Part 12

Kun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän oli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli sen haudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön ensimmäisen tunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän ensimmäiseltä tunnilta.

Päivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli saanut edellisenä päivänä.

»Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat niinenkään vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista ensin? Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön sihteeri on liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt ajattelen sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät, synkät, sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin ketulla.

Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. _Jättäkää hänet yksin minun huostaani_.

Teidän Romanne.

P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut oopperaan huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy julkisesti minun seurassani!

Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän ei olekaan niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»

IV.

Pieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he ajoivat oopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan. Teatteri oli jo täynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset tulivat ja tunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti jokaista. Don Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun hän oli vienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet etusijoille, syntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku prinsessaa äärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.

»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo minun aitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja kadehdituin tyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa ystäväsi saapuu.»

Samassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä hyvin innokkaasti.

»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän teidät — parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»

Roma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota herättävä ulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi kilpailla hänen kanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli puettuna valkoisiin, toisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin valkoisen kaulan ympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi heihin molempiin, ja hänen pienet silmänsä välähtivät.

»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin pyydän, että sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja minun välille. Ei, älkää istuko takana. _Te_ ette tietysti välitä huomiosta — olettehan niin tottunut siihen.»

Ilman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä kuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului kuiskauksia, vieläpä nauruakin.

Davido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän olisi tullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena rikoksestaan.

Roma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi puhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on nimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja oikeanpuolinen sellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia mukanaan. Ensimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista hienostoa, ja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja noissa aitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista, kirjallista ja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat olevansa.»

»Entä nuo ylimmät rivit?» kysyi Rossi.

»Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti — Collegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»

»Entä galleria?»

»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi, huomatessaan jonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa pyytää hänet illalliselle... Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä tänä iltana, herra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle tervehtimään aitioissa olevia naisia.»

Taas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla äänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus ... Me sanomme häntä Italian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut kolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä monta vuotta vanha...»

Prinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin ja orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja esirippu nousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua supatteli lakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului hyssytystä ja sitten hiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä puhelu alkoi taas.

Esirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että kukaan yleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson rakasti vaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat houkutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat, jotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen siksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla alempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli iloisesti yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja suljettiin yhtämittaa. Tuo kaunis nuori mies, jolla oli nimenä Lu-Lu, tuli tervehtimään prinsessaa, ja he puhelivat ja nauroivat yhdessä.

Davido Rossi istui koko ajan vaiti, mutta vihdoin Roma puhui hänelle.

»Pelkään että pidätte meidän yleisöämme hyvin pahatapaisena», sanoi hän.

»Vaatimattominkin yleisö Trasteveressä tai Whitechapelissa käyttäytyy paremmin», vastasi Davido Rossi.

Don Camillo puri huultaan ja sanoi:

»Mainio keksintö tehdä Simsonista oopperan sankari! Aivan ajan hengen mukaista! Nykyään on kaikki otettava suurelta kannalta — kansat, valtakunnat, sodat, kaikki! Paavikin sen ymmärsi uneksiessaan pyhästä Rooman valtakunnasta, ja jos te hankitte vaikka yhdellä pennillä huvitusta, niin sekin pitää olla suurenmoista. Kaiken tulee olla kansainvälistä ja käydä ihmiskunnan nimessä, ja sen uskontunnustuksena tulee olla jonkinmoinen maailmanpoliittinen testamentti. Oh, olisi vallan vanhanaikaista olla sairastumatta tuohon suuruudenhulluuteen meidän päivinämme, ja minä toivon vain» — hän vilkaisi pikku prinsessaan — »että kohtalo armossaan lopettaa tuon suuruudenjumaloimisen ennenkuin se ennättää vaikuttaa sen, että saamme suuria naisia.»

Mutta puheen vaikutus hiukan turmeltui siksi että eräs pikku tapahtuma veti yleisön huomion puoleensa. Pääministeri näet astui katsomoon ja sai osakseen muutamia aplodeja, joita seurasi yhä uudistuva katseleminen prinsessan aitioon päin ja joskus äänekäs kuiskailukin.

Toinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin ensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra, sotaministeri, prinsessan aitioon.

»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko armeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.

»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä — aasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä olemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»

»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte Citoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät kimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne syöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme Simson kohta tulee tekemään?»

»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä ymmärrän», sanoi kenraali.

»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva myöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä — mitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he eivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja lehmän.»

»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu kauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän Madonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»

»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten. Ja sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän kaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»

Prinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä, mutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.

»Ettehän tarkoittane...»

Prinsessa kohotti viuhkansa kärjen huulilleen ja nauroi.

Davido Rossi ei puhunut paljoa, ja joka kerta, kun Roma katsoi häneen, synkistyi tytön luonnollinen iloisuus ja hän tunsi häpeää. Davido Rossi kärsi rangaistusta hänen tähtensä. Tuo mies olisi voinut musertaa nuo perhoset yhdellä iskulla, mutta hän alistui vaieten heidän pistoihinsa.

Roma tunsi omituista tunteiden ristiriitaa. Tuo voitonriemu, jota hän oli kuvitellut tuntevansa näyttäytyessään julkisesti Davido Rossin seurassa — voitonriemu kaikkien kadehtijoiden takia, jotka toivoivat hänen kukistumistaan — se ei tuottanutkaan hänelle nyt mitään iloa.

Kolmas näytös esitti Delilan viettelytoimia, ja sille naurettiin hyvin paljon.

»Voi noita suloisia, pyöreitä, pehmeitä olentoja — he voivat tehdä mitä ikinä tahtovat tuollaisille jättiläisille», sanoi Don Camillo. »Sanokaa sitten, että laki ei katso naisen etua — nainen itse tekee lait! Ja jokaisen sivistyneen valtakunnan ministerien historiassa pitäisi naisten nimiä olla joka sivulla, sisäasiain ministeri — Donna Delila, Raha-asiain ministeri — Donna...»

»Gi-Gi!» vastusteli prinsessa, mutta oli samassa nääntyä naurusta.

Paroni, joka oli ollut päivällisellä kuninkaan luona, saapui näytöksen lopulla, leveä nauha rinnan poikki ja siinä tähtiä, ristejä ja muita kunniamerkkejä. Hän kumarsi Davido Rossille jäykän kohteliaasti, tervehti Don Camilloa tuttavallisesti, suuteli prinsessan kättä ja tarjosi käsivartensa Romalle viedäkseen hänet käytävään vilvoittelemaan, sillä tytön oli hyvin lämmin.

»Huomaan sinun edistyvän, lapseni! Se oli mainio keksintö, että toit hänet tänne! Jokainen sanoo, että sinua hän ei ole voinut tarkoittaa puheellaan, joten hän on puhaltanut torveensa vallan turhaan.»

»Saitteko kirjeeni?» kysyi Roma epävarmalla äänellä.

»Sain, mutta älä ole levoton. En tosin ole profeetta enkä profeetan poika, mutta uskallan väittää, että olemme oikeilla jäljillä. Kuinka onnellista, että esitit tuon Minghellin! Se oli kerrassaan nerokas keksintö! Sinä kysyt, mikä hänen rikoksensa Lontoossa oli — väärennys, ystäväni!»

»Se on varsin arveluttava rikos, eikö niin?»

»Varsin arveluttava lähetystön sihteerin teoksi, mutta poliisille...»

Hän nauroi tarkoittavasti, ja Roma tunsi inhoa.

»Onko hän saanut selville mitään?» kysyi hän.

»Ei vielä, mutta hän on nähtävästi suurten asiain jäljillä. Se on melkein varma, että sinun kuningas Davidisi on henkilö, jota laki on toivonut käsiinsä.»

Roman käsi värähti ministerin käsivarrella, mutta he kääntyivät juuri silloin käytävän päässä, ja Roma oli astuvinaan laahustimelleen.

»Muutamat renkaat vielä puuttuvat, ja siksi lähetämme Minghellin Lontooseen ottamaan selkoa niistä.»

»Lontooseen? Jossain yhteydessä isäni kanssa?»

»Ehkä. Saamme nähdä. Mutta tuolla on jo orkesteri, ja tuolla on sinun aitiosi. Sinä olet ihailtava, armas! Nyt sinä jo olet poistanut kaikki sen pahan jäljet, jonka hän sinulle teki, ja puolet tehtävästäsi on toimitettu. Mitä me puhumme diplomaateista! Meidän tulisi kaikkien käydä pienen tyttösen koulua! Hyvästi!»

Koko seuraavan näytännön aikana Roma tunsi kuin pistoa käsivarressaan sillä kohtaa, johon paroni oli koskettanut, ja hän tunsi punastuvansa, kun prinsessa sanoi: »Kaikki katsovat tänne päin! Niin käy kun on huomatuin tyttö Roomassa!»

Ja sitten hän tunsi Davido Rossin käden tuolinsa selkämyksellä ja kuuli lempeän äänen sanovan:

»Valo paistaa aivan silmiinne, Donna Roma. Vaihtakaa paikkaa minun kanssani hetkeksi.»

Ja sitten kaikki tapahtui kuin unessa. Hän kuuli jonkun sanovan:

»Hän tuhlaa siihen hyvin paljon tunnetta, miesparka!» Ja joku toinen vastasi: »Niin, ja särkynein sydämin?» Sitten kuului musiikin äkillinen loppu, ja ooppera oli lopussa. Donna Roma meni ulos tungoksessa nojaten Davido Rossin käsivarteen, ja hänestä tuntui kuin hän kaatuisi, jollei Davido Rossi pitäisi hänestä kiinni.

Komeat englantilaiset vaunut ajoivat ovelle, ja neljä henkilöä astui niihin.

»Grand Hotel!» huusi Don Camillo. Sitten hän heittäytyi istuimelleen ja nauroi sekä hyräili:

»Ja kuollessaan hän löi kuoliaaksi useampia kuin eläessään... Ja hän hallitsi Israelia kaksikymmentä vuotta.»

V.

Kostea Campagnan ilma peitti koko kaupungin ikäänkuin sumuun ja tunkeutui vaunujen ikkunoiden läpi, mutta Grand Hotellissa oli valoa ja lämpöä. Kuljettuaan ensin lasikattoisen etuhuoneen läpi, jossa istui miehiä (ja muutamia naisia) polttaen sikareja ja juoden kahvia, saapui seurue sisähuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella ja kullalla sekä loisti sähkövalojen ja peilien kimmellyksessä. Pienten pyöreiden pöytien ympäri oli jo kokoontunut yleisöä, ja uusia seurueita saapui yhtämittaa.

Naisia tuli koristettuina hohtokivillä, jotka säkenöivät paljaiden käsivarsien ja olkapäiden yli heitettyjen nahkaviittojen alta, kunnes koko huone näytti hohtavan jalokiviä. Jokaisen seurueen saapuessa kuiskasivat huoneessa-olijat heidän nimensä, ja tulijat käyttäytyivät kuten ainakin henkilöt, jotka tietävät olevansa huomion kohteina.

Ihmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja tervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat, ja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin illallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit silmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja inhimillisiä intohimoja.

Roma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja hajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui hän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä sulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen ilme.

Sen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja siitä johtui pieniä kohtauksia.

»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita naisia», sanoi Don Camillo.

»Ja kauniita nuoria miehiä nähtävästi myöskin», sanoi Davido Rossi.

Kaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja ojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja vuoroin maistellen kahviaan:

»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö meidän päivinämme.»

»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois hänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä...»

»Virkojako?»

»Ei, vaan neitosen sulon», kuiskasi Don Camillo, mutta Roma kuuli sen.

Häntä hävetti. Nuo viittaukset, jotka häpäisivät Davido Rossia, häpäisivät häntä itseään myöskin, ja hän tahtoi paeta pois.

Rossi ei näkynyt huomaavan mitään loukkaavaa. Vaikka hän ei puhunut paljoa, oli hän tyyni ja iloinen, ja hänen käytöksensä oli luonnollista ja kohteliasta. Erään kuninkaan adjutantin rouva istui hänen vieressään ja puhui yhtämittaa kuninkaasta. Kuningas ratsasti mielellään joka aamu, ja jonkun hoviherran piti olla hänen seurassaan kello kymmenen. Se oli hänen miehensä toimena, ja hän oli siinä virassa aina kaksi viikkoa joka toinen kuukausi.

Roma huomasi kuuntelevansa joka sanaa, joka sanottiin Davido Rossille, mutta samalla hän myöskin kuunteli pöydän toisessa päässä tapahtuvaa keskustelua.

»Tahtoo olla toinen Cola di Rienzi, eikö niin?» sanoi Lu-Lu.

»Toinen Kristus», sanoi Don Camillo. »Hän vaatii kohta orjantappurakruunua ja pyytää maailmaa uhraamaan hänet ihmiskunnan hyväksi. Katso! Hän puhelee pikku paronittarelle, mutta hän on todellisuudessa viidentoistatuhannen peninkulman päässä yläpuolella pilviä tälläkin hetkellä.»

»Mistähän hän mahtanee olla kotoisin?» sanoi Lu-Lu, ja sitten Don Camillon kädet taas soittivat näkymätöntä soittokonetta.

»Madame de Trop sanoo, että hänen isänsä oli kamariherrana petroleumikuninkaan hovissa — varakuninkaan tietysti, ja siellä hän sai kasvatuksensa», sanoi prinsessa.

»Älkää uskoko sitä ollenkaan», sanoi Don Camillo, »olen varma, ettei hän koskaan ennen ole syönyt illallista siistissä hotellissa.»

»Minäpä kysyn häneltä! Kuunnelkaa nyt! Tästä tulee lysti!» sanoi prinsessa. »Herra Rossi!»

»Mitä, armollinen prinsessa?» sanoi Davido Rossi.

Pikku prinsessan silmät välähtivät pöydän yli.

»Eikö tämä ole kaunis huone?»

»Hyvin kaunis.»

»Ette kai ole koskaan ennen ollut täällä?»

Davido Rossi katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:

»Olen kyllä, armollinen prinsessa. Kun palasin Italiaan kahdeksan vuotta sitten, olin kuukauden verran tarjoilijana tässä hotellissa.»

Pikku prinsessan säteilevät kasvot nolostuivat pahanpäiväisesti, ja molemmat herrat loivat katseensa alas.

Roma tuskin ymmärsi omia tunteitaan. Siinä oli nöyryytystä, häpeää, nolostumista, mutta ennen kaikkea ylpeyttä — ylpeyttä Davido Rossin rohkeuden ja voiman tähden.

Campagnan valkoinen sumu tunkeutui heihin asti, kun he astuivat ulos lasikattoisesta eteisestä, ja vanha vaimo, savimalja kädessä, kyyristyi marmoripilarin juurelle ja ojensi kylmän kostean kätensä huutaen:

»Penni Jumalan tähden! Vaikka kuolisin ilman synninpäästöä, vakuutan, etten ole syönyt mitään tänään... Jumalan siunatkoon teitä, tyttäreni, ja pyhä Neitsyt ja kaikki pyhät!»

Kadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä korkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella sammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä täällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit mustassa koristeessa.

Kotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen lähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä voinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»

Hän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta kulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka sanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären luo.

Punainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi kirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät säikkyivät ja huulet vapisivat.

»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!» huusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna minulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»

Hän maistoi konjakkia, hypisteli nenäliinaansa ja sanoi:

»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut noin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen? Prinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut julkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa häntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi saattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä ja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki! Olen tukehtumaisillani! Nattalina...»

»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse aitioon ja hyväksyi kaiken.»

»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun hän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän ole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko ikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri samanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän ikinä näyttäisi sitä. Mutta _minä_ näen sen ja sanon, että sinä olet kiittämätön ja typerä.»

Vanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi keskeytymättä:

»Ellet ajattelekaan itseäsi, voisit edes ajatella minua. Sinä olet nuori, ja maailma on sinulle avoinna, mutta minä olen vanha ja kiinni vuoteessani, ja mihin minä joudun, jos paroni suuttuu? Tulot, jotka saat isäsi tiloista, ovat vieläkin hänen valvontansa alaisina. Hän voi ottaa ne pois koska tahansa, ja jos hän tekee sen, mihin minä silloin joudun?»

Roman rinta kohosi nopeasta hengityksestä, hänen sydämensä tykytti, ja päätä tuntui huimaavan. Koko tämän illan katkeruus kuohui hänen mielessään, ja se puhkesi esiin kuin vyöryvä virta.

»Vai siitä koko teidän siveellinen huolenpitonne minusta johtuu!» sanoi hän. »Koska paroni on välttämätön teille ettekä voi tulla toimeen ilman häntä, tulisi minun myydä itseni teidän tarpeittenne mukaan!»

»Roma! Mitä sinä sanot? Etkö häpeä!...»

»Ettekö te häpeä? Te olette koettanut työntää minut paronin syliin ettekä ole välittänyt vähääkään siitä, kuinka minun käy, kunhan vain ulkonainen kuori säilyy.»

»Sinä kiittämätön tyttö!»

»Te olette tehnyt voitavanne hävittääksenne käsitykseni hyvästä ja pahasta ja opettaaksenne minulle, että asema ja valta ja rikkaus on kaikki kaikessa, sama se, mikä hinta niistä maksetaan, ja jos joku vaara niitä uhkaa, pitää meidän taistella niiden puolesta niinkuin koira tappelee luupalastaan.»

»Oh taivas! Kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Sinä toivot tappavasi minut. Ja sen teetkin — Nattalina! Missä on...»

»Sen lisäksi te olette myrkyttänyt mieleni isääni kohtaan, ja koska en voinut muistaa häntä, uskottelitte minulle, että hän oli itsekäs ja turhamainen eikä välittänyt omasta tyttärestään. Mutta minun isäni ei ollut ollenkaan sellainen.»

»Ja kuka on sen sinulle kertonut, neitiseni?»

»Samapa se, kuka on kertonut. Isäni oli pyhimys ja marttyyri ja suuri mies, ja hän rakasti minua koko sielullaan!»

»Voi minun päätäni! Minun päätäni!... Marttyyri tosiaankin! Sosialisti ja tasavaltalainen kapinoitsija ja anarkisti!»

»Vähät siitä, millaiset mielipiteet hänellä oli. Hän oli isäni — siinä kyllin — eikä teillä ollut oikeutta uskotella _minulle_ mitään pahaa hänestä, ajatelkoonpa maailma mitä tahansa.»

Roma oli ihana tuona hetkenä, pää pystyssä, silmät hehkuen ja komea vartalo aaltoillen kauniin puvun alla.

»Sinä tapat minut, se on varma. Konjakki... Nattalina...» huusi kreivitär, mutta Roma oli mennyt.

Ennen levollemenoaan Roma kirjoitti paronille:

»Varmaan olette väärässä. Miksi tuhlaatte aikaa lähettämällä Minghellin Lontooseen? Miksi? Miksi? Miksi? Tuo petturi ei tule löytämään mitään, ja jos hän löytää, ei siihen ole luottamista. Estäkää se heti, jos tahdotte säästää valtion varoja ja itseltänne pettymyksiä. Estäkää! Estäkää! Estäkää!

P.S. — Näytteeksi siitä, kuinka väärässä tuo mies on, mainitsen, että D.R. tänään kertoi olleensa ennen viinurina Grand Hotellissa!»

VI.

Seuraavana aamuna Davido Rossi tuli aikaisin.

»Nyt meidän täytyy tehdä työtä vakavasti», sanoi Roma. »Luulen vihdoinkin ymmärtäväni, miten on meneteltävä.»

Siitä ei saanut tulla Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka lepäsi Herransa sylissä. Siitä piti tulla Pietari, harras, uljas, yksilöllinen, inhimillinen, erehtyvä, mutta uljas Pietari. »Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni.»

»Sama asento kuin ennen. Silmät tuonne päin. Kiitos!... Pelkään, ettei teillä ollut hauska eilen illalla?»

»Teatterissako? Se huvitti minua. Mutta inhimillinen puoli ehkä oli minulle tärkeämpi kuin taiteellinen.»

»Ajattelitte siis enemmän katsojia.»