Part 6

»Niin tahdon! Ja voi sitä päivää, jolloin voin kääntää naurajat häntä vastaan, niinkuin hän tänään käänsi ne minua vastaan! Hän on kaatuva sinä hetkenä, jolloin hänen toiveensa ja kunnianhimonsa ovat ylimmillään!»

Paroni soitti kelloa. »Hyvä on», sanoi hän. »Usein voi pyytää useamman kärpäsen lusikallisella hunajaa kuin tynnyrillä etikkaa. Saadaan nähdä.»

Hetken perästä astui poliisipäällikkö huoneeseen. »Parlamentin jäsen Rossi on varmassa tallessa vankilassa», sanoi hän.

»Commendatore», virkkoi paroni osoittaen pöydällä olevaa avonaista kirjaa, »olen katsellut uudestaan määräyksiä ja huomannut, ettei parlamentin jäsentä saa muuten vangita kuin parlamentin suostumuksella.»

»Mutta, teidän ylhäisyytenne, jos hänet tavataan rikollisessa teossa, niin parlamentin valta viidennenviidettä pykälän mukaan loppuu.»

»Commendatore, olen lausunut mielipiteeni ja nyt toivon, että parlamentin jäsen Davido Rossi päästetään vapaaksi.»

»Teidän ylhäisyytenne?»

»Olkaa hyvä ja vapauttakaa hänet heti ja antakaa jonkun poliisin saattaa hänet turvallisesti katujen läpi hänen asuntoonsa Piazza Navonalle.»

Pieni kananpään muotoinen pää kumarsi nopeasti, ja commendatore Angelelli poistui selkä edellä huoneesta.

X.

Pyhän Pietarin kirkon suuri kello löi kaksitoista, ja samalla hetkellä tuulenpuuska tuntui puhaltavan talon alitse, aivan niinkuin hyökyaalto, joka huuhtoo syksyn kuihtuneita lehtiä. Roma ja paroni astuivat ikkunan luo ja katsoivat torille. Kirkon parvekkeen aurinkoisella ovella seisoi pieni olento kädet koholla ja valkoiset hihat siiven muotoisesti levällään. Se oli paavi, joka tervehti uutta vuosisataa ja siunasi kaikkia kansoja maan päällä. Hänen kasvojaan ei voinut erottaa, mutta hänen äänensä kaikui kuin kello meren kalliolla, soiden varoitusta, rukousta ja rakkautta.

»Rukoilkoot pyhät apostolit, Pietari ja Paavali, joitten valtaan ja voimaan me luotamme, meidän puolestamme Jumalaa.

»Amen...

»Ja tulkoon kaikkivaltiaan Jumalan (†) Isän (†) Pojan (†) ja Pyhän Hengen (†) siunaus teidän ylitsenne.

»Amen.»

* * * * *

Ihmisaallot alhaalla olivat hiljaa. Koko torilla pylväskäytäviin asti väki oli polvillaan äänettömänä, ja ainoastaan sotilaiden painettien kalina kuului, kun rukouksen viimeisen sanan kaikuessa pyssyt kilahtivat katukäytävään.

Hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen. Kaikki elämän hyörinä oli lakannut, ja tuntui melkein kuin maa olisi vavissut heittäytyäkseen sitten pohjattomaan kuiluun.

Sitten pyhän Angelon linnan kanuuna ampui päivällislaukauksen, ja ihmiset polvillaan hytkähtivät ja vetäytyivät lähemmäksi toisiaan, aivan kuin tuo tuttu ääni olisi ollut itse Jumalan ääni tuomiopäivänä. Seuraavalla hetkellä kirkonkellot alkoivat soida — ensin pyhän Pietarin iso kello ja sitten kaikki muut kaupungin kellot, kilisten ja kalisten yhdessä.

Nyt valkoiset siivet aurinkoisessa oven aukossa jakelivat alas synninpäästöjä suurelta parvekkeelta, ja ihmiset koettivat saada noita valkoisia lippuja niiden pudotessa alas. Seuraavalla hetkellä pieni olento poistui suurine siipineen, ja maailman tavallinen arkielämä alkoi.

Ainoastaan puoli minuuttia tuota oli kestänyt, ja kumminkin tuntui kuin tuona aikana kaikki ihmissydämet olisivat lakanneet tykyttämästä. Kun Roma tointui, oli hän nousemaisillaan polviltaan ja paroni oli nousemaisillaan hänen vierestään. Paroni näytti häpeävän ja kääntyen Romaan, joka juuri pani takkinsa nappia kiinni mennäkseen, hän tarttui tytön takkiin ja rupesi kiinnittämään sitä hänen täyteläisen, notkean vartalonsa yli. Iloinen hymy oli palannut Roman kasvoille, ja kun paroni hänen edessään taas taipui suutelemaan häntä, käänsi hän päätään niin, että paronin huulet koskettivat hänen poskeaan.

Sitten hän nauroi ja tarttui paronin käsivarteen, ja yhdessä he astuivat alas vaunujen luo. Elämän ja liikunnon ilo oli jo palannut tyttöön, ja hän kulki nopein, kevyin askelin, aivan kuin Merkurion siivet olisivat olleet hänen jaloissaan. Kulkiessaan etuhuoneen läpi, joka oli keskiaikaiseen tapaan kullattu, hän puheli tavallisella iloisella ystävyydellään palvelijoille.

»Hyvästi, Felice!» ja Felicen kylmä hymy oli kuin vilahdus jäätiköstä.

»Mikä aarre tuo mies on! Ei näe mitään. Hänet on varmaan kasvatettu Vatikaanissa, jossa hän on omaksunut kardinaalin käyttäytymistaidon.»

»Sinä voit saada hänet Trinità dei Montille, jos tahdot», sanoi paroni. Ja sitten he saapuivat synkkään valtaistuinsaliin, jossa vanha nojatuoli oli työnnetty seinää vastaan, kuten se oli ollut siitä lähtien, kun vanha raajarikko pankkiiri oli lakannut vastaanottamasta paaveja ja uneksimasta uusien paavien vaalia.

Ihmisjoukko tulvaili virtoina pois torilta, vihaiset ajurit huusivat ratsastaville karabinieereille, ja kaikkien noiden ihmisäänien yli kuului kirkonkellojen helinä auringon valaistessa kirkkaasti kaupunkia. Hopeasauvaisen portinvartijan oli vaikea tehdä tilaa vaunuille, jotka odottivat pihamaalla.

Donna Roma juoksi vaunuihin ja vaipui siniselle silkkipatjalle, ja puuteroitu lakeija kantoi koiran hänen viereensä. Kun punaisen- ja kullankirjavat palvelijain univormut katosivat kadun nurkkauksessa, näki paroni vielä valkohansikkaisen käden iloisin liikkein vilkuttavan hänelle ja suloisten kasvojen hymyilevän kuin harson takaa.

TOINEN OSA.

IHMISTEN TASAVALTA.

I.

Piazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota kaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko tämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza Navonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»

Se on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää kapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget muistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä kahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen Rooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet todellakin puhuvat.

Toinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on sisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla varustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas, jonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta maailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin vaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin verellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja sai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä Pamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista, ja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka päällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.

Mutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta lukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat katukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä riippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä suuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä, vuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit murtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin sammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat peittäneet noita komeita raunioita.

Yhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä obeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta, jotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä talossa on _trattoria_, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä. Pitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka kuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee trattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on ovenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten pimeätä käytävää kuin punoittava silmä.

Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.

Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.

»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä kirjassa. »Ja sitten tapahtui...»

Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.

»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»

»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä, joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»

»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka nimi oli Delilah...' Äiti?»

»Mitä, poikaseni?»

»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»

»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»

»Oh!»

»Jatka, Giuseppe, 'Ja filistealaisten päälliköt...'»

»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa piilee...' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä vankeuteen, jos he tekevät pahaa?»

»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan. Missä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään miehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään...' Mutta äiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»

Jalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan katsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti Simsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.

»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia läksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»

Mutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot loistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.

»Davido-setä! Se on Davido-setä!»

Lapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui ovelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.

»Kuka tuli, Giuseppe?»

»Vieras herra», sanoi poika.

II.

Se oli hieno, nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin väännetyt viikset, sama, joka oli seissyt vanhan ranskalaisen herran vaunujen vieressä pyhän Pietarin torilla.

»Anteeksi, rouva», sanoi hän. »Tahtoisin puhutella herra Rossia. Tuon hänelle tärkeän sanoman ulkomailta. Hän tulee juuri kansanjoukko jäljessään, mutta ollakseni varma, että saan tavata hänet, kiirehdin edellä. Saanko odottaa täällä?»

»Tehkää hyvin! Astukaa sisään, herra! Te sanoitte, että hän on tulossa? Niinkö? Hän on siis vapaa!»

Vaimon kosteat silmät säkenöivät, ja miehen valpas katse näkyi huomaavan kaikki.

»Niin, rouva, hän on vapaa. Minä näin, kun hänet vangittiin, ja näin myöskin, kun hänet vapautettiin.»

»Todellako? Ettekö voisi kertoa siitä? Sepä hyvä! Olen kuullut niin vähän siitä, mitä tapahtui, mutta en ole poikani kanssa kumminkaan voinut ajatella mitään muuta. Istukaa, herra!»

»Kun poliisi vei hänet Borgon asemalle», sanoi vieras, »koetti kansa pelastaa hänet, ja siinä olisikin epäilemättä onnistuttu, ellei hän itse olisi sitä estänyt».

»Hän siis kielsi, eikö niin? Olen varma, että hän kielsi.»

»Niin hän teki. Kansan lähettiläs oli kolme kertaa varoittanut, ja päällikkö oli juuri komentamaisillaan ampumaan, kun vanki kohotti kätensä joukon edessä.»

»Sen arvasin! Entä sitten?»

»'Veljeni', sanoi hän, 'älkää antako veren virrata minun tähteni. Älkää tehkö ketään äitiä lapsettomaksi, ketään lasta isättömäksi, ketään vaimoa leskeksi! Me olemme Jumalan kädessä. Menkää kotiinne.'»

»Se oli ihan hänen tapaistaan! Ja sitten, herra?»

»Joukko hajosi kuin saippuakupla, ja poliisiupseeri, joka seurasi häntä, paljasti päänsä. 'Tehkää tietä parlamentinjäsen Rossille', huusi hän, ja vanki astui vankilaan.»

Kosteat silmät kyynelehtivät nyt, ja pieni, hellä ääni vapisi: »Sanoittehan nähneenne, että hänet vapautettiin?»

»Näin. Olin itse aivan äskettäin vielä valtion virassa, ja siitä syystä minun sallittiin mennä poliisiasemalle, ja kun palauttamiskäsky tuli, olin läsnä ja kuulin kaikki. 'Herra parlamentin jäsen', sanoi poliisiupseeri, 'minulla on kunnia ilmoittaa teille, että olette vapaa.' 'Mutta ennenkuin menen, täytyy minun sanoa jotain', sanoi Rossi. 'Minulla on ainoastaan käsky vapauttaa teidät', sanoi upseeri. 'Joka tapauksessa minun täytyy tavata ministeriä', sanoi herra Rossi. Mutta väki oli tunkeutunut sisään ja ympäröi hänet, ja silmänräpäyksen kuluttua ihmiset olivat vetäneet hänet kadulle huutaen ja hurraten ja heilutellen hattujaan innostuksen pyörteessä. Ja nyt hänet kuljetetaan väkisin katujen läpi hurjassa, iloisessa, villissä juhlakulkueessa.»

»Kyllä hän ansaitsee sen ja enemmänkin — paljon, paljon enemmän.»

Vieras katsoi vaimon säkenöiviin silmiin ja sanoi: »Ettehän te ole hänen vaimonsa — vai mitä?»

»Oh, en! Olen vain erään hänen ystävänsä vaimo», vastasi hän.

»Mutta te asutte täällä?»

»Me asumme ylemmässä kerroksessa — ullakkohuoneissa.»

»Ehkä te hoidatte herra Rossin taloutta?»

»Niin — aivan niin — kyllä me hoidamme hänen talouttaan.»

»Tietysti te ihailette häntä hyvin paljon?»

»Ei kukaan voi olla häntä ihailematta, herra. Hän on niin hyvä, niin epäitsekäs. Hän on aivan täydellinen — hänessä ei tosiaankaan ole mitään vikaa. Hän on —»

Hän vaikeni, sillä tuon miehen katseessa oli jotain, joka esti häntä puhumasta.

»Saanko kysyä, mikä miehenne nimi on?»

»Bruno Rocco, ja kun minä sanon, että hän on herra Rossin ystävä, ette suinkaan saa ajatella, että tahdon pöyhkeillä. Ehkä se tapa, jolla he tutustuivat, teki heistä niin hyvät toverit. He kohtasivat toisensa vankilassa.»

»Vankilassa?»

»Tarkoitan sotilasvankilassa. Herra Rossia oli vaadittu sotapalvelukseen, ja hän kieltäytyi, ja siksi hänet lähetettiin linnaan kärsimään rangaistustaan. Vihdoin he määräsivät hänelle rangaistuksen ja pitivät häntä pakkopaidassa neljäkymmentäkahdeksan tuntia piinaten ja rääkäten kuin Kristusta. Mutta hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa eikä vaikeroinut, ja sotamies, jonka he olivat asettaneet häntä kiusaamaan — se oli Bruno, olen kuullut hänen kertovan siitä — meni kapteenin luo ja sanoi: 'Kapteeni, minä en voi tehdä sitä työtä enää.' 'Etkö voi?' sanoi kapteeni ivaten. 'Ehkä voit tehdä sen toisen miehen työtä sen sijaan?' 'Pankaa minut siihen, jos tahdotte', sanoi Bruno, 'kyllä suostun, ja jos Jumala niin tahtoo, kannan sen helpommin kuin oman työni.'»

»Panivatko siis hänetkin pakkopaitaan?»

»Panivat, ja Bruno ja herra Rossi joutuivat kärsimään vieretysten. Mutta heidän piinansa ei kestänyt kauan. Se tuli tunnetuksi ulkopuolella, ja siellä pantiin toimeen sellainen kiihoitus, että täytyi vapauttaa molemmat.»

»Joku linnan väestä kai kertoi siitä?»

»Minä kerroin. Minä olin pesijättärenä kasarmeissa, herra, mutta sen jälkeen minut erotettiin siitä toimesta; isä ja äiti, jotka olivat asuneet siellä kaiken ikänsä, ajettiin myöskin pois. Mutta se ei ollut sen vaarallisempaa. Bruno nai minut heti sen perästä, ja me tulimme hoitamaan herra Rossin taloutta, ja sitten hänen toimestaan _padrone_ otti isäni ovenvartijaksi tuonne alas.»

Samassa pimeä huone helähti täyteen päivänpaistetta, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului viserrystä aivan kuin etäisen virran lirinää.

»Siellä on lintuja», sanoi vaimo ja avasi ikkunan, joka samalla oli ovi ja johti katolle, missä noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua harjoitteli pientä kurkkuaan jättiläishäkissä.

»Ovatko ne herra Rossin?»

»Ovat. Hän rakastaa niin eläimiä — koiria ja kissoja ja kaniineja ja oravia — varsinkin oravia.»

»Oravia?»

»Hänellä on valkoinen orava häkissä katolla nyt. Mutta hän ei ole kuten monet muut, jotka rakastavat eläimiä — hän rakastaa myöskin lapsia. Pikku Giuseppe esimerkiksi —»

»Sekö pieni poika, joka huusi 'Davido-setä' ovella?»

»Sama juuri. Eräänä päivänä Bruno sanoi 'Davido-setä' herra Rossille, ja siitä asti hän on ollut Davido-setä meidän pikku pojallemme.»

»Teidän miehenne ja herra Rossi eivät ole hyvin paljon toistensa näköisiä, vai mitä?»

»He ovat niin erilaisia kuin ihmiset olla voivat, herra — kaikissa asioissa erilaisia. Bruno ei vielä ikinä ole pannut kaulusta kaulaansa, puhumattakaan hännystakista, mutta herra Rossi on täydellinen gentlemanni. Bruno on miehekäs ja inhimillinen ja hyväluontoinen, ja vaikka häntä sanotaan anarkistiksi, ei hän koskaan toimita muita räjähdyksiä kuin naurun räjähdyksiä, mutta hän on hirveä tappelija kumminkin eikä vähääkään epäröi loukata vihollistaan niin kovasti kuin suinkin — mutta herra Rossi —»

»Mitä?»

»Herra Rossi on tulinen ja kiivas, mutta hän ei voisi vihata pahinta vihollistaankaan, ja kun häntä loukataan, sanoo hän vain: 'Sehän ei loukkaa ketään muita kuin minua.'»

»Mitä hän sillä tarkoittaa?»

»Että hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, jotka tuntisivat ne kymmenkertaisesti. Mutta yhdelle henkilölle hän ei anna anteeksi.»

»Kenelle?»

»Itselleen. Ja jos hän luulee loukanneensa ketään, hän olisi valmis vaeltamaan paljain jaloin Rooman joka kirkkoon.»

Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen kainot silmänsä olivat uljaat ja loistavat, aivan kuin hän olisi katsellut auringonlaskua ja huomannut sen loistavammaksi ja suurenmoisemmaksi kuin se onkaan, siksi että hän näkee sen maan tomujen läpi.

»Tämä on kai hänen ruokahuoneensa?» sanoi vieras kylmällä äänellään.

»Niin on, ikävä kyllä.»

»Miksi, ikävä kyllä?»

»Sillä tuossa on eteinen, ja tuossa on pöytä, eikä siinä ole edes verhoa välillä. Heti kun ovi avautuu, voi jokainen nähdä hänet. Ihmiset tietävät sen myöskin ja käyttävät sitä hyväkseen. Hän antaa vaikka lintupaistin lautaseltaan, ellei hänellä ole muuta. Minun täytyy joskus hiukan torua häntä — en voi muuta. Ja isä sanoo, että hän on pidentänyt kaksinkertaisesti aikansa kiirastulessa kaikilla niillä valheillaan, joilla hän koettaa estää ihmisiä tulemasta tänne.»

»Tämä kai on hänen makuuhuoneensa?» sanoi vieras osoittaen ovea, josta poika juuri oli kulkenut.

»Ei, se on hänen vastaanottohuoneensa. Se, jossa hän vastaanottaa toisia parlamentinjäseniä ja sanomalehtimiehiä ja valitsijoitaan ja kirjanpainajia j.n.e. Astukaa sisään, herra.»

Seinillä riippui Mazzinin, Garibaldin, Kossuthin, Lincolnin, Washingtonin ja Cromwellin kuvat, ja tuo huone, jossa alkujaan oli ollut kirjavalla pumpulikankaalla päällystetyt huonekalut, oli nyt täynnä mitä erilaisimpia kapineita.

»Giuseppe, nyt sinä taas olet ollut paha poika! Minun pikku poikani leikkii ovenvartijaa, ja nyt hän on saanut isänsä ongenvavan ja repinyt palasiksi nenäliinansa laittaakseen siitä tupsun ovenvartijakeppiinsä.» Sitten hän jatkoi osoittaen ympärilleen: »Kaikki lahjoja, herra. Hän saa lahjoja kaikkialta ympäri maailmaa. Piano on Englannista, mutta koska kukaan ei soita sitä, ei sitä ole koskaan avattu. Kirjat ovat Saksasta, ja tuo pronssikuva on Ranskasta, mutta omituisin kapine on tuo.»

»Fonografi?»

»Se on hyvin hauska. Viikko sitten lähetettiin levy siihen Eihän saarelta.»

»Elbasta? Luultavasti joltain vangilta?»

»Kuolevan miehen tervehdys, niin herra Rossi sanoi. 'Meidän täytyy hankkia kone, jolla saamme selvän siitä', sanoi herra Rossi, mutta seuraavana päivänä kantaja toi fonografin.»

»Ja sitten hän sai selvän sanomasta?»

»En tiedä. En tullut kysyneeksi. Hän kääntää usein silinteriä huvittaakseen poikaa, mutta en ole kuullut hänen koettaneen juuri sitä. Tuossa on makuuhuone — astukaa sisään.»

Se oli pieni huone, hyvin valoisa ja kirkas, vuoteella valkoinen peite, sen ympärillä valkoiset uutimet ja peiliä peittämässä valkoinen harso, joka suojasi sitä kärpäsiltä.

»Kuinka miellyttävä!» sanoi vieras.

»Nämä eivät ole miellyttäviä», sanoi vaimo ja osoitti toiselle puolen huonetta, jossa molempien ikkunoiden välissä oli kirjoituspöytä täynnä avaamattomia sanomalehtikääröjä, jotka viruivat hujanhajan kuin juuri verkosta pudonneet silakat.

»Tämä on kai myöskin lahja?» sanoi vieras. Hän oli ottanut pöydältä tikarin, jossa oli lapis-lazulista tehty kahva, ja koetti sen terää kynteensä.

»Niin on, herra, ja hän on muuttanut sen paperiveitseksi. Eilen saapui kuusipiippuinen revolveri, mutta sitä hän ei voinut käyttää, vaan pani sen syrjään. Se on tuolla sanomalehtien alla.»

»Ja kuka tämä on?» kysyi muukalainen. Hän katseli vaalennutta valokuvaa, joka eebenpuisissa puitteissa riippui vuoteen vieressä. Se oli vanha mies, jolla oli kaunis otsa ja patriarkalliset kasvot.

»Joku herra Rossin englantilaisista ystävistä, arvattavasti.»

»Englantilainen kuva tosin, mutta kasvot näyttävät minusta siitä huolimatta roomalaisilta. Mutta _tämä_ on aivan englantilainen», sanoi vieras. Hän oli ottanut naulasta samanlaisen taulun, joka oli puoleksi vuodeuutimien peitossa. Se oli hopeapuitteinen kirjoitus, jommoisia hartaat ihmiset ennen muinoin kirjoittivat jonkunmoisiksi liitoiksi Jumalan kanssa ja joita he pitivät aina läheisyydssään.

»Hän rakastaa Englantia, herra, eikä ikinä väsy kiittämään sen kunniaa ja suuruutta. Hän rakastaa sen kieltäkin, ja luullakseni hän kirjoittaa kaikki yksityiset kirjoituksensa englanninkielellä.»

Sillä hetkellä kuului tuhansia iloisia ääniä ulkoa, ja suuri väen paljous tulvi kapeilta kaduilta alas leveälle piazzalle. Samassa poika huusi viereisessä huoneessa, ja toinen ääni, joka pani seinät värähtelemään, kuului ovelta.

»Nyt he tulevat! Se on minun mieheni! Bruno!» huudahti vaimo, ja hänen hameensa kahina ilmaisi vieraalle, että hän oli mennyt.

Vieras seisoi siinä, mihin vaimo oli hänet jättänyt, pieni taulu kädessään, ja sillä aikaa kuin ihmiset ulkona lauloivat Garibaldi-hymniä ja marssivat sen mukaan, hän luki mitä taulun lasin alla oli kirjoitettuna englanninkielellä:

»Mistä minut on kutsuttu pois?

Rakastamasta rikkautta, rakastamasta kunniaa, rakastamasta kotia, rakastamasta naista.

Mihin minut on kutsuttu?

Köyhyyteen, puhtauteen, kuuliaisuuteen, Jumalan kunnioittamiseen, ihmiskunnan palvelemiseen.

Miksi minut on kutsuttu?

Siksi, että Kaikkivaltias armossaan on tehnyt minut ystävättömäksi, kodittomaksi kulkijaksi, maanpakolaiseksi, isättömäksi, äidittömäksi, ettei minulla ole sisarta tai veljeä, sukua tai heimoa. Toivoen, että sydämeni ei minua petä, pelokkaasti ja vavisten piirrän tähän vähäarvoisen nimeni.

D.L. — — Lontoo.»

III.

Nauraen, huutaen, hurraten, leikkiä laskien, laulaen Davido Rossin ihailijat olivat saattaneet hänet kotiin juhlakulussa, ja nyt he tunkeutuivat hänen luokseen suutelemaan hänen käsiään, nuo laajasydämiset, lapselliset, rakastettavat Italian lapset.

Kaiken tämän jumaloimisen kohde seisoi selin ruokasalin pöytään ja katseli alas hiukan häpeissään, kun taas Bruno, joka oli seitsemättä jalkaa pitkä sukkasillaan, nosti pojan olkapäälleen ja huusi kuin Baabelin tornista jokaiselle, joka lähestyi ovea:

»Tulkaa sisään, veikot, tulkaa sisään! Älkää seiskö siellä niinkuin paavi pirun ja pohjattoman meren välillä. Tulkaa sisään kansan sekaan!» Ja Brunon nauru kajahteli huoneen läpi sinne asti, missä väki seisoi tiheässä ryhmässä portaitten juurella. »Me olemme antaneet heille hyvän annoksen tänään, eikö niin? Vanha Angelelli näytti vihreältä kuin heinäsirkka. Näittekö hänet? Hän aikoi tyhjentää koko rikoslain mestarin pään yli ja syyttää häntä kaikista rikoksista koko kristikunnassa. Turvattoman ryöstämisestä, majesteettirikoksesta ja taivas tiesi mistä! Kymmenkertainen kuolemantuomio, kaikkien oikeuksien menettäminen tässä ja tulevassa maailmassa, ja sitten vielä rangaistus pyövelin petkuttamisesta, koska rikoksellisella ei ole kuin yksi ainoa pää antaa katkaistavaksi.»

»Paroni sai myöskin läksyn», sanoi eräs mies, jolla oli valkoinen paperiliuska kädessä. »Hän toivoo saavansa korkean kunniamerkin siitä.»

»Sika uneksii tammenterhoista», sanoi Bruno.