Part 39

Ei kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen piti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin saattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään saman taistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni oli tarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton, ja puhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.

Bruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen hätäisellä äänellä:

»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa .... ehkä vuosikausia... esteiden täytyy väistyä...»

Hän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas kirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:

»Tule siis luokseni... armaani... lemmittyni...» Tähän saakka paha henki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen vastustuksestaan: »Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea sitä, mitä olet kärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen naisen avulla?» Mahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut uskoa sanaakaan siitä.

Mutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi hän surkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää, menee pää aivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista...»

Paperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli sortua. Paitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei kuulunut hiiskaustakaan huoneessa.

»Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me olemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että oikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi, mies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa ystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on tosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja luottamaan majesteetin armoon.»

»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.

Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain, mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?

Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti. »Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»

Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.

»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.

Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja seisoi sitten taas suorassa.

»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin pahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla, jotta selviäisin. Tässä se on!»

Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.

»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä yli.

Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.

»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:

»Haudat jo aukee kuolleitten. Nousevat haamut marttyyrien!

»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.

Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen: »Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.

»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»

Samassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli lopussa.

»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun liikkein, mutta ei ääneensä.

Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste», sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä tahansa».

XXI.

»Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei, ei raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä. Kun he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan väärennetyllä kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja kuoli. Oh, se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina seuraamaan minua kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi. Tähän päivään asti en ole ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto voi kantaa. — Se on taivaallista.

Mutta kuinka pieneksi ja kurjaksi tunnen itseni muistaessani, mitä kaikkea ajattelin oikeussalissa tänä aamuna! Minä tosiaankin kärsin samat tuskat kuin Bruno, samat epäilykset, saman epätoivon. Ja vielä sittenkin, kun käsitin koko tuon valheen ja petoksen kurjan kudoksen, pelkäsin, että Bruno ehkä lopulta kuitenkin sinut kavaltaisi. Kavaltaisi sinut! Hänen äänensä, kun hän huusi nuo viimeiset sanansa, yhä vieläkin kaikuu korvissani. Se oli voiton ääni — riemua kaiken petoksen, kiusausten, mustasukkaisuuden ja oma itsensä voittamisesta.

Älä luule, Davido Rossi, että Bruno kuoli murtunein sydämin, äläkä luule, että hän poistui maailmasta siinä uskossa, että sinä olit hänet pettänyt. Olen varma, että hän tuli oikeussaliin tehdäkseen juuri niinkuin hän teki. Koko tutkinnon ajan hänen olemuksessaan oli jotain, mikä osoitti, että hänellä oli jotain tärkeätä mielessä. Jokainen tunsi sen, ja tuomaritkin lakkasivat estämästä hänen mielenpurkauksiaan. Tuo vanki-raukka vankilapuvussa, pörrötukkaisena ja paljaskaulaisena, sai kaikki muut tuntumaan pieniltä ja mitättömiltä. Hänen takanaan oli joku häntä mahtavampi. Se oli kuolema. Muista hänen viimeistä huutoaan ja mitä hän sillä tarkoitti. Hän tarkoitti uskollisuutta, rakkautta, uskoa, luottamusta. Hän tahtoi sanoa: »Te olette masentaneet minut, mutta vähätpä siitä, minä uskon häneen ja seuraan häntä viimeiseen asti.»

Tämä on vielä niin läheistä ja kamalaa, että se valtaa koko olentoni. Mutta täytyyhän minun kertoa sinulle muistakin tapahtumista. Tänä iltana seisoo _Tribune'ssa_, että Minghelli on vangittu. Se on todellista vangitsemista tällä kertaa Lontoon lähetystössä tapahtuneesta kavalluksesta eikä osanotosta tähän kamalaan juttuun. Sillä lailla omaatuntoa vailla olevat viranomaiset vapautuvat vaarallisista aseistaan, joita he eivät enää voi käyttää! Sinun julistuksesi papeille on vaikuttanut syvästi. Se ilmestyi kello kahdeksan aamulla. Katselin ikkunasta, kun nuori pappi lähestyi yhtä julistustasi, joka oli kiinnitetty vastapäätä olevan kirkon seinään. Katsoen oikealle ja vasemmalle, oliko ketään lähellä, hän kumartui ja suuteli paperia. Kun tuntia myöhemmin katsoin sinne, oli julistus revitty pois. Nähtävästi itse Vatikaanissakin on kaksi puoluetta, vaikka huhutaan, että pyhä toimisto aikoo lähettää kirjelmän kaikille piispoille, tuomiten »Ihmisten tasavallan» ja julistaen pannaan kaikki katoliset koko maailmassa, jotka siihen kuuluvat.

Kuten näet asun täällä sinun huoneistossasi, mutta olen yhä vielä yhteydessä »sisar Angelican» kanssa, eikä hän ole saanut enää yhtään kirjettä vastatakseen. Minä koetan keksiä jos jonkinlaisia syitä sinun vaitioloosi. Sinulla on paljon työtä, olet matkoilla, odotat oikeata hetkeä, jolloin voit vastata minulle. Jos voisin vain ajatella niin, olisin onnellinen! Mutta en voi pettää itseäni enää.

On ehkä luonnollista, että sinun on vaikeata antaa anteeksi minulle, mutta voisit edes kirjoittaa pari riviä minulle päästääksesi minut näistä epäilyksistä. Luullakseni tekisit sen, jos tietäisit, kuinka kärsin. Sinun suuri sielusi ei voi kiduttaa minua. Tänä iltana tuntuu taakkani melkein liian raskaalta kantaa, ja sydämeni on murtua. Nyt on synkkä hetkeni, rakkaani, ja jos sanoisit, ettet ikinä voi antaa minulle anteeksi, voisin helpommin sen käsittää ja kantaa. Olen ollut äärettömän onnellinen siitä asti kun aloin rakastaa sinua ja olen aina rakastava sinua, vaikka kadottaisinkin sinut, enkä koskaan voi surra sitä, mitä on tapahtunut.

Koska en saa mitään uusia kirjeitä sinulta, luen vanhoja, ja minulla on kirje, ainoastaan kahden kuukauden vanha, jossa puhut juuri sellaisesta asiasta kuin minun. Saanko sanoa, mitä siinä lausut?

'Ja vaikkei hän ansaitsisikaan sitä (s.o. rakkauttasi ja ystävyyttäsi), vaikka hänessä olisi, kuten sanot, syytäkin, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti?... Minä vihaan tuota hirveätä oppia, että mies muka voi parantaa menneisyytensä, mutta nainen ei koskaan... Ja jos hän on syntiä tehnyt kuten minäkin, ja kärsinyt kuten minäkin, rukoilen voimaa sanoakseni: »Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi ja me seisomme tai sorrumme yhdessä.»

Tuo on niin suloista, että tunnen onnea, kun kynäni saa piirtää nuo rakkaat sanat, ja minä tunnen samaa nyt kuin sinä päivänä, jolloin vanha pappi puhui hellästi minulle, kun olin tunnustanut, ja sanoi, etten ole syntiä tehnyt ja ettei minulla ole mitään katumista. Enkö ole koskaan kertonut sinulle siitä? Minun olisi pitänyt odottaa hänen neuvoaan, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimiin. Hän tahtoi puhua kenraalinsa tai piispansa tai jonkun muun kanssa ja sitten lähettää sanan minulle.

Mutta kaikki tuo on nyt ohi, ja kaikki riippuu sinusta. Yhdestä asiasta saat olla varma, tapahtuipa mitä tahansa. Bruno on opettanut minulle suuren opin, eivätkä sinun vihollisesi voi tehdä minulle mitään, mikä minuun koskisi. He ovat koettaneet jo nöyryytystä, köyhyyttä, mustasukkaisuutta ja häpeääkin. Ei ole muuta jäljellä kuin kuolema. _Ja kuolemakin on tapaava minut uskollisena viimeiseen asti_. Hyvästi!

Tyttö-raukkasi _Roma_.»

Aamulla, kun tämä kirje oli kirjoitettu valmiiksi, eräs ylimyskaartin upseeri tuli tapaamaan Romaa. Se oli kreivi de Raymond.

»Pyhä isä on lähettänyt minut», sanoi hän, »ilmoittamaan, että hän pyytää tavata teitä».

SEITSEMÄS OSA.

PAAVI.

I.

Sinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui mustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen pääsee paavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon niiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta espanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan tukkaansa ja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja kauniimmalta kuin koskaan.

Nuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa. Kun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen näköisenä Davido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli muovaillut uudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.

»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on mitä hämmästyttävin luonnos.»

Roma hymyili ja kumarsi.

»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin niin inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä Kristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»

»Mikä?» sanoi Roma säteillen hymyä, joka saattoi soturinkin hymyilemään.

»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin näköinen.»

»Todellako?»

»Varmasti! Ettekö ole tiennyt sitä? Ettekö?»

Roma pudisti päätään ja hymyili samaa säteilevää hymyään.

»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa henkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat poikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä on pahoillaan.»

Roman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän katsoi ulos ikkunasta.

»Onko paavilla mitään sukulaisia?» kysyi hän.

»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla paronilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on hänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse pyhää isää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla kolmekymmentä vuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»

Roma nauroi ja upseeri nauroi. »Eikö mennä?» sanoi Roma.

Vaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka on kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös Borgolle. Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja synkältä. Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa leivän asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia astiat kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä olevalla torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät katsoivat heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat ajamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun kardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.

Roma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu? Mistä syystä paavi tahtoi häntä tavata?

»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään hakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle päätteeksi ei ole edes katolinen?»

»Hyvin tavatonta. Mutta ehkä isä Pifferi...»

»Isä Pifferi?»

»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen paaston aikana.»

»Onko hän kapusiinilainen?»

»On. Hän on San Lorenzon pääpappi.»

»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja hänen mielensä alkoi kirkastua.

»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet pienestä pitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä mielensä mukaan, huolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle isälle aivan mitä haluaa. Cortis, paavin kamaripalvelija, sanookin, että joskus nuo molemmat vaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus pyhä isä joutuu vuoteen omaksi.»

»Paavi on hyvin hellä ja isällinen, eikö niin?»

»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä, mutta jalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen tahansa, joka on tehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee kätensä syyllisen olkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa muistelisi, voisi ken tahansa mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan.»

Roman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska asiat olivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen tilaisuutta. Hän aikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi häntä. Hän aikoi kertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä hänen oli tehtävä.

Kirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät ratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja kimmelteli auringon valossa.

He astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä, missä on kirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme Hänen pyhässä temppelissään.» Mutta paavin asunto oli vähemmin kirkon kuin palatsin näköinen ja vähemmässä määrin papin asunnon kuin kuninkaan hovin kaltainen.

Ensin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta- ja punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten Scala Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha. Damaskon linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien aukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas porraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten valkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin puettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää sveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin sali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja miehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin huoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa kultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä. Seuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa viitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä taidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti kahden ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen pronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.

Tähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs hussolanteista otti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin nimityksen vuosipäivä, ja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja pappien tavanmukaisia onnentoivotuksia. Viereinen huone oli valtaistuinsali ja sen takana oli paavin yksityinen huoneisto.

Paavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi pyysi Romaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä viereiseen kapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja paavin vaakunalla koristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei käytävä pihalle ja salainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä meni ovi myöskin valtaistuinsaliin.

»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä myöskään viivy kauan.»

Roma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään kyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa. Hän oli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät, ja hänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.

»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja melkein aina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»

»Hän on varmaan pyhimys», sanoi Roma.

»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin kiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi olla häntä pyhempi.»

Ovi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa väriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista sisään kantaen hopeaista ruoka-astiaa.

»Tekö olette se neiti, jota pyhä isä lähetti hakemaan?»

Roma hymyili myöntäen.

»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja minä tietysti saan kuulla kaikesta.»

Roma hymyili taas ja kumarsi.

»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen lientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»

»Suuttuuko hän siitä?»

»Suuttuuko? Hän on enkeli eikä ikinä voi suuttua.»

»Kyllä hän varmaan on hyvä, koska kaikki niin sanovat.»

»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee hänen huoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä menen sinne koska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna pari rikasta amerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan pelastaakseen kuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun pyysin. Äskettäin eräs vanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän isän sukkaa parantaakseen luuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin talteen hiukan pyhän isän hiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi leikattiin, ja jos kuulette, että joku...»

Kamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui valtaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli isä Pifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti saman hyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin juhlakulkueessa. Hänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon kirkastamat, hänen valkoinen partansa oli pitkä ja patriarkallinen, ääni lempeä ja liikkeet sulavat.

»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven kamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.

»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun minun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa asianne henkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville. Teidän kohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»

»Mutta isä...»

»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen aina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on Jumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja ystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa häntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle kaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin salaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka tietää kaikki salaisuutemme.»

»Mutta isä...»

»Mitä?»

»Hänen pyhyytensä jo saattaa minut pelkäämään.»

»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa kaikkien hänen lastensa suruihin.»

»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja sen kiusauksia...»

»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin. Hän on jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön, vaan myöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on... Kerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen ainoastaan huhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette sen kuullut, menette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä pelkää enää.»

II.

»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä uneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään roomalaisen pankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla vastapäätä piazzaa. Vanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla kasvattavansa pojastaan korkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet olivat turhia eikä nuori mies kannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt korkeaan hengelliseen asemaan, vaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan keskitietä hän pyrki paavin ylimyskaartiin.»

Vanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös kattoon jatkaessaan.

»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt seuraa, on vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä ulkomuoto, vietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman jalosukuiset nuorukaiset käyden kahviloissa, konserteissa, teattereissa ja tanssiaisissa. Silloin hän tutustui köyhään kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli hyvä tyttö, suloinen ja hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies oli jalo mies ja aikoi naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen mukaisesti, mitä enempää uskonto ei vaadi.»

Roma nojautui eteenpäin ja hengitti puristuneiden huuliensa läpi.

»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen avioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton. Vanha paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli juuri nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin upseerin tuli lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä. Paronin pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja lähetettiin matkaan kiireellisesti.»

Roma saattoi tuskin hillitä itseään.

»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen, joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»

Roma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.