Part 37

Regina Cœlin vankila on rakennettu lohkaistun pyörän muotoiseksi, jonka akseli on pyöreällä pihalla ja puolapuut osoittavat koppirivejä. Se on puolittain tutkimusvankila, puolittain rangaistusvankila. Kaikki vangit käyttävät vankilan vaatteita ja ovat yleisten sääntöjen alaisia. Useimmat ovat kirjapainotaitureita ja heidän työpajansa on valtion suuri kirjapaino. Parlamentin asiakirjat painetaan siellä ja samoin virallinen lehti, jossa tarkasti kerrotaan kaikki kuninkaan toimet ja hovin tanssiaiset, päivälliskutsut ja vastaanotot. Tästä lähteestä vangit etupäässä ammentavat tietonsa ulkomaailman tapahtumista. Kaikki miehet, jotka työskentelevät kirjapainossa, ovat numeroidut ja muutamat ovat kahleilla.

Kun rautaovi, joka erottaa vankilan elävien maailmasta, oli sulkeutunut, huomasi Bruno olevansa yksin kopissaan. Oli melkein puoliyö, ja kellon lyödessä astui sisään kaksi vartiaa, toinen kantaen savuavaa lyhtyä, toinen vasaraa, jolla hän tunnusteli ikkunaristikkojen kestävyyttä. Nämä olivat battitoreja, ja kun he olivat poistuneet Brunon kopista, saattoi hän kuulla vasaran lyönnit heidän kulkiessaan kopista koppiin. Puoli kolmen ja viiden aikaan he palasivat uudestaan. Se oli heidän yökäyntinsä.

Bruno ei nukkunut. Nyt vasta hänellä oli aikaa ajatella, mitä oli tapahtunut. Hän muisti pikku Giuseppea ja hänen sydäntään vihloi. Viereisessä kopissa joku itkeä nyyhkytti koko yön. Se oli seitsentoistavuotinen poika.

Kello yhdeksän seuraavana aamuna kello soi, oven pieni luukku avautui ja vanki, jolla oli rautakahleet jaloissaan, työnsi sisään leipäpalan ja tuopin vettä. Kello yksitoista kaksi vartijaa astui sisään vieden hänet ulkomaailman puolella olevaan virastohuoneeseen.

»Nimi?» sanoi tuomari, ja apulainen luki kirjasta:

»Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen Piazza Navonalta n:o 14, vastustanut kiihkeästi viranomaisia ja haavoittanut muutamia sotilaita.»

»Onko tämä sama mies, joka asui yhdessä parlamentinjäsen Rossin kanssa?»

»Sama mies.»

»Katsopas, hyvä ystävä. Sinä näytät rehelliseltä mieheltä. Kerropas minulle, missä ystäväsi Rossi nyt oleskelee.»

»Ottakaa itse selvä siitä», vastasi Bruno.

»Vaiti!» huusi vartija.

»Mitä sinä ajattelet, kun puhut tuolla tavalla tuomarille?» sanoi apulainen.

»Ajattelen, että minä en ole mikään lapsi, jota houkutellaan sokeripaloilla», sanoi Bruno.

»Panepas hänet sitten vangin vaatteisiin ja pidä kaksi päivää vedellä ja leivällä», sanoi tuomari.

Bruno vietiin kylpemään, hänen oma pukunsa otettiin pois ja sen sijaan annettiin karkeasta, harmaasta, mustaraitaisesta vaatteesta tehty puku. Sitten hänet vietiin pihalle jaloittelemaan.

Kävelypaikka, kuten itse vankilakin, oli pyörän muotoinen. Aseilla varustettu vahti seisoi keskellä olevalla akselipuulla, ja vangit astuivat edestakaisin kuin kahlehditut karhut häkissään. Tämä pyöriö oli ulkoilmassa, ja väliin kuului ääniä maailmasta muurin yli. Lähellä oli luostarikoulu, ja Bruno saattoi kuulla leikkivien lasten iloisia ääniä sieltä. Silloin hän muisti pikku Giuseppen, ja tulinen rauta poltti hänen sieluaan.

Myöhään iltapäivällä tirehtööri lähetti häntä hakemaan, ja hänet vietiin pieneen, pimeään virastohuoneeseen sisimmän rautaportin kautta, missä vankilan johtaja vastaanottaa vankien valituksia.

»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »minun vallassani on hiukan lieventää oloasi, mutta jos sinä loukkaat sotilasvirkamiehiä, täytyy minun kieltää sinulta kaikki helpotukset ja ryhtyä ankariin keinoihin».

»Pitäkööt sotilasvirkamiehet huolta itsestään», vastasi Bruno. »Minulla on ystäviä, jotka minusta huolehtivat.»

Kun hän oli taas kopissaan, hän ajatteli Elenaa. Elena-raukka! Äiti-raukka! Mitähän hän nyt tekisi? Hautajaiset ovat kohta, eikä hänellä ole yhtään rahaa. Mutta herra Rossi kyllä pitää huolen rahasta. Hän pitää huolen kaikesta. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon heitä molempia!

Battitorit tulivat yökäynnilleen, poika viereisessä kopissa oli vaiti, ja Bruno aikoi ruveta levolle, kun hän kuuli hiljaista koputusta vasemmanpuoliseen seinään.

»Kuka siellä?» huusi Bruno.

Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten koputus kuului taas.

»Siellä on vanki, joka koettaa puhua minulle», ajatteli Bruno. Siellä oli joku, jota oli pahasti kohdeltu ja joka tarvitsi apua. Bruno muisti, mitä hän oli kuullut vankien kielestä. Koputukset vastasivat tietysti eri kirjaimia, ja hypähtäen ylös Bruno vastasi puhutteluun. Hetkeä myöhemmin hän puhui helposti viereisen kopin asukkaan kanssa.

»Kauan eläköön anarkia», koputti hänen naapurinsa, ja Bruno vastasi: »Kauan eläköön vallankumous.»

»Oletteko Bruno Rocco?»

»Olen. Tunnenko teidät?»

»Ette.»

»Kuka olette?»

»Olen... numero 333, rangaistusvanki.»

»Vankiko?»

»Niin. Korehtuurin lukija virallisessa lehdessä. Tunsin teidät koppinne numerosta. Tiedän kaikki. Luin lapsestanne. Säälin teitä. Ette saa nähdä poikanne hautaustakaan.»

»Joku toinen pitää huolta siitä.»

»Hyvä. Voinko auttaa teitä mitenkään?»

»Ottakaa selvä, mitä Rossi puuhaa.»

»Otan. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Sananvaihto loppui moneen hyvästelykoputukseen, ja Bruno vaipui uneen. Seuraavana aamuna hänet vietiin taas tuomarin eteen.

»Bruno Rocco», sanoi tuomari, »sinä tiedät olevasi syyllinen, ja jos sinut tuomitaan kymmenen vuoden vankeuteen, pääset hyvin vähällä. Mutta sinä et kuulunut johtavaan joukkoon ja jos nyt olet järkevä mies ja autat meitä vaikeassa tehtävässämme, voimme ehkä kuninkaan armon nojalla tehdä jotain hyväksesi. Sanopas nyt, tiedätkö, kuka oli pääsyynä meteliin?»

»Tietysti tiedän», vastasi Bruno.

»Hyvä! Kuka se oli?»

»Herra Nälkä!... Ette taida tuntea häntä? Ja kumminkin hän on teidän naapurinne ja asuu vallan viereisessä talossa.»

Bruno nauroi niin että huone kajahti. Tuomari puri huultaan.

»Hyvä mies, sinä et näy muistavan, ettet nyt ole vertaistesi vankien parissa ja että me sotaoikeuden nojalla voimme tuomita sinut piiskattavaksi.»

»Ja te ette näy muistavan, että minä en ole mikään sieni, josta voi puristaa ulos mitä tahansa ja ettei teidän piiskanne voi avata minun suutani.»

»Koetetaanpa», sanoi tuomari, ja vastoin sääntöjä Bruno vietiin ulos piiskattavaksi. Hän ei koko ajalla virkkanut mitään.

»Rohkeutta!» kuiskasi kappalainen, kun Bruno puolipyörryksissä katsoi ylös taivasta kohti ja hoiperteli uhkaavan näköisenä takaisin koppiinsa.

XVI.

Oli kolmas päivä metelin jälkeen. Battitorit olivat käyneet ensimmäisellä yökäynnillään, ja Bruno oli vielä valveilla. Hän odotti koputusta viereisestä kopista. Se kuului vihdoin vallan hiljaa:

»Oletteko siellä?»

»Olen.»

»Piiskasivat, niinkö?»

»Ei tee mitään! Kerran saavat sen maksaa.»

»Oletteko kuullut uutista?»

»Mitä?»

»Rossi on paennut.»

»Paennut?»

»Paennut Englantiin... Tosi... Tämän päivän lehdissä. Koko vankila tietää sen.»

»Mutta juuri siihen mieheen luotin...»

»Sitä arvelin.»

»Kuka hautaa nyt poika-parkani?»

»Kunnan hautaajat pitävät siitä huolen.»

Käytävästä kuuluvat askeleet keskeyttivät koputukset, ja keskustelu lakkasi. Bruno ei nukkunut. Katkerat, synkät ajatukset valtasivat hänen mielensä, ja hän käveli edestakaisin pimeässä. Vähää jälkeen kello 5:n naapuri koputti taas.

»Ei ollut kaunista, että Rossi lähti.»

»Hyvä se oli. Hyvä, että pääsi pakoon.»

»Mitenkä pakoon? Parlamentinjäsenenä hän ei ollut missään vaarassa. Muu syy siihen lienee ollut.»

»Mikä muu syy?»

»Itse tiedätte kai parhaiten. Joku nainen?»

»Eikö mitä.»

»Kuulin semmoista. Säälin teitä, hyvä mies. Voinko auttaa teitä mitenkään? Tahdotteko uutisia ulkoa?»

»Tahdon. Missä vaimoni on ja onko hänellä millä elää ja miten hautajaiset suoritettiin?»

»Otan selkoa siitä... Nyt kuuluu Jumalan ääni.»

»Jumalan ääni» oli kello, joka ilmaisi yhdeksän lyönnin ja leivän sekä veden jakamishetken.

Myrkky oli syöpynyt Brunon sieluun, ja alhaisia ajatuksia Elenasta alkoi hiipiä hänen mieleensä. Kello yksitoista vartija tuli sanomaan, että joku tahtoi kysellä hänen asiaansa. Se oli asianajaja Napoleon Fuselli. Bruno tapasi hänet virastossa pyöreän pihan luona. Siellä oli ovessa soikea lasilevy, ja koko ajan keskustelun kestäessä vartija kulki edestakaisin oven ulkopuolella, katsoen tuontuostakin huoneeseen.

»Minua on pyydetty puolustamaan teitä.»

»Kuka on pyytänyt?»

»Donna Roma, teidän entinen emäntänne.»

Mutta myrkky oli tehnyt tehtävänsä, ja Brunon sielu oli täynnä epäluuloa. Miksi Donna Roma? Tahtooko hän saada hänet, Brunon, vankilasta pois vahtimaan Elenaa? Asianajaja ei saanut mitään selville hänestä.

»Minä tulen uudestaan tapaamaan teitä», sanoi asianajaja, ja Bruno vietiin takaisin koppiinsa. Siellä hän hautoi ajatusta, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kunnes jokainen hellä sana, jonka Rossi oli lausunut Elenalle, johtui hänen muistiinsa. Hän vihasi itseään pahojen ajatustensa tähden, mutta hän ei voinut ajaa niitä pois. »Minä olen hullu, he ovat kuin veli ja sisar», sanoi hän itselleen, mutta se ei rauhoittanut häntä. Sinä yönä koputus kuului taas.

»Nukutteko?»

»En.»

»Kuulin uutisia ulkoa.»

»Älkää puhuko. Olen kuullut kylliksi.»

»Hyvä. Paras on ottaa asia semmoisenaan.»

»Mikä?»

»Vaimo on kadonnut.»

Bruno ei koputtanut vastaustaan. Hän huusi.

»Elena!»

»Vaiti! Tahdotteko mennä rangaistuskoppiin?»

»Mitä sanoitte?»

»Vaimonne... on... lähtenyt.»

»Minne?»

»Ei tiedetä. Kenties Englantiin.»

»Se on vale... Mies oli kuin oma veljeni.»

»Älkää ajatelko sitä. Hyvää yötä!»

»_Per Christo!_... Mennyt!... Englantiin!»

Bruno oli joutunut pyydykseen. Seuraavana aamuna hän soitti ovikelloa ja pyysi saada tavata tirehtööriä.

»Kuinka kauan minun pitää istua täällä ennenkuin asiani tulee esille?» kysyi hän.

»Kunnes tuomari on ennättänyt tehdä valmistuksensa», vastasi tirehtööri.

»Eikö aika ole mitenkään rajoitettu? Eivätkö viattomat ihmiset koskaan tule hulluiksi odottaessaan?»

»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »kuulkaa neuvoani ja tehkää mitä teiltä pyydetään, niin asianne päättyy piankin. Mutta jos jatkatte tähän tapaan, niin Jumala yksi tietää, kuinka kauan tätä kestää.»

»Ja te kohtelette kansalaista kuin hänet jo olisi tuomittu hirsipuuhun.»

»Vaiti!» huusi vartija.

»Ole itse vaiti!» huusi Bruno tyrkäten vartijaa kyynäspäällään.

»Tuo mies on aina raivokas, cavaliere», sanoi vartija, minkä jälkeen tirehtööri määräsi Brunolle neljä päivää rangaistuskoppia.

XVII.

Rangaistuskopit ovat eri rakennuksessa toisella puolen pihaa, vankila-alueen rajalla. Korkeiden muurien takana on kapeita katuja, missä kulkee yöt päivät aseilla varustettuja vahteja. Janiculumin kaunis, vihreä kukkula, missä ihmiset kuljeskelevat huvikseen, kohoaa takana, kun taas sen edessä virtaa Tiberin mutainen, levoton vesi. Vangit rangaistuskopeissa saattavat kuulla soittokuntien soittavan operetteja Pinciolla sekä myöskin Pietarin kirkon kellon kumean kaiun, kun se kutsuu ihmisiä rukoukseen.

Brunon ovella seisoi: »Tilapäisesti neljä päivää vedellä ja leivällä.» Ensimmäisenä yönä vanki tuntui olevan yksin kopissaan, mutta seuraavana iltana hän kuuli kovia askeleita koridorista sekä kahleitten kalinaa. Viereisen kopin ovi avattiin ja Bruno tiesi saaneensa naapurin. Yön pimeydessä matala ääni tuntui puhuvan aivan hänen korvansa juuressa.

»Halloo, te siellä!»

»Kuka siellä?»

»Hiljaa! Hiljaa, ellette halua pakkopaitaa.»

»Missä te olette?»

»Viereisessä kopissa, tietysti. Mutta vuoteen alla on reikä seinässä ja me voimme puhella.»

»Missä minä olen kuullut teidän äänenne ennen?» sanoi Bruno.

»Minunko ääneni?... Ette missään. Olette kuullut koputukseni. Minä olen 333. Koetin paeta viime yönä, mutta jouduin kiinni ja täällä minä nyt olen. Minulla on uutisia.»

»Mitä?»

»Rossi on kertonut Lontoossa, että hän teki kaiken voitavansa verenvuodon estämiseksi, ja elleivät muutamat juopuneet toverit...»

»Niinkö hän sanoi?»

»Niin — ikävä kyllä.»

Tuskallinen huuto pääsi Brunon rinnasta.

»Eikös se ole kaunista! Varsinkin, jos on totta, että hän, sillä aikaa kuin te istutte lukon takana, huvittelee toisen vaimon kanssa Englannissa.»

»Taivaan nimessä...»

»Mutta se kai on valetta.»

»Ehkä, ehkä ei. Kuka tietää!»

Kaksi päivää kului. Bruno kulutti ne kiroilemalla ja jyskyttämällä koppinsa seiniä. Asianajaja Napoleon Fuselli tuli uudestaan, mutta Bruno kieltäytyi vastaamasta hänen kysymyksiinsä ja puhui ylimalkaisesti kavalluksesta y.m. Vanha Francesca ja garibaldilainen saivat tulla häntä katsomaan, mutta hän kysyi heiltä vain, oliko Elena todellakin mennyt.

Vihdoin tirehtööri lähetti häntä hakemaan. Oli myöhäinen ilta, ja puhelu tapahtui virastohuoneessa, joka on rangaistuskoppien vieressä. Tirehtööri näytti hiukan kiihoittuneelta, niinkuin hyvä mies aina näyttää tehdessään pahan työn.

»Mies-parka», sano hän, »olen pahoillani sinun tähtesi. Epäilemättä luulit tekeväsi hyvää, vaikka todellisuudessa uhrasit itsesi semmoisten henkilöiden tähden, jotka ovat sinut pettäneet. Miksi tahdot yhä vaieta, kun et sillä voita muuta kuin vankeutesi pidennystä ja kun puhumalla totta voit pelastaa itsesi näistä kärsimyksistä? Ja vaikka on vaikea hankkia täydellistä anteeksiantoa, lupaan varmasti, että jos sinut tuomitaan...»

»Riittää jo, hyvä herra. Puhutaan suoraa kieltä», sanoi Bruno. »Te tahdotte, että minä kavaltaisin herra Rossin, eikö niin? Olenhan minä huono ihminen, mutta niin alhaalle en vielä ole vajonnut, te kirottu mies!»

»Vaiti!» kiljaisi vahti ja löi Brunoa suulle. Seuraavassa silmänräpäyksessä vartija makasi lattialla, tirehtööri vihelsi, toisia vartijoita syöksyi sisään, ja Bruno pantiin käsirautoihin.

»Pakkopaita vuorokaudeksi», sanoi tirehtööri, ja Bruno vietiin koppiinsa.

Pakkopaita on jäykästä kankaasta tehty, polviin asti ulottuva säkki, joka on nyörätty kiinni selästä, niin että kädet tulevat lujasti köytetyiksi kiinni ruumiiseen. Tässä kidutuskapineessa Bruno vierittelihe lattialla, kunnes uni soi hänelle hetken lievennyksen. Kun hän heräsi, kuuli hän Pietarin-kirkon kellon lyövän ja tiesi, että nyt oli aamu.

Vaikka hänen ruumiilliset kärsimyksensä olivat suuret, olivat hänen henkensä kärsimykset vieläkin suuremmat. Yhtäkkiä hän muisti erään seikan. Hänellä oli aina mukanaan pieni pullo. Se sisälsi sinihappoa, ja vaihtaessaan vaatteita hän oli saanut sen piilotetuksi toiseen saappaaseensa. Hän tunsi sen siellä nytkin, eikä mikään taikakalu koskaan ollut tuottanut sellaista turvallisuuden tunnetta. Koska Giuseppe oli kuollut ja Elena mennyt ja Rossi pettänyt, ei Brunolla ollut muuta jälellä kuin kuolema.

Kun pakkopaita illalla riisuttiin pois, otti Bruno esille pullon saappaastaan, avasi sen korkin ja katsoi paljonko se sisälsi. Se oli täysi, ei tippaakaan ollut hukassa. Ja koska hän nyt tiesi voivansa millä hetkellä tahansa lopettaa tuskansa, jotka olivat saattaa hänet epätoivoon, oli hän tyynempi ja hänen kärsimyksensä tuntuivat helpommilta kestää.

»Kun battitorit ovat menneet», ajatteli hän ja odotti kevyemmällä mielellä puoliyötä. Se tuntui tulevan hyvin pian. Tavallinen askelten kolina kuului koridorista, lukot kilahtivat kuten ennenkin, savuava lyhty loi himmeätä valoaan, vasara koputti ikkunaristikkoa ja kopin kaksinkertainen rautaovi jysähti. Sitten kuului Pietarin-kirkon kellon kumea ääni, jota seurasi tuo salaperäinen hiljaisuus, menneisyyden rajavaltakunta. Keskiyö oli ohi.

Bruno nousi vuoteeltaan ja avasi pullon taas. Piiskaaminen, pakkopaita ja vesi ja leipä olivat himmentäneet hänen järkeään ja hänen sielunsa oli alistunut ruumiin kärsimyksistä. Valopilkkuja säkenöi hänen silmiensä edessä pimeydessä, ja hän saattoi tuskin seistä pystyssä. Tällä hetkellä hän vihasi koko maailmaa, mutta muistaessaan, että hänen nyt piti jättää se, hän koetti voittaa katkeruutensa.

»Hyvästi, Elena! Ja hyvästi sinäkin, Davido Rossi! Sinä teit minulle monta hyvää palvelusta, mutta nyt me olemme kuitit!»

Hän nauroi ääneensä hurjaa naurua, mutta seuraavana hetkenä joku huusi hänelle.

»Bruno!» Se oli naapurikopin asukas.

»Mikä on?»

»Mitä te nauratte?»

»En mitään.»

»Hullu. Vahti kertoi minulle, mitä tapahtui eilen. Ajatelkaapa, että teillä olisi ollut tilaisuus päästä pesästä ettekä sitä käyttänyt! Teidät lähetetään Porto Longoneen tutkimuksen jälkeen, ja siellä vahdit eivät ole inhimillisiä, sillä heillä on käsky olla ankaria. Sanokaapa siellä puoli, sanaakaan, niin pudota putkahdatte maahan kuin pallo St. Ignaziolla kello kaksitoista. Se on kamala paikka. Rakennettu kalliolle ja kanuunain suojaama.»

Bruno nauroi taas hullua, ilkkuvaa naurua.

»Ja paitsi sitä ei teillä ole mitään syytä sääliä miestä, joka on pettänyt teidät. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi minkään vankilan pidättää minua kostamasta.»

»Hyvää yötä!»

»Ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin olette ulkona.»

»Vaiti, hyvä veli. Te ette tiedä asioita. He tahtovat tehdä minut hänen pettäjäkseen.»

»Entä sitten? Hän on mennyt menojaan, ja he tahtovat ainoastaan pidättää häntä tulemasta takaisin.»

»Mistä minä häntä syyttäisin?»

»Mistä tahansa. Ottakaa selvä, mitä he tahtovat teitä sanomaan, ja sanokaa se sitten... Pois täältä, vanha hupsu, ja menkää Englantiin!»

Nyt seurasi kamala epäilyksen hetki. Sitten pullo joutui takaisin Brunon saappaaseen ja tuskat alkoivat uudestaan. Kun kello löi puoli yksi, hän soitti ovikelloaan ja pyysi päästä tirehtöörin puheille.

»Minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle — tahdon tunnustaa», sanoi hän.

Mutta heti sen jälkeen hän katui ja tahtoi vetäytyä takaisin. Se oli liian myöhäistä. Tirehtööri oli herätetty, ja Bruno vietiin hänen huoneeseensa.

Kulkiessaan koridorin läpi, vartija kummallakin puolellaan, Bruno oli täydellisesti lamassa. Vankila, jossa kaikki nukkuivat, oli äänetön, ja ainoastaan noiden kolmen miehen askelten kumea, haudantakainen kaiku häiritsi hiljaisuutta. Kun he astuivat rautaportin läpi, lehahti raitis ilma heitä vastaan ulkomaailmasta.

Tirehtööri vastaanotti Brunon sydämellisesti ja kysyi, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän ei tiennyt. Hän näytti kokonaan kadottaneen muistinsa. Päävahti, joka oli läsnä, katsahti kirjeeseen, joka hänellä oli kädessään, ja antoi sen ääneti tirehtöörille. Vilkaistuaan kirjeeseen virkkoi tirehtööri:

»Hyvä ystävä, minä näen mitä tahdotte sanoa, mutia koska olette oppimaton mies, on teidän tietysti vaikea saada sitä sanotuksi. Siitä syystä päävartija saa kirjoittaa ilmoituksen minun saneluni mukaan ja jos se sisältää sen, mitä aiotte sanoa, panette nimenne sen alle.»

Bruno ei vastannut mitään, vaan seisoi tylsän näköisenä vartijain välissä, kun tirehtööri saneli:

»Minä Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, asuva Piazza Navonalla n:o 14, nyt vankina Regina Cœlin vankilassa ja odottaen tuomiota osanotosta helmikuun 1 p:n meteleihin, vakuutan täten juhlallisesti, että mainittu meteli oli vallankumouksellisen seuran aikaansaama ja sen tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen sekä kuninkaan syökseminen valtaistuimelta ja surmaaminen, ja että tuon liikkeen keskustana oli 'Ihmisten tasavalta-niminen yhdistys', jonka johtavana sieluna oli parlamentinjäsen Davido Rossi.»

Bruno pyyhkäisi silmiään hihallaan. »Seis! Mitä nyt tapahtuu?»

»Hyvä työ tapahtuu», sanoi tirehtööri. »Rooman kansalaisena te ilmaisette salaliiton ja paljastatte hallituksen ja kuninkaan vihollisen. Kuunnelkaa vielä. Nyt seuraa vetoaminen kuninkaan armoon, ja siinä tapauksessa, että tuomioistuin teidät langettaa, armon anominen valtion sinetinvartijalta. Nyt kirjoitatte nimenne tähän alle, ja asia on selvä.»

Bruno kirjoitti nimensä. Sitten hänet vietiin sellaiseen koppiin, jossa maksavia vankeja säilytetään. Astuessaan koridorin läpi hän kulki kuin sokea, ja toisen vartijan täytyi taluttaa häntä.

XVIII.

Tuoreita munia ja vihanneksia tuotiin Brunolle aamiaiseksi seuraavana aamuna, mutta hän ei voinut syödä. Oli lauantai. Sunnuntaina kello yksitoista pappi tuli pitämään messua ja kuulemaan tunnustuksia. Alttari vedettiin esiin seinän luota kappelissa ja asetettiin keskelle pyöriötä, niin että sen saattoi nähdä jokaisesta koridorista tuossa pyörän muotoisessa vankilassa. Sitten koppien ovet avattiin noin kuusi tuumaa ja lujitettiin rautahaalla. Siten vangit kopeistaan saattoivat nähdä papin.

Se oli liikuttava näky. Kuinka säälien Jumalan silmä lieneekään tuota katsonut. Raollaan olevien ovien läpi näkyi polvistuvia olentoja, päät kumarassa. Kaksitoistasataa ihmishylkyä elämän mereltä, ihmisiä, jotka eivät voineet nähdä toisiaan, vaan jotka kaikki loivat katseensa valaistua alttaria kohti. Aurinko paistoi ulkomaailmaan ja katto-ikkunan läpi eksynyt säde valaisi pyhän savun pilviä, jotka kohosivat ylöspäin.

Bruno nojautui oveen ja koetti seurata messua. Ensin se oli hänelle mahdotonta. Hän näki, että siunattiin, mutta ei voinut kumartaa päätään. Hän oli aivan kuin ihminen, joka on kadottanut jotain eikä tiedä mitä. Hän oli kadottanut sielunsa.

Evankeliumin jälkeen seurasivat rukoukset, jotka pappi lukee yhdessä seurakunnan kanssa. Vankien äänet hymisivät Brunon korvissa kuin etäisen aallon kohina rannalla, ja hänen sisässään alkoi liikkua jotain, mikä ennen on nukkunut. Nuo samat sanat, jotka hän oli lausunut niin usein, mutta joita hän ei ollut sen enempää ajatellut ennen tätä hetkeä, nuo ylevät sanat, joilla hänen näkymättömät toveri-raukkansa anoivat taivaan armoa, kaikuivat nyt hänelle vallan uusina sisällöltään.

»Pyhä Kuningatar, Armias Äiti, elämämme, onnemme, toivomme. Sinun edessäsi itkemme me Eevan eksyneet lapset, sinulle huokaamme, sinulle vaikeroimme tässä kyynelten laaksossa... Oi armollinen, oi rakastava, oi suloinen Neitsyt Maria. Amen.»

Bruno vaipui polvilleen peittäen kasvonsa ja puhjeten itkuun.

Kello kaksitoista ruoanjakaja toi hänelle lammaspaistia ja munakastiketta liemen asemesta, mutta hän ei voinut nytkään syödä. Kello puoli kolme kuului taas paljon askeleita koridorista. Nyt oli se päivä kuussa, jolloin vieraita sai tulla vankilaan ja vangit vietiin tapaamaan omaisiaan. Brunon hämmästykseksi vartija tuli sanomaan, että eräs ystävä tahtoi puhutella häntä. Viivytellen ja muristen vastaan Bruno läksi vastaanottohuoneeseen.

Regina Cœlin vastaanottohuone on rakennettu rottaloukun tapaan. Se on soikea huone, jaettu kolmeen osaan rautaristikoilla, jotka tekevät ne häkkien näköisiksi. Keskiosassa päivystää aseilla varustettu päävartija, joka kulkee siinä edestakaisin. Vankilan puoleinen osasto on jaettu moneen kapeaan kopukkaan, joissa jokaisessa oli yksi vanki, ja maailman puoleinen osasto oli jaettu yhtä moneen kopukkaan, kussakin yksi vieras.

Kun Bruno astui tähän huoneeseen, menivät hänen korvansa lukkoon tuosta melusta. Kolmekymmentä vankia ja yhtä monta heidän tuttavaansa koetti puhua yhtaikaa keskiosasten poikki, missä vartija kulki edestakaisin. Kukin vanki- ja tuttavapari sai keskustella viisitoista minuuttia, ja kukin huusi minkä jaksoi saadakseen äänensä kuulumaan muiden yli.

Päästyään kopukkaansa Bruno näki kasvot vastaavassa kopukassa kahden rautaristikon toisella puolella. Hetken kuluttua hän tunsi vieraansa. Se oli Donna Roma. Bruno ei virkkanut mitään hänelle eikä Donna Romakaan yrittänyt puhua. Sitten Bruno näki, että neiti sanoi jotain vartijalle, joka teki kunniaa ja poistui.

Henkinen ja ruumiillinen tympeytyminen oli vallannut Roman, kun hänet tuotiin tähän paikkaan. Kestettyään muutamia minuutteja tuota helvetillistä melua hän oli pyytänyt saada tavata tirehtööriä. Sana oli viety yläkertaan, ja tirehtööri tuli alas puhumaan hänen kanssaan.

»Pitäisikö minun puhua ystäväni kanssa tässä paikassa ja tällaisissa oloissa?» kysyi Donna Roma.

»Tämä on tavallinen paikka ja olosuhteet ovat myös tavalliset», vastasi tirehtööri.

»Ellei teillä ole valtaa antaa minun puhua hänen kanssaan toisessa paikassa ja toisenlaisissa oloissa, täytyy minun kääntyä sisäasiainministerin puoleen.»

Tirehtööri kumarsi. »Se on tarpeetonta», sanoi hän. »Täällä on huone, jota erikoistapauksissa saadaan käyttää», ja kutsuttuaan luokseen vartijan tirehtööri antoi hänelle tarvittavat ohjeet. Tirehtööri oli hyvä mies, mutta huonon järjestelmän kietoma.