Part 10

Saavuttuaan ovelle Roma seisahtui aivan kuin epäröiden lähteä ja sanoi äänellä, joka vielä oli vieno, mutta syvempi:

»Minä tahdoin nähdä teidät silmästä silmään, mutta nyt, kun olen nähnyt teidät, ette olekaan se mies, joksi teitä luulin.»

»Ettekä te», vastasi Davido Rossi, »se nainen, joksi teitä kuvittelin.»

Tytön silmät välähtivät, ja hän nosti katseensa kysyen: »Ette siis koskaan ennen ole nähnyt minua?» Ja Davido Rossi vastasi hetken kuluttua:

»En ole koskaan nähnyt Donna Roma Volonnaa ennenkuin tänään.»

»Anteeksi, että tulin luoksenne», sanoi Roma.

»Kiitos, että sen teitte», vastasi Davido Rossi, »ja jos olen loukannut teitä, olen tästä hetkestä alkaen teidän ystävänne ja puoltajanne. Sallikaa minun koettaa parantaa, mitä olen rikkonut. Olen valmis sen tekemään, jos voin, tuottakoon se minulle mitä nöyryytystä tahansa. Kiiruhdan tekemään sen, enkä voi antaa itselleni anteeksi, ennenkuin se on tehty. Se, mitä sanoin teistä, on valhetta, — ääretön valhe — antakaa minun pyytää teiltä anteeksi.»

»Tarkoitatteko julkisesti?»

»Tarkoitan. Kello kymmenen tullaan hakemaan minulta kirjoitusta aamulehteen. Huomisaamuna pyydän julkisesti anteeksi julkisesti lausumaani loukkausta teitä kohtaan.

»Te olette hyvin hyvä ja uljas», sanoi Roma, »mutta kumminkin pyydän, ettette tee sitä...»

»Ah — kyllä ymmärrän! Tiedän, että on mahdoton voittaa valhetta. Kun se kerran on lausuttu, vyöryy se kuin kivi alas kallion rinnettä, eikä edes sekään, joka työnsi sen vyörymään, voi enää seisahduttua sitä. Sanokaa, mitä voin tehdä — sanokaa.»

Roman pää oli vielä kumarassa, mutta nyt hänen kasvoissaan oli ilon ilme.

»On eräs, minkä voisitte tehdä, mutta se on vaikeata.»

»Vähätpä siitä! Sanokaa, mitä se on.»

»Ajattelin tullessani tänne... mutta ei siitä tule mitään.»

»Sanokaa, minä pyydän!»

Hän koetti katsoa Roman silmiin taas, ja tämä vältti hänen katsettaan kuten ennen, mutta nyt paljon viehättävämmästä syystä.

»Ajattelin että — että jos tahtoisitte tulla luokseni, kun ystäväni ovat koolla siellä, niin teidän läsnäolonne minun vieraanani kaikkien noiden parissa, joiden silmissä olette minua solvaissut, riittäisi jo puhdistamaan kaiken. Mutta —»

Hän odotti sykkivin sydämin Davido Rossin vastausta, mutta tämä ei ensin sanonut mitään, ja ollen luopuvinaan koko tuumasta jatkoi Roma:

»Mutta se on mahdotonta. En voi pyytää sitä. Tiedän mitä se merkitsisi. Sellaiset ihmiset ovat säälimättömiä — armottomia.»

»Onko siinä _kaikki_?» sanoi Davido Rossi.

»Ettekö siis pelkää?»

»Pelkää!»

Hetkisen he katsoivat toisiinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Roma oli ylpeä hänen rohkeudestaan. Tuo ei ollutkaan lapsi, vaan mies, mies, joka naisen tähden saattaa asettua koko maailmaa vastaan.

»Olen ajatellut muutakin», virkkoi Roma.

»Sanokaa.»

»Olette ehkä kuullut, että olen kuvanveistäjä. Valmistan suihkukaivoa kaupungille, ja jos saisin veistää teidän kasvonne —.»

»Se kokoaisi hehkuvia hiiliä pääni päälle.»

»Teidän täytyisi silloin istua mallina luonani.»

»Koska saan alkaa?»

»Huomis-aamuna, ellei se ole liian aikaista.»

»Siihen tuntuu olevan vuosia», vastasi Davido Rossi.

Roma painoi päänsä alas ja punastui. Davido Rossi koetti taas katsoa hänen loistaviin silmiinsä ja hehkuviin poskiinsa, ja pelkästä ilosta käänsi tyttö päänsä pois.

»Anteeksi, jos olen viipynyt liian kauan», sanoi hän yrittäen heikosti avata ovea.

»Olisin valittanut joka hetkeä, jos olisitte mennyt ennen», vastasi Davido Rossi.

»Tahdoin ainoastaan, ettette ajattelisi minua vihaisin ja katkerin mielin.»

»Jos minulla on ollut semmoinen tunne, on se nyt täydellisesti kadonnut.»

»Minun on myöskin kadonnut», sanoi Roma vienosti ja rupesi taas tekemään lähtöä.

Hänen viittansa hakanen oli tarttunut olkapään kohdalta silkkimusliiniin, ja koettaessaan irroittaa sitä hän katsahti Davido Rossiin ja hänen katseensa näytti sanovan: »Tahdotteko?» ja Davido Rossin katse vastasi: »Saanko?» ja ruumiillisessa kosketuksessa omituinen, näkymätön silta yhdisti heidät silmänräpäyksessä.

»Sallikaa minun saattaa teidät ulos», sanoi Davido Rossi, ja tytön silmät vastasivat avomielisesti:

»Tahdotteko?»

He astuivat alas portaita vieretysten, melkein koskettaen toisiaan.

»Unohdin antaa teille osoitteeni. — Trinità dei Monti», sanoi Roma.

»Kahdeksantoista Trinità Dei Monti», toisti Davido Rossi.

He olivat saapuneet toisen kerroksen kohdalle. »Koetan muistaa», sanoi Roma. »Luulen nähneeni teidät ennen jossakin.»

»Ehkä unessa», vastasi Davido Rossi.

»Niin», sanoi tyttö, »ehkä siinä unessa, josta puhuin.»

He saapuivat kadulle, ja Roman vaunut, vuokrattu _coupé_, olivat odottamassa parin askeleen päässä ovelta.

He puristivat toistensa kättä, ja tuon sähkökosketuksen aikana Roma kohotti päänsä ja loi pimeässä Davido Rossiin sen katseen, jota tämä turhaan oli hakenut valossa.

»Huomiseen asti siis», sanoi Roma.

»Huomis-aamuun», vastasi Davido Rossi.

»Huomis-aamuun», toisti tyttö, ja taas hänen silmänsä näyttivät sanovan: »Tulkaa aikaisin, tulettehan? — On niin paljon vielä sanottavaa.»

Davido Rossi katsoi Romaan loistavilla silmillään, ja jotain melkein poikamaista tuli hänen kuluneisiin kasvoihinsa, kun hän sulki vaunujen oven.

»Hyvästi!»

»Hyvästi!»

Roma avasi vaunujen ikkunan ja kumarsi hymyillen ikkunasta vaunujen poistuessa.

Davido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla tähtien valossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut paistamasta. Sitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi hallitusta vastaan sepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan öljylampun alla nuori mies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha garibaldilainen kuorsasi sohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli hiljaista, ruokasali oli tyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.

Davido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava kirjoituksensa huomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota ajatuksiaan. Kaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä Corso oli ja levittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin päähän, aivan kuin kaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten äkkiä jätetty autioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja tenoriääni lauloi lemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.

Noiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni sisään, ja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua. Ilma oli täynnä tunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta, joka oli mennyt, mutta kuitenkin oli läsnä.

Jotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa huumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin äkillinen ajatus pani hänet säpsähtämään.

Hän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on jälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa joku koputti ovelle.

Se oli kirjapainon poika, joka pyysi kirjoitusta huomiseen lehteen.

»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana», sanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla varustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja tunnustuksemme».

KOLMAS OSA.

ROMA.

I.

Trinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan reunalla olevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin puutarhan pitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon, jossa kaupungin soittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan kirkon takana ovat Borghesen laajat puistot marjakuusineen ja sypresseineen, ja piazzan edessä leviää koko kaupunki Monte Marion vihreistä rinteistä saakka, jossa pinjat kohoavat taivasta kohti, tasankojen rajalla olevaan vanhaan Rooman linnoitukseen asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja ja kirkkoja väikkyi kuin taulun puitteisiin suljettuna alhaalla Juniculum-vuoren pitkän rinteen sisäpuolella.

Ihmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen nunnat ja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon loistavaa laskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita punaisia säteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella hohteella. Kiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa peittääkseen jyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di Spagnalle, joka on aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat myyvät kojuissa suihkulähteen ympärillä.

Näitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on näköala joka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku kultaa sen, kukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta kuuluu sinne soittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi kerrosta tuossa talossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu holvikattoiseksi ja jonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti atelieena, toista kerrosta yksityisasuntona.

Donna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta toisessa kerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä kalustettu sali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut ruusun- ja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista tehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat Kvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine huonekaluineen, vuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella koruompelulla koristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka ikkunat olivat Vatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja petoeläinten nahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta esittävä veistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan tässä huoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen, jota hän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär Betsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat asuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja kallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin veistäjä, Davido Rossin asuintoveri ja ystävä.

Ovenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän saapuessa vuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei ollut sillä mielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun hänen palvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain emäntänsä tädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän meni suoraan makuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja kun koira työnsi kylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois hyväilyttä.

Siitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan puettuna, leikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän harjasi hyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja päästi irti taas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan kello kymmenen, olivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt olivat lakanneet tuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli, kun Roma katsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista kaksi tuntia ajatuksissaan.

Sisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana. Hän oli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli palannut kotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta yli kaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys, lämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan koetti vastustaa.

Hän nukkui huonosti ja näki kiusallista unta, että hänen isänsä taivaasta vartioi maan päällä olevaa tytärtään tietäen kaikki hänen ajatuksensa, kaikki hänen työnsä. Tämä oli peloittavaa, ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi suuri rikoksellinen ja syntinen. Koko yön häntä vainosivat nuo suuret syvämietteiset silmät, jotka tuntuivat olevan hänen isänsä silmät, mutta jotka sitten olivatkin Davido Rossin silmät. Ne saattoivat hänet tuntemaan aivan kuin jotain halveksittavaa olisi hänen ympärillään ja aivan kuin hän olisi ollut alasti. Mutta herätessään aamulla, kun aurinko paistoi huoneeseen ja ääniä kuului piazzalta, hän saattoi vapautua tuosta epämiellyttävästä tunnelmasta. Hän hymyili muistellessaan unta alastomuudestaan ja hän ajatteli eilisen illan tapahtumia aivan kuin teatterinäytäntöä, joka oli hetkeksi lumonnut hänet.

Kun palvelustyttö toi hänen teensä, oli hän täydellisesti oma herransa, ja kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, auttoi häntä jälleen muuttumaan samaksi olennoksi kuin eilisaamuna.

»Eteisessä on henkilö, joka toi tämän kirjeen hänen ylhäisyydeltään», sanoi palvelustyttö.

Se oli kirje paronilta, joka lähetti lupauksensa mukaan Felicen Donna Roman palvelukseen. »Kuten sanoin, hän on aarre eikä näe mitään», kirjoitti paroni. »Älä lue sanomalehtiä tänä aamuna, lapseni, ja jos sinulle lähetetään niitä, älä virka mitään.»

Roma oli tuskin lopettanut aamiaisensa, kun ilmoitettiin, että eräs sanomalehtinainen tahtoi tavata häntä. Se oli Lena, Olgan kilpailija sekä kirjallisuudessa että rakkaudessa.

»Minä olen 'Penelope'», sanoi hän, »tiedättehän _Aurinko_-lehden 'Penelope'. Tulin kysymään, ettekö tahtoisi vastata herra Rossin eiliseen puheeseen. Toimittajamme suo mielellään teille tilaisuuden siihen. Ja jos tahtoisitte minun kauttani vastata Olgan häpeällisiin syytöksiin... Olgako? Hän on '_Fiori_', tiedättehän. Ettekö ole lukenut hänen kirjoitustaan? Tässä se on. Häpeällisiä viittauksia! Ei kukaan nainen voi jättää niitä vastaamatta.»

»Kaikesta huolimatta aion juuri niin tehdä», sanoi Roma. »Hyvästi!»

Lena oli tuskin mennyt kynnyksen yli, kun paljon tärkeämpi henkilö astui Roman luo. Se oli senaattori Palomba, Rooman pormestari, kohtelias, liukas mies, jolla oli pienet vilkuilevat silmät.

»Otan osaa kärsimäänne ikävään, hyvä neiti! Hävytöntä parjausta! Semmoista se on se painovapaus! Häpeällistä! Se on kaikki sanomalehdissä — olen ottanut ne mukaani. Eräässä lehdessä on suoraan viitattu teihin. Katsokaa — kuvanveistäjätär, joka on äskettäin saanut tilauksen kaupungilta mahtavan miehen välityksellä —. Eikös se ole kiusallista? Ja vaalit ovat lähellä! Meidän täytyy panna julkinen vastalause. Oh, älkää säikähtäkö! Se on vain pakotie ampiaispesästä. Ei mitään viekkautta, ei. Tietysti kaupunginhallitus ostaa suihkulähteenne kumminkin, mutta arvelin, että on parasta tulla tänne neuvottelemaan, ennenkuin julkaisen mitään.»

Roma ei sanonut mitään, ja mahtava mies vetäytyi kauemmas, ja hänen kasvojensa ilme sanoi, että hän oli osoittanut suurta suosiota, mutta hänen tuli nyt myöskin saada suosionosoitus palkakseen.

»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden salapoliisilaitoksen — ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan sisarenpoikani Charles Minghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän tuli Pariisista. Niin, Charles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen johtajaksi. Ja sopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville kaikki asiat neulan putoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja jos Donna Roma tahtoisi kuiskata sanasen hänen puolestaan... Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!... Mikä ihana veistos! Teidän tietysti? Mestariteos! Voi kilpailla vanhan Rooman mestariteosten kanssa. — Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»

Pormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen. Se oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa tavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia asiakkaitaan kohtaan.

»En suinkaan nyt mahtane tulla _de trop_? Tiesin ettette pahastuisi, vaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se kansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat, että te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö? Sepä hauskaa! Olen niin iloinen!... Ohimennen sanoen, älkää välittäkö noista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta... ensi viikolla aion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan... Te mainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta te näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti. Kuka uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin ihanalta!»

»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla tepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs Pietarissa.

»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja näin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin ei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden. Vai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen yksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa, jossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin poliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne auttavat aina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»

Sitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala! Kaunein koko Roomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina, että ellei minulla olisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois ja asettuisin itse tänne asumaan... Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Olen... hm... olen hyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen kirjoittanut ministerille pyytäen, että hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos joku kuiskaisi sanan puolestani... Kuinka suloinen te olette! Hyvästi!»

Roma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi katkeruutta sitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa avasi näkymätön käsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen tätinsä ärtyisä ääni kutsui häntä toisesta huoneesta.

Vanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa sohvalla, jonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni pyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat kuin valtansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa tukka oli vielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä ympärillä. Hänen luiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia, ja helminauha riippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen jaloissaan leikkien kultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.

»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet luokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun eilisiltana tulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»

»Minun päätäni kivisti, ja siksi menin levolle», sanoi Roma.

»Minulla on aina päänkivistystä, rakkaani, mutta, ei kukaan ajattele minua», sanoi vanha nainen, ja Roma astui ikkunan luo.

»Nyt sinun pääsi varmaan on yhtä jäykkä kuin ennenkin, ja sinä yhä vielä aiot kutsua tänne tuon miehen huolimatta minun kiellostani?»

»Hän tulee istumaan mallinani tänä aamuna ja on jo ehkä saapunut», vastasi Roma.

»Juuri niin! Ei maksa vaivaa puhua. En ymmärrä tämän ajan tyttöjä. Taivas tietää, että maailma ei ole niin hirveän vaativainen. Se pyytää vain ihmisiä hiukan hallitsemaan itseään ja säilyttämään hyvän varjon. Minun nuoruudessani ei ikinä olisi sallittu tuollaisen miehen astua ainoankaan kunniallisen kodin kynnyksen yli Roomassa. Hänet olisi suljettu vankilaan, sen sijaan että hän nyt istuu pääministerin hoidokin mallina.»

»Betsy-täti», sanoi Roma, »tahtoisin kysyä sinulta jotain.»

»Joudu sitten. Päänkivistykseni alkaa. Nattalina! Missä on Nattalina?»

»Oliko riitaa isäni ja hänen omaistensa välillä, ennenkuin hän läksi kodistaan ja meni maanpakoon?»

»Ei toki! Kuka semmoista kertoi? Vai riitaa! Hänen isänsä sydän oli murtunut, ja hänen äitinsä sulki linnan portit, eikä niitä avattu ennenkuin hänen kuolinpäivänään. Paavi koetti rakentaa rauhaa, mutta isäsi oli samanlainen kuin sinäkin — liian jäykkäniskainen. Nattalina, anna hajusuolani. Miksi et ole tuonut tyynyä kissalle?»

»Mutta täytyyhän miehen elää omaa elämäänsä, ja jos isäni arveli oikeaksi — —.»

»Oikeaksi? Sanotko sinä oikeaksi sitä, että hän rikkoi välit omaistensa kanssa ja ollen ainoa poika antoi arvonimen mennä hukkaan ja maatilansa joutua koirille?»

»Minä luulin, että ne joutuivat paronille, tätikulta.»

»Roma! Etkö sinä häpeä pilkata minua tuolla lailla? Sinä pilkkaat paroniakin huolimatta hänen hyvyydestään! Minä en jaksa kuulla isästäsi enää. Hän menetti rikkautensa ja nimensä, jätti oman lihansa ja verensä toisten armoille — ja minkä tähden?»

»Arvattavasti isänmaansa tähden.»

»Tyhjän tähden! Itserakkauden, turhamielisyyden ja valekunnian tähden. Mene pois! Pääni on haljeta. Nattalina, miksi et ole tuonut minun hajusuolaani? Ja miksi sinä aina unohdat — —»

Roma läksi huoneesta, mutta hänen tätinsä ääni, kun tämä torui palvelijaa, seurasi häntä atelieehen asti.

Hänen koiransa oli alhaalla ja tuo musta villakoira vastaanotti hänet meluavan suosiollisesti, mutta iloista ääntä, joka tavallisesti huusi hänelle hyvää huomenta, hän ei kuullut. Bruno oli kyllä siellä, mutta hän oli vaiti ja totinen ja nyrpeän näköisenä työnsä ääreen kumartunut.

Donna Roma ymmärsi helposti tuon muutoksen katsellessaan omaa työtään. Se seisoi telineellä siinä osassa atelieeta, jossa hän itse työskenteli ja joka oli lasiseinällä erotettu toisesta osasta. Se oli Davido Rossin pää, jonka hän eilen oli karkeasti muovaillut. Hän ei vielä ollut päättänyt ketä kahdestatoista lähteen ympärillä olevasta apostolista Rossin tuli esittää, hän päätti tehdä kokeita itse patsaassa. Tuo oli luonnos vain, mutta siinä oli jälkiä siitä mielenliikutuksesta, joka oli kiusannut häntä, ja se osoitti, että hän oli tietämättään jo tehnyt valintansa. Se esitti Juudasta.

Eilisiltana hän oli nauranut katsellessaan sitä, ja hän oli nauranut ajatellessaan, kuinka koko kaupunki nauraisi, jos tuo mies rupeaisi istumaan mallina omalle irvikuvalleen. Mutta tänä aamuna hän huomasi, että tuo kuva oli julma ja mahdoton ja väärä. Se ei soveltunut Davido Rossin luonteeseen, kuten Roma hänet nyt käsitti, ja hän antoi anteeksi Brunon pahan tuulen, jos hänen valintansa oli siihen syynä. Mutta koska Bruno oli vakoillut häntä ja puhunut hänestä ystävälleen ja koska oli mahdollista, että hän edelleenkin kertoisi emäntänsä töistä, päätti Roma vastedes lukita oven omaan atelieehensä ja siten estää häntä kielimästä.

Pari kosketusta saveen poisti synkän ilmeen patsaasta, ja koska Roma ei kuitenkaan voinut tehdä sen enempää ennen Davido Rossin tuloa, istui hän kirjoittamaan kirjettä.

»Rakas paroni! — Kiitos kardinaali Felicestä. Hänestä tulee olemaan suuri apu tässä talossa, jos hän vain voi elää sovussa Monsignor Brunon kanssa ja ystävyydessä arkkipiispa portinvartijan kanssa. Senaattori Tyhmelin? on käynyt täällä puhumassa jotain minun suihkukaivoani koskevista merkillisistä suunnitelmista. Hän pyysi minua mainitsemaan, kuinka sopiva hänen sisarenpoikansa Charles Minghelli olisi uuden salapoliisilaitoksen johtajaksi. Madame de Trop ja kreivi Signorina ovat myöskin olleet täällä, mutta heidän vaatimattomista toivomuksistaan kerron toiste.

Mitä D.R:iin tulee, on ilmapuntari korkealla, mutta luultavasti kumminkin tulee myrskyisemmät säät kuin odotin. Eilisiltana pukeuduin parhaaseen puserooni ja vastoin kaikkia hyviä tapoja läksin hänen kotiinsa! Mutta omituisinta oli se, että vaikka minä olin lähtenyt ottamaan selkoa kaikesta mikä koski _häntä_, en ollut kymmentä minuuttiakaan hänen luonaan, ennenkuin hän kertoi tarkoin _minusta_, ainakin minun isästäni ja hänen elämästään Lontoossa. Luulen, että hän tunsi minut siinä yhteydessä ja tahtoi vaikuttaa tyttären tunteisiini. Ja hän vaikuttikin, niin voimakas on luonnon ääni. Ja sitten ja sen jälkeen ja vielä koko illan. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut maanjäristyksessä ja tahdoin itkeä ja tunnustaa. Vasta sitten, kun muistin, mitä isäni oli ollut — tai oikeastaan, mitä hän ei ollut — ja ettei hän ollut minulle mitään muuta kuin nimi ja että hän oli jättänyt minut julmimman kohtalon valtaan, mihin nainen koskaan voi joutua, silloin vasta virkosin D.R:n dynamiitin vaikutuksista.

Hän lupasi istua minun mallinani ja tulee tänä aamuna tänne! Onneksi Roma on oma itsensä jälleen. Älkää siis tulko hänen luokseen nyt, vaan antakaa hänen yksin hoitaa Piazza Navonan Pontifex Maximusta.

Teidän Romanne.