Part 7

»Mutta nyt hän tietää, ettei ole yhtä hyvä hallita poliisipäällikön avulla kuin parlamentin avulla.»

»Jos mies tuo suden huoneeseen lasten sekaan, niin hänen täytyy ymmärtää, että he rupeavat itkemään», sanoi Bruno.

»Se on myöskin läksy kirkolle», sanoi sama mies, joka piteli valkoista paperia. »Se ei tahdo tietää meistä mitään. 'Minä yksin annan merkin marssiin', sanoo kirkko.»

»Ja sitten se seisoo hiljaa!» sanoi Bruno.

»Vuori seisoo hiljaa, mutta ihminen on luotu liikkumaan», sanoi paperia pitelevä mies, »ja ellei paavi tahdo liikkua eteenpäin kansan kanssa, täytyy kansan liikkua ilman paavia.»

»Kyllä paavi on hyvä, veikkoseni», sanoi Bruno, »mutta mitä hän tietää kansasta? Ei muuta kuin mitä hänen mustatakkiset kovakuoriaisensa hänelle kertovat.»

»Paavilla ei ole vaimoa eikä lapsia», sanoi paperia pitelevä mies.

»Vanha vampyyri voisi hankkia hänelle», sanoi Bruno, ja kaikki nauroivat.

»Veljet», sanoi Davido Rossi, »olkaamme tyyniä. Sillä ei voita mitään, että pilkkaa vanhan miehen nimeä, miehen, joka ei koskaan ole tehnyt pahaa kenellekään. Paavi ei kuunnellut meitä tänään, mutta pyhimys hän on siitä huolimatta, ja hänen elämänsä on ollut hyvyyden opetusta.»

»Kyllä jokainen voi purjehtia myötätuulessa, hyvä herra», sanoi Bruno.

»Se, mikä tänään on tapahtunut», sanoi Rossi, »on varmentanut vakaumustani, että kansalla ei ole muuta auttajaa kuin Jumala eikä muuta oikeutta kuin Hänen lakinsa. Mutta olkaamme järkeviä. Ei tarvita minkäänlaista väkivaltaa, ei käden eikä kielen. Se mies on voimakkain, joka on voimakas kärsimyksessä ja kärsivällisyydessä. Te olette nähneet sen tänä aamuna. Jos te olisitte väkivallalla vapauttaneet minut poliisin käsistä, olisin nyt vankilassa, ja taivas tiesi, mitä muuta olisi tapahtunut. Olen ylpeä teidän kärsivällisyydestänne ja tyytyväisyydestänne. Ja nyt menkää kotiinne, toverit, ja Jumala teitä siunatkoon.»

»Odottakaa hetkinen!» huusi mies, jolla oli paperi kädessä. »Jotain on luettava ennenkuin menemme. Sillä aikaa kuin karabinieerit pitivät herra Rossia vankilassa Borgossa, kokoontui toimikuntamme erääseen kahvilaan ja kirjoitti tämän julistuksen.»

»Lue se, Luigi», sanoi Davido Rossi, ja mies avasi paperin ja luki:

»Turhaan anottuamme apua parlamentilta ja kuninkaalta sitä julmaa ja tyrannista verotusta vastaan, jonka alaiseksi hallitus on asettanut meidän leipämme lisätäkseen armeijaa ja laivastoa, ja turhaan pyydettyämme paavia rupeamaan välittäjäksi meidän ja maallisten vallanpitäjäin välillä ja muistuttamaan Italialle sen velvollisuuksista, täytyy meidän nyt kärsivänä ja nääntyvänä kansana toimia itse puolestamme. Ellei kuninkaallinen määräys sitä estä, astuu tuo vero voimaan ensi helmikuun ensimmäisenä päivänä. Sinä päivänä pysyköön jokainen roomalainen huoneissaan, kunnes Ave Maria on ohi. Älköön kukaan ostako pienintäkään leipäpalaa, älköön kukaan käyttäkö leipää ravinnokseen, paitsi mitä annetaan lapsille. Sitten yön ensimmäisenä tuntina kokoontukaamme Colosseumiin kymmenintuhansin, me paastoava kansa, jolla on yksi mieli ja yksi sydän, ja päättäkäämme, mikä on lähin velvollisuutemme, jotta saisimme leipämme varmasti ja että vettä ei meiltä vietäisi.»

»Hyvä!» »Oivallista!» »Mainiota!»

»Siihen tarvitaan vain presidentin allekirjoitus», sanoi lukija, ja Bruno toi kynän ja mustetta.

»Ennenkuin kirjoitan nimeni», sanoi Davido Rossi, »on se asia oleva selvä, ettei kukaan saa tulla aseilla varustettuna. Onko se luvattu?»

»On», vastasi moni ääni, ja Davido Rossi kirjoitti nimensä paperin alle.

»Ja nyt, veljet», sanoi Rossi ottaen povitaskustaan soikean muistikirjansa, johon hän oli kirjoittanut torilla, »sillä aikaa kuin te kirjoititte kahvilassa, kirjoitin minä vankikopissa, ja koska nyt olemme lukeneet julistuksemme, niin lukekaamme myös uskontunnustuksemme.»

»Hyvä!»

»Minä nimitän sitä uskontunnustukseksi siitä syystä, että meidän vihollisemme väittävät, että me emme tiedä mitä teemme tai mitä tahdomme. Me olemme muka intoilijoita, uneksijoita, tuhatvuotisen valtakunnan odottajia ja uskonnollisia anarkisteja, ja meidän utuiset unelmamme voisivat syöstä yhteiskunnan hajalle ja kuolemaan!»

»He eivät ymmärrä meidän latinaamme», sanoi Bruno.

»Olisi jo aika heidän ymmärtää, Bruno», sanoi Rossi, »ja siitä syystä minä tämän kirjoitin.»

»Lukekaa se!» kuului useita ääniä, ja Davido Rossi avasi kirjansa ja luki:

»Ihmisten tasavalta — uskomme ja tunnustuksemme. Tunnustuksemme on isämeidän-rukous!»

»Hyvä! Hyvä!» huusi Bruno.

»He sanovat meille, veljet, että meihin on tarttunut pyhä tauti, mutta me tahdomme muistuttaa heille, että vallankumoukset, joita tehdään etujen, politiikan, puolueitten ja imperialismin nimessä, aina ovat riittämättömiä, kun taas uskonnon nimessä tehdyt vallankumoukset voivat kyllä taantua, mutta eivät ikinä kuole, ennenkuin ne ovat saavuttaneet voiton.»

»Jumala ei maksa palkkoja lauantaina, mutta hän maksaa!» sanoi Bruno, ja sitten joukko rauhoittui kuuntelemaan.

»Isämeidän-rukouksessa on kuusi pykälää.

»Kolme koskee pääasiallisesti ihmisen henkistä elämää, muut kolme pääasiallisesti ihmisen ajallista elämää.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Isä meidän, joka olet taivaassa_.

»Jos Jumala on kaikkien ihmisten isä, ovat kaikki ihmiset sisaruksia, ja siis, kuten sisarukset, kaikki ovat samanarvoisia.

»Siksi kaikki ihmisen asettama valta toisen ihmisen alistamiseksi on väärä. Kaikki ihmisen toisille ihmisille asettamat hallitukset ovat vääriä. Siksi kuninkuuden olemassaolo ei ole oikeutettu.

»Jos kaikki ihmiset ovat sisaruksia, tulisi heidän elää sisarusten tavoin. Se on: heidän tulisi elää rauhassa ja sovinnossa.

»Siksi kaikki sodat eri kansojen välillä ovat väärät. Siksi armeijain olemassaolo on epäoikeutettu. Kansallishengellä, jota sanotaan patriotismiksi, ei ole oikeutusta.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme._

»Meidän jokapäiväinen leipämme saadaan maasta. Ei kukaan ihminen ole maata tehnyt. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on kaikkien ihmisten oma. Siitä syystä yksityisten maanomistus on väärä. Yksityisten valta maan hedelmiin on väärä.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: _Lähestyköön Sinun valtakuntasi; tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa._

»Jos me rukoilemme: _lähestyköön Sinun valtakuntasi_, niin me odotamme sen tuloa. Ellei Jumalan valtakunta tule maan päälle, niinkuin se on taivaassa, jos tuo on vain unelmaa, niin isämeidän-rukous on petos, julma petos, sydämien, toivojen, ihmiskunnan pettämistä!»

»Oikein!» »Hyvä!» »Bravo!» »Tuossa on heille hiukan ajateltavaa!»

Ja mies, joka äsken oli lukenut julistuksen, sanoi: »Kirkko on kuluttanut vuosisatoja miettiessään isämeidänrukouksen jumaluusoppia — nyt olisi jo aika sen miettiä tuon saman rukouksen yhteiskuntaoppia.»

»Tämä on meidän tunnustuksemme, kuten minä sen käsitän, hyvät herrat», sanoi Davido Rossi. »Kuulkaamme nyt, minkä uskon siitä voimme johtaa.»

»Hiljaa! Vaiti!»

»Me uskomme, että kaiken oikean ja kaiken vallan lähde on Jumala.

»Me uskomme, että hallitus on olemassa ainoastaan vakuuttaakseen kaikille ihmisille samalla tavalla ne luonnolliset oikeudet, jotka luontaisesti kuuluvat heille Jumalan lapsina.

»Me uskomme, että kaikkien hallitusten täytyy saada valtansa hallittavaltaan kansalta.

»Me uskomme, etteivät mitkään keinotekoiset eroavaisuudet ihmisissä voi muodostaa hyvän hallituksen perustusta.

»Me uskomme, että jos hallitus sortaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, ihmisen velvollisuus on hävittää se.»

»Bravo!» huusivat monet äänet, ja muutamat taputtivat käsiään, mutta muuttamatta ääntään Davido Rossi jatkoi lukuaan:

»Me uskomme, että kaikki väkivalta on Jumalan lain henkeä vastaan.»

»Oh!»

»Me uskomme, että rukous ja vastalause ovat ainoat sota-aseet, joita ihmiskunta saa käyttää — rukous Jumalalle ja vastalause ihmisille.

»Me uskomme, että ne ovat vaikuttavimmat aseet, mitä ihmiskunta koskaan on käyttänyt maailman pahuutta vastaan.

»Me uskomme, että ne ovat ainoat aseet, joita Kristus käytti tai hyväksyi.

»Me uskomme, että missä ne eivät vaikuta itsestään, ne vaikuttavat kaksinkertaisesti kärsimyksessä.»

»Ah!»

»Me uskomme —»

»Ei!» »Niin!» »Se on pitkä leikki se!» »Hiljaa!» »Jatkakaa!»

»Me uskomme, että kaikkien ihmisten velvollisuus on käyttää isämeidän-rukousta, uskoa ja elää sen valossa ja panna vastalauseensa kaikkea vastaan, joka on ristiriidassa sen opetuksien kanssa.

»Me uskomme, että tämä on ainoa tapa, jolla ihminen voi edistää Jumalan valtakunnan lähestymistä maan päälle sellaisena kuin se on taivaassa.

»Siitä syystä ja varmasti ja vakavasti odottaen tätä valtakuntaa — rakkauden avulla, jota me tunnemme Jumalan antamia veljiämme kohtaan — vihan avulla, jota tunnemme vääryyttä ja pahaa kohtaan — marttyyrien muiston avulla — kansan kärsimysten avulla me julistamme olevamme Ihmisten tasavallan alamaisia ja palvelijoita.

»Ja sen uskon ja tunnustuksen alle me täten kirjoitamme nimemme Hänen nimessään, joka opetti meitä rukoilemaan:

»Isä meidän, joka olet taivaassa —

»Pyhitetty olkoon Sinun nimesi —

»Lähestyköön Sinun valtakuntasi. — Tapahtukoon Sinun tahtosi, niin maassa kuin taivaassa —

»Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme —

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.

»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.»

»Amen!» sanoi viisikymmentä ääntä yht'aikaa.

»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido Rossi, »ja siksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat samaa mieltä, tehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret seuraukset, niin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva todellisuus eikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se on miettivä toimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta sorretuille, kunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä on itsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka maan päällä.»

Näin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella puolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa hetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.

»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut julistuksen. »Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden kirkon.»

»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä», sanoi Bruno.

»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen ulkopuolella olevalle kirkolle.»

»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku Donna Romaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas kuului yleinen nauru.

Kun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos huoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen porraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan seisomaan pöydälle.

»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli poskessa hän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.

Oli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän viimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».

Davido Rossi katsoi häntä ja luki nimen, joka oli kirjoitettu viimeiseksi.

»Tämä on teille, herra Rossi», sanoi nuori mies ottaen kirjeen taskustaan liivien sisäpuolelta.

Davido Rossi avasi kirjeen miettivänä ja luki: »Tämän kirjeen tuoja on meikäläisiä. Hän on päättänyt toimittaa suuren työn ja tahtoisi tavata Teitä sen johdosta.»

»Te tulette Lontoosta?»

»Niin tulen.»

»Ja tahdotte puhutella minua?»

»Niin tahtoisin?»

»Puhukaa vapaasti.»

Nuori mies vilkaisi Brunoon ja vaimoon, joka seisoi hänen vieressään.

»Se on arka asia, herra Rossi», sanoi hän hyvin varovasti.

»Astukaa tänne», pyysi Davido Rossi nousten ylös ja vieden vieraan makuuhuoneeseensa.

IV.

Davido Rossi istui kirjoituspöydän ääreen ikkunoiden välille ja tarjosi vieraalle lähellä olevaa tuolia. Vieras oli hiukkasen keikarimainen ja istuessaan hän vetäisi housujaan polvien kohdalta, ojensi käsiään työntääkseen esiin kalvosimiaan ja kohotti kaulaansa asettaakseen kauluksen oikein.

»Nimenne on Charles Minghelli?» sanoi Davido Rossi. »Niin on. Olen tullut esittämään vaarallista hanketta.»

»Mikä se on?»

»Että joku kansan puolesta ottaisi lain omiin käsiinsä?»

Mies oli puhunut aivan tyynesti, ja hetken vaitiolon jälkeen Davido Rossi vastasi yhtä tyynesti:

»Pyytäisin teitä selittämään, mitä tarkoitatte.»

Vieras hymyili ja teki kohteliaan liikkeen sanoen: »Sallitte siis, että puhun suoraan?»

»Tietysti.»

»Kiitos. Olen kuullut uskonne ja tunnustuksenne ja olen kirjoittanut nimeni sen alle. Se on kaunis teoriana — hyvin kaunis! Ja ihmisten tasavalta on myöskin kaunis. Se on kuin jokin ensimmäisen kirkon yhdistyksistä, valtio valtiossa, oikea hallitus, oikea laki, ilman ylivaltaa, ilman kruunuja, ilman armeijoja ja kumminkin aiottu hallitsemaan koko ihmiskuntaa ihmisten vapaaehtoisen tottelevaisuuden avulla. Se on kaunista.»

»No, ja entä sitten?»

»Mutta se ei ole yhtä käytännöllistä kuin kaunista, ja se ihanteellinen johtolanka, joka kulkee kaiken tuon läpi, katkeaa heti, kun maailma rupeaa nykimään sitä.»

»Pyytäisin teitä puhumaan selvemmin», sanoi Davido Rossi.

»Mielelläni. Te olette julistanut pitävänne kokouksen Colosseumissa pannaksenne vastalauseen leipäveroa vastaan. Entä jos hallitus estää sen? Teidän passiivista vastustusta vaativa periaatteenne estää teitä kapinoimasta hallitusta vastaan, ja ilman julkista kokoontumisoikeutta on yhdistyksenne voimaton. Mitä te silloin teette?»

Davido Rossi oli ottanut paperiveitsi-tikarinsa ja piirsi sen kärjellä viivoja suosituskirjeeseen, joka nyt oli pöydällä. Vieras huomasi, että hänen puheensa oli vaikuttanut, ja jatkoi vilkkaammin:

»Eräs teidän miehistänne sanoi, että teitä tullaan syyttämään uuden kirkon perustamisesta, mutta kun minä kuuntelin teitä, herra Rossi, arvelin, että noin varmaankin vanhan uskontomme isät neuvoivat tuota katolilaisuuden turmiollista tyytymistä. Se, joka kärsii, on voimakkaampi kuin se, joka taistelee! Tottele laillisia vallanpitäjiä! Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat! Maksakaa tulli sille, kelle tulli tulee! Pelätkää pelättävää! Sitä on katolinen kirkko opettanut ikipäivät. Se oli Paavalin opetusta ja erään toisen, jolla oli orjan sielu. Ja mihin se on vienyt kirkon? Mikä on meidän päiviemme Rooma? — Perhonen, jonka ruumiin hämähäkit ovat syöneet jättäen jälelle ainoastaan kauniit, hyödyttömät, voimattomat siivet!»

Davido Rossi oli pannut pois tikarin ja kuunteli silmät kiinni. Vieras katseli värähteleviä silmäluomia, hymyili hiukan ja jatkoi:

»Jos maallinen hallitus kieltää teiltä kokoontumisvallan, missä silloin on teidän sota-aseenne? Missä on se muurinmurtaja, jolla te särjette maailman Porta Pian? Toisella puolen on lukemattomat armeijat, joiden miehet ovat varustetut kaikilla mitä taidokkaimmilla sota-aseilla, toisella puolen avuton joukkio kädet taskussa tai maksaen pennin viikossa apurahaa tuolle suurelle yhdistykselle, jonka tulee passiivisella kärsimisellä voittaa maailman yhtyneet aarteet.»

Davido Rossi oli noussut ylös ja astui edestakaisin pitkin, hitain askelin.

»Ja mitä teidän mielestänne meidän pitäisi tehdä?» sanoi hän.

»Heretä alistumasta tyrannin oikkujen alle ja vaatia ihmisoikeuksia», sanoi vieras.

»Millä tavoin tulee Rooman väestön vaatia ihmisoikeuksia?» sanoi Davido Rossi.

»Rooman väestö — en sanonut niin. Me tiedämme, millaisia roomalaiset ovat. Kärsivällisiä? Niin — aasin ainoa hyve! Rauhallisia? Epäilemättä — muuten he aikoja sitten olisivat tukehtuneet tässä poliisin saastuttamassa valtiossa. — He ovat samanlaisia kuin heidän ilmanalansa — heillä on _sirocco_ luissaan, mutta heillä ei ole tarmoa mihinkään. Jonkun täytyy tehdä kaikki heidän puolestaan. Jonkun semmoisen kuin te, joka on palannut takaisin vanhaan maailmaan vapauden raittiin ilman vahvistamana ja virkistämänä, sen ilman, joka puhaltaa uutta kohti — semmoisen suuren sielun, joka on ihmiskunnan soihtuja...»

»Puhukaa suoraan — mitä meidän tulee tehdä?» sanoi Davido Rossi.

Vieraan silmät salamoivat, ja hän sanoi samealla äänellä:

»Poistaa tieltä se mies täällä Roomassa, jonka käsi murtaa kansan.»

»Pääministeri?»

»Niin.»

Oli hetken äänettömyys.

»Teidän mielestänne minun tulisi tehdä se?»

»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne... Miksikä en? Jos väkivalta on väärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»

Davido Rossi palasi pöytänsä luo, kosketti suosituskirjettä ja sanoi:

»Tämäkö on se suuri työ, johon viitataan tässä kirjeessä?»

»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen ajatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan minussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»

Davido Rossi kääntyi vieraaseen päin.

»Miksi tulitte minun luokseni?»

»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette parlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te voitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa ja sanoa minulle, milloin hän on yksin.»

Davido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli tyyni — tyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.

»En kiellä, että pääministeri ansaitsee kuoleman.»

»Tuhat kuolemaa, herra, ja jokainen iloitsisi siitä.»

»En kiellä, että hänen kuolemansa olisi siunaus kansalle.»

»Sinä päivänä, jona hän kuolee, alkaa kansa elää.»

»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus aikaansaaneet suuria parannuksia.»

»Olette oikeassa — mutta tämä ei olisi mikään rikos.»

»Enkä sano, että tyrannin elämän katkaiseminen on samaa kuin murha.»

»Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän luoksenne!»

Davido Rossi puhui tyynesti, mutta hyvin vakavasti.

»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja surmaa hänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu vangittavaksi tai vaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu tuomittavaksi, julistetaan syylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut paroni Bonellia, surmasin pääministerin, en surmannut miestä, surmasin laitoksen, tuomitkaa minut, hirttäkää minut, ampukaa minut, haudatkaa minut elävänä, teljetkää minut koppiin, joka ei ole paljon suurempi kuin ruumisarkku, jossa ei koskaan saa nähdä ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä, olen tyytyväinen, odotan tulevaa vallankumousta! — se mies, joka noin tekee — nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi, intoilijaksi, miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin murhaajan.»

Vieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän nojautui pöytään ja otti tikarin käteensä.

»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä piilotan sen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta milloin saan siihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»

»Mutta se mies, joka sellaiseen tehtävään ryhtyy», jatkoi Davido Rossi, »tietäköön varmaan olevansa vapaa kaikista persoonallisen koston hankkeista.»

Tikari vapisi vieraan kädessä.

»Hänen täytyy olla valmis ymmärtämään, kuinka mitätön hänen tekonsa on ollut — tietämään, että silloinkin, kun hän onnistuu, hän ainoastaan muuttaa ihmiset, ei asioita, hän vaihtaa näyttelijät, ei osia. Ja jos hän epäonnistuu, hänen täytyy olla valmis käsittämään, että haavoitettu hirmuvalta ei tunne armoa ja että uhattu despotismi on vetänyt kahleensa entistä tiukemmalle.»

Vieras seisoi kuin jähmettyneenä, suu puoleksi auki ja tikari heilahdellen kädessä.

»Vielä muutakin», lisäsi Davido Rossi, »hänen täytyy olla valmis kuulemaan kaikilta vapauden tosiystäviltä, että se mies, joka käyttää väkivaltaa, ei ansaitse vapautta — että ainoastaan henkinen taistelu on inhimillistä ja muunlainen taistelu alentaa hänet petojen tasalle — että me olemme ihmisiä ja että ihmisten ase on aivot, ei kynnet eikä hampaat, ja että kaikki muut voitot, paitsi aivojen ja sydämen voitot, ovat raakoja ja petomaisia — vaikka ne ympäröitäisiin millaisella valolla.»

Mies laski tikarin pöydälle ja nauroi.

»Tiedän, että te puhutte noin kansalle — se on valtiomiesten tapa — se on oikein — se tyynnyttää kansaa — mutta me tiedämme...»

Davido Rossi nousi arvokkaana kuin ruhtinas ja lausui ainoastaan:

»Herra Minghelli, meidän keskustelumme on lopussa.»

Vieraan kasvot olivat muuttuneet, ja valppaissa silmissä oli vihan ilme. Mutta hän vain pyyhkäisi tomun kalvosimeltaan ja sanoi:

»Te siis käskette minut pois?»

Davido Rossi kumarsi ääneti. Mies vilkaisi häneen syrjästä täynnä vihaa ja astui ovelle.

»Nyt, kun tiedätte, kuka olen, tahdotte ehkä pyyhkiä nimeni pois uskonne ja tunnustuksenne alta ja ilmoittaa Lontooseen, että he erottavat minut veljeskunnastaan.»

»Te olette itse erottanut itsenne siitä. Teillä ei ole mitään yhteistä kansan kanssa, eikä teillä ole oikeutta olla sen seassa.»

Vieraan kasvot olivat peloittavat.

»Juuri sellaiset miehet kuin te», sanoi Davido Rossi, »estävät maailman edistystä ja tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi sanoa, että meidän ponnistuksemme eivät ole muuta kuin pirullisia hankkeita kaiken maallisen ja taivaallisen järjestyksen hävittämiseksi. Paitsi sitä te puhutte kuin mies, jolla ei ole ainoastaan nurinkuriset valtiolliset mielipiteet, vaan myöskin persoonallista vastenmielisyyttä vihollista kohtaan.»

Mies kääntyi ympäri äkkiä ja palasi nopeasti takaisin sanoen:

»Te sanotte, että minä puhun ikäänkuin minulla olisi persoonallista vihaa pääministeriä vastaan. Ehkä on! Kuulin teidän tänä aamuna puhuvan hänen jalkavaimostaan, joka elää kullassa ja purppurassa. Te tarkoitatte tuota naista, joka on tunnettu Donna Roma Volonnan nimellä. Mutta jos tahdotte tietää, ei hän olekaan mikään Volonna, vaan eräs tyttö, jonka ministeri löysi Lontoon kaduilta ja veti tänne Roomaan muka jalon suvun jäsenenä, sillä hän on vanha valehtelija ja petturi.»

Davido Rossi säpsähti aivan kuin näkymätön käsi olisi iskenyt häntä kasvoihin.

»Hänen nimensä on tosin Roma», jatkoi mies silmät salamoiden, »ja se oli ensimmäinen seikka, joka auttoi minut asian perille.»

Davido Rossi kalpeni, ja hän tuskin saattoi hengittää.

»Minä en puhu ilman todistuksia», sanoi mies, joka huomasi, että hänen sanansa vaikuttivat. »Kymmenen vuotta sitten olin Lontoon lähetystössä, kun poliisivirasto ilmoitti Italian lähettiläälle eräästä tytöstä, joka oli löydetty Leicester Squareltä. Äiti oli kuollut, isä palannut Italiaan ja tyttö jätetty köyhien ihmisten hoitoon, mutta sieltä hän oli paennut pois.»

Davido Rossi tuijotti vieraaseen melkein tiedotonna.

»Minä menin lähettilään kanssa Bow Streetille ja näin tytön. Hän väitti, että häntä oli kohdeltu pahasti, mutta me emme uskoneet häntä, vaan jätimme hänet takaisin holhoojille. Kuukautta myöhemmin hän oli taas paennut ja kadonnut kokonaan.»

Davido Rossi hengitti syvään ja värisi kuin vanha mies.

»En ollut tätä tyttöä nähnyt, ennenkuin viikko sitten?»

Davido Rossi sanoi:

»Missä?»

»Roomassa Jouduin selkkauksiin lähetystössä ja palasin tänne puhutellakseni pääministeriä. Jokainen sanoi, että minun täytyi koettaa päästä hänen puheilleen Donna Roma Volonnan avulla, ja yksi sukulaisistani vei minut hänen luokseen. Heti kun näin hänet, tunsin kuka hän oli. Donna Roma Volonna on sama tyttö, Roma Roselli, joka hävisi Lontoon kaduilta.»

Davido Rossi kohosi äkkiä suoraksi.

»Konna!» huudahti hän käheällä äänellä.

Vieras horjui taaksepäin ja änkytti:

»Mitä... mitä...»

»Minä tunsin tuon tytön!»

»Te tunsitte...»

»Seitsenvuotiaaksi asti hän oli ainainen toverini — hän oli sisareni — hänen isänsä oli kuin oma isäni — ja jos te väitätte, että hän on jalkavaimona... Te viheliäinen konna! Panettelija! Minä voisin yhdellä sanalla musertaa teidät, mutta minä en tahdo! Ulos minun huoneestani heti! Ja jos te vielä kerran astutte kynnykseni yli, annan teidät heti poliisin huostaan salamurhaajana!»

Hädissään ja hämmästyneenä mies avasi oven ja pakeni.

V.

»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana tässä asiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet nyrkissä.