Part 41
»Pyhä isä», sanoi hän, »kerronko teille salaisuuden. Ei ole ketään muuta maailmassa, jolle voisin sen kertoa, mutta teille voin sen sanoa. Mieheni on nyt Englannissa järjestämässä suurta liikettä italialaisten maanpakolaisten keskuudessa. En tiedä mitä se oikeastaan on, mutta hän kertoi minulle, että siitä on seurauksena koko valtakunnan valloitus ja hallituksen kukistuminen. Hän ei ole sanonut, onko se tavallinen salaliitto vai muu suunnitelma, mutta minä tiedän, että se on tähdätty Rooman politiikkaa vastaan eikä uskontoa vastaan, ja sen tarkoituksena on kuninkaan, mutta ei paavin, kukistaminen.»
Paavi joka oli seisonut selin Romaan, kääntyi ympäri ja katsoi häneen kauhuissaan. Hänen silmäkulmansa olivat rypyssä ja hänen kasvonsa muistuttivat vielä entistä enemmän eräitä toisia kasvoja, jotka saattoivat Roman yhä hermostuneemmaksi.
»'Kun tulen takaisin, on mukanani sellainen voima, joka panee vankilat avaamaan ovensa ja tyrannien valtaistuimet vapisemaan.' Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne. Tuo liike alkaa kohta, olen varma siitä, ja silloin teidän pyhyytenne saa nähdä, että kansan johtajat eivät ole uskonnottomia miehiä, vaan...»
Paavi kohotti kätensä. »Vaiti!» huusi hän. »Älkää jatkako, lapsi. Jumala tiesi mitä minun tulee tehdä sille, mitä jo olette sanonut.»
Silloin Roma huomasi, mitä hän oli tehnyt hurjassa liikutuksessaan, ja kauhistuen hän koetti peruuttaa sanojaan.
»Pyhä isä, älkää päätelkö siitä, mitä sanoin, että Davido Rossi on kapinallinen ja kuninkaansurmaaja...»
»Älkää puhuko, lapseni. Te ette aavista, millaisen maanjäristyksen te olette saanut aikaan jalkojeni alla. Minun täytyy ajatella. Minun täytyy saada selville velvollisuuteni Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»
Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten Roma koetti tyyntyä ja lausui: »Minä olen vain tietämätön nainen, pyhä isä, ja ehkä olen sanonut liian paljon enkä ymmärrä mitä olen tehnyt. Mutta se, minkä olen kertonut, sanottiin minulle rakkaudessa ja luottamuksessa. Ja pyhä isä on viisas ja hyvä, ja mitä hän tekee, on oikein.»
Paavi palasi tuolilleen huolestuneen näköisenä eikä näyttänyt kuuntelevan. Roma vaipui polvilleen hänen viereensä ja sanoi matalalla, rukoilevalla äänellä:
»Mieheni luottamus minuun on niin kaunis, teidän pyhyytenne Minä olen ainoa henkilö maailmassa, jolle hän on kertonut kaikki salaisuutensa, ja jos hän saisi kuulla hiukankaan niistä muualta...»
»Älkää pelätkö, tyttäreni. Sen, minkä uskoitte minulle, pidän yhtä pyhänä kuin rippisalaisuuden. Mutta te olette kertonut minulle kamalan kertomuksen, ja taivaan isä yksin tietää, mitä hänen palvelijansa pitäisi tehdä.»
Roma katsoi huolestuneisiin vanhoihin kasvoihin, jotka äsken olivat olleet niin päivänpaisteiset, ja hän ymmärsi kuinka ääretön vastuunalaisuus lepää tiaraa kantavan miehen hartioilla. Sitten hän taas muisti, mitä kapusiinilaismunkki oli hänelle sanonut, ja hän sanoi samalla matalalla, rukoilevalla äänellä:
»Jos voisin kertoa teidän pyhyydellenne lisää hänestä — kuka hän on ja mistä hän on kotoisin — köyhästä, vaatimattomasta paikasta, teidän pyhyytenne... jos saisin sanoa, kuinka hän on kärsinyt ja mikä kamala varjo vieläkin himmentää hänen elämäänsä, niin isällinen sydämenne rakastaisi ja säälisi häntä.»
»Älkää kertoko minulle enempää, lapseni. On parempi etten tiedä. Sääli ei saa puhua siinä, missä velvollisuus minua käskee. Mutta minä voin rakastaa Davido Rossia siitä huolimatta. Ja minä rakastan häntä. Rakastan häntä kuin kadotettua poikaa, joka on kohottanut kätensä isäänsä vastaan, vaikka hän ei itse sitä tiedä.»
Roma aikoi taas puhua ja selvemmin kuin äsken, kun äkillinen epäilys hänet valtasi. Olihan Leone sangen tavallinen sukunimi, eikä Italiassa ollut tavallista antaa pojalle isän ristimänimeä. Se, mikä hänestä oli tuntunut varmalta, saattoikin olla vain sattuma.
Paavin tuolissa oli soittokellon nappi. Paavi painoi sitä, ja monsignor astui huoneeseen koputtamatta. Paavi nousi ja tarttui Roman käteen.
»Menkää rauhassa ja ottakaa siunaukseni, lapseni. Minä siunaan teitä! Isällinen siunaukseni varjelkoon sydäntänne pysymään puhtaana ja vahvistakoon teitä kaikissa kiusauksissa, lohduttakoon koettelemuksissa, pelastakoon pahasta ja johtakoon teidät vihdoin Kristuksen lasten joukkoon.»
Monsignor astui eteenpäin ja viittasi Romalle, että hänen tuli poistua. Roma nousi ja läksi huoneesta astuen ovelle, liian liikutettuna voidakseen puhua. Hän ei huomannut ennenkuin ovi sulkeutui, että hän kulki valtaistuinsalin poikki ja että pappi kulki hänen vieressään.
V.
Kun paavi käveli puutarhassaan samana iltapäivänä kuten tavallista, oli vanha kapusiinilainen hänen kanssaan. Vatikaanin ovelta he ajoivat paavin vaunuissa, kaksi ylimyskaartin jäsentä ratsastaen molemmilla puolilla ja yksi kamariherra vaunujen jäljessä, laakerikäytävän läpi, kunnes he saapuivat kukkulalla olevalle huvimajalle. Siellä molemmat vanhat miehet astuivat vaunuista, paavi valkoisessa viitassaan, valkoisessa päällystakissaan ja päässään punainen hattu, ja kapusiinilainen ruskeassa puvussaan, päässä patalakki ja jalassa sandaalit. Paavin kissa, punertavan ruskea eläin, joka seurasi häntä puutarhassa kuin koira isäntäänsä, hyppäsi samalla pois vaunuista.
Huvilan pyöreän tornin edessä on korkea, oranssi- ja magnoliapuiden suojaama terassi, jossa on ympyrään asetettuja puutarha-istuimia. Kunnianarvoisat vanhat miehet istuutuivat sinne, ja kissa asettui hiekkakäytävälle heidän eteensä. He olivat niin korkealla nyt, että Pietarin kirkon korkea kupooli tuntui melkein olevan samalla tasolla kuin heidän kasvonsa, ja Rooma näytti ylhäälle ilmapalloon häämöttävältä kaupungilta. Tuolla takana levisi laaja Campagna vihreänä kuin kesäinen meri. Vielä kauempana siintivät ja punersivat Albano-vuoret, siellä täällä näkyi pieniä valkoisia kaupunkeja pitkin rinteitä. Ja kaikkein kauimpana hohtivat purppuran väristen haamujen tavoin juhlallisten Apenninien lumipeitteiset kukkulat.
Paavi oli tavallista totisempi ja äänettömämpi. Pari kertaa kapusiinilainen virkkoi: »Ja mitä piditte nuoresta tämänaamuisesta ripitettävästäni?
»_Bene, bene_!» vastasi paavi.
Mutta vihdoin paavi vedellen viivoja hiekkaan kävelykepillään rupesi puhumaan.
»Isä!»
»Teidän pyhyytenne!»
»Jumalan käsittämätön säädös, joka teki minusta paavin, ei muuttanut meidän suhdettamme toisiimme ihmisinä, eikö niin?»
Kapusiinilainen otti nuuskaa ja vastasi: »Teidän pyhyytenne ystävällisyydessään on vakuuttanut niin.»
»Te olette mestarini nyt aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.»
»Mikä se on, teidän pyhyytenne?»
»Olettehan ollut rippi-isäni monta vuotta, isä?» »Neljäkymmentä vuotta, teidän pyhyytenne.» »Sillä ajalla teillä on ollut monta vaikeata asiaa selvitettävänä?»
»Hyvin monta.»
»Isä, onko koskaan tapahtunut, että ripitettävä on tunnustanut teille salaliiton, jonka tarkoituksena on rikos?»
»Se on monesti tapahtunut.»
»Ja mitä olette tehnyt?»
»Pyytänyt häntä ilmoittamaan siitä viranomaisille tai kertomaan siitä minulle rippituolin ulkopuolella.»
»Onko ripitettävä koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä.»
»Ei koskaan.»
»Mutta jos... jos tapaus olisi sitä laatua, että ripitettävän olisi vaikea ilmaista sitä viranomaisille, koska hänen täytyisi ottaa huomioon mikä rangaistus sitä seuraa... jos veren ja rakkauden siteet saattaisivat tuollaisen tunnustuksen mahdottomaksi ja jos olisi suorastaan julmaa pyytääkään ripitettävältä semmoista, mitä silloin tekisitte?»
»En mitään, teidän pyhyytenne.»
»Ette sittenkään, vaikka aiottu rikos olisi hyvin vakavaa laatua ja koskisi teitä hyvin läheltä?»
Kapusiinilainen levitti kirjavan nenäliinansa sanoen: »Se ei muuttaisi asiaa, teidän pyhyytenne.»
»Mutta otaksukaapa, että kuulette rippituolissa, että veljenne aiotaan surmata, mikä silloin on velvollisuutenne?»
»Velvollisuuteni ripitettävää kohtaan, joka uskoo minulle sielunsa salaisuudet, on vaitiolo.»
»Ja mikä on velvollisuutenne Jumalaa kohtaan?»
Nenäliina putosi kapusiinilaisen kädestä.
»Eikö rippiä voi käyttää väärin?» sanoi paavi.
»Epäilemättä.»
»Jos esimerkiksi ripille menijä puhuu jotakin vetääkseen papin liittoon, jonka tarkoituksena on rikos?»
»Siinä tapauksessa sitä ei tietysti ole pidettävä rippinä.»
»Mutta eikö ripillemenijä myöskin voi tietämättään käyttää väärin rippiä, kun hän puhuu varmassa uskossa, mutta samalla ilmaisee papille aiotun rikoksen ja siitä syystä saattaa hänet rikostoverin asemaan?»
»Eiköhän, teidän pyhyytenne.»
»Silloin ripillemenijä, joka ilmaisee salaliiton veljenne surmaamiseksi, käyttää väärin rippiä, ja teidän velvollisuutenne Jumalaa kohtaan on veljenne hengen pelastaminen.»
»Niin muutamat jumaluusoppineet väittävät. Ja niin on joskus meneteltykin. Minä en pidä siitä, vaikka en voi osoittaa sitä vääräksi.»
»Jos tuo on meidän velvollisuutemme, kun on kysymys veljestämme, on se tietysti myöskin velvollisuutemme, kun on kysymys vihollisestamme.»
»Tietysti, teidän pyhyytenne.»
Paavi vaikeni, piirsi hiekkaan kepillään ja sanoi:
»Isä, minulle on tunnustettu liitto viholliseni henkeä vastaan.»
Kapusiinilainen työnsi nenäliinaa hihaansa ja nojautui istuimeensa. Hetken kuluttua paavi kertoi hänelle, mitä Roma oli sanonut Rossin toimista ulkomailla.
»Salaliitto», sanoi hän, »selvä salaliitto.»
»Minkälaatuiseksi arvelette tuota salaliittoa?»
»Kuka sen tietää? Ehkä se on sen keskiaikaisen tavan uudistamista, että maanpakoon ajetut kansalaiset koettavat valloittaa takaisin maan kiihoittamalla kotimaan puolueita.»
»Luuletteko sitä Rossin tarkoitukseksi?»
»Luulen.»
»Kapusiinilainen työnsi levottomana patalakkiaan ja sanoi:
»Pyhä isä, toivoisin että jättäisitte tuon asian sikseen.»
»Kuinka niin?»
»Lukiessamme historiaa huomaamme, että tuollaiset yritykset tavallisesti ovat epäonnistuneet. Jos niin kävi keskiajalla, jolloin sodankäynti oli kovin yksinkertaista, niin onhan luultavaa, että tuollaiset salaisten seurain kapinat ja maanpakolaisten pintapuolisesti järjestetyt hyökkäykset eivät voi olla vaarallisia näinä vakinaisten armeijain päivinä.»
»Se on totta. Mutta onko tuo kyllin pätevä syy olla toimimatta mihinkään suuntaan tässä asiassa? Heikommillakin kapinoilla entisaikoina on ollut se seuraus, että ne ovat lujittaneet despotismia ja heikentäneet kansan asemaa kotimaassa. Ja se tulee olemaan Rossinkin kapinan seurauksena meidän päivinämme. Hän ei valloita maata, vaan kiihoittaa hallitusta, ehkäisee sivistystä, vuodattaa viatonta verta ja pahentaa köyhien taloudellista asemaa.»
»Mutta ajatelkaa, pyhä isä. Te ette voi paljastaa niitä salaisuuksia, jotka tuo tyttöparka on ilmoittanut. Hänen tunnustuksensa tosin ei ollut rippi, vaan luottamuksen osoitus, mutta teidän pyhyytenne tietää, että siveellisen jumaluusopin mukaan on olemassa n.s. luonnollisia salaisuuksia, joiden ilmaiseminen olisi paha rikos. Sellaiset asiat kuin tämä kuuluvat tuohon luokkaan. Ne ovat salaisuuksia, ja niitä on pidettävä pyhinä.»
»Niin on.»
»Ei siis ole mahdollista, että teidän pyhyytenne voisi kertoa tänä aamuna kuulemaansa tuottamatta ikävyyksiä niiden kertojalle ja vaikeuttamatta hänen suhdettaan mieheensä.»
»Taivas minua varjelkoon sellaista tekemästä, tapahtuipa mitä tahansa. Mutta eikö papin ole lupa puhua salaisuutena kuullusta synnistä, jos hän voi tehdä sen siten, että tunnustajaa ei saada selville?»
»Aikooko teidän pyhyytenne tehdä siten?»
»Miksikä ei? Eikö pyhä Alphonsus myönnä sitä, ja eivätkö melkein kaikki jumaluusoppineet neuvo niin tekemään?»
»Pyhä isä on itse jumaluusoppinut ja tietää tuon asian parhaiten. Omasta puolestani, teidän pyhyytenne, pidän aina vaarallisena kokeilla sielun salaisuuksilla, olkoonpa tarkoitus hyvän edistäminen tai pahan estäminen.»
Kapusiinilainen katsoi sinne päin, missä hevoset kaapivat maata ja ylimyskaartin upseerit seisoivat vaunujen vieressä.
»Kolmekymmentäviisi vuotta sitten meille annettiin kamala opetus sellaisista vaaroista, teidän pyhyytenne.»
Paavi kumartui ja piirteli yhä hiekkaan.
»Teidän pyhyytenne, muistakaa sitä nuorta naisraukkaa, joka kertoi rippi-isälleen aikovansa mennä naimisiin rikkaan nuoren miehen kanssa. Rippi isä piti velvollisuutenaan kertoa yleisin sanoin nuoren miehen isälle, että sellainen avioliitto oli tekeillä. Mikä oli seuraus? Avioliitto solmittiin salassa ja päättyi tuskaan ja kuolemaan.»
Paavi nousi levottomana. »Emme puhu nyt siitä. Se koski isän ylpeyttä ja rauenneita toiveita. Tämä on aivan toinen asia. Mies, joka on pirullisten mielikuvien orja, kirkon ja yhteiskunnallisen järjestyksen vihollinen, hautoo yritystä, joka ei voi loppua muuten kuin onnettomuuteen ja verenvuodatukseen. Pyhä isä tietää sen. Pitääkö hänen sulkea tuo rikoksellinen tieto poveensa? Taivas varjelkoon!»
»Te aiotte siis varoittaa viranomaisia?»
»Minun täytyy. Se on velvollisuuteni. Kuinka voisin laskea pääni levolle, ellen sitä tee? Mutta minä olen tekevä sen varovasti. En ole ilmaiseva ketään, ja tuo tyttöraukka on pysyvä tuntemattomana.»
Kapusiinilainen nousi. »Hänen pyhyytensä voi toimia ainoastaan mitä jaloimmista vaikuttimista, ja taivas suokoon hänen toimiensa päättyvän hyvin. Mutta '_epikeian_' käyttäminen, kun on kysymys sielun salaisuuksista, on kuin syöksyminen pimeän, ammottavan jyrkänteen yli. Me tiedämme, mistä askeleemme alkavat, mutta Jumala yksin tietää, missä ne loppuvat.»
Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat nojautuen keppiinsä pitkin sypressien varjostamaa, kukkien reunustamaa tietä. Äkkiä kuului pensaikosta siipien suhinaa ja linnun kirkumista, ja samassa paavin kissa hypähti keskellä pensaikkoa olevalle marmoripatsaalle. Siellä oli ennen ollut suihkulähde, mutta vesi oli kuivunut, ja aukko, josta vesi ennen oli vuotanut, oli sammalten peittämä, ja sinne oli lintu pesinyt. Kissa oli juuri alkamaisillaan vetää esiin munia sieltä, kun paavi pääsi apuun.
»Voi Mirri, Mirri», huudahti hän, »millainen anarkisti sinä olet!... Monsignor!»
»Teidän pyhyytenne», vastasi kamariherra tullen paavin luo.
»Ottakaa tämä _gatto rosso_ vaunuihin ja pitäkää häntä _domicilio coatto'_ssa kunnes tulemme sinne.»
Monsignor nauroi ja kantoi pois kissan, ja paavi laski kätensä hellästi linnun pienille kirjaville munille.
»Raukat, kuinka lämpimiä ne ovat. Kuunnelkaa! Äiti valittaa tuolla puussa. Kas! Se katsoo tänne ja odottaa, että menisimme. Kuinka hyvin se luulee säilyttäneensä salaisuutensa!»
Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niin, luonto on opettanut saman pelonhuudon kaikille lapsilleen.»
»Se on totta», sanoi paavi.
»Se tuo mieleeni tämänaamuisen tyttöraukan.»
Paavi astui takaisin vaunuihinsa sanaakaan sanomatta. Kun hän palasi Vatikaaniin, soitettiin Angelusta kaikissa Rooman kirkoissa, kaupunki hohti punertavassa valossa auringon laskiessa Monte Marion taakse, ja pinjat sen kukkulalla kuvastuivat punaista taivasta vasten kuin murtuneen temppelin katottomat pylväät.
VI.
Bruno haudattiin seuraavana päivänä. Vapaamuurarit olivat anoneet lupaa saada toimittaa hautauksen, ja vaunut, joille kirstu oli asetettu, oli koristettu vapaamuurarien merkillä sillä kohtaa, missä muutoin tavallisesti on risti. Oli palmusunnuntai, ja ruumissaattoon yhtyi hautausmaan portilla joukko, joka astui San Lorenzon kirkosta kantaen palmuja ja puksipuun oksia.
Haudalla pidettiin puheita, joissa poliisin ja viranomaisten tekoja moitittiin. Suuri rikos oli tehty, ja kansa vastasi siihen asettumalla hallitusta vastaan. »Bruno Roccon veri», niin sanoi puhuja, »on vuotanut kuin virkistävä sade kuivuneeseen maahan, ja sankarihenki on kasvava siitä herättämään Rooman omantunnon». Siviilipukuisia poliiseja oli saattojoukossa kuunnellen tarkkaan jokaista sanaa.
Roma ei ollut siellä. Poistaakseen kiusallisia ajatuksia hän valmisteli veistokuvaansa, vaikka olikin sunnuntai. Kello yhdeksän aikaan vanha Francesca tuli tuomaan hänelle kirjettä. Trinità dei Montin portinvartia oli tuonut sen ja odotti alhaalla jotakin lahjaa. Äkillisen ilon huumaamana Roma sieppasi kirjeen ja tyhjensi kukkaronsa vanhan vaimon käteen.
»Santo Dio!» huusi Francesca, »onko tämä kaikki kirjeestä?»
»Niin on, äiti», sanoi Roma. »Anna rahat sille hyvälle miehelle, joka sen toi.»
»Onko se herra Rossilta? Onko? Sitä minä arvelinkin. Teidän tarvitsee vain sanoa kolme kertaa Ave Maria aamulla, kun heräätte, niin saatte kaikki mitä haluatte. Minä tiesin, että signora kaipasi kirjettä...»
»Niin, niin, mutta mies odottaa tuolla alhaalla, ja minunkin täytyy jatkaa työtäni ja...»
»Työtä! Ah, signorina, paratiisissa ei tuhlata aikaa työhön. Semmoisella hienolla neidillä kuin te tulee olemaan harput ja taivaalliset...»
»Mutta mies ei odota, hyvä eukko», sanoi Roma ja työnsi kuuron vaimon pois huoneesta.
Mutta yksin jäätyäänkään hän ei ensin uskaltanut avata kirjettä. Hän vapisi koskettaessaan sitä ja katsellessaan postimerkkejä. Ne olivat ranskalaisia ja niissä oli Pariisin postileima. Tuo tuotti hänelle hiukan epämääräistä iloa. Rossi oli ollut matkoilla eikä ollut ehkä saanutkaan hänen kirjettään.
Vavisten suudellen kirjekuorta ja rukoillen lyhyen rukouksen Roma avasi sen vihdoin, ja kun kirje kahisten putosi kuoresta, vilkaisi hän loppusanoja:
»Sinun uskollinen miehesi.»
Hän hengitti syvään, ja värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa. Sitten hän luki:
»Rakkaani! — Pariisin lehdissä tänä aamuna julaistu Roomasta saapunut sähkösanoma kertoo Brunon tutkimisesta ja kuolemasta. Jos sanon, että olen kauhistunut, en sano paljoa. Olen järkytetty perustuksia myöten. Sydämeni on murtumaisillaan, ja käteni voi tuskin pitää kiinni kynästä.
Sain kuulla tuon uutisen jo eilisiltana, kun istuin eräässä ravintolassa muutamien sanomalehtimiesten kanssa. Me olimme juuri päivällisellä, mutta minun täytyi nousta pois ja palata asuntooni. Olin melkein sekaisin koko yön. Yhtämittaa heräsin unestani luullen kuulevani Brunon äänen, joka kutsui minua. Kerran nousin ikkunan luo ja katsoin tyhjälle kadulle. Ja kumminkin tiesin koko ajan, että ystäväraukkani makasi kuolleena vankilassa.
Oi Jumala, eikö maailmassa ole mitään rangaistusta noille ihmisille, jotka iskevät itse oikeuden perustuksiin? He puhuvat anarkiasta — tämä vasta on oikeuden anarkiaa. Olin valmistautunut odottamaan paljoa sen jälkeen mitä kerroit minulle, mutta Brunon kiduttaminen olisi tuntunut melkein mahdottomalta, ellen tietäisi, että jokaisessa maassa vielä on voimassa tuo vankilain hirmuvalta, joka asettaa poliisit kansan herroiksi eikä heidän palvelijoikseen.
Bruno-raukka! En hyväksy itsemurhaa missään tapauksessa. Ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Kukin meistä on soturi, eikä ainoakaan vahti saa surmata itseään työssään. Ken tietää minkä käänteen taistelu vielä saa? Velvollisuutemme kenraaliamme kohtaan on taistella loppuun asti. Mutta kun vahti mieluummin kuolee kuin lausuu väärän tunnussanan, silloin itsemurha on uhri, kuolema on voitto, ja Jumala ottaa marttyyrinsa armonsa siipien suojaan.
Miesraukka kuoli siinä uskossa, että minä olin hänet pettänyt! Minä olin tuntenut hänet kahdeksan vuotta, ja sinä aikana hän oli uskollinen minulle kuin oma varjoni. Hän oli uljain, kunnollisin ystävä, mitä saattoi toivoa. Ja nyt hän on jättänyt minut luullen minun lopuksi pettäneen hänet. Oi veljeni, tietänetköhän nyt totuuden? Eikö siinä maailmassa, jonne nyt olet mennyt, mikään taivaallinen ääni sitä kerro sinulle? Eikö kuolema paljasta kaikkea? Etkö voi katsella tänne alas ja nähdä kaikkea ja repiä pois sitä harsoa, joka peitti katseesi täällä alhaalla? Ainoastaan hänkö, joka jäi maan päälle, tietää, että hän oli uskollinen sinun rakkaudellesi. Taivas varjelkoon! Niin ei voi olla.
Rakkaani, tulin Pariisiin äkkiarvaamatta kymmenen päivää sitten...»
Roma kohotti kyyneleiset silmänsä. »Hän ei siis ole saanut kirjettäni», ajatteli hän.
»Minut kutsuttiin tänne ei ainoastaan kokoamaan italialaisia uutta ristiretkeämme varten, vaan myöskin järjestämään yhteiseen ryhmään eri ranskalaisia yhdistyksiä, joilla on sama tarkoitusperä — marksisteja, possibilisteja, boulangisteja, guesdistejä ja keskivallankumouksellisia, joilla on jos jonkinlaiset eri tavat ajaa asioitaan. Olin jo melkein epätoivoinen enkä uskonut, että noita eri ryhmiä voisi yhdistää, kun uutinen Brunon kuolemasta tuli kuin sotatorven toitotus, jonka edessä Jerikon muurit alkoivat murtua. Jokainen tuntee, että toiminnan hetki on tullut, ja se, mistä minä luulin tulevan italialaisen liikkeen, näyttää muodostuvan kansainväliseksi liikkeeksi. Ääretön oikeudentunnon purkaus murtaa kaikki rotu- ja kansallisuusmuurit.
Jumala johtakoon meitä nyt. Mitä sanoi mestarimme? 'Kapinoitsijan miekka ei ole koskaan niin terävä kuin marttyyrin hautakivellä hiottuna.' Oma vereni joutuu kuohuksiin, kun ajattelen, mikä saattaa olla seurauksena kaikista noista hirmuvaltaisuuksista. Tietysti hallitsevat luokat siellä kotona pesevät kätensä eivätkä syytä itseään tuosta tapahtumasta. Kun joku ministeri tahtoo näytellä Macbethin osaa, niin hänellä on aivan riittävästi tallirenkejä, joiden päälle hän voi ruiskuttaa Duncanin veren. Mutta kansa ei tiedä sellaisista hiuksenhienoista erotuksista. Minä en maksa paljoa kuninkaan hengestä, kun kansan omatunto on tullut tuntemaan hänen rikoksensa. Eihän hän sitä tehnyt, sanotaan. Ei, hän ei tee mitään, mutta hän on vastuunalainen kaikesta. Anarkistit eivät ole keksineet kuninkaanmurhaa. Kansa on kaikkina aikoina käyttänyt sitä aseenaan, kun sen oikeudentuntoa on haavoitettu. Ja muutamien tuollaisen aseen käyttäjien nimet ovat kirjoitetut kultakirjaimilla marmoritauluihin.»
Roma alkoi vavista. Oliko paavi ollut oikeassa kumminkin? Miettikö Rossi vallankumousta ja kuninkaanmurhaa?
»Oi oma armaani, sydäntäni pakottaa, kun ajattelen, mitä tuhoa rakas isänmaamme ehkä saa kärsiä näiden tapausten tähden. Kirkon pitäisi olla kansan puolustusmuurini sortajia vastaan, mutta meillä ei ole mitään toivoa siinä suhteessa enää. Mitä Jumalan nimessä kirkko toimii nyt tässä yhteiskunnan kuohumistilassa, joka on suurempi kuin ikinä ennen? Se laulaa virsiä ja Miserereä tuomiokirkoissa, hoitaa sakramentteja ja pukee pappinsa kultakaapuihin, kun suurin osa maailmaa on kuolemaisillaan henkiseen ja ruumiilliseen nälkään! Vähätpä tuosta! Jumala on hyvä eikä Häntä petetä muutamilla latinalaisilla sanoilla ja parilla sytytetyllä kynttilällä.
Täällä kerrotaan, että paavi konsistorionsa ensi kokouksessa nimittää viisitoista uutta kardinaalia. Se on kirkon vastaus noihin tärkeisiin kysymyksiin, joita aika sille asettaa. Elämän veturi on liiaksi kuormitettu ja räjähtämäisillään. Hyvä! Asettakoot vain vielä suurempia painoja varaventtiilille! Paavi on pyhimys. Tunnen sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan, mutta kun ajattelen tuota vanhaa miestä, joka ei tiedä ajastaan, vaan elää menneiden vuosisatain muistoilla miettien ajallisia etujaan, pientä hoviaan, jossa on kahmalollinen sotilaita, ja on riippuvainen maailman äärettömästä tietämättömyydestä, — kun ajattelen häntä asettamassa heikkoa kättään tulevien sukupolvien päälle hallitakseen heitä, hänen itsensä ollessa tomua ja tuhkaa, tekee mieleni itkeä.
Voi, jos vielä olisin hyvä katolilainen, niin riippuisin kiinni uskossani Pyhään Henkeen! Ajattelepa tuota vanhain miesten yhdistystä, kardinaalikollegiota. Harvat heistä ovat tunnettuja viisaudestaan, monet ovat julkaisseet kirjoitelmia, jotka puolustavat sellaisia hullutuksia, joiden mielettömyyden kaikki tieteet aikoja sitten ovat todistaneet, useimmat ovat edistyksen vihollisia ja sellaisen valtiollisen suunnan puoltajia, josta kaikki sivistyneet kansakunnat jo aikoja ovat luopuneet. Heitä peloittaa kansan marssin kaukainen kaikukin — ja kumminkin heidän tulee valita paavi, joka on oleva ihmiskunnan erehtymätön uskon ja siveyden johtaja. Jumalalle kiitos, kristillinen rakkaus on siksi suuri, että kirkko on voinut pysyä elossa kaiken tuon kurjuuden keskellä, joka varmaan musertaisi sen, ellei se olisi taivaallista alkujuurta.»
Roma kohotti taas katseensa kirjeestä. Paavi oli varmaan oikeassa. Rossi oli kirkon vihollinen ja pani ehkä kaikki voimansa liikkeelle musertaakseen sen.