Part 51
»Kuinka hienosto on hämmästyvä kuullessaan sen! Nyt se jo epäilee jotakin. Sanoinhan sinulle uskottelevani sille, että sinä näyttelet opittua osaa, vaikka ihmiset saattavat luulla muuta. Mutta kun hienosto näkee sinun palaavan entiseen elämääsi...»
Paroni koetti nauraa hiukan.
»Sinä saat kaikki takaisin, armas. Vaunut, jalokivet, huoneiston, aivan niinkuin ne jätit. Olen pitänyt huolta kaikesta, ja minä päivänä tahansa voit saada kaiken jälleen.»
Roman sydän tykytti tuskallisesti.
»Mutta etkö istu, lapseni? Minulla on hiukan sanottavaa sinulle. Se on tärkeä uutinen. Paronitar on kuollut. Niin, hän kuoli lauantaina, raukka. Pitäisikö minun olla ulkokullattu ja itkeä? Miksi sitä tekisin? Viisitoista vuotta julma laki, jota minä en katolisessa maassa uskaltanut rikkoa hakemalla eroa, on kahlehtinut minut elävään ruumiiseen. Täytyykö minun olla surevinani nyt, kun taakka on pudonnut?... Roma, istu, armas, älä seiso noin tuossa... Roma, minä olen vapaa, ja me voimme mennä naimisiin. Vihdoinkin sinä voit tulla vaimokseni, kuten aina olemme aikoneet.»
»Nyt!» ajatteli Roma ja kumartui hiukan eteenpäin.
»Ah, älä pelkää mitään. Minä en pelkää, eikä sinunkaan tarvitse pelätä. Huhu on yhdistänyt meidän nimemme jo. Mutta entä sitten? Minä en välitä siitäkään, että sinun nimesi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Ei kukaan ole solvaiseva sinua enää, kaikesta entisyydestä huolimatta. Minne minä menen, sinne pitää sinunkin mennä. Elleivät he tule toimeen ilman minua, eivät he saa tulla toimeen myöskään ilman sinua, ja huolimatta kaikesta on sinut vastaanotettava kaikkialla.»
»Joko olette sanonut kaikki sanottavanne?» kysyi Roma.
»En kaikkea. On asia, jonka tahdoin kertoa sinulle ennen sanomalehtiä. Kuningas on nimittänyt minut diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi. Se merkitsee sitä, että sinua tullaan palvelemaan enemmän kuin itse kuningatarta. Mikä kosto! Samat naiset, jotka ovat kääntäneet selkänsä sinulle, tulevat nyt kumartamaan sinulle. Sinä murskaat kaikki muurit. Sinä tulet...»
»Odottakaa!» sanoi Roma.
Paroni oli lähestynyt häntä, ja Roma kohotti kätensä.
»Te uskotte, että alistun tuollaiseen valheeseen?»
»Mihin valheeseen, lapseni?»
»Uskotteko, että syytin Davido Rossia kukistaakseni hänet? Totta on, että syytin häntä — minä onneton nainen — mutta te tiedätte vallan hyvin, miksi sen tein. Minut pakotettiin siihen. _Te_ pakotitte minut.»
Kuullessaan oman äänensä Roma tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
»Ja nyt te pyydätte minua uskottelemaan, että kaikki tehtiin huonossa tarkoituksessa, ja tarjoatte minulle palkan rikoksesta.»
Hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä oli käheä vihasta.
»Luuletteko, että minä olen murhaaja, jolle voitte tarjota veren hinnan? Ettekö häpeä? Te tulitte tänne pyytämään, että menisin naimisiin teidän kanssanne, vaikka tiedätte, että olen jo naimisissa — ja päällepäätteeksi tulitte tänne, mieheni huoneisiin.»
Hänen loistavat silmänsä tulvivat kyyneleitä, eikä hän voinut hallita ääntään.
»Hän on mieheni, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa.»
Paroni silitti viiksiään ja sanoi hellästi:
»Lapseni, jos pyysin sinua suostumaan siihen otaksumaan, että teit kaikki erityisestä syystä, koetin sillä säästää sinulta tuskaa. Luulin sen sinulle helpommaksi asian ollessa tällä lailla. Tahdoin mennä takaisin alkuperäiseen tarkoitukseesi ja unohtaa kaiken välillä olevan.»
Roma nojautui piironkiin.
»Pyysin sinua palaamaan omaan, entiseen itseesi, armas. Omaan voimakkaaseen itseesi — jotta olisit taas nainen, joka rakastaa elämää joka veripisarallaan — ilman sentimentaalisuutta, ilman heikkoutta — Italian valtiatar!»
Hänen äänensä kävi pehmeämmäksi, ja hän lisäsi hiljaa: »Jos minua on niin paljon moitittava siitä, mitä on tapahtunut, on syynä siihen ehkä se, että sinä ensin olit väärässä. Alussa oli minun vikani se, että suostuin esitykseesi. _Valtiomies_ erehtyi, ja _mies_ sai siitä kärsiä sitten. Luuletko olleen helppoa kestää tuota tunnetta, että minun ollessani sidottuna ja vanhentuessani nuorempi mies vei sinut minulta pois? Sinä et tiedä mitään mustasukkaisuudesta, lapsi — kuinka voisitkaan tietää? — Mutta sen tuskat ovat helvetin tuskia.»
Paroni koetti vielä kerran lähestyä Romaa.
»Rakas, ole oma itsesi taas! Unohda tuo hetken rakkaus ja kohoa uudestaan entiseen voimaasi ja viisauteesi. Minä unohdan kaikki... enkä kysy mitä on tapahtunut. Olen valmis pyyhkimään kaikki pois, aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja nyt olen vapaa ja valmis täyttämään entiset lupaukseni.»
Huolimatta hänen hellistä sanoistaan ja pehmeästä äänestään Roma katsoi häneen sellaisin inhon tuntein, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut ketään ihmisolentoa kohtaan.
»Älä vaivaa itseäsi ajattelemalla avioliittoasi, lapseni. Minä vakuutan sinulle, että se ei ole mikään avioliitto ollenkaan. Valtakunnan laki ei tunnusta sitä, ja kirkko voi minä hetkenä tahansa kieltää sen, sillä se ei ole ollut sakramentti, koska sinä et ole kastettu etkä siis kirkon opin mukaan kristitty.»
Hän astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:
»Mutta jos olet kadottanut yhden miehen, odottaa sinua toinen — hellempi, uskollisempi, — mies, joka voi antaa sinulle kaiken, semmoisen miehen sijaan, joka ei voinut antaa sinulle mitään... Ja nyt tuo toinen mies on ikipäiviksi poistunut elämästäsi. Tapahtuipa mitä tahansa, sinä ja hän ette koskaan enää voi yhtyä. Mutta minä olen tässä vielä... Älä vastaa ajattelematta, Roma. Ajattele, mitä minä tarjoudun tekemään. Eikö se ole mitään, että olen valmis vastaanottamaan kaikki ne solvaukset, joita maailma varmaan on syytävä minua kohti siksi, että nain ankarimmin arvostellun naisen Roomassa?»
Roma oli tukehtua vihasta ja häpeästä.
»Näet että rukoilen sinua, Roma — minä, joka en koskaan ole rukoillut mitään keneltäkään ihmiseltä. En lapsenakaan tahtonut rukoilla mitään, en edes omalta äidiltäni. Sen jälkeen olen toimittanut jotakin elämässä — olen antanut kansalleni aseman kansakuntien joukossa, maailman silmät näkevät minut sen edustajana — ja kumminkin — kumminkin — polvistun sinun edessäsi.»
Äkillisen tunteen vallassa hän vaipui polvilleen ja koetti tarttua Roman hameeseen. Roma vetäytyi pois, aivan kuin paronin kosketus olisi liannut häntä.
»Nouskaa ylös», huusi hän jyrkästi. »Olen voinut tehdä väärin, mutta huono nainen en ole. Kyllä ymmärrän sanomattannekin, mitä uhrauksia teidän pitäisi tehdä naidaksenne minut, mutta en ikinä rupeaisi vaimoksenne, vaikka tarjoaisitte minulle kuningattaren kruunun.»
Paroni nousi ylös ja koetti nauraa.
»Kuten tahdot. En tietysti voi selittää sanojasi muuta kuin yhdellä tavalla. Luulin, että rakkauteni voisi hävittää sinun katkeruutesi... Mutta jos...» (hän alkoi kiihtyä) »jos et väiltäkään menneisyydestä, ajattelet ehkä hiukan tulevaisuutta.»
Roma katsoi häneen uuden pelon valtaamana.
»Tietysti minä en enää aio alentaa itseäni kosimaan naista, joka ylenkatsoo minua. On kylliksi, jos rankaisen sitä miestä, joka on syynä siihen, että nainen, jolla olisi paljon syytä kunnioittaa minua, ei enää minua kunnioita.
»Tarkoitatte, että koetatte saada kuninkaan rikkomaan lupauksensa?»
»Minun ei tarvitse koettaa vaikuttaa kuninkaaseen, koska hän on nimittänyt minut diktaattoriksi.»
»Siis kuninkaan seuraaja ei välitä kuninkaan lupauksesta, joka koski herra Rossin saamaa anteeksiantoa?»
»Jos lähden tästä huoneesta saamatta parempaa vastausta... niin en välitä siitä lupauksesta.»
Roma veti takaa esiin revolverin, jota hän oli pitänyt kädessään.
»Te ette koskaan lähde tästä huoneesta», sanoi hän.
Paroni seisoi aivan liikkumatta, ja syntyi kuolon hiljaisuus.
Sitten kuului pyörien ratinaa piazzalla ja heti sen jälkeen nopeita askeleita portailta.
Roma kuuli ne. Hän vapisi kovasti ja hänen sydämensä tuntui särkevän hänen rintansa.
Hetken perästä kuului koputus ovelle. Sitten toinen ja sitten vielä toinen. Se oli käskevä, kiihkeä koputus!
Roma, joka oli unohtanut paronin, seisoi kuin naulattuna paikallaan. Paroni oli ymmärtänyt kaiken. Hänkin seisoi muuttuneena.
Sitten kuului värähtelevä ääni: »Roma!»
Roma huudahti heikosti ja pudotti revolverin hervottomasta kädestään. Paroni sieppasi sen nopeasti. Hän tointui ensin.
»Hiljaa», kuiskasi hän. »Päästä hänet sisään. Minä menen tuohon huoneeseen. En tahdo tehdä pahaa teille, mutta jos hän seuraa minua — jos ilmoitat hänelle läsnäoloni — muista, mitä olen sanonut. Minun rankaisemistapani on oleva nopea ja varma.»
Paroni astui makuuhuoneeseen. Sitten kuului taas tunteellinen ääni: »Roma! Roma!»
Roma hoiperteli ovelle ja avasi sen.
VII.
Paetessaan asemalta vaunuissa Via Nazionalea jä Corso Vittorio Emanuelea pitkin Rossi oli sähkövalossa nähnyt seppeleiden, kunniaporttien, lippujen, koristusten, kukkasien jäännökset. Kaikki tuo oli salaman tavoin kulkenut hänen silmiensä ohi ja kumminkin se oli syventänyt sitä katkeruutta, jota hän tunsi ajatellessaan Romaa, jonka kasvoihin hän nyt aikoi viskata petoksen syytteen.
Mutta kun hän saapui omaan asuntoonsa ja Roma avasi oven hänelle ja hän näki vaimonsa niin sairaan ja kalpean näköisenä, nuo kauniit silmät niin suurina, lempeinä ja kainoina, kasvot sekä ääni ilmaisten syvää surua, silloin hänen vihansa alkoi lauhtua, ja hänen teki mieli puristaa Roma syliinsä kaikesta huolimatta.
Roma tiesi avaavansa oven Rossille, olkoonpa syy hänen tänne tuloonsa mikä tahansa, ja kun hän näki Rossin, huudahti hän heikosti ja yritti juosta häntä vastaan, mutta seisahtui pelokkaasti. Hetken ilo ja onni oli heti hävinnyt. Roma näki Rossin kuluneet kasvot tuskan ja nöyryytyksen vääntäminä, ja silloin hänen ojentuneet kätensä kohosivat hänen päänsä yli, aivan kuin iskun estämiseksi. Rossi näki harsonkin alta, mikä pelko oli vallannut Roman tämän nähdessä hänet, ja siitä hän tiesi, mikä ääretön kuilu nyt oli heidän välillään. Mutta se vain lisäsi hänen syvää sääliään Romaa kohtaan. Rossi ei voinut katsoa Romaa tuntematta rakkautta ja tietämättä, että hän aina tulisi rakastamaan Romaa, tapahtuipa mitä tahansa.
Kyyneleet nousivat Rossin silmiin. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Vihdoin hän pisti kätensä poveensa, hapuili jotakin rinnaltaan niin että hänen kravattinsa irtautui solmustaan, ja veti vihdoin esiin sisätaskustaan rypistyneen paperin.
»Katso», sanoi hän vaivaloisesti.
Roma näki heti, mikä paperi se oli, eikä uskaltanut katsoa siihen toista kertaa. Se oli vangitsemiskäsky. Hän vaipui tuoliin pää kumarassa ja nöyrän näköisenä aivan kuin koettaen paeta näkyvistä.
»Sano, ettet tiedä mitään siitä, Roma», sanoi Rossi.
Roma peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja oli vaiti.
»Sano, Roma. Älä peitä kasvojasi.»
Roma oli odottanut, että Rossi olisi täynnä raivoa, mutta hänen äänensä oli murtua. Roma kohotti päätään ja koetti katsoa häneen. Rossin suuret silmät katsoivat häneen semmoisin ilmein, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Roma yritti puhua, mutta ei voinut. Hänen huulensa värisivät ja hän peitti uudelleen kasvonsa voimatta sanoa sanaakaan.
Rossi tiesi, että Roma oli syypää, mutta hän koetti vieläkin vakuuttaa itselleen, että Roma oli viaton, ja puolustaa häntä jollakin lailla. Se oli säälittävää, toivotonta taistelua.
»Sanomalehdet sanovat, että vangitsemiskäsky laadittiin sinun ilmiantosi nojalla, Roma — että sinä syytit minua. Se ei voi olla totta. Sano, ettei se ole.»
Roma ei puhunut.
»Katso tuota nimeä — Davido Leone. Tuota nimeä ei ole voitu kirjoittaa muuta kuin minun verelläni. Jumalan tähden, Roma, sano, että sinä et ole sitä kirjoittanut.»
Roma ei vastannut vieläkään.
»Minä kerroin sinulle kaiken itsestäni, Roma. Se tapahtui tässä samassa huoneessa, muistathan, kun ensimmäisen kerran tulit tänne. Sinä kysyit, enkö pelkää kertoa sitä sinulle, ja minä sanoin, etten pelkää. Sinä et ole voinut pettää oman isäsi poikaa. Se ei ole luonnollista. Olenhan oikeassa, Roma, olenhan?»
Roma alkoi itkeä.
»Minä luulin, että maailmassa on vain yksi henkilö, joka tunsi Davido Leonen. Mutta ehkä täällä on joku toinenkin, Roma? Auta minua muistamaan.»
Roma tahtoi nostaa katseensa, mutta ei voinut liikutukseltaan.
»Tai ehkä joku kirjeistäni on avattu. Sinua ei voi siitä moittia, Roma. Niinkö oli? Sano minulle. Älä pelkää minua, armas.»
Roma ei olisi voinut nyt katsoa Rossia silmiin, vaikka hän olisi kuollut siihen paikkaan. Huolimatta noista toivehikkaista sanoista Roma tiesi, että hänen kasvonsa kuvastivat ääretöntä epätoivoa.
»Kirjoitin tuon nimen erääseen kirjeeseen, muistan sen nyt. Silloin, kun kerroin sinulle kaikki — että välillämme oli varjo, kuolon varjo, enkä uskaltanut panna alttiiksi sinun henkeäsi, joka oli tuhat kertaa kalliimpi minulle kuin omani. On mahdotonta, että sinä olisit ilmaissut sieluni pyhimmän salaisuuden. Sano minulle, että se on mahdotonta.»
Rossi tarttui hellästi Roman käteen koettaen vetää sen pois hänen kasvoiltaan.
»Katso sormusta sormessasi, armas. Ja katso tätä minun sormessani. Sinä olet vaimoni, Roma, ja eihän vaimo voi pettää miestään.»
Roma itki nyt ääneen. Rossin ääni oli murtua joka sanalla.
»Sinä lupasit olla uskollinen minulle koko elämäsi ajan, vaikka olisit missä tahansa ja tapahtuipa meille mitä tahansa... Me menimme naimisiin Jumalan edessä, ja jotka Jumala on yhteen liittänyt, heitä ei ihmisten pidä erottaman. Me emme voi erota toisistamme, armas. Se on mahdotonta... Siitä syystä _tämä_ on mahdotonta... Sano, että se on mahdotonta, Roma.»
Rossi päästi irti Roman käden, ja se putosi kuin kuollut esine hänen sivulleen. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän taas koetti keksiä puolustusta Romalle.
»Sanomalehdet sanovat, että naimisemme oli osa sinun ohjelmastasi — että sinä leikittelit minulla ja kiihoitit minua eteenpäin. Mutta sitä minun ystäväni ovat sanoneet koko ajan. Minä loukkasin useita heistä ja muutamat olen kadottanut iäksi, kun en tahtonut uskoa, mitä he sanoivat. En tahdo uskoa sitä nytkään — ellet itse sano minulle, että se on totta.»
Roma tuskin saattoi hengittää, hänen sydämensä tykytti niin kovasti.
»Se ei ole totta. Se ei voi olla totta. Sinä olet kärsinyt niin paljon minun tähteni. Ja sinä olet täällä — minun kodissani — sinulla on minun nimeni — sinä nukut minun vuoteessani.»
Roma tunsi, ettei hän voinut kestää tätä paljoa kauemmin.
»Tiedänhän, ettei se ole totta, mutta minun täytyy kuulla se sinun omilta huuliltasi. Yksi ainoa sana vain! Ei muuta kuin yksi. Miksi et puhu, rakas? Sano, ettet sinä syyttänyt minua. Sano, ettet tiedä mitään tästä vangitsemiskäskystä. Sano... sano, että... sano jotakin ... jotakin. Etkö näe, että uskon sinua, Roma?»
Roman liikutus kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut hillitä itseään enää, vaan ottaen pois kädet silmiltään hän ponnisti voimansa ja sanoi:
»Sääli minua. En voi puhua. En voi ajatella.»
Rossi katsoi häneen aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa läpi. Roma koetti taas puhua.
»Tiedän kyllä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta jos voisin selittää...»
»Selittää! Mitä tässä on selittämistä? Syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Jos tietäisit, mitä on tapahtunut ja mikä minut sai siihen...»
»Syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Kirjoitin sinulle kirjeitä, joita et saanut...»
»Mutta syytitkö minua tuomarin edessä?»
»Syytin.»
Rossin kalpeat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. »Se on siis totta», sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. »On totta mitä he sanovat — että sinä tulit luokseni pettääksesi minut ja saattaaksesi minut perikatoon.»
Roman pää vaipui alas, eikä hän koettanut puolustautua. Rossi kohotti toisen käden silmilleen, ja hetken perästä hänen käytöksensä tuli entiselleen.
»Se ei voi olla syynä siihen, että syytit ja ilmiannoit minut, Roma, eikä se ole semmoista, mitä on mahdoton antaa anteeksi. Minä olin tehnyt väärin sinua kohtaan. Olin sanonut, että sinä et ollut hyvä nainen, ja minä olin väärässä — hirveästi, häpeällisesti väärässä. Oli luonnollista, että ensimmäinen ajatuksesi oli puolustautuminen. Mutta kun sain selville, että se, mitä olin sanonut, oli väärää, tein voitavani sen parantamiseksi. Siitä syystä et voinut jatkaa aiettasi, olkoonpa se ollut mikä tahansa.»
»Ei, ei, ei.»
»On valhe, että siitä alkaen olet toiminut paronin asioissa?»
»On, on, on.»
»Se mies petti isäsi ja koetti pettää sinutkin ja sinä vihaat häntä yhtä paljon kuin minäkin?»
»Koko sydämestäni vihaan häntä.»
»Miksi siis... miksi annoit minut hänen käsiinsä?»
»Siksi... siksi että...»
Heikko ääni kuului makuuhuoneesta. Roma kuuli sen, mutta Rossi ei tuskallisten tunteittensa raivossa kuullut mitään.
»Ehkä hän kiusasi sinua? Tiesin aina, että hän tulisi niin tekemään. Sinä olit köyhä ja hän käytti sitä hyväkseen. Niinkö hän teki, Roma?»
»Voi, jos voisin puolustaa itseäni...»
»Tai ehkä hän lupasi sinulle jotakin. Hän oli hyvä sinulle, kun minä olin jättänyt sinut yksin ja ilman ystäviä. Voisin melkein antaa hänelle anteeksi, jos... Lupasiko hän sinulle jotakin, Roma?»
»Lupasi.»
»Ah!»
»Hän lupasi pelastaa sinun henkesi.»
»Minun henkeni! Ja sinä petit minut siitä syystä, että hän lupasi pelastaa henkeni! Etkö tiennyt, että olisin mieluummin moneen kertaan antanut henkeni kuin nähnyt työni menevän pirstaleiksi? Sinä _tiesit_ sen!»
Hänen äänensä oli kohonnut raivon huudoksi.
»Ennenkuin suostuin avioliittoomme, selitin kaikki sinulle. Sanoin sinulle, että elämäni ja vapauteni on joka hetki vaarassa. Mutta sinä et pelännyt. Sinä olit niitä naisia, joiden mielestä vaimon tulee jakaa miehensä elämäntyö, jos hän voi, ja ellei hän voi sitä tehdä, tulee hänen astua syrjään eikä olla esteenä miehelleen.»
Roma ei vastannut, vaan istui tuijottaen eteensä silmät täynnä kyyneliä, kun Rossin ääni muuttui ivalliseksi.
»Kun erosimme kirkon ovella, piti sinun olla niin uljas. Tapahtuipa mitä tahansa minulle, sinä et pettäisi, sinä olit valmis kaikkeen. Sinä olit valmis jakamaan maanpakoni, vankilani ja vaikkapa kuolemanikin ja viimeiseen saakka sinun tuli pysyä lujana ja uskollisena. Ja nyt, siitä syystä, että vihollinen lupaa säästää minua... _säästää_ minua, oi Jumalani!... Oi, oi, oi!»
»Davido», sanoi Roma ja lausuessaan tuon nimen hän puhkesi nyyhkytyksiin, »en voi pyytää sinua antamaan anteeksi...»
»Antamaan anteeksi!» huudahti Rossi, »pyydä anteeksi niiltä köyhiltä — niiltä köyhiltä, joiden kohtaloa koetin keventää — niiltä naisraukoilta ja lapsiraukoilta, joitten täytyy tässä ylellisyyden ja turmeluksen keskellä nähdä nälkää ja kurjuutta.»
Roma katsoi yhä vielä hänen kärsiviin kasvoihinsa koettamatta pidättää kyyneliään.
»Minä olisin uskaltanut henkeni sinun suojaasi, Roma. Kaikki muut väijyivät ja vainosivat minua, mutta Giuseppe Rosellin tyttäreen luotin koko sielullani.»
Roma katsoi häneen säihkyvin silmin. Davido Rossin kasvoissa ei näkynyt enää vihaa, vaan masentavaa surua. Hänen ihanteensa oli särkynyt, hänen uskonsa oli kuollut.
»Minä kuvittelin jos jonkinlaista kotiintuloa, Roma, mutta en koskaan tätä. Kun kuulin sinun kärsimyksistäsi, odotin sitä päivää, jolloin saisin kostaa niille, jotka olivat sinua loukanneet. Ja nyt...»
Rossin silmät tulivat täyteen kyyneliä ja hänen äänensä sortui.
»Davido, sinä et voi antaa minulle anteeksi, sen tiedän aivan hyvin. Enkä minä tahdo puolustautua enkä syyttää ketään muuta» (hän katsoi hermostuneesti makuuhuonetta kohti ja korotti sitten ääntään) »olkoonpa hän kuka tahansa ja kuinka kurjasti hän lieneekään kohdellut minua, mutta jos voisin puhua — jollei suuni olisi suljettu — jos uskaltaisin selittää...»
Ja taas kuului heikko ääni viereisestä huoneesta.
»Tiesin, mitä sanoisit, rakas, — tiesin, että olisit antanut elämäsi moneen kertaan ennemmin kuin olisit pelastanut sen kadottamalla kaiken, minkä hyväksi olit tehnyt työtä ja minkä toivoit toteutuvan. Ja ehkä minun olisi pitänyt tehdä tuo suuri uhraus alistumatta koettelemuksissa. Mutta minä en ole mikään sankaritar, Davido, enkä voinut kohota niin korkealle kuin sinä. Minä olen vain heikko vaimoraukka, joka rakastaa sinua, ja kun sanoin, että kuolemakin on löytävä minut uskollisena, ajattelin omaa kuolemaani, en sinun, enkä minä voinut nähdä sinun kuolevan.»
Davido Rossi olisi tahtonut itkeä, hän olisi tahtonut nyyhkyttää kuin lapsi.
»Ei ole sinun syysi, jos rakkautesi minuun nyt on kuollut. Minäkin toivoin kuolevani ennenkuin tulit tänne.
»Luulen, että sieluni jo onkin kuollut ja tässä minä lasken sen sinun jalkaisi juureen. En voi toivoa anteeksiantoa, mutta jos sinun sydämesi _voisi_ antaa minulle anteeksi...»
Rossi tunsi sieluunsa tulvivan rakkautta ja anteeksiantoa.
»Mutta minä tiedän, että se on mahdotonta...»
»Ei mikään ole mahdotonta, Roma. Me olemme kaikki lapsia Jumalan kädessä, erehtyviä, pieniä lapsia, ja jos Hänen rakkautensa valo, joka valaisee elämän kirjan, voisi valaista vielä kahden onnettoman tien...»
Roman sydän sykki, ja hän nousi ylös loistavin silmin.
»Roma, minä myönnän, että päästyäni pakoon poliisin käsistä tulin tänne kostaakseni. He ajavat minua takaa ja saavat epäilemättä minut kiinni. Mutta jos sinä vakuutat minulle, että ainoastaan rakkautesi sai sinut syyttämään minua — rakkautesi eikä mikään muu — niin vaikka olen petetty ja sortunut ja vaikka minut ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan — niin...»
»Sen vakuutan! Minä vakuutan!»
»Vanno se, Roma.»
»Minä vannon...»
»Tuo nainen valehtelee», sanoi ääni heidän takanaan.
Paroni seisoi makuuhuoneen ovella.
VIII.
Paroni oli mennyt makuuhuoneeseen yksinomaan paetakseen semmoisen miehen näkyvistä, joka oli karannut vanki ja siis melkein samassa tilassa kuin mielipuoli, jonka mielipuolisuus tietysti kiihtyisi paronin läsnäolosta. Huomatessaan, että Rossi oli tyyni, jopa jalomielinenkin vaaran hetkenä, paroni häpesi piilopaikkaansa ja aikoi astua ulos. Huolimatta ylpeydestään hänen oli pakko kuulla heidän keskustelunsa, ja häntä nöyryytti petetyn miehen ylevyys. Roman kiihkeä vakuutus, että hän vihasi paronia, koski häneen hyvin kipeästi, ja vielä kipeämmin hän tunsi oman alemmuutensa, kun Roma syvästi vakuutti rakkauttaan Rossiin.
Annunziatan ritari! Kuninkaan serkku! Pääministeri! Diktaattori! Tuo kaikki oli merkinnyt jotakin tunti sitten. Mutta mitä se oli nyt? Ei mitään tuon naisen silmissä verrattuna pienimpäänkin pyyntöön sen mitättömän miehen huulilta, jota hän, paroni, oli ylenkatsonut.
Tuska oli sietämätön. Ensi kerran paronin elämässä hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin selvät ja terävät, menivät sekaisin. Seisoen liikkumatta oven takana, kun Roman rukous ja Rossin anteeksianto kaikui hänen korvissaan, hän tunsi oman huonoutensa selvemmin kuin koskaan ennen. Tuo kiihoitti hänessä tulisen vihan. Nöyryytys oli liian suuri. Roma oli menetetty. Hän luuli tulevansa hulluksi.
Hän katsoi revolveria, jonka hän oli siepannut, kun Roma pudotti sen. Hän tutki sitä ja sai selville, että se oli ladattu, veti hanan, työnsi revolverin päällystakkinsa oikeaan taskuun ja avasi oven.
Rossi ja Roma eivät ensin nähneet häntä. Roman loistavat silmät, joissa kyyneleet kiilsivät, katsoivat hellästi Rossiin. Kun paroni kuuli hänen äänensä soinnun, kävi hänen mustasukkaisuutensa raivokkaammaksi kuin koskaan.
Hetken äänettömyyden jälkeen Rossi alkoi puhua. »Roma», sanoi hän, »mitä tuo herra tekee täällä?»
Paroni nauroi ja koetti selvittää ajatuksia, jotka kiehuivat hänen aivoissaan.
»Eikö olisi järkevämpää kysyä, mitä te teette täällä? Minun ymmärtääkseni tämä on tämän neidin huoneisto. Tämä neiti kuuluu minulle, ja kun hän syytti teitä tuomarin edessä, tapahtui se minun toivostani ja pyynnöstäni.»
Hän ei seisahtunut, vaan jatkoi uudistaen entiset sanansa ajatusten hyöriessä sekaisin hänen päässään.
»Tämä neiti on minun. Hän on ollut minun alusta alkaen, ja jos hän on teille sanonut, että teidän puheenne piazzalla ei ollut totta, on hän valehdellut. Luonnon ja järjen lain nojalla minä olen tämän vaimon mies, ja jos joku toinen mies tunkeutuu meidän väliimme, ei tuo toinen mies voi olla muuta kuin hänen rakastajansa.»
Rossi astui askeleen eteenpäin, mutta Roma kiiruhti väliin. Paroni tarttui lujasti taskussa olevaan revolveriin ja sanoi: