Part 2

Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat, mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma, yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas loiste.

II.

Poikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs iloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella, laverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.

»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin takana olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on tuolla kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla. Kardinaali-valtiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa, jonne päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie yksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon linnaan.»

»Mitä — onko paavilla vielä salaisia käytäviä?»

»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin käytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen Pietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja rummut pärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt. Nykyinen paavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti, mutta mitä hän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan, siinäkin hän valittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä uudistamasta pyhän kaupungin viehätystä.»

»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri tämmöisenään», sanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus alkaa...»

»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme saada kuulla koko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville — eikö niin? Ja sitten italialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian pääkaupungin — niinkö?»

»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa, mennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi ensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»

»Taivas! Onko hän vanginpuvussa?»

»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä toivot näkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen oljenkorsia? Paavi on kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain kuvannollista puhetta.»

»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion virkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari, hovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti ja Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja vartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin ennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon ensimmäisenä ja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran viikossa — paavin odotushuoneen seinällä on lista noista kaikista sekä päivä- ja tuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»

»Miksi siis — — — sanotte häntä vangiksi?»

»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa ikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä joutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä tapahtuu, kun hän uskaltaa tulla ulos tänään!»

»Pääni menee vallan sekaisin kaikesta tästä!»

Ulommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin, että niistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui ranskalainen, rinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä, teräväsilmäinen soturi, jonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen vaunujensa vieressä seisoi nuori, tyypillinen roomalainen, hieno, moitteettomasti puettu, kalpea mies, alaleuka voimakas, silmät tummat ja valppaat, viikset ylöspäin kierretyt ja musta tukka lyhyeksi leikattu.

»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut sillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta? Laki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön itseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki. Muuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra. Sepä ei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä sen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun Rooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua se voi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo keltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka parvekkeella on väkeä...»

Ranskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan näköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat kuin häkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen- ja ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja kädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.

»Tiedättekö, kenen palatsi tuo on?»

»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain ministeri.»

»Aivan niin! Mutta tiedättekö, kenen se oli ennen?»

»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin hän halusi paavinistuinta?»

»Minun aikoinani se oli paavin isän, vanhan paroni Leonen oma.»

»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»

»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä turkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili hänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne astua? Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen toiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee kerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä, ja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»

»Hänestä on nyt tullut paavi.»

»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki, ja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»

»Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»

»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän sulaa paikalla.»

Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.

»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta, voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai sähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui hän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti kuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän kutsui papin, joka risti lapsen.»

Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen aamutuuli merellä.

»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa, mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun päästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin paavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa hetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana päivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on, pyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat Porta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä haavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin poikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi, sillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi Israelista'.»

»Ja mitä paavi vastasi?»

»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen haluatte ja kirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»

Tulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät vettyivät, mutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:

»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen parvekkeen alla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»

»Davido Rossi, anarkistiko?»

»Muutamat sanovat häntä anarkistiksi. Tunnetteko hänet?»

»En — en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen kirjoituksiaan, joita on ollut sanomalehdissä.»

»Niin, tietysti! Hänen '_Koitossa_' julkaisemistaan kirjoituksista puhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu Pariisissa kuin Roomassa.»

»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän vihollinen.»

»Siitä huolimatta hän aikoo ojentaa anomuskirjan paaville tänä aamuna.»

»Mahdotonta!»

»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen ovat hänen seuralaisiaan.»

Hän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille kantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi», »Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».

»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan olkansa yli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa uusia sotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa mitä muuta tahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan elinehtoja. Se on periaatteellisesti väärin, se on käytännössä hirmuvaltaisuutta, eikä sitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»

»Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja housuntaskuissa.»

»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja Kvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi vanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi — sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko Euroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on jäytänyt ihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki pyhän Mikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»

»Se on mahdotonta!»

»Miksi?»

»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta vastaan, joka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin kaunista polvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja kenen pyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman vihollisensa! Huh!»

»Te väitätte siis yhä, että Davido Rossi on paavin vihollinen?»

»Hurjin vihollinen, mikä paavilla on koko maailmassa.»

III.

Ranskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta istuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin varjossa. Ensi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään hiukan yli kolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot kaidat ja parta ajettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat, peittäen pään lyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä tiheät kuin afrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata kaikki ne piirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan mies voi johtaa suurta liikettä.

Silmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät usein katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden tummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse kohtasi läheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja tunnetta, mutta samalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden ruskeiden kasvojen ilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt, mutta ystävällinen ja inhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn kanssa osoitti, että tuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto ja ihmisyys olivat hehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana pensaana.

Heti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja vähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy pakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi. Hetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen huomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi kirjoittaa polvellaan.

Sillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo sukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat — suuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät odotuksen ikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen, koleaääninen olento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota alaspäin kumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi tuttavallisesti, kiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä bassoäänellä hullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja tuon karun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla nauramatta, kun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen uskaliaat sukkeluutensa osoittivat, että hän oli kaikkien suosikki. Silloin tällöin vain kumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni ääni varoitti:

»Bruno!»

Silloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja syöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan leikkiin.

»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn leveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma! Oi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku, veljeni. Mitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa toista köyhää miestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus verottanut suolan! Herra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota kunniaa?» hän tarjosi pullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette! Anteeksi herra, unohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän osoitti peukalollaan olkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas anarkistijuonia! Koetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me olemme Italian vientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen meistä!»

»Bruno!»

»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat huonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla parvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan, se on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin huutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani ei taida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia. Niin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa elämässä vaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo saadessaan selkäänsä.»

»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun perustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.

»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen hollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet vapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet vapaa', vakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan syödä?' 'Sinä olet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin Schneider kuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin hänelle vapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»

»Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja valtakunnasta», sanoi toinen samea ääni.

»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki. Hänellä on kolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta. Siellä, missä hänen on hyvä olla, siellä on _hänen_ isänmaansa! Älkää menkö vielä, setä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka nukkuu luolissa ja syö puuroa ja polentaa?»

Pietarin kirkon iso kello löi kymmenen joukon naurun kaikuessa.

»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun häntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään kuin puoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on vilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista sinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se aikaa Bonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle pyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä, tehköötpä täällä alhaalla mitä tahansa.»

»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki sikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»

»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa kahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu Condottista pyhän isän partaa ajamaan.»

»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa kasvaisivat silloin Rooman kadut.»

»Eipä olisi hullumpaa. Nyt siellä kasvaa vain rikkaruohoa, veliseni.»

»Bruno!»

Heikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään hänen lähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui siihen, mutta ei virkkanut mitään.

»Tahdoitteko puhua minulle, isä?»

»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja silmät olivat kosteat.

Davido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa, huolimatta estelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.

»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen tavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko minua. 'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin Jumalan oma tekemä almanakka'.»

Juuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!» Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa astuimella ja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti kaksi hyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen puettu englantilainen kuski.

Kova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä enemmän, mutta hetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen ilmeensä, ja hän kääntyi taas vanhan miehen puoleen katsomatta ollenkaan vaunuissa-ajajaan.

Se oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän täyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa oli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen kasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli välinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille, jonka vartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä auttamaan. Tyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele häntä, ja loi rohkeasti katseensa joukon yli.

Väki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku nyt olisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä varmoissa kulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka sanoi, että jos joku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä tyyppiä, jonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän naisen tai madonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden ensimmäisessä täydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin luomistyö.

Hän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan villakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja astui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.

Silloin vasta väki rupesi puhumaan.

»Donna Roma!»

Tuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena, yliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.

IV.

Paroni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin juhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki torille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan. Ensin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen herra, jolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter, lihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs Sir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo omituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen piiriin.

Portinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä pihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä portaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli jätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä. Ensimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu keltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin puettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä äänellä:

»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on neuvostohuoneessa muutamien ministerien kanssa, mutta toivoo pääsevänsä sieltä kohta. Suvaitsetteko istua loggiassa, teidän ylhäisyytenne?»

»Vai pitää isäntämme ministerikokousta, herra kenraali!» sanoi Englannin lähettiläs.

»Jonkunmoinen koeneuvottelu nähtävästi, joka koskee tämän päivän hommia. Arvattavasti se on tärkeä ja välttämätön. Tunnette kai hänet, Lady Wise?»

Englannin lähettilään puoliso tunsi paronia hyvin vähän. Hänen miehensä oli vasta äskettäin tullut Kvirinaaliin, ja kaikki Roomassa oli uutta heille.

»Hän on suuri mies, herra kenraali, jos puoletkaan on totta, mitä hänestä kerrotaan.»

»Suuri?» sanoi amerikkalainen. »Se riippuu siitä, Sir Evelyn, miltä kannalta asiaa katsoo. Muutamien hänen ihailijoittensa mielestä paroni Bonelli on valtakunnan suurin mies — suurempi kuin itse kuningas — ja liian suuri valtiomies Italialle. Hän on noita mahtavia henkilöitä, jotka murtavat kaikki esteet ja joitten ääntä hallitsijainkin täytyy totella. Hän on hyvin lahjakas, hyvin ylpeä, äärettömän rohkea ja äärettömän rikas mies. Hänellä on myöskin syntyperän ja vanhan rodun tuottamat edut. Paitsi sitä hän on armeijan epäjumala, ja sen tuottaman voiman ja vallan avulla hän näyttää hallitsevan parlamenttia ja itse kuningasta. Sanotaan, että kuningas olisi valmis antamaan hänelle diktaattorin vallan, ja parlamentti näyttää olevan taipuisa nimittämään hänet elinkautiseksi ministeriksi. Se on hänen kuvansa toinen puoli, Sir Evelyn.»

»Entäs toinen puoli?»

Kenraali Potter vilkaisi oveen päin, jota uutimet peittivät ja josta tuontuostakin kuului äänten sorinaa, ja sanoi sitten:

»Jäykkämielinen ja vallanhimoinen, itsevaltaisuuden ja pakanallisen hallitusmuodon perikuvan toteuttaja. Ministeri, joka on enemmin kuninkaan pää kuin kuninkaan käsi ja jonka suosioon ja herruuteen on syynä kuninkaan heikkous ja taikausko. Kuningas melkein pelkää asua Kvirinaalissa, koska se on ollut pappien asuntona, kun taasen ministeri on voimakas ja skeptillinen ja nukkuisi makeasti vaikkapa pyhän Pietarin istuimella. Napoleonin tapaan hän halveksii suuresti yleisön mielipidettä, kansan edustusvaltaa ja ihmisten oikeuksia, ja Voltairen lailla hän on uskonnoton, luonteeltaan taipumaton, kyynillinen ja kirkon julkinen vihollinen.»

»Sanalla sanoen, hänen vihollistensa mielestä hän on julma tyranni.»

»Te laskitte noiden ominaisuuksien summan, Sir Evelyn», sanoi amerikkalainen. »Kansa ei tiedä, mitä se tahtoo, ja se elää aina suurimman valehtelijan armoilla. Parlamentin ainoa ansio on, että se tarkastaa mitä sääntöjä sen etunenässä olevat henkilöt antavat! Kuningas on yhtenäisyyden ja pelastuksen-arkin symboli, ja kaikki kansat kaipaavat keskihallitusta, jolla ei ole muita intressejä kuin yleishyvä. Kuningas, kuningas, yhä vain kuningas, ellei sanota armeija, armeija, armeija!»

»Onko ministeri militarismin puoltaja?»