Part 3

»Militarismi on hänen kiihkonsa, ja hänen ihanteensa on saattaa Italia vielä kerran, joko yksin tai liittoutumalla muihin, maailman herraksi aseiden avulla, tai, jos tuo on mahdotonta, tehdä Roomasta Euroopan diplomatian keskipiste.»

»Entä kansa?»

»Kansa vihaa häntä tietysti ankaran verokuorman tähden, jolla hän hävittää maan koettaessaan rakentaa sitä.»

»Entä papisto ja hovi ja ylimystö?»

»Papisto pelkää häntä, hovi inhoaa häntä, ja Rooman ylimystö on loppumattoman vihamielinen häntä kohtaan.»

»Ja kumminkin hän hallitsee heitä kaikkia?»

»Hallitsee rautaruoskalla — kansaa, hovia, prinssejä, parlamenttia sekä kuningasta — ja hänellä näyttää olevan yksi ainoa tyydyttämätön himo: Vatikaanin viimeistenkin oikeuksien poistaminen ja vanhan paavin alistaminen valtansa alaiseksi.»

Naiset nauroivat. »Ja kumminkin hän kutsuu meitä istumaan parvekkeelleen ja katselemaan vanhan paavin juhlakulkuetta!»

»Ehkä siksi, että hän arvelee tämän olevan viimeisen laatuaan.»

»Prinsessa Bellini ja Don Camillo Murelli», kuului Felicen hautajaisääni ovelta.

Vanhanpuoleinen ylimyskaunotar, suuri valkoinen höyhen hatussa, pieni hento, kukkasmainen nainen astui sisään kalpean nuoren roomalaisen kanssa, joka oli puettu englantilaiseen tapaan ruudulliseen takkiin ja jolla oli housunlahkeet käännettyinä ylös ja monokkeli puserrettuna toiseen silmään.

»_Tekö_ tulette kirkkoon, Don Camillo?»

»Kuulin, että tällainen jumalanpalvelus tapahtuu vain kerran vuosisadassa, rakas kenraali, ja arvelin, että voisi ehkä sattua este seuraavalla kerralla», sanoi nuori roomalainen.

»Ja te, prinsessa! Tunnustakaa, mikä teidät houkutteli paavin juhlakulkueeseen! Oliko se pyhän savun tuoksu vai ohikulkijat?»

»Älkää nyt, herra kenraali!» sanoi pieni nainen ja löi amerikkalaista lorgnettinsa päällä. »Kuka tällaiseen juhlaan tulee rukouksiansa lukemaan? Ei kukaan! Ja jos pyhä isä itse lukisi...»

»Oh! Oh!»

»Minä olen samaa mieltä kuin prinsessa», sanoi Don Camillo. »Kuka voisi ottaa Misereren vakavalta kannalta, kun elämän hymni kajahtelee sielussa! Ja kuka voi ajatella taivaallisen passionin salaisuuksia, kun kaikki inhimillisen passionin salaisuudet heräävät eloon tänä loistavana aamuna, tuon onnellisen joukon hymyillessä! Katsokaa!»

He astuivat parvekkeelle, jonne ovi vei huoneesta, ja he kuulivat sorinaa, niinkuin matkustajat laivassa kuulevat Atlantin korkeiden aaltojen pauhun.

»Onko se _näyttämöllepanon_ Miserere, joka houkuttelee heitä tähän näytelmään?»

»Se johtaa mieleeni», sanoi pieni kukkanainen, »missä on Donna Roma?»

»Niin, todellakin, missä on Donna Roma?» säesti nuori roomalainen.

»Milloinka Donna Roma on ollut poissa paroni Bonellin pidoista?» sanoi kukkanainen tarkoittavasti nauraen.

»_Kuka_ on Donna Roma?» kysyi englantilainen.

»Santo Dio! Hän ei tiedä, kuka on Donna Roma!»

Valkoinen höyhen heilahti, puuteroidut kasvot heittäytyivät taaksepäin, pienet vilkkuvat silmät sulkeutuivat, ja seurue nauroi ja istuutui loggiaan.

»Donna Roma, hyvä herra», alkoi nuori roomalainen, »on ihanan naisen perikuva, semmoisen, joka on esiintynyt historiassa aina Troian Helenan ajoista asti — yksi noita ihmeellisiä olentoja, joiden kauniit silmät ja ruusuinen suu vaikuttavat valtioasiain kulkuun.»

»Valtioraukka!» nauroi prinsessa.

»Kansakunnan puutarhassa hän on kukkien kukka. Joka paikassa, minne hän menee, seuraa häntä ihailu, ja jokainen tekee tietä hänelle kuin kuningattarelle. Siinä kauneuden ja sulon maailmassa, jossa hän liikkuu, on hän hallitsija, ja semmoisena hän itse määrää tapansa ja moraalinsa.»

»Moraaliraukka!»

»Onko siis tämänlaatuinen nainen vaikuttamassa Italian historiaan tällä hetkellä?» kysyi englantilainen.

Nuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän olisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.

»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani viralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle sen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit, kunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia politikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita? — Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää varoja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»

»Vai niin! Vai ei hamepolitikoitsijain päivät vielä ole ohi Italiassa?»

»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on vielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain silmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —» vilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»

»Juuri niin», ja valkoinen höyhen liehui taas.

»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla moittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»

»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja uhkaa ostaa automobiilin.»

»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan, mutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei ikinä olisi köyhyyttä kokenut.»

»Onko hän siis sitä kokenut?»

Verhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori roomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.

»Donna Roma, hyvä herra, oli prinssi Volonnan ainoa lapsi. Ei kukaan enää mainitse hänen nimeään, hänestä täytyy siis puhua kuiskaamalla. Volonnat olivat vanhaa paavillista sukua, ja heillä oli toimi paavin hovissa, mutta nuori prinssi oli vapaamielinen, ja hänen nuoruutensa sattui juuri vuosisadan myrskyiselle keskikohdalle. Vallankumouksen lapsena hänet ajettiin maanpakoon Roomasta, vehkeilystä paavin hallitusta vastaan, ja kun paavi masennettiin ja kuningas tuli sijaan, oli hän yhä vielä tasavaltalainen ja vehkeili hallitsijaa vastaan, ja hänet julistettiin kapinalliseksi. Sillävälin hän kuljeksi läpi Europan, Genevestä Berliiniin, Berliinistä Pariisiin. Vihdoin hän asettui Lontooseen, kaikkien kodittomien kotiin, ja sinne hän katosi ja unohtui. Muutamat sanovat hänen olleen lääkärinä toisella nimellä, toiset väittävät, että hän eli köyhänä miehenä italialaisessa kaupunginosassa Sohossa kiihoittaen kapinallisuuteen maanpaossa olevia kansalaisiaan. Se on varmaa, että hän vanhoilla päivillään palasi takaisin Italiaan kapinallisena — hänen ystävänsä sanovat, että hänet houkuteltiin tänne —. Hänet otettiin kiinni, häntä syytettiin kuningasmurhan aikeista ja hänet ajettiin maanpakoon Elban saarelle aivan ilman tutkintoa ja tuomiota.»

»Domicilio Coatto — pirullinen, saastainen keksintö», sanoi Amerikan lähettiläs.

»Mutta noin kymmenen, kaksitoista vuotta hänen häviämisensä jälkeen tuotiin Roomaan kaunis tyttö ja esitettiin hänen tyttärenään.»

»Donna Roma?»

»Niin. Hänen nuoruutensa ja ihanuutensa yksin olisi ollut kyllin voimakas herättämään huomiota tässä kauneutta jumaloivassa kaupungissa, mutta paitsi sitä hänellä oli vielä sekin etu, että valtakunnan eniten ihailtu mies hänet esitti.»

»Paroni Bonelli?»

»Yhdistyneen Italian pääministeri! Oli selvinnyt, että hän oli maanpakolaisen etäinen sukulainen, ja käydessään Lontoossa hän oli saanut selville, että prinssi oli nainut englantilaisen vaimon maanpaossa ollessaan ja jättänyt jälkeensä orpotyttären. Paroni löysi lapsen vihdoin — taivas tiesi mistä. Huhu kertoo, että tuo kirjava juttu teidän Lady Hamiltoninne aikaisimmista vaiheista on pelkkä idylli verrattuna Donna Roman seikkailuihin.»

»Madonna mia!» sanoi pikku prinsessa, ja taas lehahti valkoinen höyhen ylös ja alas.

»Säälistä suurta nimeä kohtaan paroni rupesi tytön holhoojaksi, lähetti hänet kouluun Ranskaan ja vuokrasi hänelle asunnon Trinità dei Montin varrelta, jossa hän asuu vanhan tädin suojassa, yhtä köyhän kuin hän itsekin. Tämä täti oli entisaikoina suuri keimailija, vaikka hän nyt on lakastunut ruusu, jonka kesä on aikoja sitten mennyt ohitse.»

»Ja sitten?»

»Sittenkö?» — sanoi kertoja vielä kerran soittaen tuota näkymätöntä soittokonetta. — »Ah, kuka voi sanoa mitä sitten tapahtui, hyvä ystävä! Me voimme päättää vain siitä, mitä näemme — Donna Roman komea vartalo pukeutuu silkkiin, komeimpaan, mitä Pariisin parhaat muotikaupat voivat hankkia, ja hän hallitsee nyt puolta Italian naismaailmaa.»

»Ja nyt hänen tätinsä, onnellista kyllä, on vuoteen omana», sanoi pikku prinsessa, »ja hän kuljeskelee yksin ympäri kuin englannitar, ja selittääkseen hullutuksiaan — koska jokainen tietää, että hänen isänsä omaisuus otettiin takavarikkoon — hän on tulemaisillaan kuvanveistäjäksi. Hän on toimittanut itselleen suurenmoisen atelieen, joka on täynnä vedenneitoja, lemmenjumalia ja ruumiinjäseniä.»

»Ja jossa», lisäsi nuori roomalainen, »kaikki maailman mahtavat käyvät häntä tervehtimässä ja imartelemassa ja jossa hän taas vuorostaan imartelee heitä suloisella suullaan, joka on tottunut sekä lemmen maireeseen että kohtalon kovuuteen.»

»Ja vaikka hänellä ei ole hiukkastakaan kykyä, hän saa tilauksia, joista Italian parhaat kuvanveistäjät uhraisivat elämänsä.»

»Ja kaikki tämä tapahtuu — mistä syystä?» kysyi englantilainen.

»Siitä syystä, että» — näkymätön soittokone soitti taas — »hän on paroni Bonellin ystävä!»

»Mitä tarkoitatte sillä?»

»En mitään — ja kaikkea!» sanoi prinsessa nauraen taas.

»Roomassa, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »nainen voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän voi estää ihmisiä puhumasta ääneen hänestä.»

»Oh, ihmiset eivät koskaan puhu aivan ääneen», sanoi englantilainen. »Mutta miksi paroni ei tee hänestä paronitarta, sillä silloinhan vaara olisi vältetty?»

»Siksi, että paronilla on jo paronitar.»

»Vaimo elossa?»

»Elossa ja kuitenkin kuollut.»

Äänet verhotun oven takana kuuluivat taas selvästi, ja ne, jotka tunsivat paronin, saattoivat erottaa tuon jykevän lyönnin rintaan, joka oli sen merkki, että hän oli suuttunut tai muutoin kiihoittunut.

»Surullinen juttu, Sir Evelyn», sanoi nuori roomalainen. »Vaimo naitettiin vastoin tahtoaan — hän oli vallan lapsi silloin, vaaleakiharainen ja silmät siniset ja miettivät — hän itki katkerasti hääpäivänään — mutta sitten hän lohduttautui hankkimalla ystäväkseen nuoren upseerin, joka rakasti tanssia kuten hänkin. Eräänä päivänä hän esiintyy naamiohuveissa Bakkuksen papittarena — valkoinen tunika, paljaat käsivarret ja ruumiinmukaiset hameet, jotka tuskin verhoavat hänen jäseniään. Hän tanssii puoliyöhön asti upseerinsa kanssa, ja silloin saapuu hänen miehensä päällysvaatteet mukanaan, ja sanaakaan sanomatta he astuvat vaunuun. Matka on pitkä ja pimeä. 'Minne me ajamme?' kysyy vaimo, ja mies vastaa: 'Olen antanut käskyni!' Vihdoin vaimo vavisten pelosta pääsee ulos miehen sukukartanossa, joka on ikivanha linna Albanian vuoristossa. 'Täällä tulet asumaan lopun elämääsi', sanoo mies. Ei kulunut vuottakaan, ennenkuin vaimo tuli parantumattomasti mielisairaaksi, ja mies palasi takaisin Roomaan ja maailmaan.»

»Kamalaa!»

»Mutta miksi tuollaiset pienet, ajattelemattomat olennot rupeavat vastustamaan sellaisia miehiä?» sanoi prinsessa.

»Se, mitä kerroitte minulle Donna Romasta, saattaa minut uskomaan, että häntä kohtaan on tehty enemmän syntiä kuin hän on tehnyt muita kohtaan», sanoi englantilainen. »Paronilla, kuten useimmilla julkisen elämän miehillä idässä, on nähtävästi ainoastaan itämainen — uskallanko sanoa raamatullinen? — käsitys naisesta. Nainen on vain välikappale hänen poliittisessa asemassaan. Roma! Se nimi on kuin musiikkia! Syntynyt Englannissa, sanoitte? Arvattavasti Sohon kurjassa kaupunginosassa. Luultavasti hän on vielä brittien valtakunnan alamainenkin! Siinä tapauksessa hän on yhdessä suhteessa minun hoidokkini, ja jos joskus voisin olla hyödyksi hänelle —.»

Valkoinen höyhen heilui pienten kimallelevien silmien yläpuolella.

»Taas voitto rakkaalle Romalle! No niin, maku on niin erilainen!»

V.

Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin. Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen, viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella. Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.

Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot, että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää, aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.

Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyitä.

»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali Morra, sotaministerimme, _commendatore_ Angelelli, poliisipäällikkömme. Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi _commendatorelle_, hyvät herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»

Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin, joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille, astui hän ministerin kanssa ovelle.

»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat. Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se, joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia tai munkkipäähinettä.»

»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.

»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden ja uskonnon varjon alla.»

»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?» sanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.

»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun poissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän lisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:

»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän osoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia pitää rakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen viimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»

»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta anarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.

»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti tyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma hyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki, jolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti — kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa hoveissa. Sen keskiluokka — ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää virkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu mihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta isänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on, että piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla, että tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna jonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan edustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»

»Mahdoton aate!»

»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton olento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on epäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina salaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina olemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi mitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen absoluuttista valtaa.»

»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on vapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.

»_Minun_ kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän ylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen — haluun olla kansan paavi.»

Paroni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen uuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.

»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa — ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin ylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään ja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen isälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon palveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi nuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan pankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän kaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän erosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä...»

»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.

»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa, eikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori diplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa siellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä kutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla rupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien pesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut sosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli rajaton, mutta kesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen. Siellä hän jatkoi samanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja kurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut kaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä tähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne nelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»

»Ah, mitä minä sanoin, herra paroni? Omena ei putoa kauas puusta!»

»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi tahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen akatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä siitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin hänet määrätä Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että hän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina köyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi, ja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja pyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»

Pikku prinsessa pyyhki silmiään.

»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja jälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli hänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä? Paavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa. Jos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä laatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija — ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija — joka ei tunnusta ketään korkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja jolla on ylin valta tuomita kaikkien omiatuntoja, kaikkien rikoksia — maata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»

»Kuu-lu-ma-tonta!» sanoi amerikkalainen.

Seurue nauroi ja paroni hymyili.

»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa omalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja rupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija. Hänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin ajallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa maakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä uudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin istuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja miekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri kansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin! Rooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja Kristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»

»Loistava unelma, teidän ylhäisyytenne!»

»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin! Se on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu silloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä syötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen torventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja pakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan mystillisyyteen.»

»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi englantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään miehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»

»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte nähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita maailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka koskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi pyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat juhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida merkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä hetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa — olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä sekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»

»Kuulumatonta!» sanoi taas amerikkalainen.

»Tuleeko tuo tapahtumaan?» sanoi englantilainen.

Paroni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen vuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»

»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se kumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle päin.

Paroni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo puolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»

Koko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa parvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin raketin lento.

»Katsokaa ulos!»

Nuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja sanoi:

»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»

Mutta paroni oli poistunut huoneesta.

»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don Camillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin äkillisestä tuskasta.

VI.

Paronin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma astunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen Donna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli levinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.

Neito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen suloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä raittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen iloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen olentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa tuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli arvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin terveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon valo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.

»Mikä suloinen olento», kuiskasi englantilaisen puoliso.

»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin puettu», sanoi pieni prinsessa.

Hänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti käypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame, joka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä loistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat noitten violetinväristen silmäin loistoa.

»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi englantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:

»Minäkö! Mitä vielä! Luuletteko minua mieheksi, kultaseni?»