Part 5

Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas. »Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia höyheniä kummallakin puolen!»

»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei kuunnellut.

»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy — tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko maan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa! Tuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien taputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin tuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»

»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni takana.

»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi vastustaa!»

Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten paavi!»

Roman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän heilutti nenäliinaansa ja huusi: »_Viva il Papa Ré_!»

»Muutamat naisista pyörtyvät. He kadottavat mielenmalttinsa!»

»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan, nimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut mitään.

»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa ylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on sveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä hänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo kultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka ne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu hänen eteensä.»

»Aivan kuin heinä viikatteen edessä.»

»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat! Ei, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran marmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on noussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys! Enkeli!»

»Maailman henkinen itsevaltias!» sanoi ääni takana.

»_Viva il Papa Ré!_ Hän kulkee ohi! _Viva il Papa Ré!_ Hän on jo ohi... Ah!»

Roma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan ja innostustaan hymyllä.

»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan kalliolla!» sanoi paroni.

»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta, että pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on terveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen epäjumala saa.»

»Mitä tuo on?»

Etäältä kuului ääniä, jotka lauloivat surullisesti.

»Munkit alkavat laulaa _Tu es Petrus_», sanoi Don Camillo.

»Ei, minä tarkoitan tuota liikettä tuolla. Joku tahtoo tunkea kaartin läpi.»

»Se on Davido Rossi? Voi, minä vallan unohdin hänet»,

Donna Roma astui eteenpäin nähdäkseen hänen kasvonsa. »Missä... missä minä olen... olen varmaan nähnyt hänet ennen jossakin.»

Outo ruumiillinen värähdys syntyi hänessä sillä hetkellä, ja hän vapisi kuin vilusta.

»Mikä nyt on?»

»Ei mitään! Mutta minä pidän hänestä. Tiedättekö, pidän hänestä oikein paljon.»

»Naiset ovat omituisia olentoja», sanoi amerikkalainen.

»Mutta hyvin miellyttäviä kumminkin, eikö niin?» Ja kaksi riviä helmihampaita avautuneiden huulien välissä kului iloisesti leikkien.

Taas hän kumartui eteenpäin. »Hän on polvillaan paavin edessä! Nyt hän aikoo antaa anomuskirjansa. Ei.. nyt... nuo konnat! Ne vetävät hänet pois! Juhlakulkue etenee! Häpeällistä!»

»Kauan eläköön työväen paavi!» kaikui torilta, ja toivioretkeläisten kimeiden huutojen ohessa kuului munkkien yksitoikkoinen ääni, kun he kulkivat kirkon avoimista ovista aloittaen ylistysvirtensä.

»Hän nousee seisomaan vaunuihinsa», sanoi amerikkalainen.

»Davido Rossiko?»

»Niin, hän aikoo puhua.»

»Kuinka hauskaa! Voimmekohan kuulla? Hyvä! Kuinka iloinen olen että tulin! Hän kääntyy tänne päin! Nuo ovat hänen omaa väkeään, nuo lippujen kantajat! Paroni, pyhä isä on mennyt pyhän Pietarin kirkkoon ja Davido Rossi aikoo puhua.»

»Hiljaa!»

Värähtelevä ääni kajahti alhaalta, ja kaikki olivat heti ääneti.

VIII.

»Veljet, kun Kristus itse kulki maan päällä ja meni Jerusalemiin, ajoi hän aasin varsalla, ja sokeat ja rammat ja sairaat tulivat Hänen luokseen ja Hän paransi heidät. Ihmiskunta on sairas ja sokea ja rampa nyt, veljet, mutta Kristuksen edustaja vaeltaa ohi.»

Äänekäs hyminä kuului joukossa, sellainen, joka roomalaisessa teatterissa käy käsien taputusten edellä, kuulijain sydämen huokaus, kun näyttelijä on liikuttanut heitä.

»Veljet, pienessä itämaisessa kylässä kauan aikaa sitten nousi köyhien ja alhaisten seasta suuri opettaja, ja ainoa rukous, jonka hän opetti seuraajilleen oli: 'Isä meidän, joka olet taivaassa!' Siinä on lausuttu ihmisen äärimmäinen toivo. Mutta opettaja ei tyytynyt tämän rukouksen opettamiseen — Hän myöskin eli sen valon mukaan. Kaikki miehet olivat Hänen veljiään, kaikki naiset Hänen sisariaan. Hän oli köyhä, Hänellä ei ollut kotia, ei kukkaroa, ei kahta hametta. Kun Häntä lyötiin, ei Hän lyönyt takaisin, ja kun häntä tuomittiin väärin, ei Hän puolustautunut.»

Taas kuului syvä »ah» hyväksymisen ja liikutuksen osoituksena.

»Yhdeksäntoistasataa vuotta on kulunut siitä, veljet, ja tuo opettaja, joka nousi köyhien ja alhaisten seasta, on nyt suuri profeetta. Koko maailma tuntee hänet ja kunnioittaa häntä, ja sivistyneet kansat ovat perustaneet olemuksensa Hänen uskontoonsa. Suuri kirkko nimittää itseään Hänen nimellään, ja mahtava valtakunta nimeltä kristikunta on luvannut hänelle uskollisuutta. Mutta entäs hänen oppinsa? Hän sanoi: 'Älkää vastustako pahaa', mutta siitä huolimatta kaikilla kristillisillä valtakunnilla on pysyvät armeijat. Hän sanoi: 'Älkää kootko aarteita maan päällä', mutta siitä huolimatta maailman rikkaimmat miehet ovat kristityitä ja varakkain laitos maailmassa on! kristitty kirkko. Hän sanoi: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mutta siitä huolimatta ihmiset, joiden pitäisi olla veljiä, ovat jakautuneet eri valtioiksi, jotka vihaavat toisiaan vihollisina. Hän sanoi: 'Lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa', mutta kumminkin se, joka uskoo, että tuo valtakunta kerran on lähestyvä, saa intoilijan ja hullun nimen. Hän sanoi: 'Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta kuitenkin valtio verottaa meidän leipämme ehkäistäkseen Jumalan lahjaa ja antaa muutamille harvoille maapallolla maan, joka on kaikkien oma!»

Muutamat vastustushuudot tukehtuivat huutoihin »Jatka!» »Puhu!» »Hiljaa!»

»Onko Kristus itse väärässä, veljet? Onko maailma huomannut, että Hän on mahdoton? Olivatko elämän lait liian vaikeita Hänelle käsittää? Entisten aikojen opettaja on kadonnut nykyajassa, ja me, jotka katsomme vuosisatoja taaksepäin, sanomme murtunein sydämin kuten vaimo Mestarin tyhjän haudan ääressä: 'He ovat ottaneet minun Herrani pois, enkä tiedä, mihin he ovat Hänen kätkeneet'.»

»Hiljaa!» »Vaiti!» »Kuulkaa!» »Antakaa hänen puhua!» »Jatka!»

»Ensimmäisenä ja suurimpana Kristuksen opetuksena on kaksi erottamatonta totuutta — Jumalan isyys ja ihmisten veljeys. Mutta Italiassa, kuten muuallakin, kansa näännytetään nälkään, jotta kuningas voisi kilpailla kuninkaan kanssa, ja kun me vetoamme paaviin ja pyydämme häntä Rauhan Ruhtinaan nimessä panemaan vastalauseensa, niin hän ajattelee ajallisia etujaan ja kulkee ohi!»

Näitten kiihkeiden sanojen kaluttua väki puhkesi äänekkäisiin suosionosoituksiin, joihin sekoittui muutamia vastustushuutoja. Seurue parvekkeella liikahteli paikoillaan.

»Ei ole epäilemistäkään», sanoi amerikkalainen, »ettei tuo mies tietäisi, miten kansaan on vaikutettava».

»Niin, hän osaa näytellä melodraamallista osaa valtiollisissa asioissa», sanoi paroni.

Roma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli muuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi, melkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion hänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani silmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita hän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän kadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa häntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen ääni... Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen, kaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin viimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään tiedottomaksi.

»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri kirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi sotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka meidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka meidän tulee elää!»

»Turmelusta! Turmelusta!»

»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea vallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on käyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu, mutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät mielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja voidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka ei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa, joka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa ministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin ja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»

Pieni prinsessa parvekkeella käännähti ympäri.

»Mitä? Jätättekö meidät, Roma?»

Ja Roma vastasi äänellä, joka kuului vieraalta ja soinnuttomalta:

»Parvekkeella on niin kylmä.»

Silloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän keijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti sen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän taas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.

»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän palvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta, joka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän maan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle, nimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten himojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja sitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa saavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen, mutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se valtakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se kukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä kiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»

Sillä hetkellä syntyi hirveä melu. Torilta kaikui sekavia ääniä. »Bravo!» »Koira!» »Koiran tappaja!» »Petturi!» »Kauan eläköön Davido Rossi!» »Alas vampyyri!»

Naiset pakenivat parvekkeelta huoneeseen huutaen pelosta. »Siellä syttyy kapina!» »Mies kiihoittaa kansan kapinaan!» »Tämä talo on ensin vaarassa!»

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Ei mitään vaaraa», sanoi paroni ja soitti kelloa.

Alhaalta kuului huutoja ja melua.

»Madonna mia! Mitä tuo on?» huusi prinsessa väännellen käsiään. Ja Amerikan lähettiläs, joka oli jäänyt parvekkeelle, sanoi:

»Karabinieerit ovat hajoittaneet lauman ja vanginneet Davido Rossin.»

»Jumalan kiitos!»

Melu näkyi siirtyvän talon ohi ja alas ahdasta käytävää, jossa se vähitellen hiljeni.

»He menevät Borgon läpi», sanoi Don Camillo, »potkien ja tyrkkien ja meluten pitkin tietä.»

»Älkää olko levottomia! Tuolla on Santo Spiriton sairashuone kadun kulmassa ja Punaisen ristin asemia on kaikkialla», sanoi paroni, ja Felice tuli sisään.

»Saata herrasväki ulos kadulle takatietä, Felice. Hyvästi, arvoisat naiset! Älkää ollenkaan pelätkö! Hallituksen tarkoitus ei ole tylsistyttää niitä aseita, joita se käyttää päämetelöitsijöitä vastaan, jotka loukkaavat valtion säädöksiä.»

»Mainio ministeri!» sanoi prinsessa. »Sellaiset konnat eivät ansaitse vapautta, ja jos minulla olisi valta, sulkisin ne kaikki samaan vankilaan.»

Ja sitten Don Camillo tarjosi kätensä pienelle valkohöyheniselle prinsessalle, ja he tulivat aivan Donna Roman eteen, joka seisoi verhotun oven edessä vilvoitellen kasvojaan nenäliinallaan ja sanoen hyvästi Englannin lähettiläälle.

»Donna Roma», sanoi lähettiläs, »jos voin koskaan olla teille avuksi, nyt tai tulevaisuudessa, niin pyydän teitä vain käskemään.»

Donna Roman käsi vapisi kuin vangittu lintu, ja lähettiläs mietti kääntyessään pois: »Hänessä on todellakin omituinen sekoitus taivasta ja maata, ja Jumala tietää, kumpi niistä kerran voittaa.»

»Katsokaa häntä!» kuiskasi prinsessa. »Kuinka kiihoittunut hän on! Äsken hänestä tuntui kylmältä loggiassa! Olen niin iloinen!»

Seuraavana hetkenä hän juoksi Roman luo ja suuteli häntä. »Lapsiraukka! Kuinka pahoillani minä olen! Säälin sinua, rakkaani! Mutta enkö sanonut, että se mies on julkinen rasitus ja että hänet olisi jätettävä poliisin huostaan?»

»Eikö se ole häpeällistä?» sanoi Don Camillo. »Parjaus on pikkuinen tuulenpuuska, mutta se voi nostattaa vallan hirveän myrskyn.»

»Ei kukaan pidä siitä, että hänestä puhutaan», sanoi prinsessa, »varsinkaan ei täällä Roomassa, jossa se turmelee kaiken.»

»Mutta entä sitten! Ehkä tuo nuori mies on oppinut puhevapauden vapaassa maassa!» sanoi Don Camillo.

»Ja paitsi sitä hän on niin hauska ja kaunis», sanoi prinsessa.

Roma ei vastannut. Hänen silmänsä sulkeutuivat hiukan, ja huulet ja sieraimet värähtelivät. Hetken hän seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten hän kääntyi ylenkatseellisesti ympäri ja katosi sisähuoneeseen.

Sillä välin Amerikan lähettiläs ja hänen vaimonsa sanoivat hyvästi paronille.

»Mitä te siis sanotte, hyvä kenraali?»

»Meille ne ovat samoja kuin teille hieroglyfit obeliskeillänne. Ne ovat näkymättömän sormen kirjoituksia, joita me koetamme selittää.»

Paroni kumarsi ja hymyili kylmästi. Ainoastaan sotaministeri jäi muiden jälkeen. Hänen miekanveistämät kasvonsa näyttivät neliskulmaisilta ja vihaisilta, ja hän tarttui hattuunsa mennäkseen.

»Ehkä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtävä ei ole paavin eikä kuninkaan määrättävissä», sanoi hän. »Nuo anarkistimetelit ovat kuin Vesuviuksen savupatsaat, joiden läpi höyry tunkeutuu viheltäen. Maa järkkyy yhtämittaa, eikä mitään kasva pinnalla. Miksi? Siksi että maan alla tapahtuu jotain.»

Paroni hymyili taas ja kumarsi tuskin huomattavasti.

IX.

Roma oli paennut kokoushuoneeseen — huone, jonka kolme seinää näytti olevan rakennettu englantilaisista sinikirjoista ja neljäs seinä oli suoraan torille päin. Siellä oli ollut paljon puuhaa tänä aamuna, ja lakikirja oli avoinna pöydällä, jonka päällyspinta oli hiottua lasia ja lasin alla valokuvia.

Tässä viileässä ilmassa, jossa ei usein nähty tällaisia näytelmiä, Roma istui nöyryytettynä ja ylpeys loukattuna. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kauniit valkoiset kädet peittivät hänen kasvojansa. Koko maa tuntui vajoavan hänen jalkainsa alla, ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiään. Tämä oli kuin tuomiopäivä, ja hänen tuomionsa oli kajahtanut hänelle pilvettömältä, siniseltä taivaalta.

Hän kuuli varmojen askelten lähestyvän, ja käsi laskeutui hänen olalleen. Hän nosti katseensa ja vetäytyi pois, aivan kuin tuo kosketus olisi pistänyt häntä. Hänen kauniit kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet, ja violetit silmät melkein näyttivät vuotavan verta. Hänen huulensa olivat tiiviisti puristuneet kiinni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa, ja sitten hän purskahti vihan vimmaan.

»Kuulitteko heitä! Konnat! Kuinka he kynsivät minua ja sihisivät! Ennen auringonlaskua koko Rooma tuntee tuon jutun! Tuon naisen englantilaiset hevoset kiidättävät sitä ympäri. Hän ajaa ne hengettömiksi ennättääkseen levittää uutisen kaikkialle. Kuinka he nauttivat siitä teemyymälöissä Corsolla — kaikki nuo vanhat hupsut Philomenekset ja kuihtuneet Baucikset, jotka ovat vuosikausia minua kadehtineet! Huomenna se on kaikissa valtakunnan lehdissä. Olga ja Lena ja muut samanlaiset naiset heittävät kiviä nekin: 'Uusi Pompadour! Kuka hän on?' Oh, minä voisin kuolla harmista ja häpeästä!»

Paroni nojautui pöytään ja kuunteli väännellen viiksiään.

»Hovi kääntää selkänsä minulle nyt. He odottivat vain sopivaa hetkeä nöyryyttääkseen minua. Tallirengit ja kuskit, jotka sanovat itseään kreiveiksi ja commendatoreiksi, ja pienet ikivanhat naikkoset, jotka nyt ovat vanhentuneet koettaessaan kietoa miehiä pauloihinsa — he kohot tavat rumat kaulansa kuin gasellit ja pitävät minua liian pahamaineisena! Se on inhottavaa! Minä en voi sitä kestää! Enkä tahdo! Saatte uskoa minua, en tahdo!»

Mutta kiinnipusertuneet huulet alkoivat nyt väristä silminnähtävästi, ja hän heittäytyi tuolille, otti nenäliinansa ja peitti kasvonsa pöytään.

Samassa Felice astui sisään sanomaan, että commendatore Angelelli oli palannut ja tahtoi puhua hänen ylhäisyytensä kanssa.

»Minä tulen kohta», sanoi paroni tyynesti, ja Felice astui ulos ääneti, aivan kuin hän ei olisi nähnyt mitään.

Paronin kylmää arvokkuutta oli loukattu. »Ole niin hyvä ja nouse ja osoita hiukan kunnioitusta minulle palvelijaini läsnäollessa», sanoi hän. »Minä ymmärrän sinun tunteesi, mutta sinä olet liian kiihtynyt nähdäksesi asioita oikeassa valossa. Sinua on julkisesti loukattu ja häväisty, mutta älä puhu aivan kuin minä olisin siihen syynä.»

»Kuka siihen siis on syynä? Ellei se ole teidän syynne, kenenkä se on?» vastasi Roma, ja paronin mielestä hänen silmänsä hehkuivat melkein vihaa häntä kohtaan. Paroni katsoi häntä suoraan silmiin, mutta ei vastannut, ja hänen vaitiolonsa mursi Roman vihan.

»Ei, ei, se oli väärin», sanoi hän ja astui paronin luo, joka suuteli häntä ja istui sitten hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa.

Vähän ajan kuluttua hän tyyntyi, mutta se oli hävityksen tyyneyttä, joka syntyy pyörremyrskyn jälkeen, kun maa on autio siltä kohdalta, missä ennen oli puutarha hymyilevine kukkineen ja vihannoivine ruohokenttineen.

»Kaikki on kai lopussa nyt», sanoi Roma.

»Älä sano niin», vastasi paroni. »Emme tiedä, mitä huomispäivä tuo mukanaan. Ehkä minä hyvin pian voin saada kaikki juorut vaikenemaan ja korottaa sinut kaikkien silmissä.»

Roma kohotti päänsä hymyillen, ja hän näytti katsovan paronin ohi jonnekin kauas etäisyyteen, ja pöydän lasipinta, joka oli himmentynyt hänen hengityksestään, kirkastui vähitellen, ja sen alta näkyi suuren puiden suojaaman talon kuva. Se oli paronin palatsi Albanian vuoristossa.

»Mutta», sanoi paroni, »sinun täytyy erottaa tuo Bruno.»

»Minä erotan hänet jo tänä päivänä. — Sen teen!»

Oli polttavan katkera tuo ajatus, että hänen oma palvelijansa oli luultavasti Davido Rossille kertonut, mitä Rossi sanoi — että tuo Bruno oli vartioinut häntä hänen omassa kodissaan joka päivä ja että nuo kaksi miestä olivat keskustelleet hänestä.

»Minä voisin tappaa hänet!»

»Bruno Roccon?»

»Ei, vaan Davido Rossin.»

Mutta se se kiusasi eniten, että hän oli ollut melkein rakastunut häneen — oli melkein kohottanut hänet runollisen ihailun korkeuteen — silloin kun tuo mies oli häväissyt ja alentanut häntä.

»Tyynny. Hän saa rangaistuksensa», sanoi paroni.

»Miten?»

»Hän joutuu oikeuteen.»

»Mistä?»

»Kapinallisuudesta. Laki sallii miehen puhua mitä tahansa pääministeristä, mutta kuninkaan kukistamisesta ei saa puhua. Vihdoinkin hän on mennyt liian pitkälle. Nyt hän saa mennä Santo Stefanoon.»

»Mitä hyötyä siitä on?»

»Hänet saadaan vaikenemaan — ja murtumaan.»

Roma katsoi paroniin ja hymyili hiukan, ja joku tunne hänen sydämessään, jota hän ei ymmärtänyt, saattoi hänet nauramaan ylenkatseellisesti.

»Luuletteko murtavanne semmoisen miehen tuomitsemalla hänet?» sanoi hän. »Hän on loukannut ja nöyryyttänyt minua, mutta minä en ole niin typerä, että pettäisin itseäni. Tutkikaa häntä, tuomitkaa hänet, ja hän on vankilassaan suurempi kuin kuningas valtaistuimellaan.»

Paroni väänteli taas viiksiään.

»Paitsi sitä», jatkoi Roma, »mitä hyötyä siitä on minulle, jos hänet tuomitaan siitä, että hän on yllyttänyt kansaa kapinaan kuningasta vastaan? Ihmiset tulevat sanomaan, että se on tapahtunut siksi, että hän loukkasi teitä, ja jokainen ajattelee, että häntä rangaistaan totuuden julkilausumisesta.»

Paroni kierteli yhä vielä viiksiään.

»Hyötyä!» Roma nauroi ivallisesti. »Se tulee aikaansaamaan kaksinkertaisen ikävyyden. Loukkaus uudistetaan julkisuudessa yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin yleinen syyttäjä lukee sen julki, sitten puolustava asianajaja mainitsee sen, ja sitten siitä keskustellaan ja sitä pohditaan ja sähkötetään, kunnes jokainen hovissa osaa sen ulkoa ja koko Eurooppa on kuullut siitä.»

Paroni ei vastannut, vaan katseli kauniita kasvoja, jotka nyt olivat aivan kalpeat ja jotka ilmaisivat, että ajatukset kiemurtelivat kuin käärmeet hänen aivoissaan. Äkkiä tyttö hypähti ylös.

»Nyt minä tiedän», huudahti hän, »minä tiedän, tiedän, tiedän!»

»No?»

»Antakaa hänet minulle, ja minä näytän, kuinka tästä nöyryyttävästä asemasta päästään!»

»Roma!» sanoi paroni, mutta hän luki samassa tytön ajatukset.

»Jos te rankaisette häntä tuon puheen tähden, vahingoitatte te meitä molempia ettekä hyödytä kuningasta.»

»Se on totta.»

»Mutta ottakaa kiinni hänet vakavasta kapinoitsemisesta, niin se ei vahingoita meitä ja voi ehkä hyödyttää kuningasta.»

»Epäilemättä.»

»Davido Rossin elämässä on jokin salaisuus. Te tahtoisitte tietää, kuka hän on, kuka hänen isänsä on ja missä hän on viettänyt ne vuodet, jolloin hän ei ollut Roomassa.»

»Antaisin hyvin paljon, jos saisin tietää tuon.»

»Te tahdotte tietää, mikä kurja maanpakolainen täytti hänen päänsä houreilla, mitä hankkeita hänellä on, mihin salaisiin seuroihin hän kuuluu, ja ennen kaikkea, mitä suunnitelmia hänellä on ja onko hän liitossa Vatikaanin kanssa.»

Hän puhui niin nopeasti, että sanat aivan kuin vierivät hänen väriseviltä huuliltaan.

»No?»

»Minä otan kaikesta tuosta selvän.»

»Rakas Roma!»

»Antakaa hänet minulle, ja kuukauden kuluttua te saatte tietää» — hän naurahti hiukan häpeissään — »hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»

Hän käveli edestakaisin taas estääkseen paronia näkemästä hänen kasvojaan, joihin nyt oli noussut puna kalpeuden ylle aivan kuin ruusunkarvainen kuu myrskyiselle taivaalle.

Paroni ajatteli: »Hän aikoo sulollaan nöyryyttää tuon miehen — vetää hänet luokseen ja sitten heittää hänet pois ja niin maksaa tämänpäiväisen velkansa. Sitä parempi minulle, jos saan seistä vieressä tekemättä mitään. Voimakas ministeri ei saa välittää persoonallisista hyökkäyksistä. Hänen on kohdeltava niitä ylenkatseellisesti.»

Hän katsahti Romaan, ja tytön silmien säihky sai hänen sydämensä hehkumaan. Noitten kasvojen hirveän valtava vetovoima herätti paronissa kaiken rakkauden, jota hän saattoi tuntea. Samalla heräsi hänessä myöskin mustasukkaisuuden ensi oire.

»Kyllä ymmärrän, Roma», sanoi hän. »Sinä olet mainio! Sinä olet vastustamaton! Mutta muista — tuota miestä ei voi millään lahjoa.»

Roma nauroi.

»Ei kukaan nainen tähän saakka nähtävästi ole voinut liikuttaa häntä, ja kaikki tuommoiset miehet ylpeilevät aina sillä, ettei kukaan nainen sitä voikaan.»

»Minä olen nähnyt hänet», vastasi Roma.

»Ole varuillasi! Kuten sanoit, hän on nuori ja kaunis.»

Roma nyökäytti päätään ja nauroi taas.

Paroni ajatteli: »Nähtävästi mies on loukannut häntä tavalla, jota kukaan nainen ei voi antaa anteeksi.»

»Entä Bruno?» kysyi paroni.

»Hän jää», vastasi tyttö. »Sellaisia miehiä on helppo hoitaa.»

»Sinä tahdot siis, että vapautan Davido Rossin ja jätän hänet sinun huostaasi?»