Part 52

»Olkaa varuillanne, herra. Jos mies loukkaa minua, tulee hänen olla valmis kantamaan seuraukset... Minulla ei ole mitään syytä puhua pahaa tästä neidistä, koska minun samalla täytyy puhua pahaa omasta itsestäni. Mutta se, mitä te sanoitte piazzalla, oli totta sanasta sanaan, ja nyt, kun te olette tunkeutunut väliimme, on luonnollista, että sanon sen teille.»

Rossi hengitti syvään, mutta koetti hillitä itseään. Hänen kätensä olivat lujasti pusertuneet ja huulet kiinni.

»Te pyydätte minua uskomaan, että tämä neiti, jonka kanssa minä olen naimisissa, on toisen miehen vaimo. Eikö niin? Ellette voi todistaa sanojanne, ilmoitan, että minuutin perästä heitän teidät pää edellä ulos ikkunasta. Jos voitte sananne todistaa, saatte tehdä samoin minulle.»

Paroni koetti nauraa. »Tämä neiti on ainoa todistaja», sanoi hän. »Kysykää häneltä. Kuullaan, kieltääkö hän mitä olen sanonut.»

»Hän kieltää! Roma, anna anteeksi, että kysyn sinulta, mutta tuollainen panettelu, joka koskee hyvän naisen kunniaa, on syöstävä panettelijan omille silmille. Älä pelkää, rakas! Tiedäthän, että uskon sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Sano, että tuo mies valehtelee, niin uskon sen.»

Roma näki voiton katseen, jonka Rossi loi häneen ja vaipui tuolille. Nyt oli tullut se kamala hetki, jota hän oli pelännyt. Kohtalon kovan iskun tähden Rossi ei ollut saanut hänen kirjeitään vielä, ja hänen vihollisensa kertoi kertomuksen ennen häntä.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän olisi sanonut vaikka mitä tuolla hetkellä ja uskonut Jumalan antavan sen anteeksi. Mutta tässä ei auttaisi kieltokaan. Tekipä mitä tahansa, seuraukset tulivat olemaan yhtä kamalia. Jos hän kielsi paronin kertomuksen, täyttäisi Rossi uhkauksensa. Jos hän ei kieltänyt, kohtaisi paronille aiottu kosto häntä, Romaa. Hän muisti paronin uhkauksen ja vapisi.

Roma katsoi hetken avutonna Rossista paroniin ja paronista takaisin Rossiin. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Vihdoin sai hän sanotuksi:

»Davido, jos voisin kertoa sinulle kaikki...»

»Kaikki! Enhän tahdo tietää muuta kuin yhden asian, Roma.»

Rossi katsoi häneen ikäänkuin hakien. Tutkivan tuomarin silmät eivät ole kysyvämmät.

»Roma, etkö ymmärrä, armas? Tuo mies — anna anteeksi, armas — tuo mies sanoo, että ennenkuin menit naimisiin minun kanssani, sinä... sinä olit ollut hänen omansa. Sitä hän tarkoittaa, ja se on valhetta, eikö niin?»

Roma ei vastannut, ja paroni naurahti. Se kidutti Rossia, ja epäluulo, jota hän oli koettanut tukahduttaa siitä asti kun hän astui tähän taloon, palasi taas kaksinkertaisena.

»Puhu, Roma. Isäsi tähden, oman kunniasi tähden, puhu!»

»Jos minä voisin sanoa sinulle...»

»Eihän sinun tarvitse sanoa muuta kuin myöntää tai kieltää.»

»Jos olisit saanut kirjeeni Englantiin...»

»Kirjeesi! Mitä niistä nyt? Roma, tuo mies syyttää sinua petoksesta aviomiestäsi kohtaan mitä arimmassa asiassa. Sen hän ehkä tekee huonossa tarkoituksessa, toivoen erottavansa meidät, mutta hän lausuu tuon syytöksensä muka todistukseksi siitä, että kun sinä petit minut tuomarin edessä, täytit vain hänen toivomuksensa. Se on valhe, eikö niin? Sano, että se on valhe! Jumalan tähden sano!»

Roma muisti, kuinka Rossi pari minuuttia sitten oli avaamaisillaan sylinsä hänelle ja sydämen taistellessa tuskaa vastaan, joka sulki hänen suunsa, hän koetti katsoa Rossiin rakkauden katsein. »Jos voisin vain katsoa häneen», ajatteli hän ja kohotti kalpeat kasvonsa. Mutta hän ei nähnyt Rossin silmissä muuta kuin tutkivan tuomarin katseen.

»Etkö voi luottaa minuun, Davido?» sanoi hän vavisten ankarasti.

»Luottaa sinuun? Enkö ole luottanut sinuun kyllin kauan? Enkö voi vaatia, että tällaisena hetkenä puhut suoraan?»

Ääni, jolla Rossi tuon lausui, ei ollut hänen oman äänensä kaltainen, ja hänen kasvonsa olivat synkät.

»Roma, miksi sinä itket? Ethän tahtone sanoa, että tuo mies puhuu totta?»

Sitten eräs ajatus johtui Roman mieleen ja tyynnytti hetkeksi hänen tunteittensa myrskyn. »Davido», sanoi hän, »muistatko, mitä sanoin kirjeessäni ystävästäni...»

»Ystävästäsi?»

»Minä sanoin häntä ystäväkseni.»

»No niin?»

»Ystävä-raukkani olin minä itse», sanoi hän peittäen korvansa käsillään.

Oli hetken äänettömyys.

»Sinä tarkoitat, että kun kirjoitit ystävästäsi, joka oli joutunut toisen miehen uhriksi ennen naimisiinmenoaan, kirjoitit itsestäsi?»

»Niin», sanoi Roma arasti.

»Ja sanomatta minulle sanaakaan annoit minun naida sinut?»

Roma ei vastannut, mutta ajatteli: »Hänen sydämensä on tunteva sääliä. Hän on muistava mitä hän vastasi minulle käskiessään ystävää luottamaan miehensä rakkauteen. Hän tuntee hetken tuskaa... mutta hänen jalompi luontonsa on voittava... ja hän on sanova: hän rakastaa minua ja on viaton, ja jos joku isku häntä kohtaa, on se ensin kohtaava minua.»

Mutta kun Rossi puhui taas, oli hänen äänensä aivan käheä.

»Jos asia on niin, ei tässä ole muuta sanottavaa. Nainen, joka saattoi tehdä sen, voi tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään, johon en luulisi hänen pystyvän.»

Roma katsoi häneen rukoillen, mutta Rossin katse oli ankaran tuomarin, joka oli tutkinut ja tuominnut hänet.

»Davido», sanoi hän, »sinä käskit minua kertomaan kaikki ja minä tein sen, ja jos olisit saanut kirjeeni...»

»Jälestäpäin ehkä, mutta mitä hyötyä siitä oli?»

»Siksi, että rakastin sinua ja pelkäsin kadottavani sinut, en...»

Rossi nauroi hurjasti. »Rakastit!» huusi hän. »Joko sinä taas puhut minulle rakkaudesta? Ehkä vieläkin väität, että pettäessäsi minut tuomarin edessä teit sen pelastaaksesi henkeni?»

Roma ei koettanut enää puolustautua. Hän tunsi itsensä masentuneeksi ja syylliseksi tuon sortuneen miehen edessä. Rossi seisoi pöydän ääressä pehmeä hattu toisessa vapisevassa kädessä, toisessa rypistynyt vangitsemiskäsky.

»Se on siis totta! Kaikki, mitä sanomalehdet sanovat, on totta — että sinä menit naimisiin kanssani ja olit olevinasi köyhä ja muutit asumaan tähän taloon saadaksesi selville salaisuuteni ja voidaksesi ne sitten ilmaista herrallesi ja mestarillesi!»

Roma koetti vastustaa, mutta Rossin hurja nauru sai hänet vaikenemaan, kun tämä astui paronin luo, joka oli seisonut ääneti hänen takanaan.

»Siitä syystä kai te olette täällä tänä iltana? Mutta te ette odottaneet, että teitä häirittäisiin, vai mitä? Te ette luulleet tapaavanne minua. Te luulitte minun istuvan vankikopissa ja voivanne rauhassa tavata toisenne.»

»Davido, jonakin päivänä sinä kadut noita sanojasi, ja silloin on liian myöhäistä...»

»Oh, vaiti! vaiti! Sinä olet pettänyt minua alusta alkaen ja tämä», hän pusersi vangitsemiskäskyä kädessään ja heitti sen lattialle, »tämä on petoksesi todistus! Voi järkeäni! Minä tulen hulluksi!»

Roma hypähti seisomaan. »Se ei ole totta! Se ei ole totta.» Ja sitten hän kääntyi paroniin säkenöivin silmin ja huusi: »Sanokaa hänelle, että se ei ole totta. Te tiedätte sen, ja jos teillä on ihmisyyden kipinääkään, niin sanokaa se nyt.»

Paroni koetti nauraa. »Tottako?» sanoi hän. »Tietysti se on totta. Joka sana, jonka tuo mies on lausunut, on totta. Älä pyydä _minua_ valehtelemaan, niinkuin _sinä_ hänelle olet valehdellut alusta alkaen.»

Silloin Rossin hurja nauru taukosi äkkiä, ja hän syöksyi paronin luo raivoisana.

»Konna!» huusi hän. »Nyt on aikeenne onnistunut, nyt olette erottanut meidät iäksi, mutta nyt vihdoinkin ymmärrän teidät. Te olette käyttänyt hyväksenne tuon onnettoman naisen häpeää pakottaen häntä täyttämään pirulliset määräyksenne, ja kun hän on lopussa, täytyy hänen menettää sekä se mies, joka leikki hänen kanssaan, että myöskin se mies, jonka kanssa hän leikki.»

Roma näki, kuinka paroni kiehuen vihasta haki jotakin päällystakkinsa taskusta. »Mutta eihän kukaan riitele paenneen rikoksellisen kanssa», huudahti paroni. »Riittää, jos huudan poliisia... Poliisi!» huusi hän kovalla äänellä astuen askeleen eteenpäin.

Roma näki Rossin seisovan paronin ja oven välillä ja koetti varoittaa häntä, mutta ei saanut ääntä suustaan.

»Antakaa minun mennä», sanoi paroni.

»Ei vielä», sanoi Rossi ja heitti hattunsa sivupöydälle. »Teillä on eräs tehtävä ennenkuin menette. Teidän kaltaistenne miesten elämä on solvaus jokaista miestä kohtaan, jolla on äiti, tytär tai vaimo, ja ennenkuin te lähdette tästä huoneesta, täytyy teidän polvillanne rukoilla anteeksi uhriltanne naisen pyhässä nimessä.»

Roma näki paronin vetävän esiin revolverin. Hän näki Rossin syöksyvän häntä kohti ja tarttuvan kiinni kiiltävään Annunziata-ketjuun, joka riippui paronin kaulassa. Hän näki miesten taistellen siirtyvän ruokasaliin. Hän peitti korvansa käsillään, mutta hän kuuli Rossin käheän äänen, joka oli kuin hurjan pedon mörinä. Sitten kuului kova pistoolin laukaus, sitten raskas jymähdys ja sitten oli kaikki hiljaa.

Roma seisoi vielä kädet korvilla, vavisten kauhusta ja tuskin saattaen hengittää, kun askelia kuului hänen takanaan. Puolipyörryksissä hän kääntyi ympäri, näki Rossin ja huudahti helpotuksesta. Mutta Rossin silmät tuijottivat hurjasti, ja hän näytti mielipuolelta. Hetken hän seisoi Roman edessä hillittömässä raivossa, ja myrkylliset sanat tulvivat virtana hänen suustaan.

»Minä olen surmannut hänet. Kuuletko? Minä surmasin hänet! Mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein. Minä kiroan sinut sen rakkauden nimessä, jonka olet pettänyt, sydämen nimessä, jonka olet särkenyt. Minä kiroan sinut niiden toiveitten nimessä, jotka olet tuhonnut, isäsi muiston nimessä, tuon pyhimyksen ja marttyyrin nimessä!»

Ennenkuin hänen viimeiset sanansa olivat lausutut, oli Roma lakannut kuulemasta häntä. Heikosti huudahtaen hän oli vetäytynyt poispäin Rossista ja sitten kaatunut kasvoilleen. Kaikki hänen ympärillään, Rossi, hän itse, huone, pöydällä oleva lamppu ja sen varjot olivat menneet sekaisin hänen silmissään, ja vihdoin seurasi täydellinen pimeys.

IX.

Kun Roma tointui taas, ei kuulunut ääntäkään huoneistossa. Piazzakin ulkona oli aivan äänetön. Joku soitti mandoliinia etäällä, ja sen heikko ääni värisi yöilman läpi. Kaukaa kuului koiran haukuntaa, mutta muuten oli kaikki hiljaa.

Roma makasi muutamia hetkiä puoleksi tiedotonna. Hänen mielessään liikkui hämäriä muistoja, eikä hän ensin voinut selvittää niitä. Vihdoin hän muisti, mitä oli tapahtunut, ja purskahti katkeraan itkuun.

Mutta kun ensi tuska oli ohi, tunsi hän koko olemuksellaan vihaa paronia kohtaan. Rossi oli sanonut, että tuo mies oli kuollut, mutta Roma ei tuntenut mitään sääliä. Paroni ansaitsi kuoleman, ja jos Rossi oli hänet tappanut, ei se ollut mikään rikos.

Roma makasi hiljaa samalla paikalla, mihin hän oli kaatunut, kun hän kuuli jotakin liikettä viereisestä huoneesta. Sitten ääni sieltä huusi:

»Roma!»

Se oli paronin ääni murtuneena ja heikkona. Suuri kauhu valtasi Roman. Sitten hän tunsi häpeää ja vihdoin huojennusta. Paroni ei ollut kuollut. Kiitos Jumalani Oi, kiitos Jumalan!

Hän nousi ja meni ruokasaliin. Paroni oli polvillaan ja koetti nousta lepotuoliin. Hänen paidanetumuksensa oli osittain riuhtaistu hänen rinnaltaan ja Annunziatamerkki oli riistetty pois. Hänen vasemman silmänsä yläpuolella oli verinaarmu, mutta muita väkivallan merkkejä ei näkynyt. Mutta hänen silmänsä olivat tuijottavat, ja hänen kasvoillaan oli kuolon kalpeus.

»Minä kuolen, Roma.»

»Minä juoksen heti hakemaan lääkäriä», sanoi Roma.

»Ei, älä mene. En tahdo, että he löytävät minut täältä. Paitsi sitä se on tarpeetonta. Tiedän tarkkaan mitä on tapahtunut. Ritarimerkin sahalaitainen pää on vioittanut aivoja lähellä silmää. Ensimmäinen seuraus oli tiedottomuus, seuraava on oleva sisäinen verenvuoto ja sitten seuraa nukkuminen ja kuolema. Viidessä minuutissa veri on peittävä vahingoittuneen aivojen kohdan ja minä menen taas tiedottomaksi. Se on typerää, eikö niin?»

»Antakaa minun hakea pappi», sanoi Roma.

»Älä tee sitä. Sinä voit itse tehdä minulle enemmän hyvää. Anna minulle juomista.»

Roma koetti voittaa melkein vastustamattoman inhonsa tuota miestä kohtaan, joka oli tehnyt hänelle niin paljon vääryyttä, ja inhimillinen sääli kärsivää kohtaan voitti vihan. Hän toi paronille vettä ja kohotti lasin hänen vapiseville huulilleen.

»Hän sanoi, että minun pitää pyytää anteeksi sinulta, Roma. Ehkä minun pitäisi. Mutta minä en aikonut tehdä pahaa sinulle. Jumala tietää, etten aikonut. Aioin tehdä parhaan voitavani.»

»Kuinka voitte nyt?» sanoi Roma.

»Huonommin», vastasi paroni. »Paha aivovamma. Minä en elä kauan. Mutta älä pelkää. Minä en pelkää. En ole koskaan pelännyt mitään eläessäni, enkä pelkää kuolemaakaan.»

Hän hymyili surumielisesti ja lisäsi: »Kuinka hänen kunnia-arvoisuutensa olisi hämmästynyt, jos nimittäin olisin sallinut sinun kutsua tänne papin! Se ei olisi ollut kaunista. Mutta minä en ole ollut paha mies. Jokaisella on kyllin kantamista omassa taakassaan.»

Hän katsoi Roman silmiin selvin katumuksen ilmein ja sanoi: »Olisiko hyvä, jos pyytäisin sinulta anteeksi? Olisiko?»

Roma ei vastannut, ja paroni ojentautui suoraksi ja huokasi. Hänen hengityksensä kävi vaivaloiseksi, hänen ihonsa kuumaksi ja silmät suurenivat.

»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.

»Minä lähden kohta», vastasi paroni hymyillen.

Roma sai vieläkin taistella inhoansa vastaan. Paroni oli ollut kaiken hänen elämänsä onnettomuuden alkuna. Paroni oli pakottanut hänet pettämään miehensä, sitten valehdellut Rossille ja erottanut heidät iäksi. Mutta vihdoin alkoi ihmissielu elää tuossa kurjassa miehessä ja hän katsoi Romaan rukoilevin silmin, jotka eivät enää nähneet mitään.

»Oletko siellä, Roma?»

»Olen.»

»Lupaa ainakin se, ettet jätä minua.»

»En jätä teitä nyt», vastasi Roma hiljaa.

Hetken perästä paroni kohosi vaivaloisesti istumaan ja sanoi: »Ja tämä on siis loppu! Kuinka mieletöntä. He löytävät minut täältä joka tapauksessa ja siitäkös puhutaan! Parlamentti, sanomalehdet, kaikki uutisten urkkijat ja huutajat. Mitä Eurooppa sanoo? Toinen Boulanger, ehkä. Mutta minä säälin Italiaa. Ei kukaan voi sanoa, etten rakastanut maatani. Kun sen edut olivat kysymyksessä, ei mikään voinut minua estää. Ja juuri nyt, kun voiton hetki oli tullut...»

Hän koetti nauraa. Romaa kauhistutti.

»Annunziata-merkki teki sen. Hän viskasi sen minuun niin voimakkaasti. Koko elämäni olin tuota merkkiä halunnut, ja nyt se tappoi minut! Naurettavaa, eikö ole?»

Taas hän koetti nauraa.

»Tässä on kumminkin jotakin oikeutta, enkä minä valita. Paavi koetti kuvata minulle kauhean lopun, mutta hänen painajaisensa ei minua peloittanut. Meidän täytyy kaikkien kumartua koston alle — paavin niin hyvin kuin muidenkin. Mutta tällainen järjetön kuolema...»

Hän puhui vaivaloisesti ja veti etumusta. Roma avasi sen niskasta ja jotakin putosi silloin lattialle. Se oli kiiltävän musta hiuskihara, sidottu punaisella nauhalla, jommoisella lakimiehet sitovat asiakirjojaan. Paronin silmät olivat himmeät, mutta hän huomasi sen kumminkin.

»Sinun kiharasi, Roma. Sinä olit kuumetaudissa, kun tulit Roomaan, muistathan. Tohtorit leikkasivat kauniin tukkasi poikki. Tämä on siitä osa. Olen kantanut sitä siitä asti. Se on mieletöntä, eikö ole?»

Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä. Tuo kyynillinen mies, joka nauroi kaikille tunteille, oli kantanut hellintä muistoa povessaan.

»Nuorena kannoin äitini tukkaa samassa paikassa. Hän oli hyvä nainen. Aina kun hän pani minut nukkumaan, hän rukoili: 'pidä minua kädestä!'... Saanko pitää sinua kädestä, Roma?»

Roma käänsi pois päänsä, mutta ojensi hänelle toisen kätensä, ja kuoleva mies suuteli sitä.

»Mikä kaunis käsi tämä on! Luulisin tuntevani sen koko maailman käsien joukosta. Kuinka hullua! Ihmiset ovat aina pelänneet minua, Roma. Äitinikin pelkäsi minua jo lapsena ollessani. Mutta kun täytyy kuolla ilman kenenkään rakkautta... Nyt minä kai rupean hourailemaan.»

Hänen äänensä vapisi.

»Pieni näytelmäni on nyt luullakseni lopussa, ja kun esirippu on laskeutunut, on aika mennä kotiin. Kuolema on juhlallinen kotiinmeno, Roma, ja jos ne, joille olemme tehneet vääryyttä, eivät voi antaa anteeksi...»

Vihan taistelu Roman sydämessä oli lopussa. Hän muisti Rossia, ja koko hänen katkeruutensa hävisi. Samassa suhteessa kuin paroni oli häneen, oli hän itse mieheensä. He olivat molemmat anteeksi anovia, molemmat syyllisiä ja häpeissään.

»Annan anteeksi, niinkuin itsekin toivon saavani anteeksi», sanoi hän.

Paroni naurahti taas, mutta toisella tavalla. Sitten hän pyysi Romaa kohottamaan hänen päätään. Roma asetti tyynyn sen alle, mutta paroni pyysi häntä kohottamaan sitä vieläkin enemmän.

»Etkö voi nostaa minua käsivarsillesi, Roma?... Vielä ylemmäksi. Näin!... Voitko pitää minua näin?»

»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.

»Nyt ei kestä kauan enää», vastasi paroni. Hän hengitti hätäisesti.

Roma alkoi lukea niin paljon kuin hän muisti ulkoa rukouksia kuoleville, joita hän oli kuullut tätinsä kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva mies hymyili kärsivällisesti Romalle ja antoi hänen jatkaa. Roma rukoili yhä nopeammin sanoen samat sanat uudestaan, ja hän kuuli kuinka paronin hengitys kävi yhä heikommaksi ja epäsäännöllisemmäksi. Vihdoin se tuntui lakkaavan kokonaan, ja luullen, että kaikki oli lopussa, Roma teki ristinmerkin sanoen:

»Me annamme sinun huostaasi, oi Jumala, palvelijasi Gabrielin sielun, jotta hän kuollessaan maailmalta eläisi sinussa. Pyyhi Sinä suuressa armossasi Kristuksen tähden pois ne synnit, joita hän lihan heikkoudessa on tehnyt. Amen.»

Silloin kuolevan silmät avautuivat ja hän lausui surkeasti hymyillen:

»Minä kuolen sinun sylissäsi, Roma.»

Hän hengitti syvään ja lisäsi:

»Hyvästi!»

Hän oli koettanut alistaa kaikki oman tahtonsa alle ja ennen kaikkea hän oli alistanut yhden ihmisen — oman itsensä. Luonto kostaa kerran kaikille, jotka uhraavat inhimillisyyden kunnianhimolle, kantakoonpa hän tyrannin kruunua tai pyhimyksen tiaraa. Suurtakin miestä suurempi on olemassa — se, joka on liian suuri ollakseen suuri.

X.

Hetkinen kului, ehkä puolituntia, ehkä neljännestunti tai vähemmän, mutta nuoresta naisesta, joka tuuditteli vihollistaan sylissään ja luki rukouksia hänen sielunsa hyväksi, se tuntui iäisyydeltä. Kun hän oli varma, että kaikki oli lopussa, valtasi hänet suuri kauhu. Hänen oma äänensä, joka oli ainoa ääni, minkä hän oli kuullut, oli tauonnut, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Hän oli yksin kuoleman kanssa, ja kuolema ilmeni mitä hirveimmässä muodossaan. Tuntui aivan samalta kuin jos hän itse olisi tehnyt murhan ja kuin uhri olisi maannut hänen edessään. Tosin kyllä Rossi oli tuon haavan iskenyt, mutta sen hän oli tehnyt puolustaessaan omaa henkeään ja melkein kuin tapaturmaisesti. Hän, Roma, yksin oli aikonut tappaa paronin, ja hänen syyllisyydentuntonsa oli sama kuin jos hän todellakin olisi surmannut paronin.

Ruokasalissa ei ollut muuta valoa kuin mikä tuli oven kautta toisesta huoneesta, ja kamalat varjot levisivät lepotuolilla oleville kalpeille kasvoille. Kuolontuskat olivat vääntäneet nuo kasvot, ja silmät olivat auki. Roma tahtoi sulkea ne, mutta ei uskaltanut koskea niihin, ja ympärillä olevat esineet kuvastuivat niiden lasimaiseen pintaan. Koira haukkui yhä vielä etäällä, ja joukko humalaisia juhlijoita astui piazzan yli laulaen juomalaulua ja nauraen. Sitten kello ulkona alkoi lyödä. Se oli yksi nyt, ja tuo tunti näkyi hiipivän kaupungin yli askel kerrallaan.

Roman kauhu kasvoi sietämättömäksi. Hän muisti Rossin viimeiset sanat: »Minä olen surmannut hänet, mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein.» Tuntien itsensä murhaajaksi hän murhaajan tapaan valmistautui pakenemaan. Kun hän koetti muistella äskeistä päätöstään surmata paroni ja sitten itse antautua oikeuden käsiin, tuntui se hänestä niin kaukaiselta kuin hän olisi sen uneksinut tai tuntenut jossakin toisessa olotilassa.

Vavisten kiireestä kantapäähän ja tuskin pysyen pystyssä hän asetti hatun ja harson uudestaan päähänsä, puki päällystakin yllensä ja katsahtaen vielä lepotuolilla näkyviin kamaliin, tuijottaviin silmiin vetäytyi ovelle. Hän ei uskaltanut kääntyä, sillä hirveä pelko, että joku koskettaa häntä olkapäähän, oli vallannut hänet.

Ovi oli auki. Rossi oli epäilemättä jättänyt sen auki, eikä Roma ollut sitä ennen huomannut. Hän astui portaille ja kuunteli. Kaksi herraa ja neiti astuivat ylös nauraen ja puhellen. He asuivat alemmassa kerroksessa. Toinen herroista oli kaupungin soittokunnan johtaja. Hän palasi kotiin työstään Pinciolta nuottivihko kainalossa ja hansikkaat kiinnitettyinä miekan kahvaan. Roma odotti kunnes tuo iloinen seura oli mennyt sisään ja äänet tauonneet. Sitten hän lukitsi oman ovensa ja alkoi hiljaa astua alas. Koko hänen urhoollisuutensa oli mennyt, ja hän oli kuin kurja rikoksellinen.

Hän oli astunut alas jo yhdet portaat, kun eräs muisto valtasi hänet — muisto siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran astunut alas näitä portaita, Rossi ja hän melkein koskettaen toisiaan. Se tunne, että hän sen jälkeen oli tuottanut onnettomuutta samalle miehelle, oli melkein tukahduttaa hänet, mutta se myöskin kiiruhti hänen askeleitaan. Jos hän jäi tänne, kunnes joku saapuu ia rikos huomataan, mitä hän voisi sanoa, joka ei olisi syytös hänen miestään kohtaan?

Äkkiä hän kuuli muita ääniä alhaalta — sotamiesten säännöllistä astuntaa. Hän ymmärsi heti ketä ne olivat Ne olivat karabinieereja, jotka tulivat hakemaan paennutta Rossia.

Roma kääntyi nopeasti ja pakeni äänettömin askelin takaisin huoneiston ovelle, avasi sen, sulki sen hiljaa ia lukitsi sen sisäpuolelta. Se oli tehty ennenkuin hän ymmärsi mitä hän teki, ja kun hän vihdoin tointui, istui hän vieras huoneessa, ja karabinieerit soittivat sähkökelloa.

He soittivat sitä uudestaan, ja Roma seisoi keskellä lattiaa pidättäen henkeään.

»Hitto vieköön!» kuului ääni ulkoa. »Miksi ei se naisihminen avaa, vai tahtooko hän tuottaa itselleenkin ikävyyksiä? Hän on kotona varmasti, vai mitä?»

»Kyllä hän on», vastasi toinen ääni. »Ainakin Rossi ajoi tänne, se on aivan varma.»

»Missä ovenvartia on — hänellä on toinen avain?»

»Vanha hupsu on ilotulitusta katsomassa. Mutta kuuntelepas...» (ovi jymisi aivan kuin joku olisi sitä jyskyttänyt). »Ovi on lukittu sisäpuolelta.»

Kuului naurun hohotusta ja sitten ääni huusi: »Mars pojat! Murtakaa ovi!»

Hetken perästä ovi oli murrettu auki ja karabinieerit astuivat ruokasaliin. Roma odotti heidän tuloaan ääneti. Hän seisoi yhä vielä keskellä vierashuoneen lattiaa tuijottaen eteensä.

»Kaikki pyhimykset! Mitä tämä on?» huudahti ääni ja yksi karabinieereista kumartui lepotuolilla olevan ruumiin ääreen.

»Hänen ylhäisyytensä!»

»Jumala meidät pelastakoon!»

Romaa pyörrytti, eikä hän kuullut mitä seurasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä karabinieerit olivat astuneet vierashuoneeseen. Roma seisoi heidän edessään, ja he kyselivät häneltä.

»Onko parlamentinjäsen herra Rossi täällä?»

»Ei», vastasi Roma aralla äänellä.

»Mutta hän on ollut täällä?»

»Ei», sanoi Roma rohkeammin.

»Tarkoitatteko, että herra Rossi ei ole ollut täällä tänä iltana?»

»Tarkoitan», sanoi Roma kiihkeästi.

Karabinieeri-upseeri, joka oli puhunut, katsoi häneen hetken tutkivasti ja käski sitten miehiä toimittamaan etsinnän huoneissa.

»Mitä tämä on?» sanoi upseeri tarttuen laatikossa olevaan suljettuun kirjeeseen ja lukien päällekirjoituksen: »_L’on. Davido Rossi, Carceri Giudiziarie, di Milano_.»

»Se on kirje, jonka kirjoitin miehelleni ja jota en vielä ole pannut postiin», vastasi Roma.

»Mutta mitä tämä on?» huusi ääni ruokasalista. »Parlamentin jäsenelle Davido Rossille Zürichin italialaiselta siirtokunnalta.»

Roma vaipui istumaan. Se oli revolveri. Hän oli unohtanut sen.

»Hyvä on», sanoi upseeri naurahtaen niinkuin äskenkin.

Melkein pyörryksissä pelosta Roma nousi seisomaan. »Revolveri on minun», sanoi hän. »Herra Rossi jätti sen minun huostaani lähtiessään ulkomaille kuukausi sitten, eikä hän ole sen jälkeen sitä koskettanut.»

»Kuka siis ampui laukauksen, joka surmasi hänen ylhäisyytensä, signora?»

»Minä», vastasi Roma.

Vaistomaisesti mies nosti lakkiaan.