Part 50

Tästä lähtien Roman tunteet muuttuivat. Hänen masentava tuskansa Davido Rossin nöyryytyksen tähden, kun tämä oli sortunut ja vankilassa, vaihtui kiihkeään katkeruuteen paronia kohtaan, joka menestyen, säteilevänä ja voittoisana kulki kulkuaan. Roma ajatteli menneiden kuukausien tapahtumia oikeassa valossa ja näki, että paroni oli vastuunalainen kaikesta. Paroni oli peloittanut häntä. Paronin peloitus oli vaikuttanut Roman mieleen ja saanut hänet tunnustamaan. Tunnustus oli vienyt hänet paavin luo ja paavi oli rakkaudessa ja onnettomassa uskossa saanut hänet syyttämään miestään. Siinä oli sarja tuhoisia tapahtumia, joita kohtalon paha hengetär vielä oli lisännyt, mutta kaiken alkuna oli paroni ja hän oli syynä onnettomuuteen.

Roma vihasi tuota miestä. Kun hän ajatteli paronin suhdetta hänen isäänsä, kuohui hänessä katkeruus. Kun hän ajatteli paronin suhdetta häneen itseensä, vapisi hän inhosta. Muistaessaan paronin suhdetta Davido Rossiin hän oli tukehtua raivosta.

Soittokuntia kulki kadulla. Juhla oli alkanut jo ennen aamiaista. Päivällisaikaan juopuneet miehet piazzalla syleilivät toisiaan huutaen: »Kauan eläköön kuningas!» ja sitten: »Kauan eläköön paroni Bonelli!» Julkiset keittiöt olivat täynnä, viinipuodeissa oli ahdinko, Banco di Lotto teki hyviä kauppoja, ja joukko pelaajia istui pöytien ääressä katukäytävällä korttia pelaamassa puukot iskettyinä alta kiinni pöytään, jotta ne olisivat nopeasti saatavissa, jos tarvitaan.

Illempänä koetettiin saada toimeen jonkinmoinen karnevaali. Tusinan verta kuljeksijoita likaisissa vuokratuissa puvuissa, miehillä ruskeat esiliinat, naisilla siniset naamarit, Pulcinella-huippulakit päässä, valkoinen pumpulipusero yllä ja paperilyhtyjä käsissä, muutamilla kukkia ja vasullinen konfetteja, kulki meluten piazzan poikki kulkusilla varustetuissa kärryissä huutaen _Ecco il moccolo_, taikka _Senza moccolo-o-o!_

Se oli raakaa iloa, mutta paremmassa osassa kaupunkia huviteltiin komeammasti. Siellä oli kunniaportteja, lippuja ja kirjoitettuja tunnuslauseita, sotilaskulkueita, ja siellä kaikui eläköön-huutoja kuninkaalle ja ministerille.

Roman inho muuttui ylenkatseeksi. Miksi tuo kansa iloitsi? Ei ollut todellakaan syytä iloon. Miksi huudettiin ja laulettiin? Se oli kaikki keinotekoista iloa, kaikki oli valhetta. Aivan kuin näyssä Roma saattoi nähdä paronin tuon oman luomansa näyttämön keskellä. Hän istui vaunuissa kuninkaan ja kuningattaren kanssa hymyillen jäistä hymyään, kohottaen hattuaan ja kumartaen, kansan ulvoessa molemmilla puolilla. Ja sillä aikaa Davido Rossi virui Milanon vankilassa, kuolemaakin kovemman kohtalon alaisena, sortuneena, lyötynä ja sydän murtuneena.

Vanha Francesca toi aamulehden. Se oli _Koitto_, eikä se sisältänyt mitään muuta kuin kertomuksia paronista. Paronin vaimo oli kuollut lauantaina — siitä pari riviä. Kuningas oli antanut paronille Annunziata-ritarimerkin — sitten seurasi puoli palstaa tuosta kuninkaallisen perheen uudesta serkusta. Kvirinaalissa oli päivälliset ja tanssiaiset sinä iltana, ja silloin luultavasti pääministeri nimitettäisiin diktaattoriksi.

Roma saattoi nähdä paronin kuninkaan pöydässä puhelevan iloisesti, ajattelematta Roman kärsimyksiä. Siitä ei ollut vuottakaan, kun Roma oli istunut hänen vieressään. Kun hän nyt muisteli tuota yötä, vapisi hän kauhusta, ja hämärä kostonhimo heräsi hänen sielussaan. Mutta kaikessa hänen kurjuudessaan loisti eräs valonsäde: vaikka hän oli pettänyt Rossin, oli hän samalla pelastanut hänen elämänsä.

Toisessa _Koiton_ palstassa kerrottiin paronin luona tapahtuneesta haastattelusta. Sanomalehtimies oli vaatinut, että sellaisia henkilöitä, jotka vehkeilevät kuningasta vastaan ja saattavat yleisen rauhan vaaranalaiseksi, on rangaistava peloittavan ankarasti. Paroni oli peitetyin sanoin vastannut, että kuninkaan luontainen hyvyys saattoi hänet antamaan anteeksi sellaisille henkilöille, jos heidän rikoksensa ovat vanhoja tai jos uudet rikokset on saatu ajoissa estetyksi, mutta yleisön asia on ilmaista mielensä siitä, onko oikein valtaistuinta kohtaan, että sellaista lempeyttä käytetään.

Kun Roma luki tuon, välähti valo hänen silmiensä edessä, ja samassa hän ymmärsi, mitä hänen tuli tehdä. Paroni aikoi houkutella kuninkaan rikkomaan lupauksensa, jolla hän oli sitoutunut säästämään Davido Rossin hengen, ja aikoi työntää syyn kansan niskoille, jonka tahdon alle hänen muka täytyi taipua. Ei ollut olemassa mitään maallista tuomioistuinta eikä juryä semmoiselle miehelle, joka noin saattoi menetellä. Hän asetti itsensä kaikkien ihmislakien ulkopuolelle. Siitä syystä ei ollut jälellä muuta kuin yksi keino — hänet oli asetettava Jumalan tuomioistuimen eteen!

Kun tuo ajatus tunkeutui Roman mieleen, ei hän muistanut sitä rikokseksi. Hänen sielunsa siveellisessä ylevyydessä se tuntui kostavalta oikeudelta. Hänen sydämensä tykytti kovasti, mutta siihen oli syynä vain hänen ajatustensa jännitys ja hänen kiihkeä toivonsa saada toteuttaa ne.

Eräs asia häntä huolestutti, nimittäin tuon tuuman käytännöllinen toimeenpano. Hän tuumaili jos jotakin. Ensin hän aikoi kirjoittaa paronille ja pyytää häntä luokseen ollen alistuvittaan hänen tahtoonsa, mutta hän luopui heti siitä tuumasta pitäen petosta alhaisena keinona suuren ja jalon tehtävän toteuttamiseksi. Vihdoin hän päätti mennä Piazza Leonelle myöhään yöllä odottamaan paronin palaamista Kvirinaalista. Felice kyllä päästäisi hänet sisään. Hän istuisi vastaanottohuoneessa varjostetun lampun alla, kunnes kuulisi pyörien ratinan piazzalta. Sitten kun paroni avaa oven, hän nousee — tekemään tehtävänsä.

Piirongin laatikosta hän oli löytänyt revolverin, jonka Rossi oli hänelle jättänyt sinä yönä, jona hän lähti pois. Siinä oli Rossin nimi, jonka lahjoittaja oli siihen kaivertanut, mutta Roma ei välittänyt siitä. Rossi oli vankilassa, siis ei kukaan voinut häntä epäillä, eikä Roma välittänyt oman työnsä salaamisesta. Kun hän selkein mielin ja omasta päätöksestään oli täyttänyt aikomuksensa, aikoi hän itse ilmaista itsensä. Hän oli myöntävä kaikki suoraan puolustautumatta ja pyytämättä armoa, vaikka kuolema häntä odottaisi. Hänen ainoa puolustuksensa oli oleva, että paroni oli syyllinen ja korkeamman tuomioistuimen tuomittava. Päättäköön tuomioistuin sitten hänen motiiviensa moraalisesta merkityksestä ihmisoikeuden mukaisesti.

Noiden ylevien tunteiden vallassa hän alkoi tutkia revolveria. Hän muisti, että kun Rossi oli antanut sen hänelle, hän oli kauhistunut koskettaessaan kuolettavaa asetta ja se oli pudonnut hänen käsistään. Nyt hän ei tuntenut mitään sellaista pelkoa käännellessään sitä hennoissa käsissään ja koetellessaan saada selville sen rakennetta. Siinä oli kuusi piippua, ja saadakseen selville, olivatko ne ladatut, hän painoi hanaa. Kova pamahdus seurasi, mutta hän ei säikähtänyt.

Kuuro vanha vaimo oli kuullut laukauksen ja kiiruhti Roman luo kalpeana.

»Taivas siunatkoon, signora! Mitä on tapahtunut? Pyhä Neitsyt pelastakoon meidät! Revolveri!»

Roma koetti puhua tyynesti. Se oli herra Rossin revolveri. Roma oli löytänyt sen piirongista. Se oli nähtävästi ladattu ja oli nyt lauennut.

Sanat olivat epämääräisiä, mutta ääni tyynnytti vaimon. »Pyhimyksille kiitos, ettei se ollut sen pahempaa! Mutta miksi olette niin kalpea, signora? Mikä teitä vaivaa?»

Roma vältti hänen katsettaan. »Ettekö tekin olisi kalpea, jos tällainen esine olisi lauennut käsissänne?»

Nyt oli vanha garibaldilainenkin ennättänyt ylös vaimonsa jälkeen, ja kun kaikki oli selitetty, ilmoittivat molemmat vanhukset menevänsä katsomaan ilotulitusta Pinciolle.

»Se alkaa kello yksitoista ja jatkuu kahteentoista tai yhteen, signora. Kaikki muut tästä talosta ovat jo menneet, muutoin olisikin laukaus herättänyt huomiota.»

»Hyvää yötä, Tommaso! Hyvää yötä, Francesca!»

»Hyvää yötä, signora! Meidän täytyy jättää katuovi auki, jotta asukkaat pääsevät kotiin, mutta te voitte sulkea oman ovenne, niin olette aivan turvassa.»

Garibaldilainen kohotti lakkiaan ja jätti oven raolleen. Kello oli puoli yksitoista, ja piazza oli aivan hiljainen. Roma istui kirjoittamaan kirjettä:

»Oma rakkaani, Olen lukenut sanomalehdistä, mitä tapahtui rajalla, ja olen menehtyä tuskasta. Mitä voin sanoa omasta osastani siinä muuta kuin että tein sen parhaassa tarkoituksessa! Koko sielullani ja Jumalan edessä vakuutan, että jos petin sinut, tein sen pelastaakseni henkesi. Ja vaikka sydämeni on murtua ja vaikken enää koskaan saa tuntea onnen hetkeä, kunnes Jumala suo minulle rauhan, täytyisi minun menetellä aivan samoin, jos tuo kaikki olisi elettävä uudelleen...

Ehkä sinun suuri sydämesi voi antaa minulle anteeksi jonakin päivänä, mutta itse en koskaan anna anteeksi itselleni enkä sille miehelle, joka pakotti minut tekemään minkä tein. Ennenkuin tämä kirje saapuu sinulle Milanoon, on suuri työ tehty Roomassa. Muistatko, että jokaisena aikakautena kaitselmus lähettää maailmaan jonkun henkilön opettamaan tyranneille, että he ovat ainoastaan ihmisiä? Kaitselmus tulee tällä kertaa käyttämään minun heikkoa kättäni siihen suureen tarkoitukseen. Mutta en tahdo sanoa mitään ennenkuin kaikki on ohi. Sinun nimesi on joutuva historian lehdille tahrattomana...

Hyvästi, armas! Koeta antaa minulle anteeksi niin pian kuin voit. Minä olen sen tietävä... olenpa missä tahansa... ja se on suloista tuntea. Sinua rakastava, erehtyvä, murtunut

Romasi.»

Meluava joukko kulki piazzalla laulaen juomalaulua. Sen mentyä kirkonkello löi yksitoista. Roma pani hatun ja harson päähänsä. Hän oli ankaran kärsimättömyyden vallassa. Kun hän oli valmis lähtemään, katsoi hän vielä viimeisen kerran huoneita. Ne olivat täynnä muistoja — toiveita ja todellisia tapahtumia. Piano, fonografi, veistokuva, vuode. Kaikki oli mennyttä. Hän ei koskaan tulisi takaisin enää.

Hänen sydämensä sykki kovasti, ja hän avasi piirongin uudestaan, kun hän kuuli askeleita portailta. Hän tunsi nuo askeleet. Ne olivat paronin. Roma seisahtui tuntien sanomatonta kauhua ja katsoi oveen. Se oli hiukan auki, kuten garibaldilainen sen oli jättänyt.

Paroni oli astumaisillaan sisään tuosta ovesta. Hän läheni — kuolemaansa. Jokin yliluonnollinen voima pakotti häntä tulemaan.

Romaa pyörrytti, ja joka jäsen vapisi. Askeleet lähenivät. Vihdoin ne saapuivat portaiden päähän, ja ovella kuului koputus. Ensin Roma ei voinut vastata, ja koputus uudistui.

Sitten hän tointui taas. Se oli pikemmin Kaikkivaltiaan tahto kuin hänen omansa. Sen _täytyi_ tapahtua. Jumala oli määrännyt hänet tuon rikoksellisen miehen surmaajaksi.

»Astukaa sisääni» huusi Roma.

V.

Luonnonlakien joukossa on eräs äärettömän suuri, ja se sisältää ehkä ihmisluonteen syvimmät salaisuudet — mukautumisen laki. Lääkärissä, tuomarissa, sanomalehtimiehessä, papissa — kaikissa huomaamme heidän ammattinsa turmiollisen vaikutuksen, ja kiusallisimpia esimerkkejä luonteen alistumisesta välttämättömyyksien alle on valtiomiehen sielu. Mutta olemuksen suurina hetkinä, voiton ja tappion, rakkauden ja intohimon hetkinä, häviää ammatin luoma leima, niinkuin viitta putoaa pois hartioilta, ja ainoastaan ihminen jää jälelle.

Kun paroni heräsi lauantaiaamuna, muisti hän Romaa sangen syvästi katuen, ja kaikki, mikä tapahtui seuraavina päivinä, pani hänet ajattelemaan Romaa hellin mielin. Aamulla adjutantti toi hänelle rasian, joka sisälsi Annunziata-ritarikunnan merkit, ja piti muodollisen puheen. Paroni leikki jalokivillä koristetulla nauhalla ja siitä riippuvalla kultamitalilla, kun hän vastasi puheeseen etiketin määräämin sanoin, mutta hän ajatteli koko ajan Romaa ja mitä iloa tämä olisi voinut tuntea tervehtiessään häntä kuninkaan serkkuna.

Puolenpäivän aikaan hän sai sähkösanoman, joka ilmoitti hänelle hänen mielisairaan vaimonsa kuoleman, ja hän läksi heti linnaansa Albanon vuoristoon. Siellä hän oli niin kauan, että ennätti nähdä, kun ruumis siirrettiin kirkkoon, ja palasi sitten heti Roomaan. Nazzareno kantoi asemalle pienen laukun täynnä kirjoituksia, joita paroni oli tutkinut junassa istuessaan. He kulkivat ruusupuun ohi, joka oli istutettu Roman ensimmäisenä syntymäpäivänä Italiassa. Se oli täynnä valkoisia ruusuja. Paroni poimi yhden niistä ja piti sitä napinlävessään koko paluumatkan.

Ennen puoliyötä hän oli palannut Piazza Leonelle, jossa commendatore Angelelli odotti häntä kertoakseen uutisen Rossin vangitsemisesta. Paroni antoi määräyksen, että _Koiton_ toimittaja heti lähetettäisiin hänen luokseen, jotta hän voisi tehdä ehdotuksen. Mutta huolimatta tyytyväisyydestä, jonka Rossin kiinniottoja mahdollisesti seuraava täydellinen masentaminen hänessä herätti, hän tunsi sääliä Romaa kohtaan.

Sunnuntaina hän puheli sanomalehtimiesten kanssa, antoi viimeiset juhlaa koskevat käskyt ja toimitti jos jotakin. Maanantaina juhla alkoi messulla. Panteonin piazzalla seisoi loistava joukko sotilaita kiiltävät kypärät päässä. Tuon komean henkivartiaväen keskitse pieni kuningas astui palatsiinsa musiikin soittaessa kansallishymniä. Vanhassa Panteonissa, jonka kattoon oli ripustettu kuninkaallisella vaakunalla koristettu valkoinen silkkiverho, paloi lukemattomia valkeita. Väliaikaisella alttarilla, joka oli koristettu valkoisella ja kullalla, heloitti kynttilöitä, ja kuoro, jota kuuluisa oopperansäveltäjä johti, oli kultaisen ristikon takana. Kuningas ja kuningatar sekä kuninkaalliset prinssit istuivat tuoleilla samettisen verhotaivaan alla, ja eri lavoja oli rakennettu ministereille, senaattoreille, parlamentinjäsenille ja vieraiden valtakuntain lähettiläille. Uskonto oli aivan välttämätön kaikissa valtion juhlamenoissa, ja tuo messu oli oivallinen valtiollinen temppu, jonka paroni itse oli järjestänyt. Hän oli unohtanut Jumalan, mutta hän oli muistanut kuningasta, olipa ajatellut Romaakin. Roma itki aina uskonnollisissa juhlamenoissa ja olisi varmaan vuodattanut kyyneleitä, jos olisi ollut läsnä nyt.

Panteonista seurue läksi Capitoliumiin soittokunnan soittaessa pitkin katuja riemusäveliään. Tuo komea rakennus oli täynnä loistavaa silkkipukuista yleisöä kunniamerkit rinnassa. Pormestari luki puheen, jossa hän mainitsi, kuinka paljon onnettomuuksia Italia oli kokenut, ja lopetti viittaamalla kansan hyvään toimeentuloon nykyisen hallitsijasuvun aikana. Vastauksessaan kuningas kehui armeijaa rauhan- ja yhteyden pilariksi ja lopetti ylistämällä pääministeriä, jonka voimakas johto oli hävittänyt epäkäytännöllisten politikoitsijain hämärät unelmat, jotka olivat uhanneet valtaistuimen vakavuutta ja uskollisten kansalaisten menestystä.

Paroni vastasi lyhyesti, ettei hän ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa kuninkaan hyväksi, joka oli melkein tasavaltainen hallitsija, ja maansa hyväksi, joka oli vapain maa koko maailmassa. Mitä taaskin haaveilijoihin ja heidän haaveisiinsa tulee, saattavat muutamat maanpakolaiset Zürichissä ulkomaalaisten melun kiihoittamina uneksia yleisen tasavallan perustamista eri kansakuntien ja rotujen kesken sekä Rooman kohottamista sen pääkaupungiksi, mutta ne ovat ainoastaan heikkojen aivojen sekavia unelmia.

»Vaarallisiako?» huudahti paroni lopuksi hymyillen. »Kuka voisi pitää ikuisia uneksijoita vaarallisina?»

Kuningas nauroi, senaattorit huusivat eläköötä, naiset heiluttivat nenäliinojaan, ja taas paroni muisti Roman.

Juhlakulku Kvirinaaliin oli yhä kohoavaa riemukulkua. Joka talosta liehui lippuja, joka ikkunassa oli punaisia ja keltaisia kudoksia. Corson varrella olevissa klubeissa oli ahdinkoon asti prinssejä, ylimyksiä, valtiomiehiä ja kuuluisia muukalaisia. Kaartilaisia, punaiset töyhdöt hatuissa, seisoi rivissä kadulla, ja käytävät olivat täynnä uskollisia alamaisia. Se oli loistava juhla, juhla, jommoista Rooma rakasti.

Maakuntien päälliköt sekä kansalaisia johtajineen ja lippuineen marssi Kvirinaaliin, kuten paroni oli määrännyt, huutaen kuninkaan esiin parvekkeelle. Kuningas totteli kutsua ja kiitti yleisöä. Mutta astuttuaan takaisin huoneeseen nuori kuningas näytti hermostuneelta ja hätääntyneeltä. Hän oli hyvää tarkoittava mies, hyväavuinen, mutta aivan heikko. Hän rakasti kansaansa ja uneksi olevansa maansa vapauttaja ja yhdistäjä ja hän vakuutti aina olevansa hyvä katolilainen, vaikka paavi oli käytännössä hänet pannaan julistanut, joskaan ei nimellisesti. Seisoessaan parvekkeella rumpujen jyristessä ja kuninkaallisen marssin kaikuessa hän muisti, että tällä paikalla paavikunta oli viettänyt, monta muistettavaa hetkeä, ja häntä rupesi äkkiä peloittamaan. Paroni lohdutti häntä.

»Omasta puolestani», sanoi paroni, »olen pitkällisen uskonnon tutkimisen jälkeen käynyt epäilijäksi. Kaksikymmenvuotiaana koetin ymmärtää kirkon dogmeja ja uskon salaisuuksia. Viisikolmattavuotiaana tiesin, ettei paavi itsekään niitä ymmärrä. Siitä syystä olen lakannut ajattelemasta sellaisia asioita ja kumarran nyt elämän laeille.»

»Ei voi aina voittaa taikauskoa», sanoi kuningas, »ja kun seisoin tuolla ulkona, johtui mieleeni, että tämä ilo kohta loppuu ja sitten...»

»Jos minä voin vapahtaa teidän majesteettinne vastuunalaisuuden taakasta...» alkoi paroni.

Kuningas kutsui ylhäisen virkamiehen luokseen ja antoi käskyn, että heti on järjestettävä asiakirjat, joilla paroni Bonelli nimitetään kuninkaan käskystä Italian diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien. »Jospa Roma nyt olisi täällä», ajatteli paroni.

Ilta tuli, ja päivälliset kuninkaallisessa palatsissa olivat pelkkää loistoa. Ruhtinatar toisensa jälkeen astui sisään säteillen timanteissa. Paronin kaulassa riippui Annunziata-ketju, ja ulkomaalaiset lähettiläät, jotka hallitsijainsa edustajina olivat läsnä, tekivät tilaa hänelle, ja hän istui kuningattaren oikealla puolella. Hänen omalla oikealla puolellaan istui pikku prinsessa Bellini, jolla oli Annunziata-ritariston arvo miesvainajansa sukuperän tähden. Hän oli juuri palannut Pariisista, jossa hänen kasvonsa olivat emaljeeratut, ja hän vältti nauramista, jottei emalji halkeaisi, mutta hänen kielensä liikkui yhtämittaa.

»Ja te ette ole nähnyt Donna Romaa... ettekö? Ah, kaikki puhuvat siitä. Oli hirveätä, että hän muutti asumaan sen miehen huoneistoon. Se oli vallan kamalaa, ja se erotti hänet seuraelämästä ikipäiviksi. Olkoonpa hänellä mitkä syyt tahansa, ei kukaan kunnon mies enää voi naida häntä. Minä en ole koskaan antanut kenenkään miehen nukkua talossani miesvainajani kuoleman jälkeen. Kun veljenikin tulee Roomaan, lähetän hänet aina hotelliin... Mutta rakas Roma oli aina niin välinpitämätön... Hän kuljeskeli yksin kuin kyökkipiika... Entä Rossi? Hänet kai mestataan... niinkö? Tiedättekö, minä pidin hänestä! Hänellä oli komea vartalo. Hän muistutti erästä englantilaista lakeijaa, joka oli palveluksessani.»

»Nukkuiko _hän_ teidän talossanne?»

»Tietysti. Minä olin itse valinnut hänet. Hän oli naimisissa ja mitä uskollisin — ja hänen vaimonsa oli kauhean ruma.»

Paroni katsoi ivallisesti hymyillen tuohon vanhanpuoleiseen kaunottareen verraten hänen muotisiveyttään sen tytön teeskentelemättömään siveellisyyteen, jota prinsessa soimasi. »Roma on enemmän arvoinen kuin koko valtakunnallinen tuommoisia naisia», ajatteli paroni.

Päivällisen jälkeen hän talutti kuningattaren valtaistuimelle samettisen kunniakatoksen alle, muinoin paavien kappelina olleeseen komeaan huoneeseen. Sitten tanssiaiset alkoivat. Mikä valotulva! Mikä timanttien säihky! Mitä ihania, hienohipiäisiä kasvoja! Mitä paisuvia rintoja ja pyöreitä muotoja! Mitä elämän ja lemmen hehkua sadoissa loistavissa silmissä! Mutta paroni muisti vielä kauniimmat kasvot, vielä suloisemman muodon kuin mitä hänen silmänsä täällä näkivät, ja selittäen kuninkaalle, että hänen oli pakko Rossin saapumisen tähden poistua, hän läksi palatsista.

Tulikärpäset värähtelivät Kvirinaalin pimeässä puutarhassa, kun paroni kulki kaikuvien pihojen poikki, ja iso tori edessä, kirkkaassa sähkövalossa, oli niin hiljaa, ettei kuulunut muuta kuin vahtien astuntaa portilla.

Paroni läksi Piazza Navonalle päin. Hänen itsesyytöksensä kävivät yhä ankarammiksi. Hän muisti uhkauksiaan ja sanoi itselleen, ettei hän koskaan ollut aikonut panna toimeen niitä. Niiden tarkoitus oli ainoastaan vaikuttaa Roman mieleen, kuten usein tapahtui jokapäiväisessäkin elämässä.

Paroni muisti edelliset hovitanssiaiset ja hän tunsi häpeätä. Mutta tuon yön onnettomuuteen eivät olleet syynä kylmät laskelmat, kuten hän oli ennen sanonut. Syyt olivat yksinkertaisemmat, inhimillisemmät — rakkaus kauniiseen naiseen, joka oli liukumaisillaan pois häneltä, kamala tunne siitä, että hän, paroni, oli sidottu vaimoon, joka ei ollut vaimo, ja sitten vielä hetken hurmaava pyörrytys.

Vähätpä siitä! Roma ei tullut kärsimään tuon tähden. Paroni oli kaikki maksava. Kun ajatteli Roman sopimatonta käytöstä, oli se, minkä paroni aikoi tehdä, kerrassaan suurta, mutta Roma saa nähdä, että muutkin saattavat uhrautua.

Kansa oli Pinciolla ja kadut olivat hiljaiset. Kun paroni saapui Piazza Navonalle, oli siellä tuskin ainoatakaan ihmistä, ja hänen oli vaikeaa löytää talo. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan sisään, ei kukaan tullut häntä vastaan portailla. Sitä parempi. Häntä hiukan hävetti.

Kun hän oli koputtanut kaksi kertaa, pyysi ääni, jota hän ei tuntenut, häntä astumaan sisään. Kun hän avasi oven, seisoi Roma hattu päässä ja harso silmillä hänen edessään selin piironkiin. Paronin mielestä hän näytti pelästyneeltä ja sairaalta.

VI.

»Rakas Roma», sanoi paroni, »tuon sinulle hyviä uutisia. Kaikki on käynyt hyvin. Ei olisi voinut käydä sen paremmin, ja minä tulin onnittelemaan sinua.»

Paroni oli huomattavasti kiihoittunut ja puhui nopeasti ja äänekkäästi.

»Mies vangittiin rajalla — olet kai kuullut siitä. Hän saapui yöjunassa lauantaina ja mahdollisten metelien estämiseksi hänet pidätettiin Milanossa tähän aamuun asti.»

Roma seisoi vielä selin piironkiin.

»Uutinen oli kaikissa lehdissä eilen, armaani, ja sillä oli mainio vaikutus riemujuhlan avajaisiin. Kun kuningas meni messuun tänä aamuna, oli kapina saanut kuoliniskunsa ja meidän levottomuutemme oli lopussa. Tänä iltana tuo mies saapuu Roomaan, ja tunnin perästä hän on varmassa turvassa vankilassa.»

Joka hermo Roman ruumiissa värisi, eikä hän yrittänytkään puhua.

»Kaikki on sinun työtäsi, lapseni — sinun eikä minun. Sinun viisas järkesi on saanut sen aikaan. 'Antakaa se mies minulle', niin sinä sanoit. Minä annoin hänet sinulle, ja sinä toimitit kaikki.»

Roma pusersi huuliaan yhteen ja koetti hillitä itseään.

»Mutta mitä sinä oletkaan kärsinyt päämääräsi saavuttamiseksi! Ylenkatsetta, solvauksia! Eikä ainoastaan sitä, vaan myöskin köyhyyttä, jopa kurjuuttakin, alennusta, häpeää! Ei ole kumma, että voitit tuon miehen. Yleisökin pettyi. Ja minä itsekin melkein petyin.»

»Nytkö se on tapahtuva?» ajatteli Roma. Paroni seisoi uunimatolla vastapäätä häntä.

»Mutta sinä tiesit mitä teit, armas. Se kuului kaikki ohjelmaasi. Sinä ajoit miestä eteenpäin. Ja hän antautui sinun valtaasi. Sinä sait selville kaikki hänen sielunsa salaisuudet. Ja kun hetki tuli, olit valmis. Sinä täytit alkuperäisen aikomuksesi. 'Hän on sortuva, kun hänen toiveensa ovat ylimmillään', niin sanoit.»

Roman sydän sykki aivan kuin se olisi tahtonut särkeä siteensä.

»Hän on sortunut. Kiitos sinulle, tuo järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, tuo naisten panettelija on masennettu. Mikä viisaus! Mikä kärsivällisyys! Mikä valtiotaito! Ja mikä tahdon lujuus ja tarmo! Kuka uskaltaa sanoa, etteivät naiset enää saa suuria aikaan?»

»Kuinka minä vihaan tuota miestä!» ajatteli Roma. Paroni oli avannut päällystakkinsa niin että hänen leveä, valkoinen rintamuksensa näkyi, ja sen päällä kiilsi Annunziata-ketju. Hän astui uunimatolle aavistamatta, että tuho odotti häntä.

»Puolet Euroopan sanomalehdistä tulee sisältämään kertomuksia tuon suuren suunnitelman epäonnistumisesta. Oli toinen suunnitelma, armas, joka onnistui. Eurooppa saa kuulla siitä myöskin, ja huomisaamuna on maailma tietävä, mitä nainen voi tehdä rangaistakseen miestä, joka on solvaissut häntä.»

»Miksi en tee sitä nyt?» ajatteli Roma. Hän kosketti revolveria, joka oli piirongilla hänen takanaan, hengittäen nopeasti ja kovaa.