Part 42

»Rakas, älä usko etten muista muita ja viehättävämpiä asioita, vaikka nuo seikat nyt ovat niin paljon minua liikuttaneet. Ei kulu hetkeäkään, jolloin ei sydämeni puhuisi sinulle, aivan kuin voisit vastata minulle. Olen ollut levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta kymmeneen päivään, vaikka jätin osoitteeni Lontooseen, jotta kirjeesi lähetettäisiin minulle tänne. Joskus ajattelen, että viholliseni ehkä kiusaavat sinua, ja silloin moitin itseäni, kun en ottanut sinua mukaani huolimatta kaikesta. Joskus arvelen, että olet sairas, ja silloin tekee mieleni istua ensimmäiseen junaan ja palata Roomaan. Tiedän, etten voi aina olla luonasi, mutta tämä ero on julma. Onneksi se kohta loppuu, ja silloin loppuvat myöskin surumme. Älä kärsi minun tähteni äläkä anna huolien painaa mieltäsi. Tapahtukoon mitä tahansa, ei mikään voi meitä erottaa, sillä rakkaus on ikipäiviksi yhdistänyt sydämemme.

Siitä syystä olen varma sinusta, Roma, varma sinun rakkaudestasi ja uskollisuudestasi. Kuinka voisin muutoin pysyä hetkeäkään pystyssä tuon kamalan tapahtuman jälkeen peläten kaksinkertaista marttyyriutta, marttyyriutta itselleni ja sille, joka on minulle rakkain maailmassa.

Kevät joutuu ja sen mukana minä joudun luoksesi, lemmittyni. Etkö tunne jo orvokkien tuoksua? Hyvästi.

Uskollinen miehesi.»

Roma ei nukkunut paljoa sinä yönä. Ilo, pettymys ja ennen kaikkea pelko Rossin tähden, hänen aiheittensa tähden ja niiden seurauksien tähden, piti hänet valveilla monta tuntia. Aikaisin seuraavana aamuna siniseen univormuun puettu palvelija toi hänelle kirjeen Palazzo Braschista. Se oli näin kuuluva:

»Rakas Roma! — Minun täytyy pyytää sinua tulemaan virastooni tänä aamuna niinpiankuin suinkin. Toivon ettet epäröi tulla, kun kerron sinulle, että tämän ystävällisen kutsun kautta säästän sinulta sen nöyryytyksen, että poliisi tulisi sinua käskemään.

Sinun uskollinen ystäväsi

Bonelli.»

VII.

Sisäasiainministeri istui huoneessaan pöydän ääressä, joka oli täynnä asetuksia ja painettuja arkkeja; ne sisälsivät hänen »lakiehdotuksensa». Commendatore Angelelli seisoi loisteliaasti kumarrellen, kuten tavallista, hänen vieressään.

»Ja mitä tiedätte noista Rossin julistuksista?» kysyi paroni asettaen silmälasit nenälleen.

»Olemme saaneet selville, kuka ne on painanut», sanoi Angelelli. »Kun hänet oli vangittu, ilmoitti hän meille erään neidin nimen, joka neiti oli tuonut hänelle käsikirjoituksen ja maksanut painattamisen.»

Paroni kumarsi ääneti.

»Se on eräs tunnettu neiti, teidän ylhäisyytenne», sanoi Angelelli ohuella äänellään, »ja siitä syystä arvelin parhaaksi ensin odottaa teidän käskyjänne.»

»Siinä teitte oikein, commendatore. Jättäkää tuo osa asiasta minun huostaani. Entä Rossi — onko hän vielä Englannissa?»

»Hän meillä on kerrotaan on Ranskassa, teidän ylhäisyytenne, mutta kirjeitä sekä Lontoosta että Pariisista, joissa hänen toimistaan.»

»Hyvä.»

»Pääasiamiehemme kirjoittaa, että Rossi Lontoossa ollessaan asui Sohossa ja hänen luonaan kävi melkein kaikkien vallankumouksellisten seurojen edustajia. Nähtävästi hän sai yhdistetyksi useita ennen riitaisia voimia, eivätkä ainoastaan demokraattiset ja sosialistiset sekä työväen yhdistykset, vaan myöskin radikaaliset seurat ja monet uskonnolliset liitot ja yhdistykset ovat kokoontuneet hänen ympärilleen.»

Paroni teki kärsimättömän liikkeen. »Ne ovat kaikki samanlaisia. Lontoo on aina ollut jos jonkin nimisen anarkian pääpesänä. Mutta mitä lähettiläämme arvelee Rossin aikeista?»

»Hän arvelee, että Rossi aikoo lähettää kotiin italialaiset maanpakolaiset ja hajoittaa ne rahoilla ja kirjoilla varustettuina tyytymättömän kansan sekaan täällä kotona.»

»Mainiota!» huudahti paroni. »Pakanat raivoavat yhdessä, ja kansa uneksii turhia unia.»

Angelelli nauroi ohutta nauruaan aivan kuin kana, joka kaakattaa pesässään. Sitten hän lausui:

»Mutta Pariisin prefektillä on vakavampi luulo, teidän ylhäisyytenne.»

»Mikä se on?»

»Että Rossi vehkeilee surmatakseen kuninkaan.»

Paroni työnsi pois lasit nenältään ja istahti suoraan.

»Nähtävästi Rossilla oli ensin huono onni Pariisissa, mutta kun sanoma saapui Roccon jutusta...»

»Se oli onneton juttu, commendatore.»

»Sitten hän piti kokouksia kahviloissa välttääkseen poliisin sekaantumista... Lyhyesti, vaikkei prefektillä ole mitään suoranaisia todistuksia, neuvoo hän meitä lisäämään vahdin kaksinkertaiseksi hänen majesteettinsa luona.»

Paroni nousi ja astui uunimaton yli. »Tämä on todellakin kaunis vuosisata, sillä hulluja pidetään viisaina miehinä ja heikkojen on hauska uhkailla penikulmien päässä... Commendatore, oletteko puhunut tästä asiasta kenellekään?»

»En kenellekään, teidän ylhäisyytenne.»

»Älkää ajatelko sitä siis sen enempää. Se ei ole mitään. Yleisöä ei saa säikähdyttää. Kiristäkää vain nuoria tuon miehen ympäri Pariisissa. Hyvästi!»

Nyt tuli maakunnan prefekti paronin luo ja näytti juhlallisemmalta ja soturimaisemmalta kuin koskaan.

»Senaattori», sanoi paroni, »lähetin kutsumaan teitä ilmoittaakseni, että hallitus on päättänyt lopettaa piiritystilan».

Prefekti kumarsi juhlallisesti.

»Kapinahenki on kukistettu, kaupunki on rauhallinen, ja sotilaskomento alkaa tuskastuttaa kansaa.»

Prefekti kumarsi taas myöntäen.

»Samoin on päätetty, hyvä senaattori, että valtakunta on viettävä kuninkaan valtaistuimelle nousemisen vuosipäivää yleisin riemujuhlin.»

»Se on erinomainen keksintö», sanoi prefekti. »On hyvin viisasta poistaa yleisesti vallitseva alakuloisuus julkisella juhlalla. Mutta aika on hyvin täpärällä.»

»Niin on. Vuosipäivä on pääsiäismaanantaina, s.o. viikon päästä tästä päivästä. Teidän täytyy siis aivan heti ryhtyä toimiin. Yksityisseikoista voimme puhua myöhemmin sekä järjestää ohjelmat ja juhlakulkueet. Olen kirjoittanut julistuksen, jossa ilmoitan tuon tapahtuman. Tässä se on. Voitte ottaa sen mukaanne.»

»Hyvä.»

»Kuningas julistaa samalla yleisen anteeksiannon kaikille viimeisiin meteleihin osaaottaneille, elleivät he ole olleet jollakin lailla johtavina henkilöinä. Sekin on jo kirjoitettu. Tässä se on. Mutta majesteetti ei ole vielä kirjoittanut sen alle.»

Prefekti otti toisen paperin paronin kädestä, katseli sitä ja luki muutamia lauseita. »'Koska me emme tällaisena ilon päivänä voi nähdä mitään surun ilmauksia... olemme luoneet säälivän katseemme kokemattomaan nuorisoon, joka on vedetty valtiollisen hämmennyksen kuiluun... olemme julistaneet seuraavan säädöksen kaikkien noudatettavaksi'... Voinkohan saada tämän vielä tänä päivänä, teidän ylhäisyytenne?»

»Kyllä. Ja nyt puhumme teidän omista tehtävistänne tässä asiassa, rakas senaattori. Teidän tulee käskeä kaupunkien pormestarit tänne Roomaan sopimaan valmistuksista. Sitten on teidän puuhattava juhlakulkue Kvirinaaliin, jolloin kansan tulee huutaa kuningas ulos parvekkeelle ja laulaa kansallishymni. Myöskin on toimitettava lippuja, joissa on sopivat lauselmat, esimerkiksi 'Kauan eläköön kuningas', 'Hän johtakoon ja hallitkoon!', 'Kauan eläköön hallitus', 'Voittoisa lippumme' ja ehkä myöskin 'Armeija'. Teidän on vastustettava tuollaisia liikkeitä kuin ateismi ja anarkia. Tärkeintä on, että kansa juhlamenojen, laulun, musiikin ja juhlakulkueitten avulla rupeaa ajattelemaan kuningasta pelastajanaan ja valtaistuinta vahvana turvanaan, joille molemmille sen tulee kaikissa tilaisuuksissa osoittaa kiitollisuuttaan. Ymmärrättehän?»

»Täydellisesti.»

»Älkää siis viivytelkö ollenkaan, senaattori... Vielä sananen.»

Prefekti oli noussut ja mennyt ovelle.

»Paras on tehdä kuninkaan vartiajoukko kaksinkertaiseksi ja vaihtaa väkeä joka päivä, kunnes juhlamenot ovat ohi...»

»Se on helposti tehty. Mutta odottakaa. Vatikaanin poliisipäällikkö on pyytänyt apua torstaina.»

»Antakaa sitä hänelle. Älkööt pyhän kollegion vaatimattomat sielut saako syytä valittaa, että me pidämme parempaa huolta kuninkaasta kuin paavista.»

Oikeusministeri saapui sitten paronia tapaamaan. Hän oli lyhyt mies, hymyilevän näköinen, ja hänellä oli keltaiset hansikkaat.

»Kaikki käy hyvin», sanoi paroni nousten taas ja astuen uunimatolla. »Kansan mieliala, hyvä virkaveli, on miekka, jota meidän tulee käyttää hallituksen ja kuninkaan hyväksi tai seisoa vieressä ja katsella, kuinka vihollisemme sitä käyttävät.»

»Rossin kaltaiset miehet ovat hyvin nopsia sitä käyttämään», sanoi pieni ministeri.

»Pyh! En ajatellut Rossia nyt. Tarkoitan kirkkoa, jolla on rahaa ja kansan usko. Siitä syystä tahdoin tehdä jotakin, joka laimentaisi noita murheellisia mielenosoituksia, joita paavi tahtoo panna toimeen.»

»Niin, tuo vanha Vatikaanin herra ymmärtää kansan vaiston ja tahdon, eikö totta? Hän tietää, että kansa rakastaa loistavia näytelmiä, ja höystää niitä mielellään uskonnolla.»

»Se on ruostunein ase paavin asekammiossa, hyvä virkaveljeni, mutta hän voi vieläkin sitä käyttää, ellemme me tee mitään. Jos kansalle uskotellaan, että paavi on sen ainoa ystävä, on se aika loistava höyhen paavin hattutöyhdössä. Onneksi meidän kansamme yhtä mielellään tanssii ja laulaa kuin itkee ja rukoilee. Meillä ei siis vielä ole syytä heittää kirvestä kaivoon.»

Molemmat nauroivat ja pieni ministeri sanoi: »Paitsi sitä, on helppo muuttaa uskonnollinen juhlakulkue valtiolliseksi. Ja Vatikaani vetää aina yhtä köyttä kapinallisten puolueitten kanssa ja saarnaa tottelevaisuutta ainoastaan paaville.»

Paronin saappaiden narina lakkasi, ja hän ojentautui suoraksi virkatoverinsa eteen.

»Tarkastakaa ilmiöitä hyvin», sanoi hän, »ja jos huomaatte ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan, että Vatikaani vehkeilee yhdessä Rossin kaltaisten henkilöiden kanssa taikka tietää mitään hankkeista, jotka tarkoittavat vallankumousta tai kuninkaanmurhaa, niin antakaa heti tieto siitä. Suojeluslait perustuslaillisessa maassa voidaan muuttaa, ja silloin ehkä muutamat noista ylhäisistä ja alhaisista herrasmiehistä, jotka koettavat elää valtakunnan onnettomuuksista ja luulevat tarkoin tietävänsä Luojan tahdon ja tarkoitukset, ehkä käsittävät, että heidän täytyy ryömiä polvillaan Santa Scalaansa... ja tulla alas sieltä nurin niskoin.»

Paronin kasvot olivat äkkiä kalvenneet vihasta ja hänen pieni virkaveljensä katsoi häneen huolestuneena. Samassa astui eräs kirjuri sisään ja ojensi paronille nimikortin. Paroni työnsi silmälasejaan ja luki:

Monsignor Mario Cameriere Segreto Partecipante di Sua Santitá Pio X. Vaticano.

* * * * *

»Pyhä Antonius! Enkeli taivaasta...» mutisi pieni ministeri.

»Tahdotteko ehkä...»

»Tietysti», sanoi pikku ministeri ja poistui huoneesta.

»Käskekää sisään monsignor», sanoi paroni.

VIII.

Monsignor oli nuori, solakka, melkein hento mies, jolla oli ohut musta tukka ja suuret, älykkäät silmät. Astuttuaan sisään pitkässä mustassa päällystakissaan, joka peitti hänen munkkiviittansa, hän kumarsi ja katsoi hitaasti ympärilleen huoneessa. Hänen ilmeensä sanoi, että hän oli kuin lammas, joka kulkee portista, missä koirat ehkä vainuavat, ja hänen liikkeensä sanoivat, että hän oli pakeneva heti, jos mitään vaaraa oli olemassa.

Paroni katsoi silmälasiansa yli hetkisen vierastaan. »Olkaa hyvä ja istukaa», ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori monsignor ja paroni istuivat vastakkain pöydän ääressä.

»Kunnianarvoisa ja ylhäinen henkilö on lähettänyt minut tänne...»

»Sanokaamme paavi», virkkoi paroni.

Nuori monsignor kumarsi ja jatkoi: »Lausumaan hänen puolestaan varoituksen ja neuvon sanan.»

»Se on harvinainen ja suuri kunnia», virkkoi paroni. »Mutta ehkä olisin voinut paremmin arvostella sitä, jos se olisi lausuttu hiukan aikaisemmin — papistolle ja kansalle.»

Monsignor nosti katseensa ja odotti.

»Minä tarkoitan», sanoi paroni, »että ehkä olisi ollut hyvin hyödyllistä näiden viimeisten onnettomuuksien aikana, jos papisto olisi kiirehtinyt lausumaan rauhan ja sovinnon sanoja. Tähän saakka se ei ole tehnyt yhtään mitään. Miksi ei? Ehkä siitä syystä, että sen päämies itse on vaiennut.»

Nuori pappi kohottautui suoraksi ja sanoi arvokkaasti: »Te teette vääryyttä Vatikaanin kunnianarvoisalle isälle, sillä hän paheksuu enemmän kuin kukaan muu tuota uskonnon ja vapauden väärin-ymmärtämistä, josta nuo surkuteltavat levottomuudet johtuivat. Olkoonpa hänen mielipiteensä mikä tahansa niistä voimista, jotka olivat syynä niihin, niin hän on koettanut herättää kristillistä armeliaisuutta ja innostuttaa papistoa työskentelemään kansan rauhoittamiseksi ja sen lisäksi hän on käskenyt tällä pyhällä katumusajalla rukoilemaan niiden surullisten olojen puolesta, joissa kansa tätä nykyä elää.»

Paroni väänsi viiksiään ja sanoi: »Olen kuullut siitä. Vatikaanin kunnianarvoisa isä on epäilemättä viisas toimissaan. Kunnioitan syvästi hänen järkeään ja mielipiteitään.»

Monsignor nosti katseensa levottomasti. »Tämänaamuinen asiani on aivan ristiriidassa teidän ylhäisyytenne syytöksen kanssa.»

»Sanokaamme mielipiteen kanssa», sanoi paroni kohteliaasti.

»Minua on käsketty ilmoittamaan, että pyhällä isällä on syytä uskoa, että vielä vaarallisempi kapina on odotettavissa, ja hän neuvoo teitä ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin julkisen järjestyksen turvaamiseksi ja verenvuodatuksen estämiseksi.»

Paronin kasvot eivät liikahtaneet vähääkään.

»Jos pyhällä isällä on erityisiä tietoja suunnitellusta kapinasta...»

»Ei erityisiä, ainoastaan yleisiä, mutta hän tietää kumminkin tarpeeksi voidakseen varoittaa teitä olemaan varustettuina.»

»Kuinka kauan pyhä isä on tiennyt tuosta?»

»Ei kauan. Vasta eilisaamuna hän kuuli siitä», virkkoi monsignor ja peläten sanoneensa likaa hän lisäsi. »Mainitsen tämän ainoastaan osoittaakseni teille, että pyhä isä ei ole menettänyt yhtään aikaa.»

»Mutta jos pyhä isä tietää, että kapinaa on suunniteltu, voi hän epäilemättä antaa meille tarkempia tietoja siitä.»

Monsignor pudisti päätään.

»Tarkoitatte, että hän ei tahdo.»

»En. Vaikka pyhällä isällä ei liene mitään syytä kiitollisuuteen hänen majesteettinsa hallitusta kohtaan, surisi hänen isällinen sydämensä, jos hän saisi kuulla, että hänen lapsensa, vaikkapa kaikkein tylyinkin niistä, saisi kärsiä turhaan.»

Paroni hymyili jäistä hymyään. »Se on hyvin kaunista», sanoi hän, »mutta ehkä hieman epäselvää, mitä itse ajatukseen tulee, eikö niin?»

Nuori pappi alkoi tulistua. »Tuo mies koettaa suututtaa minua saadakseen minut puhumaan», ajatteli hän, ja kristillinen laki, jonka hän oli ottanut ohjeekseen, auttoi häntä tukahduttamaan vihansa.

»Olen sanonut asiani eikä minulla ole muuta lisättävää.»

»Tuleeko minun siis ymmärtää, että ilmoitus, jolla hänen pyhyytensä on kunnioittanut minua, annettiin hänelle salaisuutena?»

»Niin. Se annettiin salaisuutena, ja siitä syystä en voi antautua enempiin selityksiin.»

»Se oli siis rippisalaisuus?»

Monsignor nousi istuimeltaan. »Teidän ylhäisyytenne ei voine täydellä todella luulla sellaista.»

»Tarkoitatte, että se ei ole rippisalaisuus?»

»Tietysti ei.»

»Siinä tapauksessa hän voi kertoa kaikki, jos hän vain tahtoo.»

Monsignor kiivastui. »Pyhä isä sai tietonsa siten, että sitä on pidettävä melkein yhtä pyhänä ja loukkaamattomana kuin rippisalaisuutta.»

»Mutta tottelevaisuus paavia kohtaan vapauttaa kaikesta muusta vastuunalaisuudesta. Hänen pyhyytensä sanoo vain 'puhu', ja silloin kaikkien uskollisten lasten täytyy totella.»

»Monsignor joutui hämilleen. Asian kertoja ei ole edes katolilainen, eikä paavilla ole siis mitään oikeutta käskeä häntä.»

»Se on kai nainen», sanoi paroni, ja nuori pappi painoi alas päänsä.

»Se on siis nainen, joka ei ole katolilainen ja joka kävi pyhän isän luona eilisaamuna Vatikaanissa, eikö niin?» jatkoi paroni.

»En kiellä enkä myönnä.»

Paroni oli hetken puhumatta mitään, mutta hän katsoi tuikeasti silmälasiensa yli punastuvia nuoria kasvoja, jotka olivat hänen edessään. Sitten hän sanoi tyynesti:

»Monsignor, paavin ja hallituksen keskinäinen suhde on hyvin arka, ja jos jotakin tapahtuisi, joka lisäisi ristiriitaa, voisi siitä olla seurauksena kamala veljestaistelu.»

Monsignor koetti tyyntyä eikä virkkanut mitään.

»Mutta olkootpa nuo suhteet millaiset tahansa, pyhä isä varmaankaan ei tahdo suojella järjestyksen rikkojia, jotka iskevät kirveensä yhtä paljon kirkon kuin valtionkin sydänjuuriin.»

»Siitähän syystä minä nyt juuri olen täällä», sanoi monsignor.

»Monsignor», jatkoi paroni, »jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi kuninkaan persoonaa vastaan, ei hänen pyhyytensä voine tahtoa, että jonkun — minun esimerkiksi — on pakko parlamentissa ja Euroopan hallituksien edessä sanoa: 'paavi tiesi kaikki edeltäpäin, mutta koska hän ei tahtonut ilmaista hankkeen yksityiskohtia, on Vatikaanin kunnianarvoisa isä ollut murhaajien apuna.’»

Nuori pappi kiihtyi yhä enemmän. »Paavi», sanoi hän, »ei tiedä muuta kuin mitä olen teille kertonut».

»Monsignor, paavi tietää yhden seikan vielä. Hän tietää, kuka hänelle kertoi. On välttämätöntä, että hallitus myöskin saa tietää sen voidakseen itse arvostella, minkä laatuinen tuo salaliitto on ja miltä taholta sitä on odotettava.»

Monsignor vapisi kuin vangittu lintu. »Minä olen sanonut asiani ja lisään ainoastaan, että lähettämällä minut tänne hänen pyhyytensä tahtoi estää rikosta eikä auttaa teitä keksimään rikoksellisia.»

Paronin silmälasit putosivat nenältä, ja hän puhui terävästi ja pontevasti: »Hallituksen täytyy ainakin saada tietää, kuka se nainen oli, joka kävi hänen pyhyytensä puheilla Vatikaanissa eilisaamuna ja sai hänet uskomaan, että vaarallinen kapina on tekeillä.»

»Sitä teidän ylhäisyytenne ei koskaan saa tietää.»

»Siis tuo asia on _non-possumus_?»

Monsignor oli poistumaisillaan huoneesta, kun paronin sihteeri avasi oven ja ilmoitti:

»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»

Monsignor sävähti ja aikoi poistua.

»Pyytäkää häntä astumaan sisään», sanoi paroni. »Odottakaa hetkinen, monsignor.»

»Olen sanonut kaikki, mitä saan sanoa, enkä voi virkkaa sen enempää.»

»Älkää sanoko niin, monsignor. Kyllä aina voi sanoa... Ah, Donna Roma!»

Roma oli astunut huoneeseen jäykkänä ja arvokkaana.

»Sallikaa, Donna Roma, että esittelen monsignor Marion Vatikaanista», sanoi paroni.

»Se on tarpeetonta», sanoi Roma. »Tapasin monsignorin eilisaamuna.»

Nuori pappi oli niin hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan.

»Kunnioittava tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi paroni hymyillen, »ja pyydän teitä sanomaan hänelle, että hallitus on tekevä velvollisuutensa valtakuntaa ja sivistynyttä maailmaa kohtaan ja luottaa paavin avustukseen».

Monsignor Mario poistui huoneesta sanaakaan sanomatta.

IX.

Paroni työnsi nojatuolin Romalle ja oman tuolinsa sen eteen.

»Kuinka voit, lapseni?» kysyi hän.

»Täytyyhän elää», sanoi Roma ja huokasi.

Paroni kaipasi hänen hymyään — tuota aurinkoista hymyä, joka näytti leviävän koko huoneeseen hänen edellään ja kirkastavan ilman valoisaksi. Roman pyöreä, kaunis vartalo vaaleassa silkkipuserossa ei ollut kadottanut vähääkään sulostaan, joka aina pani paronin suonet tykyttämään, mutta hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, ja niissä oli kärsimyksen jälkiä.

»Mikä sinua vaivaa, rakkaani? Olet sairas ia onneton.» J

Roma vältti vastata ja sanoi: »Te pyysitte minua tänne — mitä tahdotte sanoa?»

Paroni ilmoitti hänelle asian. Kapinallisten julistusten painaja oli vangittu, ja valmistavassa tutkinnossa hän oli maininnut sen henkilön nimen, joka oli tuonut käsikirjoitukset hänelle ja maksanut niistä.

»Ymmärrät kai, rakkaani, että olet tehnyt itsesi syypääksi rangaistukseen ja ettei mikään muu kuin voimakkaan ystävän apu voi suojella sinua julkiselta tutkinnolta?»

Roma puristi huulensa kokoon, mutta ei vastannut mitään.

»Miten kiusallinen asema! Ministeri huomaa olevansa omien tunteittensa orja ja siten heikentävänsä asemaansa omien palvelijoittensa silmissä, joilla ei pitäisi olla mitään sanomista esimiehestään.»

Roman kasvoissa välähti ivallinen vivahdus.

»Ehket täysin ymmärrä, millaisista ikävyyksistä on kysymys. Poliisin olisi esimerkiksi pitänyt juuri nyt toimeenpanna kotitarkastus sinun asunnossasi.»

Romalta pääsi tahtomatta heikko huudahdus, ja hän nousi puoleksi istuimeltaan.

»Kirjeesi ja salaisimmat kirjoituksesi olisivat tällä hetkellä poliisin katseltavina... Ei, ei, lapseni. Tyynny, istu rauhassa, minä olen kaiken tuon estänyt.»

Roma katsoi paroniin, joka tällä hetkellä tuntui hänestä inhoittavammalta kuin koskaan. Hänen hienoutensakin inhoitti Romaa, ja hänen vaatteittensa tuoksu, hänen vahatut viiksensä, hänen pyöristetyt kyntensä ja kaikki nuo pikkuseikat, jotka huomaa sellaisessa miehessä, joka rakastaa itseään ja koettaa viehättää naisia.

»Myönnäthän, armaani, että minulla on ollut tarpeeksi nöyryytyksiä ilman tätä viimeistäkin koettelemusta. Sellainen holhokki, joka itsepäisesti ylenkatsoo soveliaisuuden lakeja ja antautuu kaikkien moitteen alaiseksi tavallisessa elämässäkin, on jo aivan kyllin suuri koettelemus. Mutta se ei vielä riittänyt. Melkein heti sen jälkeen, kun pääsit vapaaksi minun laillisen valvontani alaisuudesta, lyöttäydyit yhteen niiden kanssa, jotka työskentelevät minua vastaan.»

Roma oli yhä vielä synkän ja jäykän näköinen.

»Kuinka minun pitää puolustautua niitä nöyryytyksiä vastaan, joita sinä kokoat minun osakseni omassa mielessäsi? Sinä et anna minulle tilaisuutta puolustautua. En tiedä mitä muut lienevät kertoneet sinulle. En tiedä muuta kuin mitä itse kerrot minulle, mutta se ei ole mitään.»

Roma puri huultaan ja hengitti syvään.

»Kuinka minun pitää puolustaa itseäni nöyryytyksiä vastaan yleisön silmissä? Ei ole muuta kuin yksi keino — se, että annat sen uskoa, että kaikesta huolimatta yhä vieläkin näyttelet ja että lopulta aiot rangaista tuota vihollista, joka julkisesti sinua solvasi.»

Roma koetti nauraa, mutta nyyhkytys tukahdutti naurun.

»Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata tuo asia, rakas ystävä, niin yleisö tyytyy siihen selitykseen. Se tietää jo elämäsi pienimmätkin yksityiskohdat, ja se uskoo, että kun luovuit kaikesta omaisuudesta ja muutit asumaan tuon miehen huoneistoon, teit sen ainoastaan näytelläksesi osaasi — sanoisinko tuota vanhaa raamatullista osaa — tahdoit saada selville _hänen sielunsa sisimmät salaisuudet_.»

Tuo selvä, terävä kuiskaus, jolla paroni lausui nuo viimeiset sanat, pisti Romaan kuin veitsi. Hän kohotti päätään ylpeästi.

»Uskokoot mitä tahansa», huudahti hän. »Jos hienosto suvaitsee uskoa, että olen kääntänyt koko elämäni nurin ainoastaan vihan tähden, niin uskokoon. Tulevaisuus on osoittava, että ei viha, vaan rakkaus antaa voimia minulle kaiken tuon kestämiseen. Mutta mitäpä siitä! Minun onneni on vain kärsimyksissä, enkä välitä kenenkään ylenkatseesta enkä pyydä sääliä.»

Kun hän kuuli oman äänensä, tuli noihin loistaviin silmiin kyyneleitä, ja paroni, jossa rakkaus ja mustasukkaisuus taistelivat samalla hetkellä, sanoi hiljaa:

»Etkö sinä välitä ollenkaan minun kärsimyksistäni? Mies ei saa näyttää mitä hän kärsii. Hänen ylpeytensä ja hänen sukupuolensa estää sen. Ja minun asemassani on olemassa vielä muitakin syitä, joiden tähden en saa virkkaa mitään, vaikka kärsin. Mutta vaikka lannistan tunteeni ja peitän ne maailmalta ja sinultakin... ehkä ne ovat yhtä katkerat kumminkin, vaikkei niitä kukaan sääli.»

Ensi kerran Roma kuuli paronin äänen värisevän liikutuksesta ja hetken verran hän tunsi sääliä.

»Ah, sitä ei kestä kauan», sanoi hän huoahtaen.

»Ei, asiat eivät voi kestää kauan tällä lailla», vastasi paroni.

»Tunnen, että ne voivat loppua hyvinkin äkkiä, enkä surekaan sitä.»

Paroni katsoi häneen kysyvästi ja alkoi: »Tarkoitatko, että...»

»Tarkoitan, että minä kuolen, ja silloin tuo kiusallinen taistelu loppuu.»

Paroni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet! Rakas lapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä merkityksessä. Et voi sille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä olet niitä naisia, joita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa, niitä, jotka eivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa maailman läpi. Semmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei mikään masenna heidän tahtoaan eikä saa sitä heikontumaan... Roma, jos — jos luonnoton laki ei sitoisi minua — jos olisin vapaa...»

Paronin kirjuri keskeytti hänet avaamalla oven.