyni, tunsi hän omituista pelkoa, semmoista, jota näyttelijä tuntee pukuhuoneessaan kuullessaan orkesterin alkavan soiton. Hän oli selin oveen, ja hänen hameensa kahahti, kun Davido Rossi astui huoneeseen, ja samassa mies seisoi hänen edessään ja he olivat kahden kesken.

Davido Rossi katsoi Donna Romaan suurilla, syvämietteisillä, ihmeellisillä silmillään, ja tyttö näki hänen kohottavan kätensä otsalleen ja sitten kumartavan syvään ja tarjoavan istuinta Donna Romalle, itse mennen uunin luo ja nojautuen siihen. Donna Roma värisi ja tunsi punastuvansa, mutta puhuessaan hän oli taas oma herransa, ja hänen äänensä oli pehmeä ja luonnollinen.

»Tiedän menetteleväni kovin omituisesti tullessani tänne teitä tapaamaan», sanoi hän, »mutta te olette pakottanut minut siihen, enkä voi mitään muuta.»

Davido Rossi äänsi heikosti, ja Donna Roma huomasi hänen kumartuvan eteenpäin nähdäkseen vieraan kasvot, ja hän loi katseensa alas osittain antaakseen hänen katsoa, osittain välttääkseen hänen katsettaan.

»Minä kuulin teidän puheenne tänään piazzalla. On turhaa sen laveammalta keskustella siitä, että muutamat kohdat puheesta tarkoittivat minua.»

Davido Rossi ei puhunut mitään, ja Roma leikki sylissään olevalla hansikkaalla ja jatkoi sitten samalla vienolla äänellä:

»Jos olisin mies, pitäisi minun kaiketi vaatia teidät kaksintaisteluun, mutta naisena en voi muuta kuin sanoa teille, että olette väärässä.»

»Väärässä?»

»Julmasti, häpeällisesti väärässä.»

»Sanotteko minulle, että...»

Hän änkytti hätäisesti, mutta Roma vastasi aivan tyynesti:

»Uskokaa, että kaikki, mitä sanoitte ja mihin viittasitte, on perätöntä.»

Tytön silmissä oli vihan ja inhon kiilto, jota hän koetti peittää, sillä hän tiesi Davido Rossin katsovan häneen.

»Jos... jos...» Davido Rossin ääni oli paksu ja epäselvä, »jos te sanotte, että olen tehnyt vääryyttä teille...»

»Te olette — julmaa vääryyttä.»

Roma kuuli hänen hengityksensä, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan, peläten näkevänsä jotain hänen kasvoissaan.

»Ehkä pidätte sitä omituisena», lisäsi tyttö, »että pyydän teitä luottamaan ainoastaan vakuutukseeni. Mutta vaikka olette tehnyt minulle väärin, uskon teidän luottavan siihen. Teidän vihollisennekin sanovat teitä oikeutta rakastavaksi mieheksi. Kaikkialla tunnetaan teidät naisen puolustajaksi. Kaikkialla, missä julmat ja itsekkäät miehet ovat tehneet väärin naista kohtaan, siellä teidän nimenne on kaikunut sorretun ystävänä ja puoltajana. Pitääkö teistä nyt sanottaman, että te itse olette saattanut viattoman naisen kärsimään?»

»Jos... jos te vakuutatte kunniasanallanne, että se, mitä sanoin — mihin viittasin, on perätöntä, että väärä huhu on teitä panetellut, että se on kaikki viheliäistä, perätöntä ilkeyttä —»

Tyttö kohotti päänsä ja katsoi Davido Rossia suoraan silmiin sanoen äänellä, joka ei värissyt:

»Sen vakuutan.»

»Silloin uskon teitä», sanoi mies. »Koko sydämestäni ja sielustani uskon teitä.»

Hän oli ajatellut: »Se on _hän!_ Lapsuuden sulo on hiukan kadonnut, hiukan turmeltunut, hiukan muuttunut, mutta se on hän!»

»Tuo mies on lapsi», ajatteli Roma. »Hän uskoo vaikka mitä, mitä kerron hänelle.» Ja sitten hän loi katseensa alas ja leikkien sormessaan olevalla opaalisormuksella hän alkoi käyttää imartelua, joka aina ennen oli tehokkaasti vaikuttanut kaikkiin miehiin.

»En sano olevani aivan moitteeton», alkoi hän. »Ehkä olen elänyt ajattelematonta elämää keskellä kurjuutta ja surua. Jos niin on, on se osittain niiden miesten syy, jotka ovat ympäröineet minua. Milloinka nainen on muuta kuin miksi häntä ympäröivät miehet ovat hänet tehneet!»

Hän heikensi äänensä melkein kuiskaukseksi lisäten: »Te olitte ensimmäinen mies, joka ei ole kiittänyt ja imarrellut minua.»

»En ajatellut teitä», sanoi Davido Rossi. »Ajattelin erästä toista ja ehkä myöskin köyhää työnaista, jonka täytyy loiston ja rikkauden keskellä nääntyä nälkään.»

Tyttö nosti katseensa ja puolittainen hymy levisi hänen huulilleen. Se oli kuin linnunpyytäjän hymy, kun lintu puusta vastaa hänen houkutuksiinsa.

»Kunnioitan teitä siitä syystä», sanoi hän. »Ja jos olisin ennen tavannut teidän kaltaisenne miehen, olisi elämäni ehkä ollut toisenlainen. Ennen muinoin toivoin, että mies, jolla on jalot pyrinnöt, korkea päämäärä, kohtaisi minut elämän ovella. Ehkä te olette tuntenut samaa — että nainen, joka olisi voimakas ja uskollinen, seisoisi vierellänne myötä- ja vastoinkäymisissä, vaaroissa ja iloissa.»

Hänen äänensä oli hiukan epävarma — hän ei ymmärtänyt miksi.

»Unelma! Kaikillahan meillä on unelmamme», sanoi Davido Rossi.

»Niin — unelma! Miehiä tuli — hän ei ollut niiden joukossa. He kiirehtivät täyttämään pienimmänkin toivomukseni, kiihoittivat kaikkia mielettömyyksiäni, ympäröivät minut loistolla, mutta unelmani oli särkynyt. Harvoja heistä kunnioitin, en ainoatakaan ihaillut. He olivat minulle ajanviettona, leikkikaluina. Ja he kostivat minulle sanomalla salassa... samaa, mitä te sanoitte julkisesti tänä aamuna.»

Davido Rossi katseli yhtämittaa Donna Romaa suurilla, syvämietteisillä silmillään, jotka olivat kuin lapsen silmät, ja kesken iloaan onnistumisestaan tyttö tunsi tuskaa nähdessään hänen kasvojensa surumielisen ilmeen ja kuullessaan hänen värähtelevän äänensä.

»Miehet ansaitsevat paljon moitetta», sanoi Davido Rossi. »Taistelussa mies miestä vastaan me jaamme iskuja kaikkialle ja luulemme käyvämme rehellistä taistelua, mutta unohdamme, että vihollisemme takana usein on nainen — vaimo, äiti, sisar, ystävä — ja, Jumala sen meille antakoon anteeksi, kun iskemme, käy iskumme myöskin häneen.»

Puolinainen hymy Roman huulilta hävisi, ja omituinen liikutus, jota hän ei voinut käsittää, valtasi hänet.

»Te puhuitte köyhistä naisista, jotka taistelevat ja näkevät nälkää», sanoi tyttö. »Hämmästyisittekö, jos kertoisin, että _minä_ tiedän, mitä se merkitsee? Niin, ja mitä merkitsee olla ilman ystäviä ja yksin — aivan, aivan yksin julmassa, pahassa kaupungissa.»

Hän oli kadottanut tyyneytensä hetkeksi, ja silmien kuiva kiilto oli muuttunut kosteaksi, vakavaksi loistoksi. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän oli taas oma herransa ja alkoi puhua välttääkseen kiusallista vaitioloa.

»En ole koskaan puhunut tästä kenellekään toiselle miehelle», sanoi hän, »enkä ymmärrä miksi tulin sen maininneeksi teille — juuri teille.»

Davido Rossi ei huomannut mitään vilppiä tytön mielistelyssä. Hän näki vain oman pikku Romansa, lapsen, tuon viattoman siskonsa, joka vieläkin, vaikka nukkuvana, oli tytössä.

Donna Roma oli noussut seisomaan, ja Davido Rossi astui hänen luokseen ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:

»Oletteko koskaan ennen nähnyt minua?»

»En koskaan», vastasi tyttö.

»Istukaa», pyysi Davido Rossi. »Minulla on jotain sanottavaa teille.»

Tyttö istui ja hänen kasvoihinsa tuli omituinen, melkein kavala ilme.

»Te olette kertonut minulle hiukan elämästänne», sanoi mies, »sallikaa minun nyt kertoa teille hiukan omasta elämästäni.»

Tyttö hymyili taas, ja hänen oli vaikea peittää kasvojensa voittoisaa ilmettä. Nuo suuret lapset, joita sanotaan miehiksi, ovat melkein säälittäviä. Hän oli odottanut taistelua, mutta mies oli jo alussa heittänyt pois aseensa ja nyt hän aikoi kokonaan antautua tytön käsiin. Ellei tuolla miehellä olisi ollut noin tunteellinen katse ja noin hellä ääni, olisi tyttö melkein nauranut sydämessään.

Donna Roma antoi vaipan valua pois hartioiltaan saattaen näkyviin pyöreän vartalonsa ja valkoiset käsivartensa ja heittäen toisen jalan toisen yli, niin että hänen valkoisen pitsialushameensa lieve ja pieni punainen kengän kärki pisti esiin. Sitten hän yskähti hiukan tuoksuavaan nenäliinaansa ja asettui kuuntelemaan.

»Te olette vanhan suvun lapsi», alkoi Davido Rossi, »suvun, joka on vanhempi kuin se linna, jossa se eli ja ylpeämpi kuin kuningassuku. Ja vaikka olisitte kärsinyt suuriakin suruja, olette kokenut äidin ja isän rakkautta ja teillä on ollut oma koti. Ymmärrättekö mitä on, kun ei ole nähnyt isäänsä eikä äitiään, kun ei ole kotia eikä ole nimeä, vaan täytyy olla yksin?»

Tyttö nosti katseensa — syvä poimu oli Davido Rossin otsassa. Sitä ei Roma ollut huomannut ennen.

»Onnellinen on se lapsi», sanoi Davido Rossi, »jolle yksikin sydän sykkäilee tässä armottomassa maailmassa, vaikka häpeä olisi hänen kehtonsa ääressä seisonut. Minulla ei ollut ketään. En ole koskaan nähnyt äitiäni.»

Ilkkuva ilme Roman kasvoista hävisi, ja hän veti pois toisen jalkansa toisen päältä.

»Äitini oli sydämettömän miehen ja armottoman lain uhri. Hän sitoi lapsensa ranteeseen lipun, johon hän oli kirjoittanut lapsen isän nimen, asetti poikansa Santo Spiriton löytölasten kodin seimeen ja heittäytyi itse Tiberiin.»

Roma veti viitan hartioilleen.

»Hän makaa köyhien nimettömässä haudassa Campo Veranossa.»

»_Teidän_ äitinne?»

»Niin. Aikaisin muistoni on se, että minut annettiin hoidettavaksi erääseen maataloon Campagnaan. Se oli vallankumouksen aikakautta, eikä kuninkaan aarreaitta vielä ollut maksanut takaisin paavin aarreaitalle sen rahoja. Santo Spiriton nunnilla ei ollut varaa maksaa hoidokeistaan, ja minä olin kuin hyljätty linnunpoikanen vieraassa pesässä.»

»Oh!»

»Niihin aikoihin jotkut konnat harjoittivat orjakauppaa valkoisilla italialaisilla poikaraukoilla. He vaelsivat ympäri maata, kokosivat pieniä poikia, sulkivat heidät karjan tavoin rautatievaunuihin ja lähettivät heidät vieraille maille. Minun kasvatusvanhempani möivät minut rahasta, ja minut lähetettiin Lontooseen.»

Roman rinta kohosi, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

»Sitten muistan eläneeni laajassa, puoleksi autiossa talossa Sohossa — viisikymmentä vierasta poikaa yhteensullottuina. Suurimmat pojat lähetettiin kaduille posetiiveineen, nuoremmille pojille annettiin käteen häkki, jossa oli orava tai valkoinen hiiri. Me saimme kupin teetä ja leipäpalan aamiaiseksi emmekä saaneet palata illalla kotiin, ennenkuin olimme ansainneet iltasemme. Sitten — — talvipäivät ja yöt ovat kylmät siellä pohjoisessa, ja pienet etelän pojat posetiiveineen ja oravineen värisevät kylmästä ja näkevät nälkää siellä pimeän ja lumen keskellä.»

Roman silmät kostuivat nopeasti, ja kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen.

»Luojan kiitos, minulla on toinenkin muisto», jatkoi Davido Rossi. »Muistan jalon miehen — hän oli suorastaan pyhimys — italialaisen maanpakolaisen, joka uhrasi elämänsä köyhille, varsinkin oman maansa köyhille.»

Roma näytti pidättävän hengitystään.

»Usein hän saattoi poikasten isännät oikeuden eteen Englannissa, kunnes nämä, huomatessaan, että heitä tarkastettiin, muuttuivat vähemmän julmiksi. Hän avasi kotinsa noille pikku raukoille, ja he tulivat lämpimään, valoisaan kotiin kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla tuoden posetiivit mukanaan. Hän opetti heitä lukemaan, ja sunnuntai-iltoina hän kertoi heille suurten italialaisten elämästä. Hän on kuollut, mutta hänen henkensä elää — elää niiden sielussa, jotka hän teki eläviksi.»

Roman silmät olivat sokeina kyynelistä, ja sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kun hän kysyi:

»Mikä hän oli?»

»Tohtori.»

»Mikä hänen nimensä oli?»

Davido Rossi pyyhkäisi otsaansa kädellään vastatessaan:

»Häntä nimitettiin Giuseppe Roselliksi.»

Roma kohottautui puoleksi istuimeltaan, mutta vaipui sitten takaisin, ja pitsinenäliina putosi hänen kädestään.

»Mutta minä kuulin sitten — kauan jälestäpäin — että hän oli roomalainen ylimys, yksi noita pelottomia, jotka olivat valinneet köyhyyden ja maanpaon ja tuntemattoman nimen vapauden ja oikeuden tähden.»

Roman käsi oli vaipunut rinnalle, joka kohoili mielenliikutuksesta, mitä hän ei koettanutkaan salata.

»Eräänä päivänä tuli kirje Italiasta, ja siinä sanottiin, että tuhat miestä odotti häntä johtajakseen pannakseen toimeen vallankumouksen ja syöstäkseen valtaistuimelta väärän kuninkaan. Se oli petosta, erään konnan työtä, jolle miehelle sittemmin maksettiin hyvä hinta sankarin verestä. Minä kuulin siitä myöhään — vasta tänä iltana.»

Tuli hetken hiljaisuus. Davido Rossi kohotti toisen käden silmilleen.

»Entä sitten?»

»Hänet houkuteltiin takaisin Englannista Italiaan. Eräs englantilainen ministeri avasi hänen kirjeensä, jotka olivat kirjoitetut eräälle ystävälle, ja ilmoitti niiden sisällyksen Italian hallitukselle. Hänet jätettiin poliisin haltuun ja ajettiin maanpakoon ilman kuulustelua.»

Roma puristi rintaansa aivan kuin estääkseen itkua puhkeamasta esiin.

»Eikö hänestä koskaan kuulunut mitään?»

»Kerran — kerran vain — se ystävä, josta puhuin, sai kuulla hänestä.»

Romaa pyörrytti aivan kuin hän olisi seisonut äkkijyrkänteen partaalla, mutta hän ei voinut seisahtua, hänen täytyi jatkaa.

»Kuka oli se ystävä?»

»Yksi noita köyhiä orpoparkoja — poika, joka oli kiitollisuuden velassa hänelle kaikesta ja joka rakasti ja kunnioitti häntä kuin isäänsä — ja yhä vieläkin rakastaa ja kunnioittaa häntä ja koettaa seurata hänen jälkiään.»

»Mikä — oli hänen nimensä?»

»Davido Leone.»

Roma katsoi häneen hetken ääneti. Sitten hän sanoi: »Kuinka hänelle kävi?»

»Italian tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja Englannin poliisi karkoitti hänet Englannista.»

»Eikö hän koskaan voinut palata omaan maahansa?»

»Hän ei ole koskaan voinut käydä äitinsä haudalla, paitsi yöllä salassa aivan kuin rikoksentekijä.»

»Minne hän joutui?»

»Hän läksi Amerikkaan.»

»Eikö hän koskaan palannut?»'

»Palasi! Koti-ikävä hänessä, kuten kaikissa kodittomissa, oli valtavin tunne. Hän palasi Italiaan.»

»Missä hän on — _nyt_?»

Davido Rossi astui hänen luokseen ja sanoi:

»Tässä huoneessa.»

Tyttö nousi —

»_Te_ olette Davido Leone?»

Davido Rossi kohotti toisen kätensä:

»_Davido Leone on kuollut_!»

Oli hetken äänettömyys. Tyttö saattoi kuulla sydämensä lyönnin. Sitten hän sanoi melkein kuulumattomasti kuiskaten:

»Ymmärrän. Davido Leone on kuollut, mutta Davido Rossi elää.»

Davido Rossi ei vastannut, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen silmänsä säikkyivät.

»Ettekö pelkää kertoa tuota minulle?»

»En.»

Tytön silmät loistivat ja huulet värähtelivät.

»Te loukkasitte ja nöyryytitte minua julkisesti tänä aamuna ja kumminkin luulette minun säilyttävän salaisuutenne.»

»_Tiedän_ sen.»

Tytöstä tuntui kuin hänen rintansa laajenisi, ja hitain, hermostunein liikkein hän ojensi kätensä.

»Saanko... saanko puristaa kättänne?» sanoi hän.

Hetken epäröinti. Sitten heidän kätensä yhtyivät puristukseen, joka oli täynnä tulta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli kohottanut Roman käden huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Voittoisa riemun tunne välähti tytön sydämessä, mutta sammui samassa. Hänen teki mieli itkeä, tunnustaa, sanoa jotain, hän ei tiennyt mitä. Mutta _Davido Leone on kuollut_ kaikui hänen korvissaan, ja samassa hän muisti, mikä asia hänet oli tuonut tähän taloon.

Sitten kyyneleet alkoivat tulvia hänen silmiinsä, hänen rohkeutensa lannistui ja hän tahtoi paeta, paeta pois sanomatta sanaakaan. _Roma_ ei voinut puhua, Davido Rossi ei voinut puhua. He seisoivat äkkijyrkänteen reunalla, ja ainoastaan äänettömyys pelasti heidät syöksymästä kuiluun.

»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma murtuneella äänellä, ja pää alas vaipuneena ja huulet värähdellen hän astui ovelle.

IX.

Tähän hetkeen asti Davido Rossi oli ajatellut Romaa ainoastaan tuona lapsena, jonka hän tunsi seitsemäntoista vuotta sitten, tohtori Rosellin tyttärenä, ystävänään ja kasvatussisarenaan. Mutta hän katsoi tyttöään nyt taas tämän kulkiessa hänen ohitseen ovelle, ja nyt, ensimmäisen kerran, hän näki Roman ei niinkuin poika näkee tytön, vaan niinkuin mies näkee naisen. Kuinka kauniiksi hän oli kasvanut! Ja hän oli Roma! _Hänen_ Romansa, olkoonpa heidän välillään mitkä esteet tahansa! Jotain lämmintä värähti hänen sydämessään sitä ajatellessa, ja katsoen tyttöön uusin silmin hän tunsi ruumiillista riemua, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.