Part 36

Toisaalta lukemattomat miehet, jotka elävät ristiriidasta, koettavat tukahduttaa luonnon ja Jumalan äänen. Kirkkokin koettaa jakaa ihmiskuntaa. Kirjeestäsi päättäen sitä koetetaan tehdä taas Roomassa. Se on vaarallista. Pappi-raukkoja kiusataan molemmilta puolin. Toisaalta vallanpitäjät vaativat heitä puoltamaan heidän valtaansa, olkoonpa se kuinka huono tahansa, ja toisaalta kirkko vaatii heitä puoltamaan sen ajallisia oikeuksia. Liitän tähän julistuksen papeille. Ehkä saat vanhan Albert Pellegrinon sen painattajaksi ja levittäjäksi, kuten edelliselläkin kerralla. Jumala suokoon, että siitä olisi apua!

Bruno-raukka! Olet epäilemättä oikeassa otaksuessasi, että häntä kiusataan, jotta hänet saataisiin pettämään minut. En ole huolissani ainoastaan itseni tähden. Minulle olisi ikuinen suru, jos hänen mielensä tulisi myrkytetyksi. Koska Charles Minghelli on vankilassa vangiksi puettuna, voi mitä tahansa tapahtua. Kun se mies tuli luokseni tultuaan erotetuksi Lontoosta, pyysi hän apua murhatakseen paronin. Minä epäsin, ja hän liittyi vastapuolueeseen. Salainen tuomioistuin, jossa asioita valmistetaan julkista käsittelyä varten, on pirullinen laitos, julmuuden ja vääryyden pesä. Se on hävitetty melkein kaikista sivistysmaista, mutta kauniin Italiamme tuomioistuimet ja vankilat ovat yhä vieläkin salavehkeiden pesäpaikkoja, missä avuttomia, kurjia olentoja peloitetaan jos jollakin tavalla kaikenlaisten apumiesten välityksellä, jotka ovat valmiit vaikka mihin. Vanki ei ole ihminen enää, vaan välittäjä, jonka tehtävänä on syyttää toisia. Hänen sielunsa turmellaan, hänen petoksestaan maksetaan. Käy itse tapaamassa Brunoa, jos mahdollista, ja pelasta hänet omalta itseltään ja noilta ihmisiltä, joiden ainoana toimena elämässä on saada varmuus rikoksista.

Ja nyt tahtoisin puhua ystävästäsi. Lohduta häntä. Tyttö-raukka ei ole sen syyllisempi kuin jos veturi olisi ajanut hänen ylitsensä tai villi peto syössyt hänen kimppuunsa häkistään. Älköön hän kiusatko itseään enää. Se ei ole oikein, se ei ole hyvin. Ruumiimme ei ole ainoa osa meissä, joka on taudille altis, sinun täytyy pelastaa hänen sielunsa taudin uhalta.

Mitä siihen tulee, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, on minulla siitä varma mielipiteeni. Kaikella muotoa hänen tulee se tehdä. Omantunnon tuomioistuimen edessä synti ei ole ainoastaan itse teossa. Sellainen teko on annettu anteeksi olipa se sitten salainen tai julkinen. Jumala antoi sen anteeksi Davidille. Kristus antoi sen anteeksi Jerusalemin vaimolle. Mutta salaaminen, valehteleminen ja kaksikielisyys, sitä ei voi antaa anteeksi ennenkuin se on tunnustettu.

Toinen seikka, jota sinun puhdas mielesi, armas, ei ole tullut ajatelleeksi. Se toinen mies on olemassa. Ajattele mikä valta hänellä on ystävääsi. Jos hän kaikesta huolimatta vielä tahtoo omistaa tytön, hän voi peloittaa häntä ja uhata ilmaista kaiken hänen miehelleen. Tämä voi saattaa vaimo-paran onnettomaksi ja aikaa myöten vaimon tahto ehkä murtuu ja hän voi ehkä alistuakin. Taikka sitten tuo mies voi todellakin kertoa kaiken hänen miehelleen loukatakseen ja murhatakseen molempien onnen. _Miten käy vaimolle silloin? Uskooko hänen miehensä häntä silloin enää?_

Noiden vaarojen välttämiseksi on hänen parasta puhua heti. Luottakoon hän miehensä rakkauteen ja kertokoon hänelle kaikki. Jos mies on oikea mies, niin hän ajattelee: »Ainoastaan hänen puhtautensa on pakottanut hänet kertomaan», ja mies rakastaa häntä enemmän kuin ennen. Hän ehkä tuntee hetken tuskaa. Jokainen mies tahtoo mielellään uskoa, että hänen poimimansa kukka on tahraton. Mutta hänen parempi luontonsa on voittava hänen turhamaisuutensa ja hän on sanova: »Vaimoni rakastaa minua, minä rakastan häntä, hän on viaton, ja jos joku isku on häntä kohtaava, täytyy sen ensin kohdata minua.»

Tervehdykseni sinulle, rakkaani. Ystäväsi on varmaan todellinen nainen, ja olit oikeassa kohdellessasi häntä hellästi. Mutta olit myöskin oikeassa ollessasi ankara ja antaessasi hänen kulkea kiirastulen läpi. Näin hyvät naiset aina menettelevät toisia naisia kohtaan. Se on jonkinmoinen todistus heidän puhtaudestaan ja se on myöskin heidän vahva turvansa, vaikka ajattelemattomat voivat puhua toisin. Minä rakastan sinua ankaruutesi tähden tuota vääryyttä kärsinyttä kyyhkysparkaa kohtaan, armaani, juuri yhtä paljon kuin rakastan sinua hellyytesi tähden. Se on todistuksena minulle, kuinka oikein arvostelin sielusi ylevyyttä, sen puhtautta ja henkesi tulta sekä sydämesi kultaa. Kunnes tapaamme jälleen, oma armaani.

Sinun D. R.»

Myötäliitetty »Julistus papeille» oli näin kuuluva:

»Ei ainoastaan Italiassa ja Irlannissa, vaan myöskin Venäjällä, Ranskassa, Amerikassa ja koko maailmassa katolisen kirkon papit nousevat kansan seasta. Miksi siis papit niin usein kansan taisteluissa valtoja vastaan asettuvat kansaa sortamaan, sen intoa sammuttamaan ja sen toiveita tukahduttamaan?

Veljet! Vastaus ei ole kaukana. On olemassa kirkon sielu ja on olemassa kirkon ruumis. Kirkon sielu on taivaallinen, erehtymätön, muuttumaton ja elää iankaikkisesti. Kirkon ruumis on inhimillinen, rajoitettu ja katoava. Kirkon sielu on nöyrä ja polvistuu ristin juureen. Kirkon ruumis on ylpeä ja istuu ruhtinaitten valtaistuimien ääressä.

Kirkon papit! Piispanne sanovat teille, että kansan pyrinnöt ovat Jumalan pilkkaamista ja kymmenen käskyn rikkomista. Tuo vanha huuto on kohonnut kaikkien ihmiskunnan marttyyrien ajamia muutoksia vastaan Kristuksen päivistä alkaen.

Mutta jos kansan pyrinnöt eivät ole sopusoinnussa uskonnon kanssa ja jos heidän johtajansa ovat jumalattomia miehiä, on teidän velvollisuutenne pelastaa kansa noista molemmista vaaroista. Älkää antako kenenkään enää sanoa, että kirkko on ainoastaan vanhentunut ilmiö ihmiskunnan kehityskulussa ja kaiken edistyksen esteenä. Tulkoon ihmiskunnan pelastus kirkon papistosta, niin häviävät kaikki uskonnottomat ja jumalattomat.

Mutta ovatko kansan pyrinnöt ristiriidassa uskonnon kanssa? Kuunnelkaa ääniä, jotka värähtelevät läpi maailman. Kansat puhuvat helluntaikielillä kaikkialla maailmassa. Sosialismi, kommunismi ja ehkä anarkismikin! Mutta nämä ovat toiveita, ei systeemejä, ne ovat sairauden ilmaisumuotoja, ei parannuskeinoja. Ja eräs vaatimus on yhteinen kaikille — ihmiskunnan yhteyden vaatimus! Se on se ääni, joka kaikuu kaikkialla, ja minä pyydän teitä miettimään, eikö se ole Jeesuksen ääni.

Jeesuksen papit! Avatkaa evankeliumi ja sanokaa, eikö Kristus opettanut, että me olemme yksi ainoa lauma, jolla on yksi ainoa paimen, ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia ja veljiä Hänessä?

Taivaassako vain ihmisperheen tulee toteuttaa tätä? Tarkoittiko hän, että maan päällä on oleva ankaraa erotusta ja kauhistuttavaa epätasaisuutta ja että luonto ja Jumala selvästi osoittavat tahtovansa sitä ja luovansa sitä? Miksi hän siis opetti meitä rukoilemaan »_Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maan päällä kuin taivaassa_?»

Mutta vaikka taivaan valtakunta maan päällä olisikin saavuttamaton tuhatvuotinen valtakunta, ette te Jeesuksen papit tahtone kieltää Hänen lapsiltaan tuon unelman lohdutusta. Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen Pyhästä Isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran näkevä.

Davido Rossi.»

XIII.

»Rakas Davido Rossi! — Koko päivän olen kantanut kirjettäsi kuin pyhimyslipasta, joskus pikkuisen kurkistaen sitä ajaessani vaunuissa tai omnibusseissa, vieläpä joskus kadullakin. Olen juuri palannut kirjapainosta. Vanha Albert on humbugi. Hän keksi jos jonkinlaisia esteitä. Entisestä julistuksesta muka hänellä oli hyvin paljon huolta. Hän on joka hetki pelännyt vangitsemista, ja se, joka ne naulasi ilmoituspilareihin, on kärsinyt samanlaisia tuskia.

Johtopäätös: lisää rahaa. Sitä hän sai, ja kaikki on nyt hyvin.

Se, mitä sanoit Brunosta, on saattanut minut vallan kuumeeseen, ja minä olen kirjoittanut kenraalitirehtöörille ja pyytänyt saada tavata häntä. Asiamiehemme Napoleon on myöskin nyt sitä mieltä, että Bruno on salaisen inkvisitsionin uhri. Ei mikään pyhä inkvisitsioni ole koskaan enemmän ylenkatsonut keinojen valikoimista. Asianajaja N. sanoo, että Italian viranomaiset ovat perineet huonon hallituksen paheet. Kamalaa on, että tehdään väärin sen varjolla, että muka estettäisiin toisia tekemästä väärin. Mutta tässä tapauksessa tehdään väärin siksi, että estettäisiin toisia tekemästä oikein. Olen varma, että Brunoa koetetaan houkutella sinun pettäjäksesi. Jospa saisin olla hänen sijassaan! Voisivatkohan heidän juonensa vaikuttaa minuun? Ennen kuolisin.

Ja nyt tahtoisin puhua siitä ystävästäni. Tuskin voin pitää kynää sormissani, kun kirjoitan hänestä. Sinä puhuit niin hyvästi ja jalosti. Olisihan minun pitänyt tietää mitä sinä ajattelit ja kumminkin...

Armas, kuinka minä saatan jatkaa? Etkö voi arvata, mitä tahtoisin sanoa sinulle? Kirjeesi pakottaa minut tunnustamaan. Tulkoon mitä tahansa, en voi vaieta enää. Etkö arvannut kuka ystäväraukkani on? Arvelin, että muistaisit edellisen kirjeenvaihtomme, kun sinä olit rakastavinasi jotakin toista. Sinä et nähtävästi ole ajatellut sitä, ja se on taas todistus — katkera ja suloinen todistus rakkaudestasi ja luottamuksestasi minuun. Sinä asetit minut niin korkealle, ettet ollenkaan epäillytkään, että puhuisin itsestäni. Niin oli kumminkin laita, ja ystäväraukkani olen minä itse.

Kärsin koko ajan, kun näin millaiselle puhtauden patsaalle sinä minut asetit. Kirjeesi, jotka kirjoitit ennenkuin ilmoitit rakkautesi, siihen aikaan, jolloin koetit vastustaa tunnottasi, saattoivat minut häpeämään, koska tiesin, etten ansainnut kiintymystäsi. Useinkin täytyi minun olla katsomatta silmiisi, kun sanoit minua hyväksi. Olisin tahtonut itkeä ja huutaa »ei, ei, ei!» ja musertaa palasiksi sinun luomasi kuvan. Mutta kuinka minä olisin hennonut? Kuka rakastava nainen voi särkeä ihannoidun kuvansa miehen sydämestä? Hän voi ainoastaan koettaa kohoutua tuon kuvan tasalle. Sitä olen koettanut, eikä ole minun syyni, etten ole onnistunut.

Minussa on paljon moitittavaa. Oli hetkiä, jolloin velvollisuuden olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan. Semmoinen hetki oli juuri avioliittomme edellä. Muistatko, että koetin sanoa sinulle jotain? Sinä olit ystävällinen etkä tahtonut kuunnella. »Mennyt on mennyttä», sanoit, ja minä olin hyvin iloinen, kun pääsin siitä. Sinä et tiennyt, mitä tahdoin sanoa, muutoin et olisi pyytänyt minua vaikenemaan. Mutta _minä_ tiesin, mitä se oli, ja siitä lähtien olen lakkaamatta kärsinyt. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pettänyt sinut. Olen saattanut sinut puhumaan ja toimimaan toisin kuin ehkä muutoin olisit toiminut. Anna minulle anteeksi! En tahdo pitää sinua kiinni missään suhteessa. Ota kaikki antamasi takaisin, minulla ei ole oikeutta valittaa.

Paitsi sitä oli omassa asiassani puolia, joista en kertonut puhuessani »ystävästäni». Pelkäsin asian tulevan tunnetuksi. Armas, minä en saa piiloutua sen suloisen puolustuksen taakse, jonka sinä keksit minulle. Minä todellakin ajattelin sitä toista miestä. Minä en pelännyt, että hän uhkauksillaan turmelisi rakkauteni, sillä sitä ei mikään maailman mahtavuus voisi tehdä. Mutta minä pelkäsin, että hän kertoisi kertomuksensa ennen minua ja siten saisi sinut työntämään minut pois luotasi. Se tuotti minulle tuskia yöt päivät, ja nyt minä tunnustan tunnustettavani, ettet luulisi minua paremmaksi kuin olen.

On toinenkin asia, jota et tietänyt. Rakas, antaisin elämäni, jos minun ei tarvitsisi sitä kertoa, mutta minun täytyy tunnustaa sinulle kaikki. Sinä tiedät, kuka se mies on, ja Jumalan edessä vakuutan, että hänessä yksin oli syy. Mutta oma syyni tuli jälestäpäin. Sen sijaan, että olisin lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssaan, elin ystävällinen hänelle ja vastaanotin isäni tiloista tulevat tulot, jotka hän minulle antoi, sekä ajattelin häntä tulevana miehenänikin. Ja kun sinun puheesi piazzalla näytti saattavan toiveeni vaaranalaiseksi, päätin masentaa sinut.

Se on hirveätä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle kuolematta häpeästä? Nyt tiedät, kuinka paljon petin sinua, ja tarkoitukseni ilkeys vie minulta rohkeuden pyytää sinulta anteeksi. Voitko ajatella, että minä en ollut ollenkaan parempi kuin Delila tavatessani sinut ensi kerran! Mutta taivas tuli avuksi ja pelasti sinut. Kuinka sinä vaikutit minuun! Ensin sinä loit uudestaan isäni minulle, ja minä näin hänet sellaisena kuin hän todella oli enkä sellaisena, jommoiseksi häntä oli minulle ennen kuvattu. Sitten sinä annoit minulle sielun, ja minä näin itseni. Rakas, älä vihaa minua. Sinun suuri sydämesi ei voisi olla niin julma, jos tietäisit kuinka olen kärsinyt.

Vihdoin tuli rakkaus, ja minä tahdoin pitää siitä kiinni. Voi kuinka hartaasti tahdoin! Siitä syystä en kertonut sinulle. Se oli jonkinmoista peliä, se oli huumausta. Kaikkea, mitä tapahtui, pidin rangaistuksena. Tulipa köyhyys, häpeä, kurjuus, entä sitten! Se puhdistaisi vain syntistä entisyyttäni ja veisi minut lähemmäksi sinua. Mutta kun vihdoin hän, joka oli loukannut minua, uhkasi loukata sinua minun kauttani, jouduin epätoivoon. Sinä et aavista, mitä aikeita silloin haudoin. Aioin surmatakin itseni saadakseni kaikki loppumaan. Mutta minä en hennonut särkeä sydäntäsi siten. Paitsi sitä tuo teko jo olisi ilmaissut sinulle jotain, ja minua hirvitti ajatus, että sinä minun kuoltuani saisit tietää koko kurjan kohtaloni.

Nyt tiedät kaikki, armas. En ole salannut mitään. Kuten näet, en ole ainoastaan ystävä-raukkani, vaan jotain vielä pahempaa — oma itseni. Voitko antaa minulle anteeksi? En uskalla pyytää sitä. Mutta älä anna minun olla epäilyksessä. Kirjoita. Tai vielä mieluummin, sähkötä. Yksi ainoa sana vain. Siinä kyllin.

Tahtoisin lähettää sinulle rakastavan tervehdykseni, mutta tänä iltana en uskalla. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä koskaan voi lakata sinua rakastamasta, tapahtuipa mitä tahansa. Minusta tuntuu kuin antaisit minulle anteeksi, jos käsittäisit, että olen maailmassa ainoastaan rakastaakseni sinua ja että pahin rikokseni syntyi siten, että rakastin sinua enemmän kuin järkeä ja kunniaakin. Päätä kuinka tahansa, olen sinun ja voin uhrata elämäni ainoastaan sinulle.

Päivä koittaa ja pyhän Pietarin risti hohtaa lumivalkeana aamusumun läpi. Onhan se toivon merkki? Päivä koittaa kaakossa, ja se saapuisi nopeammin luoteeseen, jos se rakastaisi sinua yhtä paljon kuin minä. Olen kirjoittanut tämän kirjeen yhä uudestaan pitkin yötä. Muistatko sitä kirjettä, joka minun piti polttaa, koska se sisälsi salaisuutesi? Tässä on kirje, joka sisältää minun salaisuuteni — mutta kuinka paljon kurjempi ja tuhoisampi tämä on! — Sinun onneton tyttö-raukkasi

Roma.»

XIV.

Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat vieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele ennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.

Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena oli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.

Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna. Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja maksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään kellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa kannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja marmorilohkare Kristuksen päätä varten.

Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle. Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.

Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se muuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän outoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri pesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman ajattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset naiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään. Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan mustasukkaiseksi.

Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja huutavia, leikkiviä lapsia.

Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.

Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat vuoteen kymmenestä pennistä, ja _locande_, jossa he viidestä pennistä saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto, valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja kooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra, joka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa kuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.

Trinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta katsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä samassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta joutunut siihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori arkatuntoinen, hienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän luulotteli olevansa tyytyväinen.

Kaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni levolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli rakkauden sanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin yksinkertainen ja lapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi häntä, olipa hän minkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä tahansa ja tekivätpä pahat ihmiset mitä tahansa.

Tätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua. Kaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka olivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan viipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi vastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen. Tietysti hän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen. Viidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa, mutta tällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».

»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli hän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön nähtävinä. Sveitsissä _oli_ todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli otaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta se ei saapunut silloinkaan.

»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina Lontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat järjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa päivä, niin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.

Mutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut. Roman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä taivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne saattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli pimeä.

Sitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan näköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu todistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän perästä.

»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua kiusata», sanoi vanha vaimo.

Roma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun oli pistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.

»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies vaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa jatkaa. Mies on tunnustanut.»

»Tunnustanut?» Roma puristi takkinsa rintamusta.

»Tunnustanut ja ilmaissut liittolaisensa.»

»Liittolaisensa?»

»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta vaaralliseen salaliittoon.»

»Mihin salaliittoon?»

»Sitä ei vielä tiedetä. Ylihuomenna saamme kuulla siitä.»

»Mutta miksi? Mikä on tarkoitus?»

»Anteeksi! Nähtävästi Brunolle on luvattu armo, ja siitä syystä tarkoituksemme on tavallaan saavutettu. Tuskin tarvinnee puolustaa miestä enää. Siitä viranomaiset pitävät huolen.»

»Mikä on oleva seuraus?»

»Luultavasti parlamentti heti lopetettuaan istuntonsa pääsiäiseksi vaatii Rossia saapumaan kymmenen päivän kuluessa. Mutta te saatte tietää siitä ensimmäisenä.»

»Kuinka niin?»

»Sillä kutsu naulataan sen talon ovelle, missä hän viimeksi asui, ja jokaisen muun talon ovelle, missä tiedetään hänen käyneen.»

»Mutta ellei hän koskaan saa kuulla siitä tai ellei hän välitä siitä?»

»Hänet tuomitaan siitä huolimatta, ja hänen tuomionsa painatetaan mustilla kirjaimilla ja naulataan samoihin paikkoihin.»

»Entä sitten?»

»Sitten Rossin elämä Roomassa on lopussa. Hänet suljetaan pois kaikista julkisista toimista ja karkoitetaan parlamentista.»

»Entä Bruno?»

»Hänet vapautetaan seuraavana päivänä.»

Roma palasi kotiin nolona ja alakuloisena. Kirje oli odottamassa häntä. Se oli Rooman vankilain johtajalta. Vaikka sääntöjen mukaan ainoastaan sukulaiset saivat tavata vankeja, paitsi erikoistapauksissa, ei johtajalla ollut mitään sitä vastaan, että Bruno Roccon entinen emäntä tulee tätä vankia katsomaan tavalliseen, vieraille määrättyyn aikaan huomenna, sunnuntaina, iltapäivällä.

Kello kaksi seuraavana päivänä Roma läksi Regina Cœliin.

XV.