Part 8

Mutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi tekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun miehen kalpeat kasvot katosivat oven taakse.

»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten makuuhuoneeseen päin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»

»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja sitten Davido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana, mutta tyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.

Pikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi huudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan pojan luota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä luonnollinen.

»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle», sanoi Bruno.

»Minulla sattui olemaan parempi huone kuin seura, siinä kaikki.»

»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon väki oli kirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama kirjuri, jota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka erotettiin virastaan.»

»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää pääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen kostonhimonsa tyydyttämiseen.»

»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän olisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet ulos kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on hieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi pieni asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä vain. Ja nyt minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban sisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona. Charles Minghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän antoi minulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa, tuoksuavassa kirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»

Ovelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido Rossin takin napeilla, hypähti ovelle huutaen.

»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana ovelle ja avasi sen.

Ravintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko pään päällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha ryppynaamainen, punahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.

»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen trattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista yhdessä.»

»Hyvä», sanoi Davido Rossi.

»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos, Riccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan kuumat ruokalajit esille.

»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen varmaan kettu — koko viime yön uneksin kananpojista! _Gnocchi_ (perunoita ja voissa paistettua jauhoa)! _Agradolce_ (hapan-imelä ruokalaji)! _Fagitlola_ (keitettyjä papuja)! ja — _Chianti'n piasco!_ Kuka uskaltaa sanoa, että minun äitini poika ei osaa tilata päivällistä? Hyvä on, Riccardo, tule takaisin Ave Marian aikaan!»

Palvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen vaimonsa kumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja pikku poika hänen oikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja jakeli ruoka-annoksia sekä vaihtoi lautasia.

»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi Bruno pistäen haarukan kananpoikaan.

»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja vilkaisten Giuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään ristiin.

»Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui nyrkit pöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe sanoi kuusi sanaa rukoukseksi.

»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä saarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra? Enkö? Huh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»

Heidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin leikillisenä, milloin totisena.

»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja hänen molempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle omaa lasta?»

»Onhan hän antanut, ja tässä se on», sanoi Davido Rossi.

»Sallittehan hänen saada vaimon ensin, eikö niin?» sanoi Bruno.

»Ah — se ei koskaan tule tapahtumaan», sanoi Davido Rossi.

»Mitä hän sanoo?» kysyi vanha vaimo käsi korvalla.

»Hän sanoo, ettei hän välitä teikäläisistä», huusi Bruno.

»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan niin, ja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät huudahtaa 'pyhä Maria'!»

»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme, äiti», arveli Bruno.

»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin halpa-arvoisina», sanoi vanha vaimo.

»Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno. »Mieheksi ja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä joka päivä elämässäni.»

»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö päivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»

»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja vaimoni», sanoi Bruno iskien silmää.

»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun mieheni», vastasi Elena.

»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset — taivas siunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon lähteenä tässä maailmassa.»

»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei menettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi», sanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä huolen, kun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»

»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle, että hän antaisi vanhuksen jatkaa.

»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun aika tulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.

Ja Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että lähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain ja parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos huomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»

»Se on oikein! Lemmen sodassa se voittaa, joka pakenee», virkkoi Bruno.

»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle ja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan, tietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»

Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:

»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca', sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»

»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi Bruno.

»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla heitä.»

»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua, äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»

»Mitä?»

»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka vanha olet, äiti?»

»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.

»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»

»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»

»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät silmistä.

Samassa koputettiin taas ovelle.

»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.

»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John taasen!»

Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.

»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea saavasi», sanoi Bruno.

Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:

»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta yhdestä olen pahoillani.»

»Mistä?» kysyi Bruno.

»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»

»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.

»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja Giuseppe sulki oven.

»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin ihmisillä», sanoi Bruno.

»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.

»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»

»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa kärsiä — — —»

»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin — siinä kaikki.»

»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»

»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi keskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin hevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä, olisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin omena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»

Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:

»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa. En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi tottakin, niin emmehän tunne _hänen_ historiaansa, vai mitä?»

»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.

Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle puvulle.

»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena sisähuoneesta.

»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin, joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.

Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri »Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata, jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.

»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.

»Mitä?»

»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»

»En vielä.»

»Miksikä ette?»

»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi värähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä uskallanko kuulla sitä.»

»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos se oli läheinen ystävä.»

»Se oli läheisin ystäväni, Bruno — se oli isäni.»

»Isänne?»

»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua, ja minä olin kuin hänen oma poikansa.»

»Eikö hänellä itsellään ollut lapsia?»

»Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin — Roma.»

»Roma?»

»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja hänen nimensä oli Roma.»

Hän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat, ja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli! Hänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»

Elena oli palannut huoneeseen ja kuunteli, tahraiset kädet sivuilla.

»Minne hän joutui?» sanoi Elena.

»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi hän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin silloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista Amerikkaan.»

»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois viimeisen nimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:

»Kun palasin Englantiin... oli hän kuollut.»

»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli myöskin Lontoosta», sanoi Bruno.

Davido Rossi tunsi, kuinka hänen kasvonsa värähtelivät.

»Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun hän palasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten ihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen kuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»

Davido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa.

»Omituista, jos se olisi sama tyttö», sanoi Bruno.

»Mutta herra Rossin Roma on kuollut», sanoi Elena.

»Niin, niin, se on totta! Mikä pöllö minä olen!» virkkoi Bruno.

Davido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa tilaa ja astui ulos lyijykatolle.

VI.

Ave-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui Pietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten Apenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä henkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet kahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.

Davido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi kohissut puissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin sanojen kanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka kajahtaa unelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin huumaantunut ja hänen silmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni takkinsa napit ja kulki kiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin vieressä, jossa linnut jo hiljaisina istuivat puulla.

Yö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen muistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän oli Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen kodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui kunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku tummasilmäinen lapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut laululintusen häkki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas Roomassa, vanhan palatsin kullattujen seinien sisässä, jossa puuteroidut lakeijat kanniskelivat hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli kasvanut naiseksi, ihanaksi, komeaksi, oli loistavasti puettu kuin kuningatar, mutta häpeän ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja ääni hänen sisässään kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!» Ja kuunnellen tätä ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö _oli_ kuollut, hänen täytyi olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut niin hirveätä tapahtua.

Ennenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön ensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja viimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi, aivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin luostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui myöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka Kristuksen morsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille pimeässä kirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin edessä, joka luki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset haudankolkolla äänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa elämässään, sillä kohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää surkeaksi ivaksi.

»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa askeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne. Hän ei olisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»

Samassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja pitkät varjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin riemujuhlan viimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät ilmaan, juoksi pieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana lyijykatolle.

Davido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman synkkyytensä lapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja sitten leimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia helähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan holveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes koko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä valoissa, ja koko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana, kirkkaudessa kuitenkin siellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti lensi ylös, ja samassa valkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza näytti suurelta tulella kiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi johdettu yli laajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan oikullisesti, sammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon suuren rakennuksen kohdalla näytti nousevan lumottu satulinna, joka hävisi tehden tilaa toiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat katosivat, ja näytti kuin koko kirkkokin olisi sortunut raunioiksi.

»Oletko koskaan nähnyt ilotulitusta, setä Davido?» kysyi Giuseppe.

»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten. Silloin olin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut sinua suurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on myöhäkin, ja pienten poikien pitää mennä levolle.»

»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa», sanoi Bruno Elenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä. Aivan saattoi nähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella. »Hm» — hän puhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa he eivät kumminkaan voi estää iskemästä.»

»Bruno!»

»Mitä?»

»Oliko Donna Roman isä Volonnan prinssi?»

»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä. Kun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta vanha vampyyri sai maat.»

»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan maanpaossa?»

»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he muuttivat nimensä.»

»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.

»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa, ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»

»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti, kuinka kiihoittunut hän oli.

»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»

»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja, ja ehkä hän estääkseen petosta — —»

»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut — ei lopultakaan — — —»

»Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»

Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja alkoi taas kulkea edestakaisin.

Sanomalehtipoika piazzalla huusi »_Tri-bu-na_», ja Bruno virkkoi:

»Sepä on aikaista! Mistähän nyt puhutaan? Minä menen ostamaan lehden.»

Pimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan kirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa ylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.

»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen käsialaansa.»

Davido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan saada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki kuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa suuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun ja höyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle partasuulle miehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä kirjoitan sinulle ajoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä hämmästyttää sinua. Hyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten seurasi hiljaisuus. Vankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen saavuttua sinne, ja kun ne avautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.

Ei. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs entinen vanki tuli Elbasta tapaamaan häntä parlamenttirakennukseen. »Tuon teille kuolevan miehen tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin käteen pienen pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja hän kasvatti suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä hän ei saanut kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa oli fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle. Pyydetään, että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei hän tiedä, missä D.L. on.»

Tiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana. Yhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja voittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja ääni hänen sisässään sanoi:

»Ole rohkea! Tunkeudu tuon salaisuuden pohjaan asti! Taivas on kaiken yllä!»

Kun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui poikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki iltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:

»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten on kynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka meillä on ollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian viisaisiin vallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on kohtalo lahjoittanut meille Madame de Pompadourin...' Sitten on johtava kirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä taivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä semmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa...»

Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen, ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.

»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.

»En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.

Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon. Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui ovelle ja lukitsi sen.

VII.

»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän tuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»

Nyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean luonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:

»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma raukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta, Garibaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin vanheta, eikö niin! ... Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä ennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan sietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan koettamaan, eikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä voisi poistaa tuota janoa.