Part 13

»Niin. Ellei Italia tyydy olemaan vallan yksinkertaisesti jonkinmoisena muinaismuseona tai koulupaikkana laulajille ja tanssijattarille, Euroopan _cavaliere serventenä_, joka riippuu kiinni toisten valtioiden liepeissä, täytyy sen herätä muutamista kuvitelmistaan. Eivät suuret armeijat eikä suuri taide voi lopettaa sellaisen maan sekasortoa ja hämmennystä, missä hallitsevat luokat huvittelevat sillä aikaa kuin köyhät huutavat leipää. Maan täytyy ensin muuttaa siveellinen käsityskantansa — ja sen se tekeekin, niin totta kuin ihminen elää maan päällä ja Jumala taivaassa. Mutta minä en ole mikään taiteilija, kuten huomaatte... Kuinka te jouduitte kuvanveistäjäksi?»

»Oh — minä opiskelin hiukan Pariisin ateljeessa käydessäni koulua siellä.»

»Mutta te olette syntynyt Lontoossa?»

»Niin.»

»Miksi tulitte Roomaan?»

»Rooma oli sukuni kotipaikka. Ja sitten — olihan minulla nimenäkin Roma!»

»Minäkin tunsin erään Roman ennen muinoin.»

»Todellako? Toisenko Roman?»

Hänen äänensä värisi hiukan.

»Hän oli tuon ystäväni pikku tytär, josta kerroin.»

»Kuinka hausk — — Ikkunaan päin, olkaa hyvä — noin.»

Romaa kiusasi tuo teeskentely, mutta Davido Rossin ilmeessä ei näkynyt mitään eroa.

»Hän oli ainoastaan seitsenvuotias, kun hänet viimeksi näin.»

»Siitä on siis pitkä aika?»

»Seitsemäntoista vuotta.»

»Sitten hän olisi nyt saman ikäinen kuin...»

»Kun ensi kerran näin hänet, oli hän ainoastaan kolmivuotias, ja silloin hän oli yöpuvussaan ja juuri menossa nukkumaan.»

Roma naurahti hiukan, mutta hän tiesi, että jokainen äänen värähdys hänessä oli teennäinen.

»Hän luki rukouksensa hiukan lepertäen siihen aikaan. 'Itä meidän, jota olet taivaatta'.»

Davido Rossi naurahti hiukan matkiessaan lapsen ääntä. He nauroivat yhdessä nyt ja katsoivat toistensa silmiin, ja sitten he molemmat kääntyivät totisina pois.

»Teistä se ehkä tuntuu omituiselta, mutta minä lasken ensimmäisen itsetietoisen pyrkimykseni alkaneen sillä hetkellä.»

»Todellako?»

»Kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin Amerikassa etsien sitä sanomaa, joka maailman pelastaisi, muistin tuon rukouksen sanat sellaisina kuin pikku Roma ne oli lausunut. 'Lähettyköön tinun valtakuntati, tapahtukoon tinun tahtoti'...»

»Hän siis...»

»Hän on vastuunalainen kaikesta mitä teen ja mihin maailma minua käyttää. Hän on elämäni ohjaaja.»

Hän matki taas lapsen ääntä ja nauroi, mutta Roma ei voinut yhtyä häneen nyt. Tuota miestä hän oli aikonut pettää! Hänestä tuntui kuin hän olisi vaeltanut sokeana jyrkänteen reunalle ja sitten yhtäkkiä joku olisi tempaissut siteen hänen silmiltään ja näyttänyt hänelle pohjattoman kuilun.

Hetkisen hän teki työtä aivan ääneti tuntien kuumeentapaista levottomuutta. Mutta juuri kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi ja mahdottomaksi kestää, astui Felice huoneeseen ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.

»Voitteko viipyä? Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä ollessani työtuulella», sanoi Roma.

»Ilomielin», vastasi Davido Rossi.

Roma söi tuskin mitään, sillä kaikenlaiset aavistukset kiusasivat häntä, ja seinän läpi kuului hänen tätinsä ääni, joka yhtämittaa huusi ja torui palvelijaa.

Tunsiko Davido Rossi hänet? Hän tunsi, hänen täytyi tuntea. Joka sana, joka äänen värähdys kertoi sen Romalle. Mutta miksi Davido Rossi ei puhunut suoraan? Uskottuaan salaisuutensa Romalle hän odotti, että Romakin ilmoittaisi itsensä hänelle. Ja miksi Roma ei ollut sitä tehnyt? Hän oli sen seurapiirin verkossa, jossa hän eli, ja hän häpesi sitä syytä, joka oli saattanut heidät yhteen, ja ennen kaikkea hän ei ollut uskaltanut tunnustaa käsittävänsä tuota Davido Rossin elämän salaisuutta, joka katkenneen kahleen tavoin yhä seurasi häntä.

_Davido Leone on kuollut!_

Tuon seikan paljastaminen, vaikkapa vain heille molemmille, oli samaa kuin papin muuttaminen persoonalliseksi ja kuin ripin kuunteleminen salassa!

Mutta entä sitten! Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi ilmoittaa itsensä, kun sydän ja vaisto käskivät. Hänen täytyi osoittaa olevansa isänsä tytär, tuon jalon isän, joka kuoli vapauden puolesta, ja Davido Rossin täytyi uskoa salaisuutensa veriheimolaiselle, joka ei ikinä voisi pettää oman isänsä kasvattipoikaa.

Kun hän oli tullut tuohon johtopäätökseen, näkyi aurinko taas rupeavan paistamaan hänen pilvisellä taivaallaan, mutta pilvet olivat täynnä sähköä. Heidän palatessaan ateljeehen Roma oli hiukan kiihkeä ja hermostunut, sillä hän arveli ajan lähestyvän. Samassa soturirykmentti marssi ohi Pinciota kohti ja musiikki soitti marssia.

»Voi noita vanhoja onnen päiviä!» sanoi Davido Rossi. »Kaikki muistuttaa niitä! Muistan, kun hän oli kuusivuotias...»

»Romako?»

»Niin. Rykmentti palasi loistavalta sotaretkeltä, ja tohtori vei meidät katsomaan ilotulitusta ja kansan riemua. Me tulimme suurelle torille, melkein yhtä suurelle kuin Pyhän Pietarin piazza, torille, jossa on suihkulähteitä ja keskellä korkea patsas.»

»Kyllä tiedän — Trafalgar Square.»

»Siellä oli väentungos, mutta me löysimme paikan erään kirkon portailla.»

»Kyllä muistan — pyhän Martin kirkon. Näette, että tunnen Lontoon.»

»Sotilaat tulivat läheiseltä suurelta rautatieasemalta...»

»Charing Crossilta, eikö niin?»

»Ja he marssivat sotamarssin kaikuessa ja viidentoistatuhannen hengen hurratessa. Kun heidän kenraalinsa ratsasti ohi, leimahti suuri sähkövalo keskellä toria tuon suuren englantilaisen muistopatsaan ympärillä, saman englantilaisen, joka oli aikoja sitten kuollut, mutta jonka henki nyt taas eli.»

»Gordon!» huudahti Roma — unohtaen itsensä yhä enemmän.

»'Katso, armas!' sanoi tohtori pikku Romalle. Ja Roma sanoi 'isä, onko se Jumala?' Minä olin silloin iso poika ja seisoin hänen vieressään. 'Tuota hän ei koskaan unohda', sanoi tohtori.»

»Eikä hän unohtanutkaan... ei voinut unohtaa... tarkoitan... Ette ole koskaan kertonut minulle, kuinka Roman kävi?» sanoi tyttö värähtelevällä äänellä.

Davido Rossin otsa oli vaipunut alas. »Kuollut!» sanoi hän, ja työase putosi Roman kädestä.

»Olin viisi vuotta Amerikassa, kun poliisi ajoi minut maanpakoon Lontoosta, ja kun palasin Englantiin, menin heti tuohon Sohon pieneen puotiin.»

Roma tuijotti häneen pidättäen henkeään. Davido Rossi katsoi ulos ikkunasta.

»Samat ihmiset olivat siellä vieläkin, ja heidän oma tyttärensä oli täysikasvanut, mutta Roma oli poissa.»

Roma kuuli oman hengityksensä sieraimissaan.

»He kertoivat, että hän oli ollut kadoksissa viikon verran, ja sitten... hänen ruumiinsa oli löydetty virrasta.»

Roma oli kuin lamaantunut.

»Mies vei minut hänen haudalleen. Se oli hänen äitinsä hauta Kensal Greenissä ja äidin nimen alla näin kirjoituksen: ’Pyhitetty Roma Rosellin muistolle. Löydettiin hukkuneena Thamesista kahdentoista vuoden vanhana'.»

Lämmin veri Roman suonissa jähmettyi äkkiä kauhusta.

»Ei tänään», ajatteli hän, ja samalla kuului avonaisen ikkunan läpi soittokunnan etäiset sävelet Pinciolta.

»Minun täytyy jo mennä», sanoi Davido Rossi nousten.

Silloin Roma toipui ja rupesi puhumaan muista asioista. Koska Rossi taas palaisi? Sitä tämä ei voinut sanoa. Parlamentti avataan kohta. Silloin tulee paljon työtä. Mutta kyllä hän ilmoittaa, ja ehkä...

Roma ojensi kätensä ja katsoi Davido Rossiin hymyillen hermostuneesti. Heidän kätensä yhtyivät. Roma tunsi hänen kätensä puristuksen. Pietarin-kirkon kellot kutsuivat Ave Mariaan, mutta Roma kuuli vain oman sydämensä sykinnän.

Davido Rossin mentyä Roma meni yläkertaan, ja Nattalina tuli häntä vastaan, kädessä kaksi kirjettä. Toinen oli postiin vietävä — kreivittäreltä paronille, ja toinen paronilta Romalle.

Pitkin pitkää pengermää luostarin muurin varjossa palasi pitkä jono vaunuja Pinciolta sekä parvi kävelijöitä — naisia, herroja, lapsia ja lastenhoitajia kirjavissa puvuissa, suuret hopeaneulat sysimustassa tukassa. Roma meni huoneeseensa ja luki kirjeensä:

»Rakkain Roma! — Tuhannet kiitokset Grand Hotellin viinuria koskevasta arvokkaasta tiedonannosta. Me olemme jo seuranneet sinun johtolankaasi ja saaneet selville, että ainoa Davido Rossi, joka on ollut siellä viinurina, oli saanut suosituksen eräältä leipurilta Sohosta. Minghelli on mennyt Lontooseen, ja minä lähetän hänelle tiedon tästä. Hän näkyy nyt jo puuhanneen paljon, ja olen varma, että sinä olet utelias tietämään, mitä hän on saanut selville. Samoin olen minäkin, mutta meidän täytyy tyyntyä. Sinun vihollisesi on masennustilassa nyt jo. Semmoisia ne ovat aina, nuo vallankumouksen puuhaajat — aina valmiit vastaanottamaan unijuomaa kauniin naisen kädestä. Kuningas David! Niinpä niin, David ja Salomo, isä ja poika yhtyneinä yhdeksi. Kukahan lienee ollut _hänen_ isänsä? Sen saamme kohta nähdä.

Rakkain Romani, mikä vaivaa sinun käsialaasi? Se on niin vapisevaa nykyään, että tuskin voin lukea sitä.

Sinun B.»

VII.

»Rakas Holhooja! — En ole, en ole vähääkään utelias kuulemaan herra Minghellin toimista Lontoossa, sillä minä tiedän, ettei hän tee mitään, enkä minä usko sanaakaan, mitä hän tai hänen italialainen leipurinsa Sohossa sanoo. Mitä herra Rossiin tulee, olen nyt varma, ettei hän tunne minua ollenkaan. Hän luulee, että isäni tytär on kuollut, ja hän on juuri kertonut minulle hirveän jutun, kuinka nuoren tytön ruumis löydettiin Thamesista (siihen aikaan te juuri veitte minut pois Lontoosta) ja haudattiin Roma Rosellin nimellä. Hän on itse nähnyt hautakivenkin. Joku konna on tuon kaiken keksinyt. Kukahan sekin lienee?

Teidän R.V.»

Kirjoitettuaan tuon kirjeen heti Davido Rossin lähdettyä Roma antoi sen Brunolle postiin vietäväksi.

»Juuri niin», arveli Bruno itsekseen katsottuaan osoitetta.

Seuraavana aamuna Roma pukeutui huolellisesti, aivan kuin odottaen Davido Rossia entiseen tapaan, mutta Davido Rossi ei tullut, ja Roma uskotteli olevansa iloinen siitä. Asiat olivat kehittyneet liian nopeasti, hän tarvitsi aikaa hengittääkseen ja ajatellakseen.

Koko päivän hän oli valmistanut veistokuvaa. Se tuotti uutta iloa, tuo muistin mukaan muovaileminen, kun piti koettaa muistella jotain ilmettä ja sitten muovata se. Suurimpana esteenä oli se, että tuo taide asetti niin suuret rajoitukset. Oli niin paljon muistoja, niin monta ilmettä, mutta saveen ei voinut painaa muuta kuin yhden.

Seuraavana päivänä hän pukeutui taas yhtä huolellisesti, mutta Davido Rossi ei tullut. Vähätpä siitä! Enemmänpähän hänellä oli aikaa ajatella kaikkia Davido Rossin sanoja ja kerrata itselleen kaikki hänen lauseensa. Kuinka peloittavan lähelle itsensä-ilmaisemista he olivat joskus tulleet! Kuinka äkkiä Davido Rossi oli kääntynyt häneen päin joskus, ja kuinka hän oli hymyillyt ja katsonut häneen.

Tunsiko Davido Rossi hänet? Tietysti hän tunsi! Hän oli varmaan ensi hetkestä alkaen tietänyt, että Roma oli maanpakolais-isänsä tytär, muuten hän ei olisi uskonut tytölle salaisuuttaan. Tuo luottamus oli niin suloista. Se oli niin viehättävää.

Mutta ei! Ei Davido Rossi tuntenut häntä. Hän luuli, että Roma Roselli oli kuollut. Miksi Davido Rossi siis uskoi hänelle, Romalle, elämänsä salaisuuden? Hän, Roma, tiesi miksi — luuli ainakin tietävänsä. Sillä ensi hetkestä saakka — ensi katseesta saakka hän...

Mutta sitä hän ei uskaltanut ajatella. Se oli vieläkin suloisempaa.

Seuraavana päivänä ei Davido Rossi myöskään tullut, ja Roma rupesi kiusaamaan itseään kaikenlaisilla aavistuksilla. Eikö hän välittänyt? Olivatko kaikki Roman unelmat pelkkää petosta? Vaikkei hän olisi tahtonut puhua Brunolle, täytyi hänen nyt tehdä niin.

Bruno tuskin kohotti katsettaan taltastaan ja vasarastaan. »Parlamentti kokoontuu kohta», sanoi hän, »ja kun mies on puolueen johtaja, on hänellä yllin kyllin työtä tietysti.»

»Pyytäkää häntä tulemaan huomenna. Sanokaa, että tarvitsisin häntä mallikseni enää vain yhden ainoan kerran — ainoastaan yhden.»

»Kyllä sanon hänelle», sanoi Bruno nyökäyttäen päätään.

Mutta Davido Rossi ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä Brunolla ollut sen parempaa selitystä.

»On paljon työtä nyt siinä uudessa ’tasavallassa’ eikä hänellä ole aikaa hukata.»

Brunon jyrkkyys ei loukannut Romaa, sillä hän oli ruvennut selittämään itselleen Davido Rossin poissaoloa. Miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla? Hänellä oli oma työnsä, ja se oli suurta työtä ihmiskunnan hyväksi, kun taas hän, Roma, oli mitätön dilettantti vain.

»Hänen ajatuksensa ovat kaukana minusta», sanoi Roma itsekseen.

Tuon ajatuksen tuottama haikeus syveni murheeksi, kun kolme päivää oli kulunut eikä Davido Rossia vieläkään kuulunut. Vallan selvästi hän nyt tahtoi välttää Romaa. Koko ilmanala, jossa Roma eli, oli Davido Rossille vastenmielistä.

»Hän ei tule enää takaisin», ajatteli Roma, ja kaikki hänen ympärillään muuttui synkäksi ja kolkoksi.

Hän nukkui huonosti, ja väsyttääkseen itseään illalla hän läksi kävelemään kuutamossa luostarin muurin juurelle. Hän kulki Pincion portille asti, jossa tie leviää pyöreäksi puiden suojaamaksi paikaksi ja josta toinen tie vie alas Piazza di Spagnalle. Yö oli lauhkea ja hyvin tyyni, ja kun hän seisoi puiden pimeässä varjossa, missä ainoastaan tähtien valo tunkeutui lehvien läpi eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon lirinä, kuuli hän miehen askelten lähestyvän alhaalta päin.

Se oli Davido Rossi. Hän kulki aivan läheltä, mutta ei huomannut Romaa. Roma tahtoi huutaa hänelle, mutta ei voinut. Hetkisen seisoi mies korkean muurin luona, josta näkee koko kaupungin, ja sitten hän kääntyi sille tielle, jota myöten Roma oli kulkenut. Värisevä ajatus, jota tyttö ei uskaltanut ajatella loppuun, piti häntä kiinni, ja hänen verensä virtasi kuumana. Hän katsoi Davido Rossia piilopaikastaan ja sitten hän seurasi häntä etäältä.

Se oli totta! Mies seisahtui kirkon edustalle ja katsoi Roman ikkunoihin. Yksi oli valaistu, ja Davido Rossin silmät näkyivät kiintyneen siihen. Sitten hän kääntyi astumaan alas portaita. Hän astui hitaasti ja seisahtui vähän väliä katsoen taas ikkunoihin. Kerran Roma yritti huutaa »herra Rossi», mutta ääni ei totellut häntä. Hetken perästä mies oli mennyt, hävinnyt talojen peittoon, ja kirkonkello löi kaksitoista.

Kun Roma palasi makuuhuoneeseensa ja katsoi peiliin, hehkuivat hänen kasvonsa ja silmät säkenöivät. Hän ei tahtonut mennä levolle koko yönä, sillä hänen sydämensä tykintä oli kuin musiikkia ja kuu ja tähdet lauloivat ylistyslaulua.

»Jos minä vain olisin varma siitä», ajatteli hän, ja seuraavana aamuna hän ahdisti Brunoa.

Bruno ei ollut hyvällä tuulella, ja hän kumarsi pörröistä päätään aivan kuin härkä nähdessään kiviaidan.

»Puhuakseni suoraan, Donna Roma», sanoi hän, »on herra Rossi niitä, joiden mielestä mies, joka on antautunut työhön maailman hyväksi, ei saa antaa perhesiteiden sitoa häntä.»

»Niinkö?» vastasi Roma. »Mutta en oikein ymmärrä. Eihän ihminen voi sille mitään, että hänellä on isä ja äiti.»

»Mutta hän voi estää itseään ottamasta vaimoa», sanoi Bruno, »ja herra Rossin mielestä julkisen miehen tulisi olla kuin pappi, joka luopuu kodista ja rakkaudesta, jotta muut saisivat sitä enemmän.»

»Siitä syystä...»

»Siitä syystä hän ei antaudu kiusaukseen.»

»Ja te arvelette, että hän siksi...»

»Luullakseni hän siksi pysyttelee poissa naisten tieltä.»

»Ehkei hän välitä naisista — muutamat miehet ovat sellaisia.»

»Välitä! Herra Rossi pitää naisia enkeleinä, ja jos hän joutuisi autiolle saarelle, tahtoisi hän mieluummin yhden ainoan naisen kuin viisituhatta miestä toverikseen.»

Voi tuota herttaista tyhmää Brunoa! Hän meni ansaan heti ja kertoi vaikka mitä. Mutta viekkaus loisti Donna Roman silmissä, kun hän sanoi:

»Niin, mutta ehkei hänellä vielä ole olemassakaan sitä 'ainoata naista' maailmassa, Bruno.»

»Ehkei ja ehkä on», sanoi Bruno, ja vasara iski talttaan, niin että kipinät lensivät.

»_Te_ sen varmaan tietäisitte, Bruno, eikö niin?»

»Ehkä tietäisin ja ehkä en», sanoi Bruno, ja sitten hän pudisti viisasta päätään sanoen: »Lemmen leikissä se voittaa, joka pakenee.»

»Niinkö _hän_ sanoo, Bruno?»

»Niin juuri. Eräänä päivänä meidän vanha eukko koetti haastattaa häntä hiukan. 'Sydän, joka jakaa ilot ja surut, se on jotain', sanoi äiti.»

»Ja mitä herra Rossi vastasi?»

»'Naisen rakkaus on suloisin maailmassa', sanoi hän, 'mutta jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, pakenisin heti'.»

»Sanoiko herra Rossi todellakin niin, Bruno?»

»Sanoi — aivan varmaan sanoi.»

»Te siis otaksutte, että nyt...»

»Minä arvelen, että jos minä olisin nainen, niin en ajattelisi häntä enää, vaan jättäisin hänet oman onnensa nojaan.»

»Se on hyvä, että puhutte noin suoraan, Bruno.»

»Niin, ei se ollut helppoa, mutta minä olin päättänyt puhua suoraan.»

Brunon kasvoista näkyi, että hän otaksui saavuttaneensa suuren siveellisen voiton, ja Roma, jonka silmät säikkyivät iloa, oli melkein suudella noita yksinkertaisia, nyrpeitä kasvoja.

Myöhään sinä iltana hän istui huoneessaan ja kirjoitti kirjettä. Lamppu paloi hänen vasemmalla puolellaan, niin että hänen päänsä varjo selvästi näkyi ikkunaverholla oikealla puolen. Joskus hän katsahti varjoaan ja nauroi ajatellessaan, kuinka selvään eräs kävelijä ulkona saattoi sen tuntea. Sitten hänen poskensa hehkuivat, kun hän muisti mielettömyytensä, ja hän ryhtyi taas kirjeeseensä.

Mutta kirjekin oli mieletön. Kun se oli valmis, ei siinä ollut alkua eikä loppua eikä sellaista voinut mitenkään panna postiin. »Tulkaa luokseni! Miksi ette tule? Minulla on niin paljon sanomista. Minulla on teille tunnustus. Te tulette kovasti hämmästymään! Te luulette, että joku on kuollut, mutta hän elää vielä ja on hyvin lähellä teitä. Kuinka minä voin sen kertoa teille? Soitanko vai laulanko ehkä teille jotain? Ymmärrättekö minua siitä, vai täytyykö minun puhua aivan suoraan? Minun täytyy tavata teidät, ja ellette te tule tänne, täytyy minun tulla sinne. Tai ehkette tahdo tulla enää tänne. Tulkaa sitten jonnekin muuanne, jonnekin kaupungin ulkopuolelle, maalle, jossa voimme olla kahdenkesken edes hetkisen. Eikö tämä ole kamala kirje? Mutta ettekö kumminkin tahtoisi kirjoittaa minulle yhtä kamalan kirjeen? Kirjoittakaa!»

Hän odotti, kunnes kirkonkello löi kaksitoista, ja sitten hän meni maata. Kirjeensä hän laski tavalliseen lemmen postilaatikkoon, tyynynsä alle. Ja kuullessaan paperin kahinan hän ajatteli: »Yöllä herään ja kuulen sen, ja sitten...»

Se oli hyvin, hyvin suloista ja hyvin lapsellista. Hänen poskensa hehkuivat kuten ennen, ja hän peitti päänsä.

Seuraavana päivänä prinsessa Bellini tuli Don Camillon kanssa häntä tapaamaan. »Tässä on Gi-Gi!» huusi prinsessa. »Hän tuli ilmoittamaan, että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla. Jos tahdot tulla mukaan, pääset minun kanssani, ja jos arvelet, että herra Rossi tahtoo tulla myöskin...»

»Jos hän osaa ratsastaa ja jos hänellä on aikaa», sanoi Roma.

»Aivan niin», sanoi Don Camillo. »Se on pahinta siinä profeetan ammatissa, että ei oikein uskalla omia asioitaan hoitaa. Huhu kertoo, että tuo kuuluisa herra on joutunut hiukan kireisiin suhteisiin oman joukkonsa kanssa viime aikoina, ja nyt hän kutsuu koolle kokouksen selittääkseen, mitä hänen uskonsa ja tunnustuksensa ei sisällä. Mutta ei suinkaan pieni huviretki maalle kumminkaan voine nostattaa kovin suurta myrskyä edes politiikassa, ja jos hänen kanssaan vain voi tulla toimeen...»

»Jättäkää se Roman huoleksi ja pitäkää te huolta kaikesta muusta», sanoi prinsessa. »Me olemme juuri menossa siihen ikävään teeravintolaan Gorsolle, tiedäthän. Mikä lienee armeliaisuuskokous siellä, Köyhien tyttöjen suojaamiseksi luullakseni. Mutta meidän kai täytyy tervehtiä vanhaa kreivitärtä ensin. Tulkaa, Gi-Gi!»

Kolme minuuttia myöhemmin Romalla oli päällysvaatteet yllä, ja koira juoksi haukkuen hänen vieressään.

»Suvaitsetteko käskeä vaunut, Ecœllenza?»

»En tänään, kiitos. Pois Black! Pidä kiinni koiraa, Felice!»

Kun Roma tuli portinvartijan ovelle, ojennettiin hänelle kirje, jossa oli ministerin sinetti, mutta hän ei seisahtunut avaamaan sitä. Hän astui nopeasti kadulle, otti vuokravaunut, huusi »Piazza Navona» ja rupesi sitten lukemaan kirjettä.

Kun prinsessa ja Don Camillo tulivat pois kreivittären huoneesta, oli Roma jo mennyt, ja koira raapi ovea pyrkien ulos.

»Minne hän noin äkkiä mahtoi hävitä? Ja koiraraukka pyrkii seuraamaan häntä!»

»Tämäkö se on se koira, joka käy parlamentissa?»

»Sama. Sen nimi on Black. Minä pidän sitä niin kauan kuin te avaatte oven, Felice. Kas niin! Hiljaa! Black! Voi sitä petoa! Nyt se pääsi karkuun!»

»Black! Black! Black!»

»Ei maksa vaivaa, Felice. Se on jo puolitiessä!»

Mennessään alas portaita kuiskasi prinsessa toverilleen: »Jos Black nyt tulee kotiin emäntänsä kanssa illalla, on helppo arvata, missä _hän_ on ollut.»

Sillä välin Roma luki kirjeensä vuokravaunuissaan:

»Rakkain! — Olen ollut poissa Roomasta muutamia päiviä enkä siksi ole voinut aikaisemmin vastata suloiseen kirjeeseesi. Älä ole hetkeäkään levoton. Jos kertomus on totta, sitä parempi. R.R. _on_ kuollut, Jumalan kiitos, ja hänen onneton kohtalonsa ei enää sinua häiritse. Mutta ellei tohtori Roselli tiedä mitään Davido Rossista, niin kuinka on selitettävä, että Davido Rossi tietää niin paljon tohtori Rosellista? Siinä on uusi johtolanka. Kiitos sinulle siitä! Tuhat kiitosta!

Ei ole vielä kuulunut mitään Lontoosta, mutta olen vakuutettu, että olemme oikeilla jäljillä.

Tänä iltana on päivälliskutsut, ja olen kiitollinen sinulle, armas, jos voit lainata minulle Felicen. Sinne tulee sinun prinsessa Potifarisi, Don Pyhä Jooseppi, kreivi — Signorina, senaattori Tyhmelin ja — uskotko korviasi — madame de Trop! En voi kieltää sinulta mitään, ja se on vain onnetonta, että synkässä kodissani ei ole enää päivänpaistetta, kun Roma on poissa!

Kuinka viisasta, että sokaisit tätisikin silmät! Kuinka ne tulevat hämmästymään, nuo kiihkeät hameprofeetat! Hyvästi!

Bonelli.»

Kun vaunut kääntyivät Piazza Navonalle, repi Roma kirjeen palasiksi ja heitti sen ulos ikkunasta.

VIII.

Roman astuessa viimeisiä portaita Davido Rossin huoneistoon ja vanhan garibaldilaisen laahustaessa hänen edellään Brunon voimakas ääni jyrisi läpi koko talon.

»Rakasta niitä, jotka sinua rakastavat, ja eroa niistä, jotka eivät rakasta! Se on minun oppini nyt. Mitä sinä siitä arvelet, Giuseppe-Mazzini-Garibaldi? Katsokaapa häntä, herra Rossi! Tasavaltalainen, demokraatti, sosialisti ja kapinallinen! Murtaa tämän talon hallituksen kerran päivässä — syöksee kuninkaan valtaistuimelta ja vastustaa kuningatarta! Ottakaa vastaan pallo, setä Davido. Yksi, kaksi, kolme, nyt se tulee!»

Sitten kuului lapsen äänekästä naurua, ja siihen sekaantui toisen miehen lempeämpi ääni ja naisen pelokas vastustus. Ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus, kun vanha garibaldilainen kuiskasi: »Hän on täällä taas!»

»Donna Roma?»

»Niin.»

»Astukaa sisään», kuului Davido Rossin ääni, ja avoimen eteisen kynnykseltä Roma näki hänen seisovan keskellä lattiaa, pieni poikanen riehuen kuin jalopeuran poika hänen sylissään.

Davido Rossi laski pojan lattialle sanoen: »Juokse neidin luo ja suutele häntä kädelle, Giuseppe.» Mutta poika vetäytyi syrjään ujosti, ja astuen huoneeseen Roma kumartui syleilemään lasta.

»Mikä suuri mies sinä olet! Hänen nimensä on Giuseppe, eikö niin. Ja kuusi vuotta! Onpa siinä ikää! Olenko nähnyt hänet ennen, rouva Rocco? Olenko? Ehkä hän oli täällä silloin kun ensi kerran kävin täällä? Niin tosiaan! Kuinka tyhmää, että unohdin! Tietysti, nyt muistan, että hän oli yöpuvussaan ja nukuksissa ja herra Rossi kantoi hänet maata.»

Äidin sydän oli valloitettu heti. »Rakastatteko lapsia, Donna Roma?»

»Rakastan hyvin paljon!»

»Ei kukaan hyvä nainen voi olla rakastamatta lapsia», sanoi Elena.

»Ja kuinka omituista kumminkin», sanoi Roma. »En ole vuosikausiin varmaankaan nähnyt lapsia, ja nyt yhtäkkiä maailma on vallan täynnä niitä.»

Bruno oli muristen poistunut huoneesta ja hiipi nyt alas portaita, koska hänen omatuntonsa yhtäkkiä muistutti hänelle, ettei hän ollut vienyt perille erästä pyyntöä.

»No, Giuseppe!» sanoi Elena, mutta poika, joka oli tointunut ujoudestaan, ei ollenkaan kiirehtinyt pois, ja Roma virkkoi: