Part 11
P.S. — Sillä herralla on hyvä ulkomuoto, kauniit silmät ja ihmeellinen ääni, ja vaikka minä luulen, että hän vapisee nähdessään naisen eikä koskaan ole ollut rakastunut, on hänellä hämmästyttävä vaikutusvoima. Mutta minua naurattaa ajatellessani, kuinka vähän hänen hyökkäyksensä tähän suuntaan vaikuttivat.»
»Parlamentin jäsen Rossi», kuului Felicen haudantakainen ääni Donna Roman takana, ja samassa Davido Rossi astui atelieehen.
II.
Huolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja hämillään ja puhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin istumaan nojatuoliin ylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos jotakin — savestaan, työaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli jäänyt muuttamatta. Herra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän, Roma, tuijotti häneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli välttämätöntä — ja herra Rossin täytyi luvata olla katsomatta työhön niin kauan kuin se vielä oli puolivalmis — lapsille ja narreille — — tunnettehan tuon mehevän sananparren.
Ja puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli, jota Davido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki epäilijöitä, ja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.
Davido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman hermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla katseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin vilpitön ja lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois anteeksi pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen pörhöpäistä koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan hänen kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon valaiseman kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta, sinistä taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.
»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan terveyttä ja taidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen tulisi olla onnellinen. Ja kumminkin...»
»Mitä?»
»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»
»Onko? Todellako?»
»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»
»Niin — tietysti verot...»
»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin ovat tehneet.»
»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että menee pois?»
»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät siemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta paljastamalla oman maansa haavat.»
»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä paljoa, vai mitä?»
»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa, yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla, he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään maailman valtaistuimia!»
»_Te_ olette itse nähnyt tuota, eikö niin?»
»Olen.»
»Lontoossako.»
»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen nimi on Soho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin lokaviemäri, mutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan maanpakolaiset pakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä kurjuudella ja köyhyydellä on monta seuralaista.»
»Asuitteko siellä?»
»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se on maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella löytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan eivät saa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin alla. Karkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen vartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu, siellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on yksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä. Vihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies kaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten tuo sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi matkaansa.»
Roma pyyhki sormiaan sieneen ja katsahti ulos ikkunasta.
»Teidän vanha ystävänne... tohtori Roselli... elikö hänkin niin?»
»Eli.»
»Sohossako hän asui?»
»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»
Roma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.
»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös, ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»
Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.
»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä murtui.»
»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»
»Kas niin!»
»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli isäni — se riittää', sanoi hän.»
Työase putosi kuten sienikin Roman sormista.
»Kuinka typerää!... Entä hänen äitinsä?»
»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen heille leipää'.»
»Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»
»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa, 'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei ole äitiä!'»
Roman ääni värisi. »Hän... oli kai naimisissa?»
»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin hänkin.»
»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! ... Tiesikö vaimo, kuka hänen miehensä oli?»
»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille kaikille Sohossa.»
»He... he kai... olivat onnellisia?»
»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja kun köyhyys tuli...»
»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»
»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen, ja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään. Tohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta rakennuksesta, ja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi huonetta, toinen kadulle päin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä asukasta niissä. Mutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa tuon vaimon päivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli, Jumala häntä siunatkoon!»
Roman rinta kohosi, ja hänen äänensä kävi epäselväksi.
Davido Rossi kumarsi päätään ja puhui lyhyin, katkonaisin lausein.
»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana. Oli joulu — hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän kylmettyi, ja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti vain kolme tai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän taisteli elämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri silloin oli kuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»
Hän tuskin saattoi hallita ääntään.
»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme tilamme peitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt — lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella puolella.»
Hänen silmänsä katsoivat ikkunaan päin. Roman silmiin kiertyi kyyneliä.
»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä enkelimme tuli kumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein rikkaimmat maailmassa. Minä rakastan heitä!»
Hän kohotti kätensä otsalleen. Roma ei voinut katsoa häneen enää.
»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja haudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät paksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi oli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille katunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään ajelemassa.»
Samassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois työaseensa.
»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän hermostuneella äänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt. Joskus käy niin. Mutta jos voisitte tulla huomenna tähän aikaan...»
»Mielelläni», sanoi Davido Rossi, ja hetken kuluttua hän oli mennyt.
Roma katseli työtään ja muutti taas sen ilmettä.
»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi! Se sopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka itsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin menneiltä ajoilta.»
Hänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma ei ollut tottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja todenmukainen!
Kun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista, toi Felice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin sinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.
»Se seurasi luultavasti herra Rossia», sanoi Roma ja luki sitten kirjeen:
»Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin. Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti virkaan. Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee paljon! Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään välähti heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain, jonka hän tiesi edeltäpäin. _A propos_, tuo Piazza Navonan Pontifex Maximus on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja tunnustukseksi'. Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja yhtä lähellä loppuaan. Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa lukiessani sitä. — Hyvästi, armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun pyyntöösi enkä lähesty sinua nyt. En edes pyydä sinua tänne, vaikka kaiku vanhassa talossani yhtämittaa huutaa: 'Roma!'
Ystäväsi _Bonelli_.»
III.
Seuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin huolellisesti. Hänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja täyteläisenä tuossa pitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän käytti ateljeessaan, ja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia kiharoita hänen kauniilla päällään. Mutta hänen sydämessään kajahti erilaisia ääniä. Hän ei tiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä, jotka niin hellästi soivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa.
Kahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten tavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi tyynyllä hänen vieressään.
»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten milloinkaan enää tapaa sinua.»
»Täti Betsy, onko totta, että poliisi houkutteli isäni takaisin Italiaan?»
»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta kuin mitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita siellä turvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden eteen. Ja paitsi sitä...»
»Mitä?»
»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut määrätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli langetettu.»
»Siis isäni houkuteltiin Italiaan lähimmän sukulaisensa hyödyksi?»
»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi parhaasta ystävästäsi!»
»Enhän virkkanut sanaakaan paronista, vai mitä?»
»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit. Mitä isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt maanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit perinnöllinen ruhtinatar.»
»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi ollenkaan, täti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona ruhtinattarena, arvelen minä.»
Vanha kreivitär pudotti hyvälle tuoksuvan nenäliinansa ja sanoi:
»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni? Kaunista todellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi täyteen juttujaan. Todellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata mielipiteitä, ja todellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo kunnioituksensa miehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut Lontoon leipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä sait raataa astioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»
»Älkää puhuko niin kovaa, täti.»
»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah, kuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani? Nattalina!»
»En puolusta isääni, mutta kumminkin...»
»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua hakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta jälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua Pariisiin kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten tuloista sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin missähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne isäsi sinut jätti.»
Ja vanha rouva värisi aivan kuin hän olisi kurkistanut tulivuoren aukkoon.
»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä, ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut...»
»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!... Paroni ei myöskään ollut hullu, ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani! Miksi sinä panet kaikki tavarat... Mihin on joutunut... Etkö sinä koskaan opi...?»
Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.
»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan _minullakin_ työtä. Joka päivä jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»
Pikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.
»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää. Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson, tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos sinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin...»
Roma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.
»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»
»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui huoneeseen musta villakoira edellään.
»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään...»
»Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi meille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.
Pieni prinsessa oli kovin huomaavainen.
»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte läsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa...»
Davido Rossi vilkaisi Romaan.
»Niin, Donna Roma tulee myös, ja jos te tahdotte...»
»Mielelläni, arvoisa prinsessa.»
»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista Grand Hotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän sinut täyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä vallan terveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi siitä niin paljon aina. Hyvästi!»
Roma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut istuutuessaan uudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido Rossi katsoi häneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden pitkien, mustien silmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen puhuvan hänelle. Mutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään taisteli kovaa taistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin sentimentaalinen hupakko ulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.
»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle eilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! — Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä mies, mutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen ja äidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata lihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»
»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut kansan eikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata yksityistä yleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»
»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin samassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää kaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä — arvaan, että sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»
»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle kaikki maailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.»
Hieno hymy levisi Roman kauniille huulille.
»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet on ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus näytti yhdistyvän tuohon lapseen.»
Suloisilla huulilla näkyi epäilevä hymy.
»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä synkässä Lontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan tukkansa ja iloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»
Roma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset. Eikö hän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.
»Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan toivotonta asiaansa?» sanoi Roma.
»Niin.»
»Kuinka hän saattoi arvata, mitä tapahtuisi?»
»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan. Hän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä tytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti. Rakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää itsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä saattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä rakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet. Tämä olisi kauheata tytöllekin!»
Roma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä vieläkin tyynet ja vakavat.
»Hän siis antoi pois tyttönsä?»
»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä vastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski häntä murtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä lapselle? Hän ei voinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri — hänen maanmiehensä — jolla oli leipuripuoti italialaisessa korttelissa. 'Minä olen vain köyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on samanikäinen tyttö kuin teilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin yksi. Antakaa lapsi minulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli kuin valo taivaasta. Hän tiesi nyt tehtävänsä.»
Roma kuunteli pää kallellaan. Lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä.
»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja kampasi sen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista tyttöä tervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi nauroi ja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta, kun hän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat onnelliset äidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut erääseen puotiin ostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi niitä hypellessään isän vieressä.»
Roma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja paljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.
»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö leikki teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan, laverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin lintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään loisti omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän, 'mutta tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'
»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva mies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun kerran tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta ja minua myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori ei kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos jotenkuten.»
Roman silmät kostuivat, ja työase vapisi hänen kädessään.
»Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun olimme saapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja kolkoilta. Tohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan, että tuo pieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän tahtoi säilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen lapselle. Siinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi ja nukke.»
Kyyneleet vuotivat runsaina Roman silmistä. Hän antoi niiden vuotaa.
»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin lapselle, ja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt levolle. Leipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan katsomaan lasta. Ei, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka hänen kurkkunsa värähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään aivan kuin peläten nukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa hänelle tämä, kun hän herää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä raukkaa!' Ja aivan kuin rikoksentekijä hän kiiruhti pois.»
Oli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä ääni. Trinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — _Ora pro nobis_!
»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja silmäni...»
»Ylihuomenna siis», sanoi Rossi ja nousi ylös.
»Mutta tahdotteko todellakin tulla oopperaan huomenna?»
Davido Rossi katsoi vakavasti Roman silmiin ja vastasi: »Tahdon.»
Roma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja tahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan kääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja kun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.
Hän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien kasvonsa tyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. _Ora pro nobis! Ora pro nobis!_