Part 1

IKUINEN KAUPUNKI

Romaani

Kirj.

HALL CAINE

Ensi painoksen suomentanut

Aino Malmberg

Tämän painoksen tarkistanut

Jalo Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

PROLOGI.

I.

Hän oli tuskin omiaan esittämään tärkeätä osaa elämän suuressa näyttelyssä. Kymmen- tai kaksitoistavuotinen poika, puku tahrainen, pieni posetiivipahainen heitettynä toisen olan yli ja kainalossa puinen häkki, jossa oli valkoinen orava. Oli joulukuun ilta Lontoossa, ja etelän poikasella ei ollut muuta suojaa pohjan kylmää vastaan kuin lyhyt samettitakki, punaiset liivit ja polvihousut. Hän oli menossa kotiin vietettyään pitkän päivän Chelseassa, ja aavistaen, että hänen ulkomuotonsa oli hieman omituinen ja hänen toimensa ehkei aivan laillinen, hän sukeltautui sivukaduille välttääkseen Lontoon poikien naurua ja poliisien huomiota.

Tullessaan Sohon italialaiseen kaupunginosaan hän seisahtui erään puodin ovelle katsoakseen mitä kello on. Se oli kahdeksan. Hänen piti odottaa vielä kokonainen tunti, ennenkuin hän sai mennä katon alle. Tuossa oli leipuripuoti, ja ikkuna oli täynnä kakkuja ja sokerileivoksia. Katukäytävässä olevan rautaristikon läpi kohosi lämmin henkäys kellarikerroksen leivinuunista, ja sieltä hohti valkean punainen hehku ja kuului pitkien leipälapioiden sihahdus, joka muistutti viikatteen ääntä. Poika puristi oravan kainaloonsa, koetteli taskujaan, veti esiin muutamia kuparirahoja ja luki ne. Niitä oli yhdeksän penceä. Juuri yhdeksän penceä hänen täytyi tuoda kotiin joka ilta, eikä siinä ollut puolta pennyäkään yli. Summan hän tiesi kyllä vallan hyvin jo ennen laskemistaan, mutta nälkä oli houkutellut häntä koettamaan, eikö hän ehkä ollut erehtynyt laskuissaan.

Ilma lämpeni hiukan, ja alkoi sataa lunta. Ensin se oli hienoa vihmomista, joka synnytti lumisumua ja tarttui kiinni joka paikkaan. Liike väheni nopeasti, ja kaikki esineet näyttivät suurilta paksussa ilmassa. Poika kulki umpimähkään pitkin katuja odottaen kello yhdeksää. Kun hän otaksui tuon määräajan olevan jokseenkin käsissä, huomasi hän eksyneensä oikealta tieltä. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja tuijotti taloihin, puoteihin ja kyltteihin, mutta kaikki näytti vieraalta.

Lunta satoi satamistaan, ja nyt sitä putoili suurina hiutaleina. Poika pyyhkäisi ne kasvoiltaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne sokaisivat hänet taas. Ne harvat henkilöt, jotka vielä kulkivat kaduilla, häämöttivät hänen silmiinsä pimeydestä, mutta katosivat taas heti aivan kuin jättiläisvarjot. Hän koetti kysellä tietä, mutta ei kukaan ennättänyt seisahtua kuuntelemaan häntä. Eräs mies, joka juuri sulki ikkunaluukkujaan, huusi vastaukseksi jotain, joka häipyi niinkuin kaikki ääni häipyy lumipyryssä.

Poika saapui suurelle porttikäytävälle, jossa oli neljä pilaria, ja astui sinne levähtämään ja miettimään. Pitkät tunnelit savuavia valkeita, jotka hävisivät katujen alapäihin, eivät olleet enää näkyvissä. Siitä hän tiesi nyt olevansa jossakin aukealla. Se oli kaiketi Sohon aukea, mutta hän ei aavistanut, oliko hän sen itä- vai eteläosassa, eikä siis tietänyt, minne päin hänen oli käännyttävä. Suuri hiljaisuus oli levinnyt kaikkialle, ja ajurien hevosten päristely oli ainoa ääni, joka kuului kolkossa ilmassa.

Häntä vilusti kovasti. Lumi oli tunkeutunut hänen kenkiinsä ja päässyt karkeiden sukkien rei'istä sisään. Hänen liiveissään ei ollut nappeja, ja hän tunsi, että hänen paitansa oli märkä. Hän koetti poistaa lunta polkemalla jalkaansa maahan, mutta lumi tarttui siitä huolimatta hänen samettihousuihinsa. Hänen kohmettuneet kätensä tuskin saattoivat pidellä häkkiä, joka sekin oli täynnä lunta. Oven yläpuolella olevasta puoliympyrän muotoisesta ikkunasta tulevan valon välähtäessä hän katsoi oravaansa. Pikku eläin värisi surkeasti jäisellä vuoteellaan, ja poika otti sen häkistä, puhalsi siihen lämmittääkseen sitä ja kätki sen sitten poveensa. Lapsen naurava ja lauleleva ääni kuului talosta oven ja seinän hiljentämänä. Ovi-ikkunasta tulevan valovirran halki hän ei voinut nähdä muuta kuin valkoisia lumihiutaleita, jotka putoilivat väsyneesti.

Poikasta alkoi raukaista, ja hän istahti pilarin juureen. Hetkisen kuluttua kävi kylmä värähdys pitkin hänen selkärankaansa, mutta sitten hän lämpeni ja häntä alkoi nukuttaa. Kirkonkello löi yhdeksän, ja poika kavahti pystyyn syyllisyydentunnon iskemänä, mutta hänen jäsenensä olivat jäykät, ja hän vaipui taas istumaan, puhalteli pari kolme henkäystä povessaan olevaan oravaan ja vaipui horroksiin. Juuri silloin hän luuli näkevänsä sen suuren, kolkon talon, jossa tuskin oli ollenkaan huonekaluja ja jossa hän asui kolmen-, neljänkymmenen toisen pojan kanssa. He astuivat sisään posetiiveineen ja muine soittokoneineen ja luovuttivat kuparirahansa eräälle miehelle, jolla oli leikatut viikset ja joka puhalteli savupilviä pitkästä, mustasta, ruokoon kiinnitetystä sikarista. Sitten istuutuivat kaikki pojat paikoilleen syömään makaronia ja juustoa. Mies ei ollut hyvällä tuulella tänä iltana, ja hän ärjyi muutamille, jotka tulivat myöhään, ja toisille, jotka jakoivat iltasensa povessaan olevien oravien tai olkapäillään istuvien punatakkisten ja punalakkisten apinain kanssa. Poika oli nyt aivan tiedottomana, ja lapsi talon sisäpuolella lauleli aivan kuin hänen pikku sydämensä olisi ollut laululintusten häkkinä.

Kun kello löi yhdeksän, läksi luokka italialaisia poikia kouluhuoneestaan Old Crompton Streetiltä kotiin, ja opettaja virkkoi katsahtaen ikkunasta:

»Sillä aikaa kun olemme puhuneet tuosta suuresta tiestä omaan maahamme, on lumimyrsky raivonnut niin, että meillä on täysi työ löytää tie kotiin.»

Pojat nauroivat vastaukseksi ja huusivat: »Hyvää yötä, tohtori!»

»Hyvää yötä, pojat! Jumalan haltuun», sanoi opettaja.

Hän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen surumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli lempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän olkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi heitä kadulle.

Hän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että hänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.

»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari askelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»

Vihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa porttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan- ja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.

»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat ovat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.

Poika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua, herra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään. Yhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»

Mies seisahtui hetkeksi, mutta kääntyi sitten oveen ja soitti kiivaasti.

II.

Puoli tuntia myöhemmin pikku soittoniekka makasi tohtorin iloisen vastaanottohuoneen sohvalla. Uunissa paloi valkea ja lampun valoa himmensi pehmeä varjostin. Hän oli vielä tiedotonna, mutta hänen märät vaatteensa oli riisuttu pois ja hänet oli kääritty villaisiin vaippoihin. Tohtori istui pojan vieressä ja kostutti hänen huuliaan konjakilla, kun taas hellä, pyhimyksen näköinen nainen oli polvillaan alapäässä ja hieroi pojan pieniä jalkoja. Vähän ajan kuluttua huomattiin silmäluomien ja suun hiukan värähtelevän.

»Hän herää tuntoihinsa, äiti», sanoi tohtori.

»Vihdoinkin», sanoi hänen vaimonsa.

»Pikku raukka, minun maani lapsia! Hänkin on joutunut niiden miesten uhriksi, jotka elävät meidän italialaisten poikiemme orjuudesta! Konnat! He kulkevat ristiin rastiin Italian kylät ja viettelevät vanhempia parin kolmen punnan lupauksilla eroamaan pojistaan, valehtelevat jostakin oppilaspaikasta välttääkseen lakia, kuljettavat sitten noita pieniä orporaukkoja Englantiin kuin nautakarjaa ja asettavat heidät asumaan kurjiin kasarmeihin ja antavat heille jonkun posetiivin tai muun soittokoneen ynnä marakatin, oravan tai häkillisen valkoisia hiiriä. Ja sitten ajetaan lapset kadulle kerjäämään tai nälkään kuolemaan.»

»Pikku poikaraukka.»

»Sydämeni värisee, kun ajattelen heidän kärsimyksiään, ja sitä enemmän vielä kun muistan, että nuo konnatkin ovat oman rakkaan Italiani lapsia.»

»Mitähän Jumala tekee sellaisille ihmisille tulevassa elämässä?»

»Ainakaan hän ei näy tekevän mitään heille _tässä_ elämässä, äiti, ja se on kyllin pätevä syy, miksi meidän pitäisi koettaa tehdä jotain. Jos Englannissa on olemassa laki, joka suojelee viattomia ja rankaisee rikoksellisia, koetan saada ainakin muutamia noista konnista oikeuden käsiin.»

Poika äänsi ja avasi silmänsä — suuret, avuttomat lapsen silmät, pikimustat ja pitkien mustien ripsien varjostamat. Hän katsoi tulta, lamppua, mattoa, peitteitä, molempia vuoteen ääressä olevia henkilöitä, ja huudahtaen soinnuttomasti hän kohottautui aivan kuin paetakseen.

»Carino!» sanoi tohtori hyväillen pojan kiharoita, »makaa vielä hetkinen.»

Ääni oli kuin hyväily, ja poika vaipui takaisin pitkäkseen. Mutta äkkiä hän nousi taas ja katseli ympäri huonetta aivan kuin hakien jotain. Hyvä rouva ymmärsi hänet heti ja otti pienen valkoisen oravan tuolilta, jossa pojan vaatteet olivat. Se oli kylmässä paleltunut aivan jäykäksi ja makasi nyt kuolleena, mutta poika tarttui siihen lujasti ja suuteli sitä intohimoisesti kyynelten vieriessä suurina pisaroina hänen poskilleen.

»Carino!» sanoi tohtori taas ja otti kuolleen oravan pois pojalta, joka hetkisen kuluttua taas makasi tyynenä ja rauhallisena.

»Italiano — si?»

»Si, Signore.»

»Mistä maakunnasta?»

»Campagna Romanasta, Signore.»

»Mistä hän sanoo olevansa, tohtori?»

»Maaseudulta Rooman ympäristöstä. Ja nyt sinä asut Maccarin luona Greek Streetillä, eikö niin?»

»Niin, herra!»

»Kuinka kauan olet ollut Englannissa? Vuodenko — kaksiko vuotta?»

»Kaksi ja puoli vuotta.»

»Entä nimesi, poikaseni?»

»Davido Leone.»

»Kaunis nimi, carino! Davido Le—o—ne», toisti tohtori silitellen kiharaa tukkaa.

»Kaunis poika myöskin. Mitä aiot tehdä hänelle, tohtori?»

»Pidän hänet täällä ainakin tämän illan, ja huomenna saamme nähdä, eikö mikään laitos ottaisi häntä huostaansa. Davido Leone! Missähän minä olen kuullut sen nimen ennen? Oliko isäsi maanviljelijä?»

»Ei minulla ole isää», sanoi poika.

»Carino! Mutta äitisi on elossa, eikö niin?»

»Ei minulla ole äitiä.»

»Caro mio! Caro mio! Ei sinun tarvitse mennä huomenna mihinkään armeliaisuuslaitokseen, poikaseni», sanoi tohtori, ja sitten peili kirkastui äkkiä, aivan kuin aurinko olisi loistanut siihen.

»Kuule isä!»

Kaksi pientä jalkaa polki yläkerran lattiaan.

»Lapsi ei ole mennyt levolle vielä. Hän ei tahdo ruveta nukkumaan, ennenkuin hän on nähnyt pojan, ja minun piti luvata, että hän saa tulla alas kohta.»

»Anna hänen tulla alas nyt», sanoi tohtori.

Poika joi juuri lihalientä, kun ovi avautui, ja aivan kuin kimmeltelevä suihku, joka hohtaa auringonpaisteessa, hyppeli sisään pieni kolmivuotias tyttönen, jolla oli tummansiniset silmät, kellertävä iho ja kiiltävä musta tukka. Hän veti laahustimena jälessään valkoista pitkää yöpukuaan, astui tuontuostakin sen etumukselle ja kantoi kainalossaan kissaa niskasta, niin että sen ruumis roikkui alhaalla ja takajalat potkivat minkä ennättivät.

Mutta astuttuaan sisään noin rohkeasti pikku neitonen äkkiä seisahtui nähdessään pojan ja piiloutuen tohtorin selän taakse alkoi heiluttaa hänen takkinsa liepeitä ja kurkistella salaa ja ääneti poikaa.

»Lapset ovat hullunkurisia olentoja», sanoi äiti. »Joku näkyy kertoneen hänelle, että hän kerran ehkä saa veljen, ja kun hoitaja sanoi äsken Susannalle: 'Tohtori on tuonut pojan mukanaan tänne nyt illalla', ei mikään ollut pienoisesta sen varmempaa kuin että tuo nyt oli se luvattu veli, ja nyt — — — Roma, sinä pikku hupakko, miksi et sano mitään poikaparalle, joka on melkein paleltunut kuoliaaksi lumessa.»

Mutta Roman etsiskelevät sormet olivat vajonneet syvälle isän taskuihin hakemaan sokerileivoksia, joita näytti kasvavan siellä. Hän löysi kaksi sokerileivosta nyt, ja se rohkaisi häntä tekemään pikku kokeen. Hän lähenteli varovasti sohvaa, yhä vielä pidellen kiinni tohtorin takin liepeistä, aivan kuin venonen, joka on kiinni ankkurissaan, ja sitten hän työnsi toisen sokerileivoksen lattialle pojan viereen. Poika hymyili ja nosti sen lattialta, ja koska tämä kai oli pienestä Eevan tyttärestä tarpeeksi suuri myöntyväisyyden osoitus pojan puolelta, hän jatkoi lähestymistään.

»Onto tuo poita?»

Poika hymyili myöntymykseksi.

»Onto tuo Roman veli?»

Pojan hymy heikkeni.

»Rakastaako poika Romaa?»

Pikku pojan katse kohosi nopeasti.

Kyyneliä kertyi pojan silmiin, kun tohtori silitellen taas tummia kiharoita sanoi:

»Sinulla on itselläsi pikku sisko kaukana Campagna Romanassa, eikö niin?»

»Ei, herra.»

»Ehkäpä veli?»

»Minulla... minulla ei ole ketään», sanoi poika, ja viimeinen sana loppui nyyhkytykseen.

»Sinun ei tarvitse mennä mihinkään armeliaisuuslaitokseen ollenkaan, Davido», sanoi tohtori hiljaa.

»Tohtori Roselli!» huudahti hänen vaimonsa, mutta tohtorin kasvoissa oli jotain, joka vaikutti häneen heti, eikä hän virkkanut sen enempää.

»Nyt on jo makuuaika, tyttöseni.»

Mutta tytöllä oli monta estelemissyytä. Sokerileivokset ja kissa ja poikaveli olivat täällä, ja paitsi sitä oli iltarukouskin vielä luettava.

»Lue se sitten, sydänkäpyseni», sanoi äiti, ja kissa kainalossa ja sokerileivos kädessä pikku tyttö laskeutui polvilleen tuleen päin, mutta vilkuili kumminkin tuontuostakin puoleksi sulkeutuneilla silmillään sohvaan päin sekä asetti avuttomat kätösensä ristiin ja alkoi:

»Isä meidän, jota olet taivaassa, pyhitetty olkoon nimesi — — — Iankaikkisesti, amen.»

Tunnin kuluttua talo Soho Squaren varrella oli aivan äänetön. Tohtorin työhuoneessa väännettiin lampun valo pieneksi, kissa haukotteli tulen ääressä, ja tohtori istui katsellen hiipuvaa hiillosta ja kuunnellen pojan tasaista hengitystä takanaan. Se hiljeni vähitellen aivan kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan, ja muuttui viattoman unen äänettömäksi hengitykseksi. Sitten kunnon tohtori nousi ja katseli pientä tyynyllä olevaa päätä.

Nuo kasvot olivat kauniit, vaikka silmät olivatkin kiinni. Ne olivat sitä tyyppiä, jonka suuret taiteilijat mielellään valitsevat esittäessään pyhimyksiään ja enkeleitään — suloiset, hennot, viisaat ja miettivät. Mistä hän oli tullut, tuo poikanen? Campagna Romanasta, kurjuuden, lian, taudin ja kuoleman pesästä.

Tohtori ajatteli omaa pikku tyttöään, jonka elämä oli ollut yhtä ainoaa pitkää lupapäivää, ja poikaa, jonka elämä oli ollut loppumatonta raatamista.

»Kukapa tietää, vaikka elämän kovissa vaihteluissa pikku Romammekin kohtalo... Mutta Jumala siitä varjelkoon!»

Poika liikahti unessaan ja naurahti unelmoivaa naurua, joka on kuin tuulen hyminä kesäisessä heinikossa, ja se katkaisi tuskallisten mietelmien jakson.

»Pikku poikaparka, hän on unohtanut kaikki huolensa.»

Ehkä hän oli taas aurinkoisessa Italiassa viinitarhojen ja appelsiinipuiden ja kukkien seassa, juosten avojaloin toisten lasten parissa hohtavan valkoisella tiellä!... Ehkä hänen äitinsä taivaassa rukoili sydämestään Pyhää Neitsyttä suojelemaan hänen isätöntä lemmikkiään, joka oli joutunut maailman jalkoihin!

»Oi lasten valitusta, lasten valitusta! Noiden pienten, avuttomien, viattomien yhteiskunnan uhrien! Koko maailman halki heidän valituksensa kohoaa taivaaseen, ja voi sitä kansaa, voi sitä hallitusta, joka ei ota sitä kuullakseen!»

Tuo ajatus oli se avain, joka avasi hänen syvimpien, pyhimpien muistojensa kammion. Ei kukaan tässä hänen uudessa vapaassa isänmaassaan, ei edes tuo pyhimys, joka oli hänen vaimonsa, ollut koskaan vielä sitä avannut. Palatsi Roomassa — hän itse nuorena, kiihkeänä, innokkaana, hehkuen rakkautta isänmaahansa ja halua uhrautua sen puolesta — isä, ylpeä, vallanhimoinen, ankara prinssi paavin hovissa — paavin turhat yritykset sovinnon aikaansaamiseksi heidän välilleen — panna — köyhyys — pimeys ja maanpako — Englanti — uusi nimi — uusi ammatti — elämä kansan keskuudessa — vapaus! Sitten avioliitto hyvän englantilaisen naisen kanssa, joka oli melkein yhtä yksin kuin hänkin, ja viimeksi aivan kuin enkelin henkäys Bethesdan lammikkoon, pikku Roman, heidän lapsensa syntyminen. — Roma, hänen sydämensä parantaja — Roma, samanniminen kuin se kaupunki, jota hänen sielunsa ihaili!

Kadulta kuuluvat äänet keskeyttivät hänen ajatustensa juoksun, ja työntäen uudinta syrjään hän katsoi ulos. Oli lakannut satamasta lunta, ja kuu paistoi. Lehdettömät puut loivat hienoja mustia varjoja valkoiseen maahan, ja vastakkaisessa kadunnurkassa palava keltainen lyhty valaisi poikajoukkoa, joka lauloi joululaulua:

Sai joukko halpojen paimenien, mi laumaansa kaitsien kulki, nyt kuulla äänen enkelien; se ilon suuren toi julki.

Tohtori Roselli veti uutimen ikkunan eteen, sammutti lampun, kosketti huulillaan nukkuvan pojan otsaa ja meni levolle.

ENSIMMÄINEN OSA.

PYHÄ ROOMAN VALTAKUNTA.

(Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.)

I.

Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.

Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin. Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.

Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät, pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.

Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli kokoontunut torille.

Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.

Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi jalkaväkijoukko.

Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.

Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota ylös portaita ja kadota kirkkoon.

Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki pappismies, joskus maalainen _monsignor_, jolla oli leveä sinipunerva nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi, harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja paksut kengät mudan likaamina.

Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja työväen paavina.

Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan- ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.

Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien ehkäisemiseksi.

Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta kurkisteli kasvoja.

Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät hehkuen vallattomasti.

Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja, jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma», taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen, taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»

Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia, amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia, sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.