Part 43

»Antaa heidän odottaa», sanoi paroni kärsimättömästi.

»Se on Nazzareno, teidän ylhäisyytenne», sanoi kirjuri.

»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon, Roma? Hän on taloni hoitaja Albanossa.»

Vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat kulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja laitumien tuoksun.

»Astu sisään, Nazzareno! Ethän ole unohtanut Donna Romaa. Muistatko, kun istutit ruusupensaan hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Roomassa? Se on kai suuri puu nyt?»

»Niin on, teidän ylhäisyytenne», vastasi mies kumartaen ja myhäillen. »Ja se on melkein yhtä täydessä kukassa kuin neiti itsekin.»

»Ja mitä kuuluu Albanoon?»

Mies kertoi pitkän jutun maanviljelysparannuksista — koivujen istutuksesta mäenrinteille ja eucalyptuspuiden istuttamisesta laaksoihin, aitauksesta, ojituksesta ja kylvöstä.

»Entä... entä paronitar?» kysyi paroni katsahtaen muutamiin papereihin.

»Ah, hänen armonsa on huonompi», sanoi vanha mies. »Hoitaja ja tohtori arvelivat, että on paras kertoa teille suoraan, ja siitä syystä minä tulinkin tänne.»

»Niinkö?» Paperit kahisivat paronin kädessä, kun hän järjesteli niitä.

Mies kertoi toisen pitkän jutun. Hänen armonsa oli heikompi ja väliin aivan raivoisa. Ja miten muuttunut! Eilen tuskin saattoi tuntea häntä. Nyt oli vain kysymys päivistä, ja kaikki palvelijat lukivat rukouksia Maria Magdalenalle.

»Syö päivällistä alakerrassa ennenkuin palaat, Nazzareno», sanoi paroni. »Ja kun tapaat tohtorin tänä iltana, voit sanoa, että koetan tulla siellä käymään tällä viikolla, jos voin. Hyvästi!»

Roman sääli paronia kohtaan oli hävinnyt. Tuo mies oli hänelle äärettömän vastenmielinen. Hänen liikutuksensa oli ollut vain oman itsensä sääliä, jota itsekkäimmätkin olennot voivat tuntea. Vastenmielisyys kiihtyi inhoksi Romassa, kun paroni heti oven sulkeuduttua rupesi puhumaan hänelle hellästi.

»Katsos tätä, armas. Se on hänen majesteetiltaan.»

Roma ei katsonut kirjeeseen, jonka paroni työnsi hänen eteensä, mutta paroni kertoi sen sisällyksen. Siinä hänelle tarjottiin Annunziata-ritarimerkki, korkein italialainen kunniamerkki, joka antoi hänelle kuninkaan serkun arvon.

Roma ei voinut hillitä itseään enää. »Kuulkaa, mitä minä nyt sanon teille», sanoi hän, »jotta ymmärtäisitte, kuinka turhaa on puhua minulle tuohon tapaan.»

Paroni katsoi häneen hymyillen myöntävästi.

»Minä olen naimisissa Davido Rossin kanssa», sanoi Roma.

»Se on mahdotonta. Siihen ei ollut aikaa.»

»Meidät vihittiin kirkollisesti seurakunnan kirkossa samana aamuna, jona Rossi lähti Roomasta.»

Hymy muuttui ivalliseksi.

»Miksi hän siis jätti sinut tänne? Jos hän piti _semmoista_ avioliittona, miksi hän ei vienyt sinua mukanaan? Mutta ehkä hänellä oli omat syynsä, ja ehkäpä tuon vankiraukan syytökset eivät olleetkaan aivan kokonaan tuulesta temmattuja.»

»Se oli virallinen valhe, pelkurimainen valhe, jos tahdotte sen tietää», sanoi Roma, ja hänen silmänsä säkenöivät vihaa.

»Oliko? Ehkä. Mutta minä olen juuri kuullut jotakin muuta Davido Rossista, joka on epäilemättä totta. Olen kuullut Pariisin prefektiltä, että hän valmistaa salaliittoa, jonka tarkoituksena on kuninkaan surmaaminen.»

Pelon ilme, jota ei voinut peittää, levisi Roman kasvoille.

»Olen kuullut vielä enemmän ja vielä kummallisemman seikan, että nimittäin paavi tietää jotakin tuosta liitosta.»

Roma tunsi kauhua ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä. »Kuinka? Mitä paavi on kertonut teille?»

»Ainoastaan sen, että kapina on odotettavissa. Hän näkyy saaneen tietonsa joltakin naiselta... Kukahan se lienee?»

Roma tiesi, että hänen kasvonsa osoittivat pelkoa. Kun hän ennätti ovelle, ojensi paroni hymyillen hänelle kätensä.

»Etkö tahdo antaa kättäsi minulle, Roma?» kysyi hän.

»Mitä se hyödyttäisi?» vastasi Roma. »Kun ihmiset lyövät kättä, merkitsee se sitä, että he toivovat hyvää toisilleen. Te ette toivo hyvää minulle. Te koetatte houkutella minua pettämään mieheni... _Mutta ennemmin kuolen_», huudahti Roma ja kääntyi pois, silmät täynnä kyyneliä.

Kun Roma oli mennyt, kirjoitti paroni kirjeen paaville.

»Teidän pyhyytenne! — Onnellinen sattuma, josta kamariherranne kai on kertonut, on tehnyt Hänen Majesteettinsa hallitukselle mahdolliseksi itse saada selville, mistä lähteestä Teidän Pyhyytenne ammensi ne tiedot, joitten alkuperän Teidän Pyhyytenne hienotunteisesti tahtoi peittää. Samaan aikaan Hänen Majesteettinsa hallitus on virallista tietä saanut selville, minkälaatuinen tuo salaliitto on, josta Teidän Pyhyytenne niin isänmaallisesti varoitti. Tuolla salaliitolla ei ole sen vähempi tarkoitus kuin kuninkaan surmaaminen, mutta koska on hyvin tärkeätä saada selville yksityiskohtaisesti nuo kurjat aikeet meidän jaloa hallitsijaamme vastaan, pyytää Hänen Majesteettinsa hallitus, että soisitte pääministerille kunnian tulla tapaamaan Teidän Pyhyyttänne yleistä turvallisuutta koskevassa asiassa. Toivon saavani kuulla, koska Teidän Pyhyydellenne soveltuu, ja luottaen siihen, että Teidän Pyhyytenne ei tee tyhjäksi niiden toiveita, jotka vieläkin uneksivat näkevänsä kirkon ja valtion sovussa keskenään, pysyn aina syvimmällä kunnioituksella Teidän Pyhyytenne uskollisena poikana ja palvelijana.

Bonelli.»

X.

Roma meni kotiinsa epävarmuuden vallassa. Hänen päänsä tuntui raskaalta aivan kuin ilman ollessa täynnä sähköä, ennen ukkosilmaa. Hän ei voinut epäillä paavia, mutta hän pelkäsi olosuhteita, joita ei kukaan voi hallita. Ja kaiken tuon takana oli kuin väijyvä synkkä, öinen varjo — hän pelkäsi salassa itseään!

Astuttuaan makuuhuoneeseen hän istui heti ikkunoiden välissä olevan pöydän ääreen ja kirjoitti hermostuneella kädellä kirjeen Rossille.

»Rakkaani, Kirjeesi saapui minulle eilisiltana, ja vaikka en voi nyt kirjoittaa kunnollista vastausta siihen, täytyy minun kumminkin lähettää muutamia rivejä puolipäivän postissa, sillä minulla on sanottavana pari kolme tärkeätä asiaa.

Ensimmäinen on, että kirjoitin sinulle hyvin tärkeän kirjeen Lontooseen kaksitoista päivää sitten ja huomaan, että sinä et ole sitä vielä saanut Sen sisällys oli hyvin vakavaa ja salaista laatua, ja minä kuolisin, jos kenenkään muun kuin sinun silmäsi sen näkisivät. Älä siis viivyttele hetkeäkään, vaan pyydä, että tuo kirje lähetetään sinulle Pariisiin. Kirjoita Lontooseen ensi postissa, ja kun saat kirjeen, sähkötä minulle siitä. »Saanut» riittää, mutta jos voit liittää myöskin jonkun pienen sanan, joka ilmaisee tunteesi kirjeen luettuasi — »anteeksianto» esimerkiksi — silloin olisin onnesta vallan mieletön.

Sitten minun täytyy puhua kirjeistäsi. Tiedät, että ne ovat minulle kalliimmat kuin sydänvereni eikä niissä ole riviäkään, jonka vuoksi en uhraisi kuninkaankin kruunua. Mutta ne ovat niin täynnä omituisia lauseita ja viittauksia vaarallisiin hankkeisiin, että pelkään sinun puolestasi. Sinä olet niin hyvä, kun kerrot minulle aikeistasi ja toimistasi, ja minä olen niin ylpeä Euroopan tunnetuimman miehen luottamuksesta ja rakkaudesta, että sydämeeni koskee, kun minun täytyy pyytää, ettet enää kerro minulle valtiollisista aikeistasi. Mutta minun täytyy se tehdä. Ajatteles miten kävisi, jos poliisi panisi toimeen kotitarkastuksen täällä. Ja ajattelepas mikä kamala ase olisi vihollistesi kädessä, jos he saisivat tietää, kuinka paljon minä tiedän, ja koettaisivat kiusata minua keinoin, joita en jaksaisi vastustaa! Tietysti se on mahdotonta! Ennemmin kuolen! Mutta kumminkin...

Viimeinen asiani, rakkaani...»

Siinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän sanottavansa? Davido Rossi oli todellakin vaarassa — kaksinkertaisessa vaarassa. Häntä uhkasi sekä sisällinen että ulkonainen vaara. Hänen viimeinen kirjeensä osoitti selvään, että hän oli sekaantunut hankkeeseen, jota hänen vastustajansa sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä Rossi oli kirjoittanut kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki salaliiton jättiläisvarjon kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä. Hän muisti isäänsä, joka tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja yksinäiseen kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että parannusta puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu samalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.

Jos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina tuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin Roomaan ennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden vehkeilijöiden toimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada? Olisi turhaa sanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin _domicilio coattoa_ kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti hänen aivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas kirjoittaa:

»Viimeinen asiani, rakas, on se, että alan käydä mustasukkaiseksi! Se on aivan totta. En tiedä kenelle olen mustasukkainen, mutta minä olen kumminkin, ja se tekee koko elämäni raskaaksi. Tiedän, että rakastat minua, mutta siitä huolimatta en voi unohtaa, että alituiseen tapaat naisia, jotka tietysti ihailevat ja rakastavat sinua. Minä vapisen ajatellessani, että ehkä olet onnellinen heidän parissaan. Toivon kyllä, että olet onnellinen, mutta minusta tuntuu aivan kuin petokselta, jos olet onnellinen ilman minua. Kuinka epäjohdonmukaista rakkaus on! Mutta siellä, missä rakkaus on kuninkaana, siellä on aina mustasukkaisuus pääministerinä. Etkö sinäkin voisi olla hiukan mustasukkainen? Tiedän kyllä, että sielusi on liian suuri tunteakseen tuommoista. Kumminkin se olisi minusta äärettömän suloista. Joka tapauksessa sinun täytyy sääliä minua ja poistaaksesi mustasukkaisuuteni sinun täytyy palata tänne heti...»

Kynä seisahtui taas. Tuo keino oli liian typerä, liian selvä, ja Rossi huomaisi heti kaikki. Roma repi rikki sen lehden.

»Viimeinen asiani, armas, on, että pelkään sinun kokonaan unohtavan minut työssäsi. Ajatellessasi eurooppalaista vallankumoustasi sinä unohdat sen vallankumouksen, jonka jo olet aikaansaanut tässä pienessä sydänparassa. Tietysti rakastan loistavaa mainettasi enemmän kuin itseäni, mutta kumminkin pelkään, että se vie sinut pois minulta ja että loppujen lopuksi joudut kokonaan ulkopuolelle minun näköpiiriäni. Miksi en antanut sinulle valokuvaani pantavaksi kellonkuoreesi, kun läksit pois? Älä anna tämän hulluuteni suututtaa sinua, armas. Nainen on sellainen hupakko, eikö niin? Mutta jos tahdot säästää minulta paljon kärsimyksiä, kiiruhda ajoissa takaisin...»

Roma heitti pois kynän ja puhkesi itkuun. Eikö hän ollut luvannut Rossille, että kävipä kuinka tahansa, ei hänen rakkautensa koskaan saisi olla miehen esteenä? Kesken kyyneliä outo tykytys hänen rinnassaan muistutti hänelle muuta, ja hän tarttui taas kynään.

»Viimeinen asiani, rakas, on että olen sairas ja kaipaan sinua äärettömästi. Terveyteni on huonontunut huonontumistaan siitä asti kun läksit Roomasta. Ehkä siihen on osittain syynä kaikenlaiset huolet, mutta olen varma, että pääsyynä on sinun poissaolosi ja ettei mikään lääkäri voi määrätä minulle lääkettä, joka olisi yhtä hyvää kuin sinun käsiesi puristus. Tule siis takaisin ja tuo minulle terveys ja onni! Tule, sitä pyydän. Anna toisten tehdä työsi siellä ulkomailla. Tule heti, _ennenkuin asiat ovat kehittyneet liian pitkälle_, tule, tule, tule!»

Hän epäröi ja aikoi jatkaa: »Minä en ole _hyvin_ sairas...» tai: »Älä tule, jos se tuottaa vaaraa sinulle itsellesi...» tai: »En koskaan antaisi anteeksi itselleni, jos...» Mutta hän tukahdutti huolensa, sulki kirjekuoren ja lähetti garibaldilaisen viemään sitä postiin.

Sitten hän kokosi kaikki Davido Rossin kirjeet, teki tulen uuniin ja istuutui sen eteen polttamaan niitä. Oli välttämätöntä polttaa kaikki, mitä saattoi käyttää todistuksena Rossia vastaan, jos täällä toimitettaisiin kotitarkastus. Yksitellen hän heitti kirjeet uuniin ja luki osia niistä. Muutamat lauseet tuntuivat hänestä kuin tulikirjaimilla kirjoitetuilta. »Ystäväsi on varmaan tosi nainen... olit oikeassa ollessasi hellä hänelle...» »Luen yhtä ja toista rivien välistä...» »Koetatko teeskennellä onnea ylläpitääksesi minun rohkeuttani?...» »Sinä olet taas hymyilevä ja tuleva onnelliseksi... Olen taas kuuleva hopeanheleän naurusi, kuten tuona ihanana päivänä Campagnalla...» »Se todistaa kuinka oikein arvostelin sielusi siveellistä ylevyyttä ja kultaista sydäntäsi.»

Kirjeiden palaessa Romaa pyörrytti. Hänestä tuntui melkein kuin hän olisi tehnyt itsemurhan.

Vanha Francesca tuli sisään kattamaan pöytää. Hän oli ollut kuuntelemassa messua. »Olin Magdalenan kirkossa», sanoi hän. »Menen aina sinne pääsiäismaanantaina kuulemaan tuota kaunista kertomusta Mariasta ja Magdalenasta ja hyvästä voiteesta. Tiedättekö miksi, signorina? Siksi, että olin mieletön kerran, ja Magdalena pelasti minut.»

Vähän aikaa heidän avioliittonsa jälkeen hänen miehensä oli mennyt sotaan. Oli syntynyt poika, iso, komea poika. Hän, Francesca, oli yksin ja köyhä eikä ollut syönyt muuta kuin granturcoa. Lapsi oli levoton, kun äidillä ei ollut tarpeeksi ravintoa sille, sillä hän oli niin heikko.

»Eräänä päivänä kuulin niin kovaa huminaa päässäni, etten voinut ollenkaan kuulla mitä minulle puhuttiin. Sitten poliisi tuli ja riisti pojan pois rinnaltani sanoen, että tahdoin tappaa sen, vaikka rakastin sitä enemmän kuin elämää. He veivät minut Santo Spiriton hulluinhuoneeseen, mutta minä rukoilin Magdalenaa ja hän antoi minulle takaisin poikani. Ah, Magdalena on hyvä naisille, joiden pää ei ole selvä, siitä syystä että Hän» (osoittaen Kristuskuvaa) »oli hyvä hänelle, kun hänessä oli seitsemän perkelettä. Pyhä Magdalena! Santo Gesul» sanoi kuuro, vanha vaimo, ja mennen marmoripatsaan luo hän polvistui sen eteen ja suuteli sitä.

XI.

Paavi oli alkanut päivänsä jakamalla sakramenttia maallikkojäsenille ympäristössään, mutta kello kahdeksan hän oli kirjastossaan aamuvastaanotossaan kamariherrojen, monsignorien ja lähettiläiden ympäröimänä. Ensin tuli kardinaaliprefekti ilmoittamaan seurakuntansa toimista. Sitten tuli Espanjan lähettiläs kertomaan, kuinka uskonnollisia seuroja masennetaan. Vihdoin tuli majordomo ilmoittamaan julkisten juhlamenojen ohjelmasta, jotka paavi oli määrännyt pidettäviksi piinatorstaina.

Vaikka majordomo oli puettu kirkolliseen purppuraan, muistutti hän aivan tanssimestaria. Hän luki yksitellen ohjelman numerot, ja paavi, joka istui nojatuolissa pää painuneena, leikki hajamielisenä valkoisen vyönsä kultatupsuilla ja lausui tuontuostakin »_Bene_» (oikein).

»Teidän pyhyytenne toivon mukaan», sanoi majordomo, »tulee paavillisten juhlamenojen piinatorstaina olla julkisia».

»_Bene_!» sanoi paavi.

»Paavillinen jumalanpalvelus, joka tavallisesti on pidetty Sistinessa ja Gregorius XVI:n aikana Kvirinaalissa, on tänä vuonna pidettävä Pietarin kirkossa ja sen tulee olla avoinna kaikille tulijoille.»

»_Bene_!»

»Teidän pyhyytenne lukee siunauksen messun loputtua joko _sedia gestatore'sta_ suuren alttarin edessä ja kansan keskellä, kuten Gregorius paavilla oli tapana, tai loggiasta tuomiokirkon puolella.»

»Määrätään, että se tapahtuu edellisessä paikassa.»

»_Lavanda_ toimitetaan kello neljä iltapäivällä Pietarin kirkossa, ja kaikilla on vapaa pääsy sinne.»

»_Bene_!»

»Paavillinen hovi pitää vahtia 'haudan' ympärillä, ja kello yhdeksän teidän pyhyytenne astuu huoneistostaan sinne ylimyskaartin ja sveitsiläisen kaartin kantaessa tulisoihtuja.»

»_Bene_!»

»Sitten teidän pyhyytenne lepää tunnin verran sakaristossa, kunnes tulee Tenebroe'n aika.»

»Pyhän Pietarinko sakaristossa?»

»Niin, teidän pyhyytenne.»

»Puoli kymmenen ja puoli yhdentoista välillä?»

»Aivan niin. Tenebroe alkaa kello kymmenen, kuten vanhoina aikoina, ja jos teidän pyhyytenne tahtoo olla läsnä valtaistuimella, on teidän pyhyytenne puettu punaiseen viittaan ja hiippaan, mutta jos teidän pyhyytenne ei tahdo näyttäytyä julkisesti, vetäydytte yksityislehterille.»

»_Bene_!»

Pienen majordomon kasvot loistivat ilosta hänen jatkaessaan lukuaan ja ajatellessaan tuota tulevaa komeutta, mutta paavi näytti väsyneeltä, ja »_Bene_» kaikui hitaasti ja hiljaa.

Kello oli nyt kymmenen, ja Cortis, paavin kamaripalvelija, toi tavallisen keittolautasen paaville. Sitten saapui iso, ylpeännäköinen, tumma-ihoinen mies puettuna punareunaiseen purppuraviittaan ja punaiseen hattuun. Se oli kardinaali-valtiosihteeri.

»Mitä uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne?» kysyi paavi.

»Hallitus», sanoi kardinaalisihteeri, »on juuri julaissut tiedonannon, jossa ilmoitetaan riemujuhlan vietosta kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Se on alkava ensi maanantaina suurin juhlin ja huvituksin.»

»Riemujuhla tällaiseen aikaan! Mitä kamalaa kansan kärsimysten pilkkaamista! Kuinka monta nais- ja lapsiparkaa saa kärsiä nälkää, ennenkuin tuo kuninkaallinen irstas juhla on maksettu! Jumala olkoon kanssamme! Tuollainen vääryys ja hirmuvalta lempeyden ja armon saatanallisessa valepuvussa melkein riittää selittämään Rossin kaltaisten miesten opit... Onko muita uutisia?»

»On. Rossi on nyt Pariisissa läheisessä yhteydessä kaikenlaisten huonojen seurojen kanssa.»

»Oletteko koskaan nähnyt tuota miestä, Rossia?»

»Teidän pyhyytenne käskystä olen kerran tavannut hänet jesuiittakollegiossa.»

»Oliko hän ulkomuodoltaan tyypillinen demagogi?»

»Ei. Minun täytyy se tunnustaa, teidän pyhyytenne. Ja hänen puheessaan, vaikka se uhkuu nykyaikaista vapaamielisyyttä, ei ole mitään Voltairen likaisuudesta.»

»Joku sanoi... kuka se nyt olikaan?... että hän on pyhän isän näköinen.»

»Nyt, kun mainitsette sen, teidän pyhyytenne, myönnän, että hän ehkä hiukan muistuttaa pyhää isää.»

»Ah! Kuka tietää mitä palveluksia sellainenkin mies olisi voinut tehdä Jumalalle ja yhteiskunnalle, jos hänen aikaisin elämänsä olisi saanut parempaa johtoa.»

»Sanotaan, että hän on orpo, teidän pyhyytenne.»

»Hän ei siis koskaan ole saanut kokea isän huolenpitoa ja johtoa! Onneton poika! Onneton isä! Mutta oi laupias taivas, jos tuollaisen pojan isä vielä olisi elossa ja saisi tietää, että hänen opetustensa johdosta tai hänen huolimattomuutensa tähden hänen oma sikiönsä on muuttunut kerettiläiseksi, kapinalliseksi ja turmeluksen johtajaksi — mikä kurjuus, mikä katumus!»

»Monsignor Mario», ilmoitti kamariherran matala ääni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pääministerin luona ollut paavin lähettiläs polvistui keskelle lattiaa.

Hermostuneella äänellä ja katkonaisin lausein ja nostaen joskus katseensa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa aikaansaivat, monsignor Mario kertoi tapahtumasta. Paavi kuunteli tarkkaan, ja rypyt hänen otsallaan syvenivät ja synkistyivät, kunnes hän vihdoin huudahti kärsimättömästi:

»Mutta, poikani, ethän sanone, että kerroitkin kaiken tuon?»

»Minut houkuteltiin sanomaan, minun täytyi puolustaa teidän pyhyyttänne.»

»Sanoit siis pääministerille, että minä sain tietoni uskottuna asiana?»

»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne ehkä rikkoi rippisalaisuuden...»

»Ja sanoit, että kertoja ei ollut katolilainen?»

»Hän tarttui siihen kiinni, että teidän pyhyytenne aivan hyvin saattoi pakottaa kertojan ilmaisemaan salahankkeet vallanpitäjiä vastaan, ja siitä syystä...»

»Ja kerroit hänelle, että tuo ilmoittaja oli ollut täällä lauantaiaamuna?»

»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne on liitossa rikoksellisten kanssa, jos teidän pyhyytenne on tiennyt asiasta jo kauan ilmoittamatta hallitukselle, ja...»

»Ja samalla hetkellä neiti astui sisään, niinkö?»

»Samalla hetkellä, teidän pyhyytenne, ja hän sanoi tavanneensa minut lauantaiaamuna.»

»Mies, mitä sinä olet tehnyt?» huudahti paavi nousten ja astuen kiivaasti huoneessa.

Monsignor polvistui yhä vielä nöyryytettynä, kunnes paavi malttaen mielensä asetti molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoen:

»Anteeksi, poikani! Minä olen syyllisempi kuin sinä. Oli väärin, että lähetin suusanallisen viestin kettujen luolaan. Pyhän isän ei pitäisi olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki on Jumalan kädessä. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen valtaan.»

Samassa paavin majordomo palasi tuoden kirjeen. Se oli paronin kirje paaville. Kun paavi oli lukenut sen, astui hän viereiseen huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin lepotuoli ja nojatuoli. Siellä hän makasi kauan aikaa kasvot kääntyneinä seinään päin.

XII.

Kello neljä iltapäivänä paavi ja isä Pifferi taas kävelivät puutarhassa. Juudas-puut olivat kylväneet punaisia kukkiaan pitkin tietä, ilma oli täynnä orvokkien tuoksua, ja pääskyt lentelivät auringonpaisteessa kimakasti kirkuen ja siivet välähdellen.

»Ja mitä teidän pyhyytenne aikoo tehdä?» kysyi kapusiinilainen.

»Taivas johtakoon meitä», vastasi paavi huoahtaen.

»Mutta kai teidän pyhyytenne vastaa kieltävästi hallituksen pyyntöön?»

»Kuinka voin sen tehdä antamatta aihetta väärinkäsitykseen? Ajatelkaas, että kuningas surmataan. Hallitus on vakuutteleva maailmalle, että paavi tiesi edeltäkäsin kaikki, mutta ei tehnyt mitään.»

»Vakuutelkoon. Semmoista on ennenkin sattunut kirkon historiassa. Ja maailma on kunnioittava teidän pyhyyttänne sitä enemmän siksi, että lujasti varjelitte ihmissielun pyhää salaisuutta.»

»Niin — jos nyt olisi kysymyksessä rippi. Maailma tietää, että rippi on pyhä ja että sitä ei saa ilmaista. Mutta nyt ei ole kysymyksessä rippisalaisuus.»

»Eikö teidän pyhyytenne sanonut, että piditte sitä sellaisena?»

»Niin pidinkin. Mutta entä yleisö? Sattumalta hallitus on saanut selville, että tämä ei ole rippisalaisuus, ja sen se kertoo maailmalle. Mikä on seurauksena? Jos kieltäydyn tekemästä mitään, selittävät kirkon viholliset, että pyhä isä on osallisena kuninkaanmurhaan ja valmis vehkeilemään kapinallisten kanssa voittaakseen takaisin maallisen valtansa.»

»Teidän pyhyytenne ottaa siis vastaan pääministerin?»

»En! Tai jos sen teen, saa hän tulla ainoastaan herransa seurassa.»

»Kuninkaanko?»

»Niin.»

Kapusiinilainen kosketti patalakkiaan levottomasti ja astui pari askelta virkkamatta mitään.

»Luuletteko hänen tulevan?»

»Jos hän luulee, että minä tiedän salaisuuden, josta hänen elämänsä riippuu, on hän tuleva.»

»Mutta te olette hallitsija yhtä hyvin kuin kuningas — voitteko vastaanottaa hänet?»

»Minä voin vastaanottaa hänet Sardinian kuninkaana, tahi vaikkapa Italiankin kuninkaana, mutta en Rooman kuninkaana.»

Kapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä käsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.

»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on? Otaksukaamme, että kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että tapaatte toisenne aivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja Alberto Carlo — miksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä koettamaan saada lisätietoja kertojaltanne.»

Paavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi loukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää pyhää isää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin kohtaan ja toinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen henkilön luottamusta.»

Kapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat ääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja laululintuset läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä kuului pelokas ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi nosti ylös kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.

»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt... Taas säikäytit pientä lintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»

He löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein kokonaan lehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät poikaset kurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi kätensä koskettaakseen niitä.

»Monsignor», sanoi paavi, »muistuttakaa minua huomenna, jotta tulen pyytäneeksi puutarhurilta hiukan matoja niille».

Kissa kurkisteli nälkäisin silmin paavin kainalosta linnunpesää.

»Paha Mirri! Paha!» sanoi paavi ja näppäsi sormellaan kissaa. »Mutta Mirri seuraa vain luontoaan, ja minä tein ehkä hullusti, kun annoin sen nähdä pesän.»

Paavi ja kapusiinilainen astuivat takaisin Vatikaaniin nauttien suloisesta keväästä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.

»Te olette surullinen tänään, isä Pifferi», sanoi paavi.