Part 29

»Giuseppe! Puhu minulle! Avaa silmäsi ja puhu!... Mitä he ovat tehneet lapselleni! Hän on sairas. Miksette hae tohtoria? Älkää seisoko kuin hullut! Menkää heti hakemaan tohtoria!... Giuseppe! Sano yksi ainoa sana!... Eikö hänellä ollut hattua, kun kannoitte häntä? Ja siellä sataa lunta! Hän kylmettyy kuoliaaksi... mitä tuo on? Verta hänen paidassaan. Ja haava! Katsokaa tuota punaista pilkkua! Ovatko he ampuneet häntä? Ei, ei, se on mahdotonta! Lapsi! Giuseppe! Giuseppe! Puhu minulle... Hänen sydämensä tykyttää vielä.» Hän puristi korvaansa pojan rintaan. »Vai minun päänikö vain tykyttää? Voi, missä on tohtori? Miksei kukaan mene häntä noutamaan?»

He eivät hennoneet kertoa hänelle, että se oli turhaa. Tohtori oli jo nähnyt pojan, hänelle ei voinut enää mitään. He seisoivat vain hänen ympärillään, kauhu kasvoissa. Hän ymmärsi heidät, vaikkei mitään sanottu. Hänen tukkalaitteensa irtautui, ja hänen silmänsä kiilsivät kuin mielipuolen.

»He ovat surmanneet lapseni!» huusi hän. »Hän on kuollut! Pieni poikani on kuollut. Seitsenvuotinen vain, ja tänään on hänen syntymäpäivänsä! Hyvä Jumala! Lapseni! Mitä hän oli tehnyt, että heidän piti surmata hänet?»

Silloin Bruno, joka seisoi vieressä outo tuli silmissä, sanoi hampaittensa välit; e: »Tehnyt? Sitä hän on tehnyt, että hän eli tämän murhaajahallituksen aikana.»

Huone tuli väkeä täyteen. Naapureita, joita ei koskaan ennen ollut nähty siellä, tuli sisään pelotta, sillä kuolema oli heidän seassaan. He seisoivat enimmäkseen äänetönnä katsellen pientä hattua ja sauvaa ja huoahdellen syvästi. Mutta joku kertoi Rossille, mitä oli tapahtunut. Poika oli ollut n.s. espanjalaisilla portailla. Poliisi komensi ampumaan, ja karabinieerit ampuivat väkijoukon yli. Mutta luoti sattui lapseen ja surmasi hänet. Hänen pikku sydämensä oli murtunut.

»Ja minä aioin antaa hänelle vitsaa», sanoi Elena. »Vielä minuuttia ennen minä puhuin vitsasta ja siitä, etten antaisi hänelle illallista. Hyvä Jumala! En voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»

Ja sitten tulivat siunatut kyyneleet, ja hän itki katkerasti.

Davido Rossi pani kätensä hänen ympärilleen, ja Elenan pää vaipui Rossin rinnalle. Kaikki erottavat aidat olivat murtuneet, ja vaimo puristautui kiinni Rossiin ja itki. Rossi silitti hänen tukkaansa ja lohdutti häntä sanoen matalalla, värähtelevällä äänellä: »Hän kokoo karitsansa syliinsä ja kantaa heitä rinnallaan.»

Vieraat alkoivat hiljaa ja pää kumarassa poistua. »Ihminen on luotu kärsimään», sanoi garibaldilainen pyyhkien silmiään ja työntäen ystävällisesti väkeä ulos. Hänen vanha vaimonsa, joka oli ottanut Giuseppen hatun ja sauvan huostaansa, kuunteli muutamien naisten lohdutussanoja ovella. »Hän oli niin iloinen», selitti eukko. »Hänen oli tapana sanoa, 'kuule mummo'...» Mutta hän ei voinut jatkaa sen enempää. »Me tulemme kaikki itkien maailmaan, eikä kukaan meistä poistu hymyillen täältä», vastasivat vaimot.

Juuri silloin kuului huutoja piazzalta — »Hurraa! Eläköön vallankumous!» ja »Alas kansan sortajat!» — Äänet kaikuivat kumeasti lumisateessa. Joku portailla selitti, että eräs nuori mies kulki ympäri kantaen veristä nenäliinaa ja että se oli kiihoittanut kansan raivoon. Naiset marssivat pitkin katuja ja koko kaupunki oli kapinan partaalla.

Ruokahuoneessa seisoivat Giuseppen läheiset vielä sohvan ympärillä. Silloin kuului laulua ulkoa. Suuri joukko marssi piazzalle laulaen Garibaldi-hymniä. Bruno kuuli sen, ja hehku hänen silmissään muuttui hurjaksi iloksi. Kamalasti kiroten hän syöksyi ulos huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuultiin hänen kovalla äänellä laulavan kadulla:

»Haudat jo halkee Kuolleitten. Nousevat haamut Marttyyrien.»

Vanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan torventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.

»Jääkää tänne, isä», sanoi Rossi, ja vanha mies totteli häntä.

Elena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää kättä.

Davido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni makuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet, silmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen miehen raivo oli kamala.

»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia keinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla... _ja minun täytyy surmata hänet_!»

Hän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja heitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain sanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki. Se oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi. »Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.

Hän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin vastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.

»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli kääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa — siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.

Tuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän kääntyi ovelle.

»En viivy kauan», sanoi hän. Hänen äänessään oli jotain, joka sai Elenan kohottamaan katseensa, ja Rossi näytti vieraalta kuin vallan toinen ihminen.

»Herra Rossi... Veljeni!... Mitä aiotte tehdä?» huudahti Elena, mutta Rossi oli mennyt ennenkuin sanat oli lausuttu.

X.

Kaupungin kellot löivät kymmenen. Felice oli sytyttänyt tulen Roman kammion uuniin, ja puu paloi leikkivin punaisin ja sinertävin liekein. Huoneessa ei ollut muuta valoa, ja Roma makasi lattialla nojaten päätään pehmeään tuoliin.

Ulkoa kuului peloittavia, tavattomia ääniä. Lunta satoi, ja sen läpi kajahtavat äänet kuuluivat melkein nyyhkytyksiltä. Etäältä kuului ukkosen jyrinää aivan kuin hitaasti vyöryvän aallon loiske kaukaista rantaa vastaan. Väliin jysähti pyssyjen pauke niinkuin ilmaan laskettu raketti, ja joskus kuului valittavia huutoja, joita putoava lumi hiljensi.

Roma kuuli kasvot peitossa nuo äänet kamalan muiston valossa. Hän näki kuin peloittavassa unessa tapahtumat, jotka olivat sattuneet eräänä iltana noin kuusi viikkoa takaperin. Yksitellen selvenivät seikat hänelle synnyttäen polttavaa häpeän tunnetta, ja hän tunsi olevansa syntinen ja rikoksellinen.

Oli kuninkaalliset tanssiaiset Kvirinaalissa. Valkeat loistivat, jalokivet hohtivat, kauniita naisia ja miehiä liikkui sinne tänne, musiikki soitti, tanssi huumasi, ja lopuksi kuningas hymyili ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Sitten hän läksi kotiin vaunuissa aamupuoleen yötä, nahkaviitta valkoisen silkkipuvun yllä, ja paroni istui hänen vieressään kunniamerkeillä koristettuna. Vaunujen ikkunoista paistoi kalpea kuu, tähdet tuikkivat ja kadut olivat hiljaiset.

Tässä huoneessa, tällä lepotuolilla hän istui hyvin väsyneenä, silmät hymyillen ja puoleksi ummessa, ja hän oli melkein uneen vaipumaisillaan. Ja paroni hänen jalkainsa juuressa suuteli sitä kohtaa hänen ranteestaan, missä valtasuoni tykytti. Ja sitten hän suuteli hänen käsivarsiaan ja olkapäitään... »Oh, rakas! Te olette mieletön! En tahdo kuunnella teitä. Antakaa minun mennä!» Ja sitten seurasi paronin hehkuvat, intohimoiset sanat: »Vaimoni! Sinä olet tuleva vaimoni!»... »Oh, Jumala, mitä minusta tulee? Minä vihaan teitä!»... Ja sitten täti huusi viereisestä huoneesta: »Roma!» Ja vihdoin hän vavisten ja vastaamatta hyväilevään ääneen läksi ulos huoneesta ääneti ja kauhuissaan niinkuin ihminen, joka on ollut maanjäristyksessä, joka paljastaa sukupuolien salaisuuden.

Ulkoa kuuluvat äänet keskeyttivät Roman tuskallisen unen, ja kun hän taas palasi muistoihinsa, loivat ne hänen eteensä aamun, jolloin kreivitär lohdutti häntä ikävystyttävällä äänellään:

»Jumala on kumminkin armollinen, ja semmoiset asiat, jotka tapahtuvat kaikille, voidaan sovittaa rukouksilla ja paastolla. Paitsi sitä paroni on kunnon mies, ja tuo mielipuoli vaimo-raukka ei voi elää enää kauan.»

Taas kuului valittavia huutoja ulkoa sekä pyssyjen pauketta ja ukkosen jyrinää. Luonnonvoimat ulkona näkyivät riehuvan hänen ympärillään hänen suuressa tuskassaan. Hän kohotti päätään ja kuuli ääniä viereisestä huoneesta.

Paroni oli vielä siellä kirjoittamassa käskyjään, joita sananviejät kävivät noutamassa tuoden samalla muualta vastauksia ja viimeisiä uutisia. Väestö oli noussut vastarintaan kaikissa osissa kaupunkia, ja sotilaat oli komennettu sitä vastaan. Oli tapahtunut monta onnettomuutta, ja useita oli vangittu. Suuri poliisikamari St. Andrea delle Fratten varrella oli jo täynnä, mutta kansa ei rauhoittunut. Kiihoittunut väkijoukko oli särkenyt kaasujohdon ja katkaissut sähkölangat, joten kaupunki oli aivan pimeä.

»Käskekää sähköyhtiön sytyttää heittovalo Monte Mariolla», sanoi paroni.

Ja kun äänet lakkasivat salissa, kuului kreivittären pelokas valitus seinän takaa:

»Pyhä Neitsyt, ole armollinen, pelasta minut! Olisi hirveätä, jos minun pitäisi kuolla tänä yönä! Pyhä Neitsyt, kuule! Olen antava kaksi kynttilää vielä. Etkö ole tyytyväinen? Pelasta minut murhaajien käsistä, Jumalan äiti!»

Roma näki toisen jakson unestaan. Hän näki uudet kasvot, jotka saattoivat hänet samalla onnelliseksi ja onnettomaksi, ylpeäksi ja masentuneeksi. Tähän saakka hän oli voinut kantaa elämänsä salaisuutta ainoastaan siten, ettei hän ajatellut sitä ollenkaan. Nyt hänen täytyi ajatella, ja hän kysyi itseltään, oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa.

Ennenkuin hän menee naimisiin Davido Rossin kanssa, täytyy hänen tunnustaa kaikki. Hän näki itsensä sitä tekemässä. Davido Rossi tuijotti eteensä, ja hänen otsassaan oli tuo syvä ryppy, joka aina ilmestyi siihen, kun hän oli hyvin liikutettu. Roma oli kertonut asiansa nyyhkyttäen, salaamatta mitään, puolustautumatta, ja nyt hän odotti Davido Rossin puhuvan. Davido oli asettuva hänen puolelleen, sanova hänelle, että häntä kohtaan oli tehty enemmän syntiä kuin hän itse oli tehnyt, että hän oli nuori ja yksin ja huonon miehen armoilla ja että hänen tahtonsa oli lamautunut.

Ja sitten hän puhuisi: »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin nähnyt nälkää!» Roma alkoi itkeä, mutta Rossi ei tuntenut armoa. »Minä luulin, että minun pikku Romani...» niin hän sanoi, ja sitten Roma ei kuullut muuta, sillä hänen äänensä tukehtui ja nyyhkytykset nousivat hänen rinnastaan. Sitten oli Rossi katsova häneen, ja Roma toivoi, että hän heltyisi. Mutta ei! »Miksi tulit kertomaan minulle sitä valhetta?» sanoi hän, eikä Roma voinut jatkaa enää. Hän ei voinut tunnustaa, kuinka hän oli aikonut pettää hänet. Roman sydän oli murtua, mutta kun hän kosketti Rossiin, niin tämä vetäytyi pois. »Sitä ei voi enää auttaa! Hyvästi!» Ja sitten maailma oli tyhjä, ja kaikki oli tomua ja tuhkaa.

»Ei, ei! Se on mahdotonta!» huusi Roma ääneensä, ja säikähtäen kuullessaan Roman äänen riensi paroni huoneeseen.

»Rakas lapseni!» sanoi hän ja nosti Roman ylös lattialta. »En koskaan voi antaa anteeksi itselleni, jos otat asiat noin syvästi. Joka kyynel, jonka vuodatat, polttaa minua kuin tuli. Tule ja pyyhi nuo kauniit silmät ja ole tyyni!»

»Olen päättänyt», sanoi Roma. »Päätökseni on äkillinen, mutta se on järkähtämätön, ja siksi älkää koettako muuttaa sitä. Minä menen pois.»

»Niin, niin», vastasi paroni, »mutta ei puhuta siitä nyt. Sinä olet levoton. Kaikki on tapahtunut niin äkkiä. Vähitellen tyynnyt, ja silloin kaikki näyttää toiselta.»

»Elämäni täällä on lopussa, ja minun täytyy mennä. Se on ollut väärää ja valheellista eikä sitä saa jatkua enää. En moiti teitä enemmän kuin itseäni, mutta häpeän sitä, mikä on tapahtunut, enkä jaksa ajatella sitä enää.»

»Olet ollut uneton, lapseni. Tunnusta, ettet ole nukkunut viime aikoina. Kun hiukan olet nukahtanut näyttää maailma toisenlaiselta.»

Roma ei kuunnellut häntä, vaan nojautuen uuniin ja leikkien toisella kädellään isänsä kuvalla hän sanoi:

»Minä ymmärrän nyt, että onni ei ole luotu minulle. Jokainen synti saa rangaistuksensa, vaikka itse ei olisikaan paljon syypää siihen syntiin; Jumala ehkä vaatii sellaista sovitusuhria. Se on ankaraa, hyvin ankaraa... minusta tuntuu kuin en olisi ansainnut niin paljon... mutta eihän sitä voi auttaa.»

Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä tukahduttaen hänen äänensä.

»Tuskallisinta siinä on, että muutkin saavat kärsiä minun tähteni. Hänen täytyy kärsiä, joka on rakastanut minua ja luottanut minuun. Hänen rakkautensa minuun ja minun rakkauteni häneen on vetänyt häntä alaspäin siitä päivästä saakka, jona ensiksi hänet näin. Ehkä hän on vankilassa tällä hetkellä.»

Nyyhkytykset keskeyttivät hänet hetkeksi, ja paroni koetti hyväillen lohduttaa häntä. On luonnollista, että hän oli huolissaan, hyvin luonnollista ja hyvin naisellista. Mutta aika on paras lääkäri. Se saattaa parantaa kaikki.

»Kaikki näyttää olevan lopussa nyt», sanoi Roma. »En tule vaivaamaan ketään kauan enää. Katkaisen menneisyyden kokonaan ja jätän kaikki taakseni. Joka tapauksessa minun täytyy jättää tämä talo kohta. Olen velkaa isännälleni ja rouva Sellalle ja... kaikille. Ehkä te minun lähdettyäni lähetätte jonkun järjestämään ne asiat. En ota mitään mukaani muuta kuin sen puvun, joka on ylläni. Jalokivet, hevoset, vaunut ja huonekalut tuottavat jotain. Tehkää mitä tahdotte tavaroilleni, ja jos jotain puuttuu, tahdotte ehkä sen korvata, muistoksi kaikesta, mitä on ollut. Teidän ei sitten enää tarvitse maksaa mitään isäni tiluksien tuloista... Ikävä minun on jättää täti-parka, vaikka me emme koskaan ole olleet ystäviä. Mutta hänen on parempi olla teidän suojassanne, ja ehkä hän joskus muistaa minua ystävyydentuntein. Ellei, en voi sille mitään. Minä lähden huomenna ja aloitan uuden elämän, ja antakoon Jumala minulle anteeksi ja puhdistakoon sieluni menneisyyden liasta.»

Hänen ääriensä sortui ja hän vaipui alas taas.

»Roma», sanoi paroni, »sinä et ole terve nyt. Kun tapaamme jälleen toisemme...»

»Me emme koskaan tapaa toisiamme siellä, jonne menen.»

Hän kohotti kauniin päänsä, ja paroni ymmärsi heti. »Sitäkö tarkoitat?» kysyi hän.

Roma kumarsi päätään.

»Aiot hautautua luostariin?»

»Jos he ottavat minut vastaan, niin menen. Se on ainoa turvapaikkani nyt. Minnekä muuanne voisin piiloutua? Kun nainen ei voi katsoa sitä miestä suoraan silmiin, jota hän... kun hän on tuottanut surua ja tuskaa ja vankeuden sille, joka rakastaa häntä...»

»Roma», sanoi paroni, »_minä_ rakastan sinua myöskin. Unohdatko sen? Minä rakastan sinua enkä voi sinua kadottaa.»

Jäykkä mies oli muuttunut. Hän koetti syleillä Romaa, mutta tämä työnsi hänet pois.

»En tahdo moittia teitä, mutta kuunnella teitä en voi», sanoi hän. »Teidän täytyy ajatella minua kuin kuollutta.»

»Sitä en tahdo. Tahdon sinut — sinut — sinut! Tahdon saada sinun sydämesi sykkimään omaani vastaan. Tahdon hiuksiesi tuoksun, silmiesi loiston, huuliesi suutelon! Sinä et saa mennä luostariin. Kun taivas on antanut naiselle sellaisen kauneuden, sellaiset lahjat kuin sinulle, ei hänellä ole oikeutta haudata niitä luostarin koppiin. En voi ajatella sitä. Olen odottanut sinua niin kauan! Eikö se merkitse mitään, että ennenkuin tuo mies tuli elämääsi, olin aina ollut luonasi? Ajattele lapsuuttasi... enkö ole koettanut pitää huolta sinusta parhaan kykyni mukaan? Ja nyt, kun olet nainen, en pyydä muuta kuin asettaa sinut sille paikalle, jonka kauneutesi ja lahjasi ovat ansainneet — ylemmäksi kaikkia Italian naisia, jotka eivät istu valtaistuimella.»

Taas hän koetti syleillä Romaa, ja taas Roma työnsi häntä pois, mutta heikommin kuin äsken.

»Roma, sinä olet haavoittanut ja nöyryyttänyt ja solvaissut minua, mutta sinä olet ainoa nainen maailmassa, jonka tahtoisin omistaa. Minä teen sinut Italian diktaattorin vaimoksi, ja kun kaikki nämä huolet ovat ohi ja sinä olet suuri ja olet unohtanut menneisyyden...»

»En voi koskaan unohtaa sitä enkä tahdo tulla suureksi. Tahdon tulla hyväksi vain. Jättäkää minut!»

»Sinä _olet_ hyvä. Sinä olet aina ollut hyvä. Se, mikä tapahtui, oli minun syyni vain, sinussa ei ollut mitään syytä. Minä näin sinun kasvavan naiseksi ja luistavan pois valvonnastani, kun taas itse olin sidottu kurjaan, avuttomaan, elävään ruumiiseen. Jonakin päivänä saatoit tavata nuoremman, vapaamman miehen, ja minä menettäisin sinut iäksi. Eikö ollut inhimillistä, että koetin pitää sinusta kiinni, kunnes se aika oli tuleva, jolloin saatoin vaatia sinua omakseni kokonaan? Ja jos tuo mies nyt on tullut väliimme...»

Hän osoitti jalustalla olevaa veistokuvaa. Roma katsoi siihen ja painoi alas päänsä.

»Älkää puhuko enää», sanoi tyttö. »Tahtoni on lamassa — minulla ei ole mitään voimia enää — jättäkää minut yksin.»

Paroni antoi hetken kulua, ja kun hän puhui taas, oli hän jälleen saavuttanut vanhan, jäykän tapansa.

»Unohda se mies, rakkaani, niin kaikki käy hyvin. Luultavasti hän on jo poliisin käsissä. Jumala suokoon, että asiat olisivat niin! Nyt ei ole huolta hänen vangitsemisestaan! Nyt ei uhkaa mikään häväistys! Ei kenenkään nimi eikä maine tule sotketuksi siihen asiaan. Ja jos voin masentaa vaarallisen vastustavan politikoitsijan, olen valmis antamaan muitten asiain unohtua.»

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten ääni mahdollisimman terävänä: »Mutta jos kohtaan vastustusta, annan lain tehdä tehtävänsä, ja Davido Leone saa lopettaa, minkä Davido Rossi on aloittanut.»

Samassa Felicen vartalo kuvastui valoa vasten avonaisessa ovessa.

»Commendatore Angelelli ja herra Charles Minghelli, teidän ylhäisyytenne.»

Paronin mentyä saliin Roma palasi ikkunan luo. Lumihiutaleet tarttuivat lasiin, ja oli vaikea nähdä ulos. Monet varjot olivat hävinneet ja samoin tuikkivat valot. Koko kaupunki oli pilkkosen pimeä. Nyyhkyttävät äänet, pyssyjen pauke ja ukkosen jyrinä olivat samoin vaienneet, ja ilma oli tyhjä ja kolkko.

Seuraavana hetkenä kuului pehmeätä astumista, aivan kuin lammaslauma olisi kulkenut ikkunan alitse. Joukko sotamiehiä marssi nopeasti lumessa kantaen tulisoihtuja ja lyhtyjä.

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, ja Roma kuunteli.

»Nähtävästi kapina on nyt tukahdutettu, teidän ylhäisyytenne.»

»Toivotan onnea.»

»Sotamiehet vartioivat katuja, kaikki on hiljaa.»

»Hyvä!»

»Muutamia satoja metelöitsijöitä on lukon takana, ja huomenna sotaoikeus aloittaa istuntonsa.»

»Mainiota!»

»Onnettomuuksia ei ole tapahtunut monta. — Tuo lapsi, josta puhuin, on ainoa surmattu.»

»Oletteko saanut selville kenen lapsi se oli?»

»Olemme. Onnetonta kyllä...»

Romaa pyörrytti. Aavistus täytti hänen mielensä.

»Se oli Donna Roman palvelijan Bruno Roccon lapsi, ja nähtävästi...»

Tukahdutettu huuto kuului huoneesta. Roma ei tiennyt, oliko hän itse huutanut.

»Jatkakaa, commendatore.»

»Lapsi oli puettu jonkinmoiseen karnevaali-pukuun ja oli nähtävästi tulossa tähän taloon.»

Romaa pyörrytti vielä enemmän, ja pysyäkseen pystyssä hän tarttui kiinni pöytään, joka oli veistokuvan vieressä.

Siinä oli kuvanveistäjän aseita — meisseli ja pieni vasara, joilla hän oli työskennellyt.

Nyt kuului hiljaisempia, hämmästyneitä ääniä. Sitten ne taas kävivät kirkkaiksi.

»Mutta tärkeintä seikkaa ette vielä ole kertonut. Toivon että olette vain tahtoneet säästää sen viimeiseksi. On kai herra Rossi vangittu?»

»Onnetonta kyllä... teidän ylhäisyytenne...»

»Eikö ole?»

»Hän oli mennyt kotoaan heti melun alkaessa eikä ole palannut. Kohta tulee heittovalo Monte Mariolta valaisemaan kaupungin, ja joka nurkka haetaan. Mutta pelkään, että hän on paennut.»

»Paennut?»

»Ehkä siinä junassa, joka läksi juuri ennen merkkiä?»

Roma oli huutaa taas, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään.

»Ei ole vaarallista, commendatore. Lähettäkää sähkösanoma kaikille asemille rajalle asti, ettei kukaan saa poistua junasta ennenkuin kaikki vaunut on tarkastettu. Minghelli, menkää heti pyytämään, että ulkoasiainministeri toimituttaa Rossin valokuvan kaikille vieraille hallituksille.»

»Ei ole olemassa mitään valokuvaa hänestä, teidän ylhäisyytenne. Sen vaikeuden keksin Englannissa.»

»On yksi kuva. Tulkaa tänne.»

Roma luuli kaatuvansa, kun paroni astui sisään ja sytytti sähkövalon.

»_Tuossa_ on ainoa kuva siitä mainiosta herrasta, ja meidän emäntämme lainaa varmaan sen valokuvattavaksi.»

»En ikinä!» sanoi Roma, ja tarttuen vasaraan hän iski veistokuvaan niin että se hajosi sirpaleiksi lattialle.

Puoli tuntia myöhemmin Roma istui sirpaleiden keskellä, kun paroni turkki yllään ja vetäen hansikkaita käsiinsä tuli kammioon.

»Minun täytyy vieläkin kiusata sinua hiukan läsnäolollani», sanoi hän, »ilmoittaakseni sinulle, kuinka tulevaisuudessa tulen menettelemään ja mitkä tunteet tulevat toivoakseni sinua johtamaan. Olen ajatteleva sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja pidän sitä miestä, joka tulee meidän väliimme, sinun rakastajanasi. Minä en aio luovuttaa sinua hänelle, tapahtukoonpa mitä tahansa, ja jos hän koettaa viedä sinut pois tai jos sinä koetat mennä hänen luokseen, voit olla varma, että sinua kohtaa kova vastarinta. Kaksi intohimoa on nyt toiminnassa sitä miestä vastaan, enkä minä aio epäröidä käyttää mitä keinoja tahansa masentaakseni hänet tai sinut tai ehkä molemmat.»

»Tehkää mitä tahdotte», vastasi Roma. »Häväiskää minua, polkekaa minut maahan, jos tahdotte, mutta minä en ole auttava teitä masentamaan Davido Rossia.»

»Sen saamme nähdä. Olen voittanut vaikeampiakin esteitä elämässäni ja — kenties — kenties tässä tapauksessa luonto itse tulee avukseni ja tuo sinut oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

Tahtomattaan Roma vavahti ja katsoi paroniin kauhuissaan.

»Joka tapauksessa, lapseni, muista, että minun silmissäni olet puhdas kuin Madonna — ja tulet aina olemaan. Hyvää yötä!»

Hetkeä myöhemmin Roma kuuli vahdin piazzalla pysähdyttävän paronin ja sitten huudahtavan: »Anteeksi, teidän ylhäisyytenne!» Sitten kuului vaunujen pyöräin hiljaista kahinaa lumessa.

XI.

Kun Rossi läksi kotoa, raivosi hän kuin mielipuoli. Hänen polvensa vapisivat ja silmiä peitti kuin sumu, mutta hänen sydämensä sykki raivoa ja vihaa.

Hän läksi suoraan Palazzo Braschiin piazzan toiselle puolelle ja noustessaan marmoriportaita jäsenin, jotka tuskin kannattivat häntä, hän muisti sekavasti äskeiset tapahtumat.

»Meidän pikku poikamme on kuollut! Kuolleena äitinsä sylissä! Oi, Jumala, anna minun tavata se mies!... Meidän viaton lemmikkimme! Silmiemme valo sammutettiin! Suloinen, pikku Giuseppemme!... Eikö ole mitään kostoa? Hyvä Jumala! Se mies, joka oli syynä tähänkin rikokseen, olkoon ensimmäinen, jota kosto kohtaa. Ei maksa vaivaa ajaa takaa noita koiria, jotka täyttivät hänen käskynsä. He olivat ainoastaan poliisin käskyläisiä, ja heidän ylin käskijänsä on tämä sisäasiainministeri. Hän yksin on vastuunalainen, ja hän on täällä.»

Kun hän saapui eteisen vihreälle ovelle, seisahtui hän pyyhkimään pois hikipisaroita, jotka olivat kertyneet hänen otsalleen, vaikka hänen kasvoillaan oli lumihiutaleita. Palvelijat katsoivat häneen hämmästyen, kun hän astui sisään, ja vastasivat hänen kysymyksiinsä ilmeisesti epäröiden. Ministeri ei ollut käynyt siellä koko iltana.

Mahdollisesti herra parlamentinjäsen tapaisi hänen ylhäisyytensä kotona.

Rossi kääntyi heti pois ja läksi nopeasti alakertaan. Hän aikoi mennä Palazzo Leoneen. Ei saanut menettää hetkeäkään. Mies voisi piiloutua pimeässä kuin sammakko kiven alle.

Lähtiessään sisäasiainministeriöstä hän kuuli etäältä Garibaldi-hymnin sävelen ja kääntyen Corso Victor Emanuelille hän kohtasi väkijoukon, joka melusi aika paljon.

Eräs ryhmä oli murtautunut asepuotiin ja ryöstänyt itselleen pyssyjä ja patruunia, toinen ryhmä oli saanut käsiinsä kaksi raitiovaunua ja koetti kääntää niitä poikkipuolin katua muodostaakseen vallituksen, ja kolmas ryhmä repi rikki itse katua saadakseen kiviä aseiksi. »Nyt on meidän vuoromme!» huusivat he, ja sitten kuului hurjaa naurua.

Kun Rossi kulki St. Angelon sillan yli, laukaistiin kanuuna linnassa, ja hän tiesi, että tuo oli merkki sotilaille. »Ei vielä hätää», ajatteli hän. »On liian myöhäistä, kun sotilaat saapuvat.»

Huolimatta muualla vallitsevasta metelistä oli Pyhän Pietarin piazza hiljainen ja autio. Ei kuulunut askeltakaan eikä pyörien ratinaa, ainoastaan suihkukaivojen lorina, kun vesisateet kimaltelivat lamppujen valossa lumihiutaleitten välitse. Kirkonkellon lyönti kajahti kumeasti.