Part 40

»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa. Hän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt tekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei ollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja hän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton. Eikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka seuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta Jumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli järkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja kaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili. Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi munkiksi.»

Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.

»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton löytölasten kotia.»

Roma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.

»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia. Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon. Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen omaa elämäänsä.»

»Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.

Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen hengen ennenkuin surmasi itsensä.»

Kapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin peittämä jalka pisti esiin viitan alta.

»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli kirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän nimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle asianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori munkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi taistella uskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin täyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»

»Eikö hän löytänyt lasta?»

»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty hoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät hänet toisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»

Roma koetti puhua, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki peri ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin papiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen Roomaan orporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä ja kantoi heitä omin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä kasvoi nopeasti, mutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin menetteli. Hän haki pientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»

Roma istui pää kumarassa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai selvän, että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa Lontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti suuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä turhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten poikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten hän luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja hänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta tahdostaan hän nousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan paronin ylpeimmät unelmat täyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja vielä suuremman hurskautensa tähden hänet nimitettiin piispaksi, sitten seitsemän vuoden perästä kardinaaliksi ja nyt hän on paavi Pius kymmenes, pyhimys, kansansa pelastaja, tuo entinen myrskyjen runtelema, surujen sortama mies...»

»Davido Leone?»

Kapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut tehnyt syntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka tapauksessa hän ymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on, mitä tuska ja voima on. Sanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette voisi hänelle uskoa?»

»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

Valtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui salaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja miehiä sinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä. Seuraavana hetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin luokse.

»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän pelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi häntä.

III.

Paavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa valtaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla, hän istui sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle oli asetettu kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen, runsaasti koristeltu senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine, kaulassa patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän vastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit, kamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet kruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.

Tuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä sinipunervana ja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen puoliympyrän, jossa oli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen, ja heidän takanaan ylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa univormuissaan.

Kun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet olivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta tai hänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali esiin ja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät himmeät ja ääni kulunut.

»Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen voidessaan onnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana merkkipäivänä.

»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja itsenäisyyttä on loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen valtakunnan pääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen valtaan, kun miehiä nousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa hävittää sekä paavin maallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon ja uskon, me kiitämme Kaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme etunenässä on pyhä paavimme Pius kymmenes.

»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä kapinallisuutta ja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla kulkee kaikkien kansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei ole ainoastaan vankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on lausuttu, ja me katsomme teihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on vievä maailman jälleen sen velvollisuuksiin ja jonka huulilta me saamme kuulla johtavia sanoja. Oi kirkas lamppu, joka loistat tällä pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta lähetetty valo, valaise nyt kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä! Oi maailmaa järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää paaviaan!

»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti sydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman pääkaupungiksi rauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen ja uskomme vahvasti, että tämä toive kohta toteutuu ja että se profeetallinen näky, jossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut käydä toteen maan päällä. Iankaikkinen Herra on sanonut edustajalleen: »Minä asetan sinun istuimesi yli kaikkien maallisten istuinten», ja luottaen siihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä säästyy, kunnes saatte nähdä tuon lupauksen täyttymisen, me pyydämme teitä vastaanottamaan pyhän kollegionne nöyrän onnittelun ja suomaan meille apostolisen siunauksenne.»

Vanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin piti kamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut, nosti paavi päätään ja vastasi siihen.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä äänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen liikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt vastaanottaessamme rakkautenne osoituksia.

»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme koskeviin huoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä päivältä. On niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka taivaallinen oikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä, ei voi olla minkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin maallinen valta on välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa apostolista tehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää isää on pidetty vankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan hävitetään, hänen kirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan ryöstetään.

»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on vallankumous uhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut vallankumouksien päämies, perkele. Mutta näinä onnettomina päivinä me näemme synkkiä tulevaisuuden enteitä, jotka kirkon täytyy ottaa huomioon. Kommunismi, sosialismi, salaiset seurat ja uskontoa vastustavat yhdistykset ovat paheita, joita vastaan on taisteltu paljon ja jotka on helposti todistettu vääriksi. Mutta meidän päivinämme on noussut uusi uskonto, joka käyttäen pyhiä nimityksiä ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää itse kristinuskoa ja hävittää yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet, joiden mieli ei ole tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen, rakentavat tuulentupia, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne pakottaisi meitä itkemään, uskottelevat yleisen veljeyden astuvan paavikunnan ja keisarikuntien sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee tuon haavemaailman keskustaksi.

»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian unikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen Kristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden Jumalan, keksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä tuon uuden jumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon uuden uskonnon jumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on hymni, jota tuolle jumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita, ja siitä syystä valtio ei ole mitään.

»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa teille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka tekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa kokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo surmaatuottavat kansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia, ja niiden tarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja demokratia ovat ainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne voidaan vaihtaa sanoihin: vallankumous ja kuninkaanmurha. Se on samaa kuin Kaifas profeettana ja Juudas saarnaamassa evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja taivaallisen välillä. Se on perkeleen tavallinen temppu, jolla hän kääntää ihmisten ajatukset katoavaan leipään ja saa heidät unohtamaan sakramentin leivän, elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo hävittää paavin pyhän vallan, tukahduttaa kristinuskon ja poistaa yhteiskunnallisen järjestyksen.

»Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi, mihin suuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken tuon anarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi vapahtaa kansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta seuroihin, joilla on tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta sellaisesta seurasta on ilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on, surkeata kyllä, saanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se on tutkittu ja havaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka sotivat kirkkoa vastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla maailmassa.

»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että ihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä parlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia yhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia, poliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan pesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän katumusviikon ajalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme kärsivien ihmislasten puolesta Pyhän Pietarin kirkossa, pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään Miserereen ja kiinnittämään katseensa ristiin, joka yhä vieläkin on oleva maailman korkein valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä, pehmittävä kovia farisealaisia ja lausuva murehtivalle maailmalle anteeksiannon ja rauhan pyhiä sanoja.

»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä tulevaisuuteen tulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa täydentää teidän seuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta miestä kantamaan roomalaista purppuraa, siten edistääksemme Pyhän Hengen työtä ja vaikutusta ihmiskunnassa.»

Heti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat, papit ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja jalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki apostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran käsivarteen poistui valtaistuinsalista.

Hetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi ovella Roman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei hänet toisen kamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle. Tämä vei hänet erään monsignoren luo, joka puolestaan johti hänet sen huoneen ovelle, missä paavi istui.

»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän polvistua kolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja sitten pyhän isän jalkain juuressa. Oletteko terve?»

»Olen», sanoi Roma epävarmasti.

Ovi avautui, monsignor astui askeleen huoneeseen, polvistui ja lausui:

»Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne.»

Roma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni, jonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän nousi ja astui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan sulkeutui.

Hän oli yksin paavin kanssa.

IV.

Paavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella tuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa kirjakaappien ja muutamien entisten paavien rintakuvien ympäröimänä. Pieniä talousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä liemiastia, lautanen ja lusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja henkevät, ja Roman lähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili isällisestä Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten polvilleen hänen tuolinsa viereen kohottaen toisen kätensä tuolin käsinojalle. Paavi laski kätensä Roman kädelle taputtaen sitä ystävällisesti ja samalla katsoen häneen.

Roman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen kruunun mahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman, rakastavan ihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein äidillinen hellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän vanhan miehen hyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään oli se sointu, joka tulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen ääneen aina kun hän puhuu naisen kanssa, ja se kajahti entistä lempeämmältä nyt.

»Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän luvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte hänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka ette kuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä, vanha mies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»

Roma suuteli taas sormusta ja polvistui yhä vielä tuolin viereen.

»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein samanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille vaimoraukalle tapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä naisia, joista olisi voinut tulla suurten miesten äitejä... Mutta hän on kuollut ja hänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja luonto ne.»

Hänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä vielä kerran.

»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää teissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä vaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on kastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma tuomitsee julmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut miehen uhriksi. Ei se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on ollut. Maailman silmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja vääryyttä kärsinyt nainen on langennut. Asian laita on sama meidän päivinämme kuin syntisen vaimon aikana Jerusalemissa. Farisealaiset, jotka eivät ole niin ankaria omaan sukupuoleensa nähden, ovat aina valmiit sanomaan: 'Mooses määräsi laissaan, että sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi pyhimmän ja puhtaimman sielun sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu kirjoittamaan sanottavansa santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän sanojaan.»

Taas Roma suuteli paavin sormusta, ja paavi taputti hänen kättään.

»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla matalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne. Ellette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte epäilemään vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä vastaan.»

»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt jo ennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten nimien varjon alla.»

»Ja mitä miehenne vastasi?»

»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja jalomielinen. Sitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»

»Ja mitä hän siihen vastasi?»

Pilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut mitään.»

»Eikö mitään?»

»Hän on poissa, enkä ole saanut vastausta kirjeeseeni.»

»Eikö vastaus olisi ehtinyt vielä tulla?»

»Aikaa on ollut monin kerroin, teidän pyhyytenne, mutta vastausta ei kuulu.»

»Ja mitä päätätte siitä?»

»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää, että minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi antaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja hänen jalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»

»Tyttäreni, toivoisitteko minun puhuvan hänelle?»

Pilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen, paljon enemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä...»

»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle kaikki.»

»Kyllä, kyllä!»

»Kuka on isänne, lapseni?»

»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että teidän pyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli prinssi Prospero Volonna.»

»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta monella joutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen mies?»

»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin huomannut, että hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli holhoojani, ministeri ja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli, teidän pyhyytenne.»

»Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti. »Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja... Mutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»

»Mieheni on aivan toisenlainen mies.»

»Ah!»

»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas tietää mitä olisin ilman häntä!»

»Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon teitä molempia!»

»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta. Hänkin on vapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui hallituksen turmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin rakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja... ja minä ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»

»Kamala kosto, lapseni. Ainoastaan ministeri saattoi semmoista keksiä.»

»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen ja jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata häntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli sen sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko sydämellämme rakastimme toisiamme.»

»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne salaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut niitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»

»Ja mitä teitte silloin?»

»Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset. Se ei ollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta enkä komeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse tietää kuinka koetin.»

Paavin silmät olivat kosteat. Hän taputti nuoren naisen vapisevaa kättä.

»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja rakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte ollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä, vaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan rakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön teidän päällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on aviomiehenne, teidän rakkautenne ja luottamuksenne.»

»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi pidättää itkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli muistuttanut hyvin paljon erästä toista ääntä, joka pani hänet värisemään.

»Hän oli isänne ystävä, niinkö?»

»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme toisemme uudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»

»Vapaamielinen, niinkö?»

»Niin, teidän pyhyytenne.»

»Ministerin vihaan oli syynä valtiollinen taistelu?»

»Niin, aluksi se vain, mutta nyt...»

»Kyllä ymmärrän. Ja salaisuudet, joista puhuitte...»

»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita tapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»

»Miehenne on siis vanhempi teitä?»

Nuoren naisen kasvoille levisi hymy, joka pani paavinkin hymyilemään.

»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän on nyt kolmekymmentä neljä vuotta.»

»Mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä?»

»Hän on syntynyt Roomassa, mutta hän ei tiedä mitään isästään.»

»Minkä näköinen hän on?»

»Hän on... en ole koskaan nähnyt ketään niin... antaako teidän pyhyytenne anteeksi?»

»Sanokaa mitä haluatte, tyttäreni.»

»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin hän», sanoi Roma vienosti.

Hänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti hiukan hermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.

»Olenko jo kysynyt hänen nimeään, lapseni?»

»Hänen nimensä on Davido Rossi.»

Paavi nousi äkkiä äkkiä istuimeltaan ja hänen kasvonsa kävivät synkän ja huolestuneen näköisiksi.

»Davido Rossi», sanoi hän hätäisesti.

Roma alkoi vavista. »Niin», änkytti hän.

»Davido Rossi, kapinallinen?»

»Ei, ei teidän pyhyytenne, sitä hän ei ole.»

»Mutta lapseni, lapseni, hän on perustanut kapinallisen, yhdistyksen, jonka pyhä isä juuri tänä päivänä on julistanut vääräksi.»

Paavi astui huoneen poikki, ja Roma nousi seisomaan ia katsoi häneen.

»Hän vehkeilee kirkkoa vastaan — kirkkoa ja sen ylintä päätä vastaan.»

»Ei, ei, teidän pyhyytenne. Hän on uskonnollinen ja paljon enemmän hallituksen ja kuninkaan vihollinen.»