Part 38

Pari minuuttia myöhemmin Roma oli Brunon kanssa pienessä huoneessa kahden kesken, vain kaksi vartijaa seisoi oven edessä. Romaa kauhistutti Brunossa tapahtunut muutos. Hänen poskensa, jotka ennen olivat olleet pulleat ja punakat, olivat nyt kalpeat ja kuopalla. Lyhyt harmahtava parta peitti hänen leukansa, ja ennen niin avomieliset ja iloiset silmät olivat tuikeat ja hapuilevat. Kuusi vankilassa vietettyä viikkoa oli tehnyt Brunosta toisen miehen, ja kuten koira, jonka sairaus ja huono hoito on muuttanut, hän tunsi sen ja murisi.

»Mitä te tahdotte minusta?» sanoi hän vihaisesti, kun Roma katsoi häneen ääneti.

Roma punastui ja pyysi anteeksi, ja silloin Brunon leuka vavahti ja hän käänsi päänsä pois.

»Toivon että sait kirjeeni, jonka lähetin sinulle, Bruno?»

»Milloin? Minkä kirjeen?»

»Päivää jälkeen vangitsemisesi. Siinä sanoin, että sinun omistasi ja rakkaistasi pidetään huolta.»

»Ja pidettiinkö heistä huolta?»

»Pidettiin. Siis sinä et saanut sitä?»

»Minä jouduin rangaistuskoppiin heti.»

»Minä maksoin myöskin erityisestä kopista sekä ruoasta ja valosta. Etkö ole saanut niitäkään?»

»En. Olen ollut vedellä ja leivällä melkein koko ajan.»

Brunon jäykkyys alkoi sulaa, ja hän näytti alkavan kiihtyä. Roma loi suuret, tummat silmänsä häneen sanoen lempeällä äänellä:

»Bruno-raukka! Ei ole kumma, että he ovat saaneet sinut sanomaan jos jotakin.»

Brunon leuka vapisi entistä enemmän. »Siitä ei maksa vaivaa puhua», sanoi hän.

»Herra Rossi tuntee ensimmäisenä myötätuntoa sinua kohtaan.»

»En tahdo puhua siitä, kuulkaa.»

»Ah, Bruno, älä petä itseäsi.»

Hän käänsi päätään ja katsoi säälien Romaan. »Hän ei tiedä mitään», ajatteli hän. »Miksi minä kertoisin hänelle. Hän on oikeastaan samassa asemassa kuin minäkin. Sama suru koskee häntäkin. Hän on ollut hyvä minulle. Minä tuottaisin hänelle kärsimystä?»

»Jos he ovat kertoneet sinulle valheita kiihoittaakseen mustasukkaisuuttasi ja herättääkseen kostonhimoa...»

»Missä on herra Rossi?» keskeytti hänet Bruno jyrkästi.

»Englannissa.»

»Entä Elena?»

Bruno pudisti pää-parkaansa ikäänkuin osoittaakseen, että hän kyllä tiesi, ja hetken verran hänen tympeytyneet aivonsa tunsivat ylpeyttä viisaudestaan.

»Oli väärin, että Elena pakeni ilmoittamatta minne hän menee, ja herra Rossi on hyvin levoton hänen kohtalostaan.»

»Te uskotte niin?»

»Tietysti uskon.»

Nuo sanat saattoivat Brunon horjumaan, ja hän tunsi itsensä pikkumaiseksi ja vähäpätöiseksi tuon naisen rinnalla. »Jos hän voi luottaa heihin, miksi minä en voi?» ajatteli hän. Mutta hetken perästä hän hymyili säälivää hymyään ja sanoi varmasti »Te ette tiedä, Donna Roma. Mutta _minä_ tiedän, ja minua he eivät petä. Eräs toveriparka täällä — vanki — hän tekee työtä virallisessa lehdessä ja tietää kaikki — hän kertoi minulle kaikki.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»N:o 333, rangaistusvanki. Hän asui viereisessä kopissa.»

»Etkö koskaan nähnyt hänen kasvojaan?»

»En, mutta hänen äänensä kuulin, ja olen aivan varma, että olen sen kuullut jossakin ennen.»

»Oliko se Charles Minghellin ääni?»

»Charles Mingh...»

»Aika on lopussa», sanoi toinen ovella olleista vartijoista.

»Bruno», sanoi Roma nousten, »minä tiedän, että Charles Minghelli, joka nyt on poliisilaitoksen palveluksessa, on ollut tässä vankilassa vangiksi puettuna. Minä tiedän myöskin, että sen jälkeen kun hänet erotettiin Lontoon lähetystöstä, hän pyysi herra Rossin apua surmatakseen pääministerin.»

Bruno puristi päätään käsillään ajatellen pelkurimaisuuttaan ja alhaista käytöstään.

»Oikealle!» huusi vartija, ja vanki läksi astumaan vallan ymmällään. Roma seurasi häntä pihan poikki, mutta Bruno ei kohottanut päätään, ennenkuin he olivat ennättäneet rautaportille. Sitten hän katsoi Romaan, pyöreät silmät täynnä kyyneliä, mutta myöskin täynnä tulta, ja kohottaen käsivarttaan hän huusi päättävästi:

»Hyvä on, sisar! Jättäkää se minun asiakseni! Kyllä minä sen hoidan!»

»Veljeni», vastasi Roma, »kerro kaikki».

Yksityisellä vastaanottohuoneella oli eräs paha puoli. Jokainen sana, joka siellä lausuttiin, kerrottiin heti tirehtöörille. Myöhemmin samana päivänä tirehtööri kirjoitti kuninkaalliselle komissaarille:

»Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, että Rocco on koettanut tehdä tyhjäksi koko todistuksensa. Sanoin, ettei se käy laatuun, ja hän raivosi päävartijaa vastaan. Mutta oikeudentunnon pakosta on velvollisuuteni sanoa teille, että pelkään olleeni harhaluulossa ja että minun käskyjäni on väärin tulkittu, enkä voi pitää itseäni vastuunalaisena siitä asiapaperista, jonka lähetin teille.»

Komissaari lähetti tämän kirjeen sisäasiainministerille, joka heti kutsutti poliisipäällikön luokseen.

»Commendatore», sanoi paroni, »mistä syystä nuori Charles Minghelli erotettiin Lontoon lähetystöstä?»

»Häntä epäiltiin kavalluksesta, teidän ylhäisyytenne.»

»Hänen vangitsemisensa päätettiin, mutta sitä ei koskaan pantu toimeen.»

»Niin on. Meillä on vielä vangitsemiskäsky virastossamme...»

»Commendatore!»

»Teidän ylhäisyytenne?»

»Ne paperit, jotka otettiin takavarikkoon kotitarkastuksessa parlamentinjäsen Rossin ja hänen palvelijansa Brunon luona, ovat uudestaan läpikäytävät — toimittakoon Charles Minghelli sen. Ymmärrättekö?»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Antakaa hänen tarkastaa, eikö sieltä löytyisi kirjettä Rossilta Brunon vaimolle — ymmärrättekö?»

»Ymmärrän.»

»Jos semmoinen kirje löytyy, on se huomenna lähetettävä aliprefektille lisätodistukseksi huomispäivän tutkintoa varten, jolloin pääsyyttäjän tulee lukea se ääneen vangille.»

»Se toimitetaan, teidän ylhäisyytenne.»

XIX.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna Roma oli menossa St. Angelon linnan pihalle, kun pääministeri vaunuissaan tuli häntä vastaan. Ajuri seisahtui käskystä ja paroni astui ulos.

»Sinä näytät väsyneeltä, lapseni», sanoi hän.

»Minä olenkin väsynyt», vastasi Roma.

»Tuskin on kuukauttakaan kulunut ja niin paljon on tapahtunut!»

»Niin — se ei merkitse mitään.»

»Miksi sinun pitää kestää kaikki nuo kärsimykset? Roma, kun minä sallin noiden onnettomuuksien kohdata sinua, tapahtui se ainoastaan siksi, että oppisit ymmärtämään, mitä muut saattavat tehdä hyväksesi. Mutta minä olen sama nyt kuin ennen, eikä sinun tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi, niin kiirehdin keventämään kohtaloasi.»

»Se on kaikki nyt myöhäistä. Ei maksa vaivaa puhua minulle samaan tapaan kuin ennen puhuitte. Te puhutte nyt toiselle naiselle.»

»Omituinen salaisuus on naisen lempi! Nainen lähti kostamaan miehelle tämän ilkeää panettelua, mutta rupesi itse saman miehen orjaksi! Jospa tuo mies edes ansaitsisi tuon!»

»Hän ansaitsee sen!»

»Jos saisit kuulla, että hän ei ansaitse sitä — että hän on ollut uskoton sinulle.

»Niin sanoisin, että se on valetta, kurjaa panettelua.»

»Mutta jos sinulla olisi todistus — hänen oman kätensä kirjoittama todistus?»

»Hyvästi! Minun täytyy mennä.»

»Lapseni, mitä olen aina sinulle sanonut? Sinä luovut lopulta siitä miehestä ja täytät ensimmäisen aikomuksesi.»

Syvästi kumartaen ja tuskin huomattavasti hymyillen paroni kääntyi avonaista vaununovea kohti. Roma punastui suuttuneena ja läksi pois, mutta myrkytetty nuoli oli sattunut hänen sydämeensä.

Sotaoikeus oli aloittanut istuntonsa. Piletti, jota Roma näytti ovella, antoi hänelle oikeuden astua siihen osaan salia, jossa asianajajat istuivat. Asianajaja Fuselli teki tilaa hänelle vieressään. Oli hetken äänettömyys, ja hänen tulonsa herätti huomiota. Tuomarit nojatuoleissaan vihreällä vaatteella peitetyn, hevoskengän muotoisen pöydän ympärillä nostivat katseensa asiakirjoistaan, ja puuaitauksen takaa, missä yleisö istui, kuului kuiskauksia. Eräät kasvot olivat koko ajan kääntyneet Romaan, mutta hän ei uskaltanut ensin luoda katsettaan sinne päin. Siellä oli vanki puettuna vangin pukuun ja istuen kahden karabinieerin välissä.

Sihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta helmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että hän kuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti eikä aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset äänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen hiekkakiviseinien läpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian yksitoikkoinen astunta, kun se marssi pihamaalla, sekä upseerin kovaääniset komentosanat. Ilmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi asianajaja Fusellia oli jokainen virkamies täällä univormussa. Muutamilla oli olkalaput, toisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset hihanauhat, punaiset, kultaiset, siniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri rykmenttejä.

Kun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään syytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos oli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui tuolin selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä hänen vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja liikkeitä käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti kauniita sanoja ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit puolelleen.

»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten lausuen imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja pääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen siitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan. Mitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka oli aiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön päämaali. Yleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa lausutuille periaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain rajat, kansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten viatonta! Mutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu kaikki valtiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki vaistot ja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet ihmissydämiin!

Muutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset upseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille, tämä suurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä nenäliinalla ja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä suurimpia rikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet tietämättömiä joukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan alkoholiin menevä raukka, joka kaukana viinipuodista ja univormuun puettuna varmaan olisi oivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria, jotka ovat tyypillisiä meille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden ainoan sanan — Rossi. Nuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa rangaistusta sellaiselle harhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi tuomioistuinta pitämään tätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin hankkia todistuksia noita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson tutkimukselle sopivia) henkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat kansaa vastustamaan kuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia miehiä.

Miekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma ensimmäisen kerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat kasvot osoittivat ylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin vaatteissa sotamiesten keskellä saattoi komean upseerin näyttämään pieneltä sylirakilta vain.

»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet roomalainen, eikö niin?»

»Niin olen — Rooman roomalainen», vastasi Bruno.

Todistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan, että Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen karabinieeri ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun kaikki karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti, oliko vangilla mitään kysyttävää todistajilta.

»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen», vastasi Bruno.

Vihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen, kuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»

Seuraava todistaja oli poliisipäällikkö. Commendatore Angelelli oli kutsuttu todistamaan, että syy meteleihin ei ollut leivän kalleudessa, vaan siinä, että oli muodostettu kapinallisia yhdistyksiä, joista »Ihmisten tasavalta» epäilemättä oli voimakkain ja myrkyllisin. Tämä vanki ei kuitenkaan kuulunut johtaviin henkilöihin, ja poliisi tunsi hänet ainoastaan parlamentinjäsen Rossin uskollisena koirana.

»Tuo mies on hullu. Miksi ette jatka oikeusjuttua?» huusi Bruno.

»Vaiti!» huusi järjestyksen valvoja, mutta vanki nauroi vain ääneen.

Roma katsoi taas Brunoon. Brunossa oli jotain omituista, ennen tuntematonta, ei ainoastaan vastustamishalua, vaan jotain kamalaa, hirveätä.

»Francesca Maria Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja Brunon vaimon vanha, kuuro äiti tuotiin esille. Hänen päässään oli kirjava huivi, kuten tavallisesti, ja kaksi huivia hartioilla. Koska hän oli vangin sukulainen, ei hänen tarvinnut vannoa.

»Nimenne ja isänne nimi?» sanoi presidentti.

»Francesca Maria Mariotti», vastasi eukko.

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Seitsemänkymmentä viisi, teidän armonne.»

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Ei yhtään ainoata, teidän armonne.»

Eräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä jälkeen presidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä synnyttämästä naurusta, käski viedä hänet pois.

»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen astui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.

»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten jälkeen, »te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa, ovatko poliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä syytetty ottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia. Vastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»

Vanha mies käänsi hattua kädessään eikä vastannut.

»Vastatkaa. Me emme voi istua tässä koko päivää tyhjin toimin.»

»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää», sanoi vanha mies.

»Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö tiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»

Silloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin. »Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää paljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen joukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin vertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut. Älkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»

»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi tukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi:

»Miksi per — te ette jatka syytöstä?»

»Vanki», sanoi presidentti, »jos yhä jatkat näitä keskeytyksiä, lopetan tutkinnon ja lähetän sinut piiskattavaksi.»

Bruno vastasi nauramalla. Presidentti, joka oli kalju päinen, paksuleukainen mies, katsoi häneen tarkasti hetken ja sanoi sitten apulaisineen:

»Jatkakaa.»

Seuraava todistaja oli Regina Cœlin tirehtööri. Hän kertoi, että vanki oli tehnyt tunnustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin. Siinä tunnustuksessa sanottiin, että parlamentinjäsen Davido Rossi oli varsinaisena syynä siihen rikokseen, josta muita syytettiin.

Kun tunnustus oli luettu, kysyi presidentti vangilta, oliko hänellä mitään kysyttävää todistajalta, mihin Bruno vastasi kovalla äänellä:

»Tietysti minulla on. Sitähän minä olen tässä odottanut koko ajan.»

Hän oli noussut seisomaan, potkaissut kumoon tuolin, joka oli hänen edessään, ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »lähettikö hän minua hakemaan myöhään illalla luvaten minulle anteeksiannon, jos pettäisin Davido Rossin.»

»Se ei ollut niin», sanoi tirehtööri. »Minä ainoastaan neuvoin häntä lopettamaan turhan vaitiolonsa, josta ei olisi muuta hyötyä kuin vankeuden pidennys hänelle, kun hän taasen puhumalla totta voisi pelastaa itsensä ja palvella oikeutta.»

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »eikö se tunnustus, josta hän puhuu, ollut hänen oma sanelemansa».

»Vanki», sanoi tirehtööri, »teki tunnustuksensa vapaaehtoisesti, ja minä nousin leposijaltani kuullakseni hänen kiireellistä asiaansa».

»Kysykää häneltä, sanoinko sanaakaan Rossia vastaan.»

»Vanki oli kertonut asiasta eräälle toiselle vangille, ja samat asiat kirjoitettiin paperille ja allekirjoitettiin.»

Asianajaja Fuselli pyysi sanavuoroa. »Onko siis ymmärrettävä, että tirehtööri, joka saneli tämän tunnustuksen, ei ole kuullut mitään syytetyltä itseltään?»

Tirehtööri epäröi, änkytti ja vihdoin myönsi, että asia oli niin. »Oikeudenharrastus johti minua», sanoi hän, »minä toimin velvollisuudentunnosta».

»Tuo mies piti minua vedellä ja leivällä», huusi Bruno, »hän sulki minut rangaistuskoppiin ja kidutti minua pakkopaidassa, kunnes kärsimyksen! olivat kuin Kristuksen kärsimykset, ja kun hän oli heikontanut ruumiini ja turmellut sieluni, hän saneli tuon syytöksen rakkainta ystävääni kohtaan, ja tiedottomat sormeni kirjoittivat sen alle».

»Älä huuda niin kovaa», sanoi presidentti.

»Minä huudan niin kovaa kuin tahdon», sanoi Bruno, ja jokainen kääntyi katsomaan häneen. Oli turha vastustaa häntä. Salainen ääni tuntui sanovan, ettei mikään voima maan päällä voi järkyttää tuossa mielialassa olevaa miestä.

Seuraava todistaja oli päävartija. Hän todisti olleensa läsnä, kun tunnustus tehtiin, kertoi, että se tehtiin vapaaehtoisesti ja että syytettyä ei millään lailla pakotettu.

»Kysykää häneltä», huusi Bruno, »eikö hän sunnuntaina, kun menin hänen luokseen peruuttaakseni tunnustuksen, kieltänyt minulta oikeutta siihen».

»Se ei ole totta», sanoi todistaja.

»Sinä valehtelija!» huusi Bruno. »Sinä tiedät, että se on totta, ja kun sanoin, että sinä pakotat minua saattamaan viattoman miehen hirsipuuhun, iskin sinua samalla nyrkilläni, ja siitä on merkki otsassasi vielä nytkin. Tuossa se on nyrkkini jälki punaisena kuin kardinaali, vaikka muu osa kasvoista on valkoinen kuin paavi.»

Presidentti ei enää yrittänytkään hillitä Brunoa. Miehen kasvoissa oli jotain, jota ei voinut epäillä. Se oli oikeuden raivoisa ilme.

Päävartija jatkoi kuulleensa, että Rocco oli ilmoittanut tärkeitä asioita eräälle toiselle vangille.

»Missä tämä toinen vanki on? Onko hän oikeuden saatavissa?» kysyi presidentti.

»Pelkään, että hänet on jo päästetty vapaaksi», sanoi todistaja, jolloin Bruno nauroi ääneen ja osoittaen erästä yleisön seassa istuvaa henkilöä huusi:

»Tuossa hän on — tuossa! Tuo keikari, jolla on mansetit ja kaulus kaulassa. Hänen nimensä on Minghelli.»

»Kutsukaa hänet esiin», sanoi presidentti, ja Minghelli sai vannoa valansa ja tulla todistamaan.

»Te olitte vielä äskettäin vankina Regina Geelissä ja olette nyt vapautettu toimittamienne yleisten palvelusten tähden?»

»Se on totta, teidän ylhäisyytenne.»

»Se on valetta!» huusi Bruno.

Minghelli nojautui todistajain penkkiin, siveli pieniä viiksiään ja kertoi kertomuksensa. Hän oli asunut viereisessä kopissa ja puhunut vangin kanssa vankien tavalliseen tapaan. Syytetty oli puhunut eräästä suuresta miehestä ja eräästä suuresta puuhasta, jota tuo suuri mies oli mennyt valmistamaan Englantiin. Hän oli ymmärtänyt, että tuo suuri mies oli parlamentinjäsen Rossi ja tuo suuri puuha tarkoitti vallankumousta ja kuninkaan surmaamista.

»Mokoma papin poika», huusi Bruno, »sinä valehtelet!»

»Bruno Rocco», sanoi presidentti, »älä kiihdy. Olet lain suojeluksessa. Tyynny ja kerro meille itse sanottavasi.»

XX.

»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä todistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan ja houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja siksipä hän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta rakkaan pienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain seitsenvuotinen, kun hänet surmattiin siinä metelissä, teidän ylhäisyytenne — silloin hän myrkytti mieleni vaimoani vastaan ja sanoi hänen karanneen Rossin kanssa. Se oli valhe, mutta minut oli heikonnettu sekä raipoilla että vedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon valheen, sillä minä olin hullu ja sieluni oli näännytetty ja kuollut. Saatuani selville, kuka tuo mies oli, koetin peruuttaa syytökseni, mutta sitä ei minun sallita tehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun totta. Jokaisen pitäisi puhua totta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja jos olen syyttänyt ketään muuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä tuohon mieheen tulee, on hän salamurhaaja, sen voin todistaa. Hän oli Lontoon lähetystössä, ja kun hänet oli erotettu sieltä, saapui hän herra Rossin luo ja ilmoitti hänelle aikovansa surmata pääministerin. Herra Rossi heitti hänet ulos huoneesta, ja siitä tämä kaikki on alkanut.»

»Se ei ole totta», sanoi Minghelli punaisena kuin kukko.

»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on valehtelija», huusi Bruno.

Roma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti häntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka Brunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin julmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet saattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja olemassa olevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.

»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden nimessä lausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä sellaisen raakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille syytöksiä toista vastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja hakee oikeutta herättämällä kostonhimoa».

Presidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut tämän kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa — »tehdä oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä velvollisuuteni».

Yleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia kysymyksiä vangille.

»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli paennut Rossin kanssa?»

»Niin kyllä, ja se oli valhetta, kuten kaikki muukin.»

»Kuinka tiedät, että se oli valhetta?»

Bruno ei vastannut, ja nuori upseeri veti esiin kirjeen salkustaan.

»Tunnetko herra Rossin käsialan?»

»Tunnenko oman kömpelön puumerkkini?»

»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen kirjekuoren järjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.

»On», sanoi Bruno.

»Oletko varma siitä?»

»Olen.»

»Hyvä.»

»Sinä näet, että tämä kirje on osoitettu vaimollesi?»

»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä ymmärrän tarkoituksenne.»

»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista, että hän on oikeuden edustaja.»

»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että minun vaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen, joka ajattelee pahaa siitä, on konna.»

Niin sanoen Bruno heitti kirjeen takaisin pöydälle.

»Etkö tahdo lukea sitä?»

»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»

»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:

»Rakkain Elena...»

»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja sisar, senhän jo sanoin».

Yleinen syyttäjä jatkoi:

»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme kuolemasta.»

»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin omaansa. Jatkakaa!»

»... Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»

»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi Bruno.

»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule siis luokseni armaani, lemmittyni...»

Sillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka sanalta, sieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.

»Seis! Älkääpäs lukeko mitään omasta päästänne!» huusi hän.