Part 4

Donna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti jokaisen. Hänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla on oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka kuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki miehet.

»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo mio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.) »Sir Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain englantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»

Kun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni keikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.

»Rakkain Roma! Kuinka hauska nähdä sinua!» sanoi prinsessa.

»Eikö hän ole suloinen?» sanoi amerikkalainen.

»Minä en usko sanaakaan tuosta jutusta», sanoi englantilainen.

Donna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli puolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.

Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä. Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.

»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain vallan käsittämätöntä.»

»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi englantilainen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan, että tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi pitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin nuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen tyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin. Hän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.

»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään...» alkoi paroni.

»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»

»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.

»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»

»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen. »Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.

»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.

»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»

»Bruno!» huudahti paroni.

»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin: »Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani, tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri, pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä kauheata.»

»No, entä sitten?»

»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani... Minä valmistan suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä. Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely, ymmärrättehän.»

»Mutta — Bruno?»

»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni... maljan ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»

»Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»

Hän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki nauramaan.

»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan tullut hurjaksi — hurjaksi... eikö se ole englantilaista? Kerroinhan, että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali! Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»

»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne», sanoi prinsessa.

»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen, vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno, tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»

»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»

»Suuri Davido Rossi!»

»_Sekö_ mies?»

Valkoinen höyhen heilui kuin viuhka.

»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»

»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.

»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi nuori roomalainen.

Donna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.

»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä tehdessään?»

»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi pieni prinsessa.

»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä? Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin vastustamaton ja kaunis!»

Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain omituista.»

»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»

»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä, ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi. Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa paavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»

»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi paroni kyynillisesti.

»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi englantilainen.

»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.

»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»

»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella tavalla» sanoi nuori roomalainen.

»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa isämeidän rukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.

»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai tuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden aivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla kanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut hänet hulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain lähetämme hänet parlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä teoriojaan ja esittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat syövät.»

Paroni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän säälivästi, »on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat sympatiat ja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus, hän on ihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama. Uneksija, tietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen unelmansa on erilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua murtamatta toisen unelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota Rossi odottaa, ei ole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei myöskään ole paavia eikä pappeja.»

»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi englantilainen.

»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään roomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään teidän maassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin sfinksi. Ei kukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli, eikä kukaan tiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen isänsä oli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat väittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä sulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä huntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä. Hän palasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua esittämällä platonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin asevelvollisuuttaan täyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi kuukautta ja tuli vankilasta pois sankarina, valittiin parlamenttiin kolme kertaa perättäin, oli Rooman edustajana, asettui äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti jokaista ministeristöä ja jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi, yllytti työväkeä jättämään veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä samoin, — ja näin hänestä kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt häntä ympäröi koko Italiassa tuo turmeltunut luokka, joka uneksii; uudistavansa yhteiskunnan hautaamalla sen raunioihin.»

»Siis jonkinmoinen uskonnollinen anarkisti.»

»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen ihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota hän nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten viljelys! Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan, valtakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten, maanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin... kaiken poistaminen!»

»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat näyt!» sanoi englantilainen.

»Onko hän asunut Lontoossa vai mitä kerroitte?»

»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta elämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut kapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen vallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän liian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä on kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina tuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät tahtomattaan ympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat syöstä yhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»

Donna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä suloa ja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja kaunis ja romanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten rakastunut häneen!»

»Hm — kukin mies on maailma», sanoi amerikkalainen.

»Entä nainen?» sanoi Roma.

Amerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan silmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.

VII.

Torven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi parvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat häntä.

»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo. »Vielä pari minuuttia.»

»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se pyörryttää. Se on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento, suuri, mutta epämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo hyminä on kuin miljoonani heinäsirkkain surina.»

Hetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki kasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.

»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo, joilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän tuolla tekee? Tuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää hänen apuaan, ja hän tietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi kertoa yhtä ja toista! Tuossa on madame Sella, kuningattaren ompelija — hän on naittanut tyttärensä aatelismiehelle ja saisi varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä olisi poika. Tuolla on Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa vaunuissaan, ja tuo on hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä nainen, jonka silmät noin harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja hänen illallisensa tarjotaan kultalautasilta, mutta vaimo parka on tylsämielinen raukka, — ah, rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on sanomalehdentoimittaja Olga ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies kuuluu olevan Olgan rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli, joka seisoo tuon vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen vieressä. Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin Lontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky! Kaikki Euroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja hännystakissa näin aamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa mukaan sanoneet heille 'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»

Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli tulta kiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen takanaan, ja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi Roman pilapuheille.

»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä ryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien sanomalehtiä. _La Vera Roma!_ (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien huutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä, jonka nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt obeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle kivelle viereensä.»

»Rakastavaiset tarvitsevat niin vähän tilaa!»

»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä muistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia, seppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain odotetaan!»

»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo kehdossa — se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi amerikkalainen.

»Varmaankin siihen luuhun, jonka hän sai Aatamilta», arveli Roma.

Sillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja kuunteli sotaministerin varoituksia.

»Te olette siis päättänyt vangituttaa hänet?»

»Jos hän antaa siihen aihetta.»

»Ette unohda, että hän on parlamentin jäsen?»

»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma. Parlamentissa hän on etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa aikaan puoletkaan siitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä tapahtuu.»

»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla? Kuinka omituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»

»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä häkissä?»

»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko Davido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä mustahattuinen mies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Minä huudan hänelle!»

»Roma!» huudahti pikku prinsessa.

»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa huutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»

»Lapseni!»

»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas silloin käy?»

»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota mies mielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.

»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa nimettömälle miehelle!»

»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa, kuinka minä heitän kukkia itselleni!»

»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä, että soutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran sattuvat yhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»

»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi leikillinen, puoleksi surullinen hymy.

»Voitteko _te_ ajatella niin?»

»Voin, voin, voin!»

Sotaministeri näytti totiselta.

»Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen puolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»

»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on kuningasvallan murtaminen», sanoi paroni.

»Jos paavi vastaanottaa hänen anomuskirjansa ja kuuntelee häntä...»

»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa syöstä yhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme myöskin tehtävämme. Pappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta pakottaisi valtiot ponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi lopun pyhästä Rooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän rukouksen tuhatvuotisesta valtakunnasta.»

Kello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista päin, ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului kaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.

»He tulevat!» huusi Roma. »Paroni, korteesi tulee!»

»Heti paikalla!» vastasi paroni huoneesta.

Roman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja alkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle, jossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori roomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan lähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.

Nyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean pylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti piti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue hännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja kamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.

Roma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen ilonsa tarttui jokaiseen.

»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo ovat — nuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»

»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään apostolisiksi kursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat nuo hänelle sen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia vaivastaan.»

»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa puvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»

»Mazzieereja! He kantavat valtikkaa tehdäkseen tietä!»

»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen kuin tämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa kuin tappelukukko?»

»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää huolta paavin kruunusta.»

»Siltä hän näyttääkin! Ja kuka on tuo punapurppurainen mies?»

»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi ala-sakaristonhoitajista.»

»Entä nuo pienet paksut olennot, joilla on valkoiset pitsiesiliinat?»

»Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro Mustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»

»Hän näyttää vanhalta akalta», sanoi amerikkalainen.

»Niinkö teistä?»

»Katsokaa vain hänen vartaloaan.»

»Mutta naisen vartalohan on... mutta se on salaisuus, joka on miehen käsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»

»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen palatsin lakimiehiä.»

»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja helminauha kaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»

»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki paavin synnit.»

»Oh!» sanoi Roma.

Samassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa Romaan, joka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän hyväluontoisille kasvoille.

»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa paaville koko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen jäljessään...»

»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen ohi kulki kaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia, lihavia, kömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen kolmihaaraisia soihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.

»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja valkoiset — karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä! Mustat, joilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset ovat trappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre Fontanelle ostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä Johannekselle.»

»Hirveätä!» sanoi amerikkalainen.

»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä meitä naisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa tyttöraukka tahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain muulla tavalla muuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin tavata tuollaisen erakon tosi elämässä ja saada hänet pakenemaan!»

»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä enemmän kuin kaikki jumaluusopin tohtorit!»

Äärettömän suurta lippua kannettiin ohi, ja sitä seurasi joukko pappeja.

»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset kappalaiset ja salaiset kamariherrat. Tuo on _Unditore Generale_ apostolisessa Roomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät paavin kanssa pukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään viittaansa.»

»Nuoko pukevat hänet?»

»Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille herroille. Tuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan mustaksi paaviksi.»

»Hyvää huomenta, Signor Loyolan jälkeläinen!»

»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen, kardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja gipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle pluviaalin.»

»Mikä on pluviaali?»

»Pluviaaliko?... Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla takana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi. Hän antaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta silkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on kardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»

»Kuulkaa!»

Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului soinnukkaita ääniä.

»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»

»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi mieli itkeä!»

Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.

»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi, ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»

Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.

»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»

Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.

Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista, ja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut, olisi voinut luulla häntä kuvaksi.

Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.