Part 53

Puolen tunnin perästä Roma oli uudistanut saman tunnustuksen Regina Geelissä, ja karabinieerit olivat, estääkseen yleistä skandaalia, salaisesti vieneet paronin ruumiin yön pimeydessä Palazzo Braschiin toiselle puolen piazzaa.

XI.

Yksi ainoa ajatus liikkui Davido Rossin mielessä, kun hän läksi Piazza Navonalta — että maailma, jossa hän oli elänyt, oli järkkynyt perustuksiaan myöten ja että hänen elämänsä nyt oli lopussa. Onneton mies kulki pitkin katuja kysymättä itseltään minne hän meni tai miten hänelle kävi.

Joka askeleella hän huomasi jäännöksiä päivän juhlimisesta. Kerran raketit Pinciolta putosivat kaupungin yli kuin kiiltävä sade tulimerestä keltaisina, sinisinä ja punaisina pisaroina, jotka sammuivat pudotessaan jättäen yön yhtä pimeäksi kuin ennen. Seuraavana hetkenä hän loi katseensa alas Corsoa pitkin, joka oli valaistu kuin alttari monivärisin lyhdyin.

»Miksi nuo ihmiset iloitsevat?» kysyi hän itseltään.

Eräällä pienellä piazzalla oli ilotulitus, ja pari kolme ryysyistä poikaa koetti lämmitellä sen vieressä. Tämä soveltui paremmin Rossin mielentilaan. Koko maailma oli kaaos, sattuman heiteltävä.

»Tuossakin kulkee juhlatuulella oleva miesparka», sanoi joku. Se oli karabinieeri, joka kulki edestakaisin. Hän oli kuullut Rossin puhelevan itsekseen kulkiessaan hänen ohitsensa pimeässä.

Virran ranta oli hiljaisempi kuin kadut. Rossi astui Ghetton aution alan läpi ja vanhan Cenein palatsin madonsyömien kaarien alitse sekä tubi hyväin veljesten sairashuoneiden ohi. Tiberin mutainen, kuohuva vesi oli kuin hänen riehuvien tunteittensa musta kuvastin.

Monet tunteet repivät hänen sydäntään, mutta pahin niistä oli viha. Hän oli surmannut paronin. Se mies ansaitsi kuolemansa, eikä Rossi tuntenut mitään sääliä uhriaan kohtaan. Hän ei katunut rikostaan. Mutta se seikka, että hän oli surmannut ministerin, jonka hengen hän kaksi kertaa oli pelastanut oman henkensä uhalla, hän joka aina oli vastustanut väkivaltaa ja saarnannut rauhan evankeliumia, tuntui alentavalta ja häpeälliseltä.

Tuo nainen oli ollut syynä kaikkeen. »Kuinka minä vihaan häntä», ajatteli hän. Hän sanoi itselleen sadannen kerran, ettei hän ikinä ole ketään vihannut niin paljon, kun hän huomasi palanneensa takaisin Piazza Navonan läheisyyteen. Tietämättään hän oli kiertänyt sen ympäri.

Teatro Vallessa oli pidetty naamiohuvit, ja joukko meluavia miehiä ja naisia astui Davido Rossin ohi, muutamia punaisissa ja mustissa dominoissa, toiset höyhentupsuiset lakit päässä. Useat parit kulkivat käsikoukussa laulaen ja heitellen konfetteja. Kaksi tyttöä tervehti Rossia kimeällä äänellä, tirkisti häntä silmiin ja sanoi jotakin lemmestä.

»Mutta ovatko nuo raukat sen huonompia kuin n.s. sivistyneet naiset? Kaikki naiset ovat samanlaisia. Minä vihaan heitä jok'ikistä», ajatteli hän.

Hän alkoi muistella Romaa semmoisena kuin hän oli hänet nähnyt sinä iltana. Nuo kauniit rukoilevat kasvot, joita hän ei ollut huomannut silloin, kun hänen silmänsä todenteolla niitä katsoivat, johtuivat nyt hänen mieleensä. Tuo muisto ajoi vasten hänen tahtoaan hellyyden aallon hänen sydämeensä, joka ollen tulvillaan vihaa kumminkin alkoi sulaa rakkauteen.

Kaikki ne julmat sanat, jotka hän oli lausunut poistuessaan, johtuivat taas hänen muistiinsa, ja hän myönsi kiivastuneensa liiaksi. Masentamatta heti Romaa hänen olisi pitänyt kuunnella hänen selitystään. Ennenkuin paroni astui huoneeseen Roma oli ollut vannomaisillaan, että yksinomaan hänen rakkautensa oli saanut hänet pettämään miehensä.

Rossi sanoi itselleen, että Roma oli valehdellut, mutta se ajatus tuotti helvetin tuskia, ja tyynnyttääkseen itseään Rossi läksi taas virran rannalle. Nyt hän astui Angelon sillan yli ja läksi Borgoa pitkin Pietarin piazzalle. Mutta tämä paikka herätti hänessä muistojen tulvan. Tuolla parvekkeella hän oli ensi kerran nähnyt Roman, ei selvään, vaan hämärästi pitsien ja auringonvarjojen hattarain keskellä.

»Ja nyt on kaikki lopussa!» ajatteli hän.

Sitten hänen mieleensä johtui, että juuri tuolla paikalla Roma arvattavasti keksi sen juonen häntä vastaan, joka loppui tähän petokseen. Nyt koko katkeruus taas palasi hänen sieluunsa. Hän sanoi itselleen, että Roma on ansainnut joka sanan, jonka hän, Rossi, oli hänelle sanonut, ja katui omaa nöyrtymystään, kun oli koettanut keksiä puolustuksia Romalle. Viimeiseen kiroukseensa hän nyt lisäsi kiihkeän vihan sanoja, ja vaikka ne lausuttiin ainoastaan hänen omissa aivoissaan tai pimeälle yölle ja kuohuvalle virralle, ne kiihoittivat nyt hänen raivoaan.

»Minä vihaan, vihaan häntä!» ajatteli hän.

Ihmiset sanoivat, että hän oli kuin Simson, jonka Delila oli pettänyt, ja jos hän olisi voinut Simsonin lailla kaataa vihollistensa huoneen haudatakseen sen alle itsensä ja heidät, olisi hän ollut tyytyväinen. Mahdotonta! Lapsellista! Kuinka hulluksi mies saattoi käydä, kun hänen siveellinen maailmansa oli murskattu.

Piazza oli nyt äänetön. Paavin ikkunoista loisti valo, ja sveitsiläisen kaartin soturi oli vahdissa Vatikaanin pronssiportin takana. Komeaan univormuun puettu ovenvartia haukotteli pääministerin palatsin ovella. Mies odotti isäntäänsä. Hän sai nyt odottaa.

Pietarin-kirkon kello löi yksi, ja joukko varjoja alkoi liikkua tuolla hiljaisella piazzalla. Paavin riemujuhla muistui Rossin mieleen. Hän näki ja kuuli kaikki uudestaan. Tungos, komea juhlakulku, paavi, ja lopuksi Rossin oma puhe. Katkeran ivallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän muisti omat sanansa.

»Onko mahdollista, että koskaan olen uskonut noita satuja?»

Kirkot, temppelit, uskonnolliset menot, kellot, papit, paavit — ne olivat kaikki valhetta. Kuka on sanonut, että totuus perii maan? Kuka hullu on keksinyt sadun hyvästä kaitselmuksesta? Kai joku munkki luostarissaan, joka ei vielä tiennyt mitä elämä on.

»Mutta minne minä nyt pakenen?» ajatteli hän.

Hän astui pitkin Trasteverea kuvitellen, kuinka häntä tutkittaisiin oikeuden edessä paronin murhasta. Roma istuu todistajien penkillä ja hän itse syytettyjen paikalla. Tuon ajatuksen synnyttämä kauhu oli sietämätön. Hän sanoi itselleen, että ainoastaan yksi tie oli hänellä jäljellä ja että hän vain siten saattoi paeta epätoivoa.

Onneton mies aikoi lopettaa oman elämänsä. Hän oli aina tuominnut itsemurhan. Hän oli tuominnut Brunonkin teon. Mutta se oli sortuneen miehen viimeinen keino, hänellä ei ollut muuta jäljellä.

Itsemurha oli sitäpaitsi muutakin kuin pääsemistä heikkouden häpeästä, heikkouden, joka oli turmellut kansan asian — se oli kostoa. Surmaamalla itsensä hän kostaisi Romalle. Ehkei Roma vielä nytkään ymmärrä, mitä hän oli tehnyt. Mutta Rossin kuolema pakottaisi hänet ymmärtämään.

»Se on akkamaista», ajatteli Rossi, mutta ei saanut tuota mietettä pois mielestään.

Aamu alkoi sarastaa, ja Rossi kääntyi taas Pietarin piazzalle päin ajatellen mitä hän oli aikeessa tehdä ja missä hän sen tekisi. Santo Spiriton sairashuoneen luona on pieni, muurin suojaama puistokäytävä. Sen vieressä virtaa Tiber niin voimakkaana, ettei mikään uimataituri voisi kauan vastustaa sen vaahtoja sillä kohdalla. Sinne Rossi oli syöksyvä.

Kadut olivat hiljaiset, ja harmaassa hämärässä, tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin esineet näkyvät semmoisissa paikoissa, missä niitä ei ole, jolloin laivoja purjehtii pilvissä ja vuoria kohoaa tasankokaupunkien ympäri, Davido Rossi huomasi erään naisen, joka astui hänen edellään katukäytävällä. Nainen muistutti aivan Romaa, vartalo oli hyvin solakka ja nuortea. Mutta naisen puku oli köyhempi ja hän kantoi myttyä sylissään. Kun Rossi taas katsoi häneen, huomasi hän, että mytyssä oli lapsi ja että nainen itki.

»Hän kantaa pienokaisensa sairaalaan», ajatteli Rossi.

Mutta kääntyen pienelle Borgolle Rossi huomasi, että vaimo meni löytölasten seimen luo, polvistui sen eteen, suuteli lasta yhä uudelleen, asetti sen seimeen, veti kelloa ja sitten läksi pois itkien katkerasti.

Rossi muisti oman äitinsä, ja inhimillinen hellyys hiipi hänen sydämeensä. Noin oli hänen äitinsä tehnyt kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Hän näki tuon kaiken kuin salaperäisessä valossa, joka valaisi menneet ajat.

Äkkiä hän muisti, että löytölasten seimi oli suljettu aikoja sitten, ja siitä syystä oli mahdotonta, että kukaan oli pannut lapsen seimeen. Eikä hän ollut kuullut kellon ääntäkään eikä naisen askeleita eikä hänen ääntään, kun hän itki.

Hän seisahtui katsomaan taaksensa. Nainen palasi Pietarin piazzalle päin. Vastustamaton voima pakotti Rossin seuraamaan häntä. Rossi sai hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa.

Taas hän luuli näkevänsä Roman. Noissa kauniissa kasvoissa oli sama jalous, värisevässä suussa sama hellyys ja suurissa, tummissa silmissä sama ylevyys. Mutta Rossi tiesi selvästi, kuka tuo nainen oli. Se oli hänen äitinsä.

Hänestä ei tuntunut ollenkaan oudolta, että äiti oli täällä. Taivaallisesta kodistaan hän oli tullut varjelemaan poikaansa. Hän oli aina varjellut poikaansa. Ja nytkin, kun poika oli petettynä ja masentuneena, nytkin, kun hän oli murtuneena ja yksin...

Rossin voimat olivat lopussa. »Äiti, äiti! Minä tulen luoksesi! Kaikki ovet ovat minulta suljetut eikä minulla ole suojaa missään. Minä tulen... Tulen!»

Silloin henki seisahtui ja osoittaen Vatikaanin pronssiporttia sanoi äärettömän hellästi:

»Mene sinne!»

YHDEKSÄS OSA.

KANSA.

I.

Hänen pyhyytensä paavi Pius X oli sinä päivänä pitänyt salaisen konsistorionkokouksen Vatikaanin apostolisessa palatsissa ilmoittaakseen viidentoista uuden kardinaalin nimityksestä kirkolle.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän, »tänään me suomme Rooman purppuran kunnian viidelletoista miehelle, joista puhuimme kruunauksemme vuosipäivänä.»

Kun kardinaali oli lukenut noiden pappien nimet ja arvonimet, lisäsi paavi:

»Mitä te siitä arvelette, kunnianarvoisat veljet?»

Mutta odottamatta vastausta hän jatkoi:

»Siitä syystä, Kaikkivaltiaan Jumalan antamalla vallalla sekä pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin antamalla vallalla ja omalla vallallamme me täten nimitämme ja määräämme kardinaaleiksi nämä viisitoista hurskasta miestä, jotka hartaasti ja viisaasti ovat palvelleet kirkkoa ja apostolista istuinta.»

Paavin puhe, jonka hän piti latinaksi, käsitteli kysymystä maallisesta vallasta. Oli niitä, jotka olivat yhtä mieltä kanonistien kanssa siitä, että paavilla oli molempien miekkojen valta, henkisen ja maallisen miekan, Kristuksen omien sanojen nojalla, jotka kuuluvat: »Minä annan sinulle avaimet.» Toiselta puolen oli niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin aikaisemmat paavit, että pyhän hallinnon ei mitenkään pitäisi hankkia itselleen valtaa ajallisissa asioissa. Toiset väittivät, että paavin oli mahdoton luopua vallastaan ilman pyhän kollegion, papiston ja hengellisten seurakuntain yksimielistä suostumusta, he näet sanoivat, että paavi oli kirkon maallisen vallan hoitaja eikä omistaja ja että hän ei koskaan voinut päästä valastaan, joka sitoi hänet apostolisen istuimen vartiaksi, eikä luopua vallastaan. Toiset taas olivat sitä mieltä, ettei paavi ollut kardinaaliensa ja papiston alamainen eikä voinut alistua heidän tahtonsa alaiseksi eikä ollut millään valalla sidottu heihin ja että koska kirkon maallinen valta oli lakannut, paavi ei voi luopua sellaisesta, mitä hän ei koskaan ole omistanut.

»Kunnianarvoisat veljet», jatkoi paavi, »koska olemme tottuneet ilmaisemaan ilomme ja huolemme, emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, varsinkin nyt, kun ne vaikeudet ja vaarat, jotka asettuvat paavin maallista valtaa vastaan, alituisesti tulevat näkyviin, nyt, kun on välttämättömämpää kuin koskaan seisoa järkähtämättömästi Jumalan ja Cæsarin välillä, minkä puolesta marttyyrit ovat vuodattaneet verensä ja kun on selvää, että paavin maallinen valta ei voi saavuttaa täydellistä riippumattomuutta, ellei se ulotu koko maailmaan eikä yksistään Roomaan.

»Kunnianarvoisat veljet, me pyydämme teitä miettimään näitä sanoja: 'Joka on suuri teidän seurassanne, hän olkoon teidän palvelijanne' ja tarkoin punnitsemaan sitä ääretöntä taakkaa, jonka tuo uusi dogmi paavin erehtymättömyydestä on laskenut paavin herruudelle. Herran palvelijat ovat ihmisiä eikä enkeleitä, ja eikö kirkon menestystä uhkaa mitä suurin vaara siinä, että syntinen, erehtyväinen mies koettaa kantaa maailman vallan taakkaa, jossa taivaallinen johto ei häntä vartioi?

»Mutta oi, kuinka onnellisia me olemme katolisessa uskossamme, veljeni, ja siinä varmuudessa, että Jumala tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä! Ja oi Rooma, mikä kunnia on varattu sinulle, sinä kaupunkien äiti, kun pyhä kirkko ilman maallisia armeijoja on saavuttanut vallan koko maailmassa ja hallitsee sitä pyhässä tuomiokirkossamme, johon nuo kalliit sanat ovat piirretyt: 'Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä häntä voittaman'.»

Kun puhe oli lopussa, tunsi jokainen, että tuntemattomasta syystä paavin sotatorvi ei kajahtanut yhtä kovaa enää kuin kruunauksen vuosipäivänä. Ja pyhä isä tiesi, että paavi, joka aikoi luopua maallisen vallan vaatimuksista, oli kohtaava paljon suurempia vaikeuksia omassa lähimmässä ympäristössään kuin maailman laajassa valtakunnassa.

Mutta kuitenkin lausuttiin samat kohteliaisuudet ja onnittelut, samat Vatikaanin kumarrukset kumarrettiin, tavalliset Vatikaanin hymyt hymyiltiin ja kardinaalit palasivat asuntoihinsa juomaan uusien toveriensa maljan ja vastaanottamaan korkealle pyrkivien ystävien runollisia tervehdyksiä.

Paavi meni huoneeseensa ajattelemaan ja rukoilemaan.

II.

Sinä yönä paavi nukkui huonosti. Sytyttäen valon, joka riippui hänen päänsä yläpuolella, hän vietti unettomat tunnit lukemalla sen päivän sanomalehtiä, joissa kerrottiin Rossin vangitsemisesta Chiassossa ja selitettiin säälimättömällä tavalla syy, miksi Roma oli hänet pettänyt.

»Raukka! Nyt hän on vankilassa. Ja tyttö — lapsiraukka...»

Paavi huokasi, otti toisen lehden ja luki: »Epäilemättä hänen majesteettinsa luontainen hellyys pyrkii antamaan anteeksi kurjimmatkin vehkeet hänen henkeään ja yleisön rauhaa vastaan, mutta kansa on itse päättävä, onko oikein valtiota ja hallitusta kohtaan, että sellaista kuninkaallista armoa käytetään.»

Tuo oli pääministerin puhetta, ja paavi ajatteli: »Hän lupasi minulle juhlallisesti pelastaa tuon nuoren miehen hengen, mutta nyt...»

Tunne siitä, että häntä oli petetty, masensi paavia, ja hän luki eteenpäin päästäkseen kiusallisista ajatuksista. Kello oli yli yhden, kun hän sammutti valon, ja yhä vieläkin hän kuuli soittokuntien sävelet kaupungilta ja näki tulikipinät Pinciolta.

Seuraavana aamuna paavi heräsi kukon laulaessa ja soitti luokseen kamaripalvelijansa maatessaan vielä vuoteessaan. Cortis saapui hyvin kiihoittuneen näköisenä.

»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi paavi.

»Eräs hullu mies, teidän pyhyytenne, on täällä», sanoi kamaripalvelija. »Minua vaadittiin herättämään teidän pyhyytenne, mutta minä en tahtonut sitä tehdä. Eräs hullu mies on pronssiportilla ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän pyhyyttänne.»

Samassa _maestro di camera_ tuli sisään. Hän oli hyvin kiihoittunut.

»Mitä Cortis kertoo jostakin raukasta, joka on pronssiportilla?» kysyi paavi.

»Tulin kertomaan teidän pyhyydellenne», vastasi maestro di camera, »että mies selittää olevansa vainottu ja pyytää pyhää pakopaikkaa.»

»Kuka hän on?»

»Hän sanoo ilmaisevänsä nimensä ainoastaan pyhälle isälle, mutta hänen kasvonsa...»

»Hän on hullu», sanoi kamaripalvelija.

»Vaiti, Gaetano. Mies, joka pyytää pyhää pakopaikkaa, on oikeutettu salaamaan nimensä.»

»Mutta hänen kasvonsa», lisäsi maestro di camera, »ovat tutut...»

Paavi istuutui vuoteeseensa ja sanoi: »Se on ehkä...?»

»Niin on, teidän pyhyytenne. Siitä syystä en tahtonut antaa heittää ulos häntä, ennenkuin...»

»Missä hän on nyt?»

»Hän on tunkeutunut Sala Clementinaan asti, ja ainoastaan väkivalta voi...»

Väitteleviä ääniä kuului etäisestä huoneesta. Paavi kuunteli ja sanoi:

»Antakaa miehen tulla tänne heti.»

»Tänne, teidän pyhyytenne?»

»Tänne.»

Maestro di camera oli tuskin mennyt pois paavin makuuhuoneesta, kun valtiosihteeri astui sisään nopein askelin.

»Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »ei mitenkään voine vastaanottaa tuota miestä? On päivänselvää, että hän on paennut poliisien käsistä yöllä, luultavasti toveriensa avulla, ja hänen suojaamisensa tuottaisi rettelöitä viranomaisten kanssa.»

»Nuori mies pyytää pyhää pakopaikkaa, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ei meillä ole oikeutta kieltää sitä.»

»Mutta pyhä pakopaikka on vanhentunut käsite, teidän pyhyytenne. Sitä ei ole käytetty sataan vuoteen.»

»Ei mikään taivaallinen käsite voi vanhentua, teidän kunnianarvoisuutenne. Pyhä pakopaikka on Jumalan säätämä. Kuinka me voisimme sanoa sen lakanneen olemasta?»

»Mutta, teidän pyhyytenne, se voi tulla kysymykseen ainoastaan valtion suostumuksella, ja nykyjään kirkon ja Italian valtion suhde...»

»Se antaa Vatikaanille vain kaksinkertaisen voiman turvapaikkana.»

»Mutta valtion laki, joka vakuuttaa pyhälle isälle...»

»Teidän kunnianarvoisuutenne, minä pyydän teitä saattamaan miehen tänne.»

»Teidän pyhyytenne, minä rukoilen, miettikää...»

»Päästäkää nuori mies sisään teidän kunnianarv...»

Paavi ei ollut lopettanut, kun sanat tarttuivat hänen suuhunsa, sillä ovella seisoi nuori mies, katse hurjana, sieraimet värähdellen ja vaatteet riippuen repaleina hänen ympärillään, aivan kuin ne olisivat äskeisessä taistelussa repeytyneet. Hänen kasvonsa osoittivat epätoivoa ja kärsimystä, ja kumminkin paavista tuntui, kuin hän olisi nähnyt omat kasvonsa kuvastimessa.

Sveitsiläisen kaartin jäseniä seisoi nuoren miehen ympärillä, ja maestro di camera astui hänen edellään. Kun mies oli saapunut paavin eteen, joka istui tyynyjen nojassa vuoteellaan, vaikeni hänen kova äänensä, ja hän seisoi vaiti huoneen kynnyksellä.

Paavi puhui ensiksi. Hellällä, värähtelevällä äänellä hän sanoi:

»Mitä tahdotte sanoa minulle, poikani?»

Nuori mies näytti tointuvan, mutta polvistumatta tai edes kumartamatta hän lausui hiukan vihamielisesti: »Nimeni on Davido Leone. Minua sanotaan Rossiksi, koska se oli äitini nimi, ja sanotaan, ettei minulla ole oikeutta isäni nimeen. Olen roomalainen ja kaksi kuukautta olen nyt ollut ulkomailla. Kymmenen vuotta olen tehnyt työtä kansan hyväksi, mutta nyt minut on petetty ja annettu poliisin huostaan. Kolme päivää sitten minut vangittiin tullessani Italiaan ja eilisiltana pääsin toverien avulla pakoon karabinieerien käsistä. Mutta kaikki portit ovat suljetut minulta, enkä minä voi päästä pois Roomasta. Tämä on Vatikaani ja se on pyhättö. Siitä syystä se on ainoa paikka, jonne petetty ja vainottu mies voi paeta. Otatteko minut tänne?»

Paavi katsoi sveitsiläisen kaartin upseereihin ja sanoi samalla värähtelevällä äänellä: »Hyvät herrat, ottakaa tämä nuori mies asuntoonne ja pitäkää huolta siitä, että karabinieerit eivät saa vangita häntä minun tietämättäni.»

»Teidän pyhyytenne!» vastusti kardinaalisihteeri, mutta paavi kohotti kättään ja sai hänet vaikenemaan.

Rossin vihamielinen käytös muuttui. »Odottakaa!» sanoi hän. »Ennenkuin otatte vastaan minut, täytyy teidän tietää kaikki ja kuulla mistä minua syytetään. Minä olen parlamentinjäsen Rossi, jonka sanotaan olevan syynä viimeisiin meteleihin. Vangitsemiskäskyssä minua syytetään vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan. Se ei ole totta, mutta voitte itse katsoa sitä. Täällä se on.»

Niin sanoen hän aikoi ottaa taskustaan jotakin, mutta sitten hän sanoi: »Se on poissa — nyt muistan — heitin sen pettäjäni eteen.»

»Hyvät herrat», sanoi paavi, yhä vielä sveitsiläisen kaartin upseereille, »jos viranomaiset koettavat vangita tämän nuoren miehen, tulee teidän vaatia heiltä kirjoitettu vakuutus hänen henkensä säilyttämisestä.»

Rossin hurja katse alkoi sulaa.

»Te olette hyvin hyvä», sanoi hän, »enkä minä tahdo pettää teitä. Vaikka olen syytön siihen rikokseen, josta minua syytetään, olen rikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»

»Teidän pyhyytenne», sanoi kardinaalisihteeri ja koetti kuiskata jotakin paaville, mutta vielä kerran sai paavi hänet vaikenemaan kohottamalla kätensä.

Rossin ääni alkoi murtua. »Te kokoatte tulisia hiiliä pääni päälle. En ole koskaan ollut Vatikaanin ystävä, ja jos annatte minulle suojaa, suojelette sellaista henkilöä, joka on koettanut syöstä teidät pois valtaistuimeltanne.»

»Hyvät herrat», sanoi paavi, »sen sijaan että asettaisitte tämän nuoren miehen omaan asuntoonne, antakaa hänen käytettäväkseen tyhjä huoneisto, joka on minun huoneistoni alla ja jossa ennen valtiosihteeri asui.»

Rossi murtui kokonaan ja vaipui polvilleen. Paavi kohotti kaksi sormea ja siunasi häntä.

»Menkää huoneeseenne lepäämään, poikani, ja suokoon Jumala teille hiukan rauhaa.»

»Isä!»

Äkillisen vastustamattoman tunteen vallassa Rossi oli noussut polviltaan, astunut pari askelta eteenpäin ja polvistuen vuoteen ääreen hän painoi huulensa paavin käteen.

Kertoiko yliluonnollinen ääni, jota eivät muut kuulleet kuin hän itse, veriheimolaisuuden salaperäisestä voimasta? Kuka voi sen sanoa?

Mutta eräälle tuossa pienessä seurueessa, joka seisoi aamun hämärässä valossa, jo Rossin äänikin tuntui yliluonnolliselta. Kolmekymmentä vuotta paavin elämästä oli vyörynyt taaksepäin, ja hänen nuoruutensa oli taas hänen edessään kuin haamu menneiltä ajoilta.

Kostein silmin, jotka loistivat harmaiden kulmakarvojen alla, paavi saattoi vierastaan, kunnes hän sveitsiläisen kaartin upseerien kanssa poistui huoneesta. Sitten pyhä isä meni yksityiseen kappeliinsa aikaiseen messuun.

III.

Puoli tuntia myöhemmin eräs huhu kulki läpi Vatikaanin aivan kuin tuuli myrskyn edellä. Paavi huomasi jotakin tullessaan messusta.

»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi hän.

»Kerrotaan jotakin murhasta», sanoi kamaripalvelija, ja paavi seisoi kuin ukkosen iskemänä, sillä hän ajatteli Rossia ja kuningasta.

Vähän ajan kuluttua tuo epämääräinen huhu kävi varmemmaksi. Ei kuningas, vaan pääministeri oli surmattu.

Paavin yksityisasuntoon alkoi kokoontua kalpeita kasvoja. Siellä oli kardinaalisihteeri, maestro di camera ja vihdoin myöskin pieni majordomo. Erityissanoma tapahtumasta oli jo saapunut Vatikaaniin, joten saatettiin keskustella asiasta. Pääministeri oli löydetty kuolleena palatsistaan Piazza Navonan varrelta. Hän oli ollut illallisella Kvirinaalissa ja viipynyt siellä tanssiaisten alkuun asti, eikä siis voinut saapua Palazzo Braschiin ennen kello 11 tai 12. Kaksi laukausta oli kuultu puoliyön aikaan, ja ruumis oli löydetty aikaisin aamulla.

Paavi kuunteli ääneti.

Kardinaalisihteeri kertoi toisen kertomuksen. Parlamentinjäsen Rossi, joka oli tuotu Roomaan Genevestä tulevalla junalla juuri kello 11.45, oli metelöitsijöiden avulla päässyt pakoon asemalla. Vapauttaminen oli edeltäkäsin järjestetty, ja Rossi oli heittäytynyt vaunuihin ja ajanut pois täyttä vauhtia pitkin Via Nazionalea, ja vähää ennen kahtatoista samojen vaunujen oli nähty kääntyvän Piazza Navonalle. Sattumalta karabinieerit, jotka ajoivat takaa pakenijaa, olivat huomanneet murhan.

Paavi ei vieläkään sanonut mitään, mutta hänen päänsä oli kumarassa ja hänen sielunsa oli surun vallassa.

Papit katsoivat toisiinsa epäluuloa ja kauhua kertovin katsein. Myrsky oli nousemaisillaan Vatikaanissa, ja kuka saattoi sanoa, mitä tapahtuisi, jos paavi pysyisi entisessä päätöksessään? Vihdoin kardinaalisihteeri lähestyi hänen pyhyyttään ja sanoi polvistuen: