Part 30

Palazzo Leonen portinvartija oli nukkunut kojuunsa, ja Rossi astui yläkertaan.

»Nyt on mies astuva tuomioistuimen eteen», ajatteli Rossi. »Hän luuli meitä kesyiksi kissoiksi, joille voi tehdä mitä tahansa. Se oli erehdys. Me näytämme hänelle kuinka julmureita rangaistaan. Emmekö aina ole tehneet samoin, roomalaiset? Hän puhuu terävää kieltä kansalle, mutta nyt minä puhun hänelle vielä terävämpää.»

Ja hän kosketti povitaskussa olevaa revolveriaan ollakseen varma, että se oli siellä.

Lakeija, polvihousut ja keltaiset sukat jalassa, tuli avaamaan ovea ja joutui melkein sanattomaksi nähdessään nuo kalpeat kasvot ovella. Ei, paroni ei ole kotona. Hän kävi täällä aikaisin iltapäivällä, ei sen jälkeen. Onko hän mennyt prefekturaan? Ehkä. Tai consultaan? Ehkä.

»Kummassako hän on, sano, mies?» huusi Rossi, ja lakeija änkytti jotain sentapaista kuin »consultassa», sekä sulki oven.

Rossi läksi ulkoasiainministeriöön päin. Paavin yksityiskappelin maalatun ikkunan läpi loisti valo — pyhä isä rukoili. Paareilla kuljetettiin sotamiehien haavoittamaa miestä Santo Spiriton sairaalaan, ja vieressä kulki nainen ja lapsi itkien.

Kaduilla oli tiilenpalasia, joilla oli heitetty ratsumiehiä heidän ratsastaessaan pääkadulla. Karabinieerejä revolverit kädessä hiipi vatsallaan katoilla koettaen yllättää metelöitsijöitä, jotka piiloutuivat savupiippujen taakse. Joku huusi: »Katkaiskaa sähkölangat!» ja heti kiipesi miehiä sähköpatsaille särkien sähkölamput.

Consulta, ulkoasiainministerin virastotalo, on Kvirinaalin piazzalla, ja kun Rossi saapui sinne, oli kuninkaan laaja tori yhtä hiljainen kuin paavin tori oli ollut.

Kaksi vahtia seisoi molemmin puolin kuninkaallista porttia, ja karabinieeri oli porttikäytävässä. Tuolla näkyi tummia varjoja puutarhoissa, mutta sähkölamppu valaisi suihkukaivon veistettyjä hevosia ja lorisevaa vettä sekä myöskin rakennuksen etuseinää aivan kuin kimmeltävä kuu.

Rossi pysähtyi kuuntelemaan kaupungilta kuuluvaa meteliä ennenkuin kääntyi hiljaiselle pihamaalle. Miehet lauloivat ja naiset kirkuivat. Pyssyjen pauke sekaantui lasten huutoon. Ja samalla koko ajan putoili lumi ja jyrisi ukkonen kaukana.

Rossi puristi päätään käsillään estääkseen järkeään sekaantumasta. Hänen raivonsa alkoi haihtua, ja hän rupesi vapisemaan. Mutta kumminkin hän pakottautui menemään eteenpäin. Kun hän soitti ulkoasiainministeriön ovea, toivoi hän salaisesti, että ministeri ei olisi siellä.

Portinvartija ei tiennyt varmaan. Paronin vaunut olivat juuri lähteneet sieltä. Hän kysyisi telefonissa... Ei, siellä oli vain käynyt ministerin lähetti, itse ei hän ollut siellä käynyt sinä iltana.

Rossi hengitti kuin vapautuneena ja läksi pois. Hän läksi valoisammalle puolelle piazzaa, kun yhtäkkiä kaikki valot sammuivat kuin näkymättömästä kosketuksesta ja koko kaupunki oli pilkkoisen pimeä. Seuraavassa silmän räpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi Kvirinaaliin päin ja palatsin sekä ulkoasiainministeriön portit suljettiin.

Kello löi kaksitoista.

Kaksi tuntia olivat sotamiehet lyhtyjen ja soihtujen valossa ahdistelleet joukkoja. Satoja oli vangittu. Kahlehdittuina yhteen kaksittain oli metelöitsijöitä kuljetettu poliisivankiloihin naisten ja lasten huutaessa. »Ken tietää saammeko enää tavata toisiamme!» sanoivat vangit mennessään »tuskan taloon». Eräs vanha vaimo lankesi polvilleen sotamiesten eteen ja rukoili heitä säälimään kansaa. »He ovat teidän veljiänne, poikani», huusi hän.

Kello löi yksi.

Kadut olivat vielä pimeät, mutta tuli Monte Mariolta välähteli kaupungin yli kuin yliluonnollinen silmä. Vapisevin jäsenin ja pää kumarassa Davido Rossi kulki alas Via due Macellia pitkin, kun nuori tyttö puhutteli häntä.

»Herra parlamentinjäsen», sanoi hän, »onko totta, että se pieni poika on kuollut?... Onko? Voi, voi! Minä kohtasin hänet Corsolla ja saatoin hänet varieteehen asti ja jos olisin saattanut hänet koko matkan... Voi, en ikinä anna anteeksi itselleni!»

Epätoivoisesta sydämestään Rossi koetti kylvää lohdutusta tytön mieleen. Ei hänen tarvinnut moittia itseään. Se oli Jumalan tahto, ja pikku Giuseppe on nyt taivaassa.

»Ajattelen aina sanojanne, herra», sanoi tyttö. Ja sitten hän kohotti pienet kasvonsa, jotka olivat maalatut kuin nuken kasvot, mutta viattomat kuin enkelin, ja kysyi eikö Rossi tahtoisi suudella häntä. Rossi suuteli hänen otsaansa, ja tyttö läksi.

Kaupunki oli aivan hiljaa, kun Rossi huomasi seisovansa portailla Roman talon takana. Noilta portailta vei ovi ateljeehen. Osa ovea oli lasista, ja sisältä loisti valo. Mennen varovasti eteenpäin Rossi katsoi huoneeseen. Roma istui tuolilla, kädet ristissä sylissään, ja hänen tukkansa riippui irrallaan. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen kasvonsa osoittivat suurta surua.

Rossi kuunteli hetken, mutta ei mitään ääntä kuulunut paitsi kellon lyönti, joka ilmaisi neljännestunnin. Sitten hän koputti hiljaa ikkunaan.

»Roma!» sanoi hän hiljaa. »Roma!»

Roma nousi ja säpsähti. Sitten hän lähestyi ovea, varjosti silmiään kädellään ja katsoi ulos ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän avasi oven.

»Sinäkö siellä olet?» sanoi hän vavisten, ja ottaen kiinni Rossin kädestä Roma veti hänet nopeasti huoneeseen.

XII.

Kun paroni oli mennyt, istui Roma kauan aikaa särkemänsä veistokuvan sirpaleitten keskellä. Huolimatta uljaasta käytöksestään hän oli menehtyä pelosta. Tuo suuri asia oli muuttumatta. Paroni oli puhunut totta. Hän tiesi, että se oli totta. Sisimmässä sydämessään hän oli aina tiennyt sen. Jos hän siis menisi naimisiin Davido Rossin kanssa, olisi hänen sydämessään aina komero, johon Rossi ei koskaan voinut päästä. Olisiko tuo rakkautta, luottamusta, avioliittoa, täydellistä antautumista?

Kun kello löi kaksitoista, tunsi hän kuumetta, ja huolimatta yön kylmyydestä hän avasi ikkunan. Lumisade oli lakannut, ukkonen ei jyrissyt, ja kaupunki oli hiljaa. Tyynen ilman läpi kuului urkujen etäinen kaiku ja äänien hyminä. Trinità dei Montin nunnat lauloivat keskiyömessuaan.

Roma sulki silmänsä ja kuunteli. Hän saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Himmeä kirkko, rauta-aitaus sen keskellä, valkoiset, haamumaiset olennot polvistuen varjossa, alttari parin kolmen pienen kynttilän valaisemana ja sitten yhden nunnan ääni, joka kohosi ylemmäksi kaikkia muita. Kuinka suloista! Kuinka juhlallista! Rauhaa! Kirkko antoi rauhaa — rauhaa ja lepoa elämän melun ja riehunnan keskellä. Jos sisaret tahtoisivat ottaa hänet vastaan, menisi hän luostariin. Se oli nyt hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa leposijansa.

Hän ajatteli Rossia. Hän oli mennyt eikä ehkä milloinkaan saisi kuulla, mitä Romalle oli tapahtunut. Tai ehkä hän kerran tulisi rauta-aitauksen eteen rukoilemaan ja kuulisi _hänen_ äänensä, niinkuin hän itse nyt kuuli nunnan äänen, ja tuntisi hänet ja saisi tietää kaikki. Ja sitten hän kärsisi. Tuo ajatus, että Rossi kärsisi kuullessaan, missä Roma oli ja mitä hän oli tehnyt, tuotti tällä hetkellä omituista, suloista, salaista, käsittämätöntä iloa Romalle.

Kyyneleet valuivat hänen käsilleen, kun laulu lakkasi. Samassa etsivä valo Mariolta välähti huoneen yli. Sen valkoinen hohto valaisi hänen edessään olevat särkyneet sirpaleet ja herätti uusia mietteitä. Tuo kuvapatsas, jonka hän oli särkenyt, oli vain kipsinen jäljennös. Alkuperäinen muotti oli jäljellä ja saattoi tuottaa vaaraa.

Hän sulki ikkunan, otti kynttilän ja meni alas ateljeehensa toimittaakseen pois muotin. Hän teki niin ja istuutui sitten levähtämään, kun Rossin koputus kuului ovella. Silmänräpäyksessä hänen unelmansa olivat hävinneet. Hän oli Rossin sylissä ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.

»Sinäkö siinä olet?»

»Roma!»

Hän ei ensin käsittänyt, että he todellakin olivat yhdessä taas, vaikka kaikki jo näytti olevan lopussa. Mutta hetken perästä hän tointui ja sammutti kynttilän, jotta Rossia ei voitaisi nähdä ulkoa. Sitten hän puristautui uudestaan kiinni häneen ja Rossi sulki hänet lujasti syliinsä.

He olivat pimeässä, mutta väliin heittovalo kiertäessään kaupunkia sattui ateljeehen ja valaisi heidän kasvonsa salaman tavoin. Rossi näytti olevan aivan lamassa. Näytti siltä kuin valo hänen väsyneissä silmissään olisi sammunut.

»Sinä olet turvassa ja olet terve?» kysyi Roma.

»Voi hyvä Jumala niitä näkyjä!» sanoi Rossi. »Olethan kuullut mitä on tapahtunut?»

»Olen, olen. Mutta ethän ole vain vahingoittunut?»

»Kansa oli rauhallista ja tarkoitti hyvää, mutta sotilaat saivat määräyksen ampua ja meidän pieni poikamme on kuollut.»

»Ei puhuta siitä... Poliisi sai käskyn vangita sinut, mutta sinä olet päässyt näin pitkälle ja nyt...»

»Bruno on vangittu ja satoja muita samoin.»

»Mutta sinä olet turvassa. Ja olethan terve? Etkä ole haavoittunut?»

»Olen», vastasi Rossi hampaittensa välitse ja peitti kasvonsa käsillään. »Jumala tietää, että tein parhaani estääkseni verenvuodatusta — olisin antanut oman elämäni estääkseni sitä.»

»Jumala _tietää_ sen.»

»Ota tämä.»

Hän antoi jotain povitaskustaan ja pani sen Roman käsiin. Se oli revolveri.

»En voi luottaa itseeni enää.»

»Ethän ole käyttänyt sitä?»

»En.»

»Jumalan kiitos!»

»Olisin käyttänyt sitä, jos olisin tavannut sen miehen.»

»Paroninko?»

»Hain häntä joka paikasta, mutta en löytänyt. Jumala vei hänet pois minun tieltäni pelastaakseen minut synnistä ja häpeästä.»

Huudahtaen säikähdyksestä Roma pani pois revolverin ja kiersi kätensä Rossin kaulaan. Rossi alkoi vähitellen tointua ja silitteli Roman kostealle otsalle valahtanutta tukkaa.

»Roma-parkani! Sinä et luullut, että meidän piti erota näin.»

Roman kädet herposivat, ja hänen päänsä vaipui Rossin olkapäälle.

»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut. Silloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt. Mutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»

»Aiotko mennä?» kysyi Roma kohottaen päänsä.

»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan laivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!... Mutta ei!» huudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan kädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on katkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»

He olivat molemmat ääneti hetken.

»Kaikki on siis lopussa», sanoi Roma koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä.

»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua. Se on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»

»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma epävarmasti.

»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta. En voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden kurjuutta, mutta...»

»Emme voi mennä naimisiin nyt, ja siis...»

»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä palaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä kuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me tulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»

»Niin, niin», vastasi Roma.

»Ole uljas, oma tyttöni, ole uljas!»

»Olen, olen.»

Heittovalo sattui huoneeseen, ja Roman pää vaipui alas.

»Rakkaani», sanoi hän heikosti, »ellen olisi täällä, kun palaat...»

Rossi säpsähti ja tarttui Roman käsivarteen.

»Roma, ethän aio alistua tuon miehen tahtoon?»

Roma pudisti päätään, joka nojasi Rossin olkapäähän.

»Tuo mies on hirviö. Hän voi käyttää väkivaltaa.»

»Oh, en ajatellut sitä.»

»Hän saattaa sinulle kärsimyksiä minun tähteni.»

»En ajatellut sitäkään.»

»Hän ehkä vaatii sinua vannomaan uskollisuuden valan kuninkaalle.»

»Minä olen jo vannonut — _omalle_ kuninkaalleni.»

»Roma, jos tahdot minua jäämään, jään kaikesta huolimatta.»

»Ei, tahdon että menet, armas.»

»Mitä sinä siis pelkäät?»

»Oh — en mitään — mutta...»

»Sinä olet niin surullinen. Mikä siihen on syynä?»

»Aavistus. Minusta tuntuu kuin eroaisimme iäksi.»

Rossi silitti Roman tukkaa. »Voi olla niinkin. Jumala yksin sen tietää.»

»Oli hyvin suloista uneksia. Miten onnellisia hetkiä olenkaan elänyt.»

»Se, mikä on sallittu, on sallittu. Mutta olkaamme rohkeat, armas! Me, jotka käsitämme elämän tällä tavoin, saamme tottua kieltäytymiseen... Itketkö, Romani?»

»En, en! Kieltäytymiseen. Niin — kieltäytymiseen.» Hän kuuli oman sydämensä tykytyksen Rossin sydäntä vastaan. »Rakkaus tulee kaikkien luo, mutta muutamien luo se tulee liian myöhään, ja silloin se tulee turhaan.» Hän koetti tukahduttaa nyyhkytyksensä. »Heidän täytyy silloin voittaa se ja kieltäytyä ja rukoilla, että Jumala antaa heidän yhtyä rakastetun kanssa toisessa maailmassa.» Hän oli tukehtua, mutta hän koetti jatkaa. »Jos ajattelen, että minun kohtaloni on sellainen... Toiset naiset saavat uneksia rakkaudesta ja kodista ja lapsista...»

»Älä masenna mieltäni, Roma.»

»Armas, lupaa, että sinulla on aina mitä parhaat ajatukset minusta, tapahtuipa mitä tahansa.»

»Roma!»

»Lupaa, että jos joku puhuu päinvastaista sinulle, niin uskot, että minä olen aina rakastanut sinua.»

»Miksi me puhumme sellaisesta, mikä ei koskaan voi tapahtua?»

»Jos me eroamme iäksi... jos saamme sanoa pitkät jäähyväiset maallisille tunteille, lupaa minulle...»

»Jumalan tähden, Roma!»

»Lupaa minulle!» huusi Roma säälittävän rukoilevasti.

»Minä lupaan!» sanoi Davido Rossi. »Ja sinä?»

»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä minulle kuinka tahansa... niin, en voi muuta... rakastan sinua viimeiseen hengenvetoon asti.»

Roma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli häntä.

»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa, käsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja sielussamme.»

Pitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin tuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi Romaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.

Roma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen Rossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä nenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.

Yö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi hiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.

»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan kerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin painaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.

»Hyvästi!»

»Ei vielä.»

»Nyt on vielä pimeä, mutta kaikki portit ovat suljetut ja katuja vartioidaan. Kuinka sinä voit paeta?»

»Jos sotamiehet olisivat tahtoneet vangita minut, olisivat he voineet satoja kertoja sen tehdä.»

»Mutta kaupungissa aletaan jo liikkua. Ole varovainen minun tähteni. Hyvästi!»

»Roma», sanoi Rossi, »en ota sinua mukaani ja niin teen osittain siitä syystä, että tarvitsen sinun apuasi täällä Roomassa.»

Roma rupesi vapisemaan.

»Ajattelepa noita köyhiä raukkoja, jotka olen jättänyt jälkeeni kurjuuteen ja vankilaan. Ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kamalaan suruunsa. Jonkun pitäisi täällä edustaa minua ainakin vähän aikaa — vastaanottaa sanomia, joita lähetän, ja ohjeita, joita annan. Se on vaarallinen toimi, Roma, toimi, jonka ainoastaan sellainen voi ottaa tehtäväkseen, joka rakastaa minua ja...»

»Jo riittää. Sano minulle mitä minun tulee tehdä», sanoi Roma ja itsekseen hän kuiskasi: »Minä voin odottaa.»

He sopivat, kuinka järjestäisivät kirjeenvaihtonsa, ja sitten Roma alkoi uudestaan sanoa, hyvästi.

»Roma», virkkoi Rossi, »koska minun täytyy mennä, ennenkuin siviiliavioliittomme on järjestetty, eikö ole parasta, että henkinen avioliittomme saa kirkon siunauksen?»

Roma katsoi häneen vavisten.

»Jumala ties mitä voi tapahtua, kun minä olen poissa. Paroni voi joutua vapaaksi minä päivänä tahansa ja kiusata sinua naimisiin kanssansa. Siinä tapauksessa saisit voimaa ja rohkeutta siitä tiedosta, että Jumalan edessä olet jo toisen vaimo. Se tuottaisi myöskin minulle onnea ja lohdutusta, kun olen kaukana sinusta ja yksin.»

»Mutta se on mahdotonta.»

»Ei ole. Lupaus seurakunnan papin edessä riittää. 'Isä, tämä on minun vaimoni.' 'Tämä on minun mieheni.' Siinä kaikki. Sillä ei ole mitään arvoa lain edessä, mutta se on kirkollinen avioliitto joka tapauksessa.»

»Ei ole aikaa. Et voi odottaa...»

»Hst!» Kellot löivät juuri kolme. »Kello kolme on messu St. Andrea delle Frattessa. Se on sinun seurakuntasi kirkko, Roma. Pappi ja hänen apulaisensa ovat ainoat todistajat, jotka tarvitsemme.»

»Jos arvelet... se on... jos se tuottaa sinulle onnea ja antaa minulle voimaa...»

»Mene ottamaan päällystakkisi, rakkaani — kymmenessä minuutissa se on tehty.»

»Mutta ajattele vielä kerran.» Roma hengitti kuuluvasti. »Kuka tietää mitä tapahtuu ennenkuin palaat. Etkö koskaan tule katumaan?»

»En koskaan!»

»Mutta... on jotain... jotain, jota minun pitäisi kertoa sinulle — jotain kiusallista. Se koskee menneisyyttä.»

»Mennyt on mennyttä. Ajatelkaamme nyt tulevaisuutta.»

»Etkö tahdo kuulla sitä?»

»En, jos se on kiusallista sinulle.»

»Eikö mikään eikä kukaan voi meitä erottaa?»

»Ei mikään eikä kukaan koko maailmassa.»

Roma tukahdutti vielä nyyhkytyksen ja kiersi kätensä Davido Rossin kaulaan.

»Ota minut siis. Olen vaimosi Jumalan ja ihmisten edessä.»

XIII.

Oli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin katakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin keltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot loistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa polvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija, vanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen soitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita ääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.

Rossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut messunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle. Vanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään rikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän nimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.

»Kirjoitathan minulle, kun pääset rajan yli?»

»Kirjoitan.»

»Hyvästi siis, kunnes jälleen tapaamme toisemme!»

»Jos viivyn kauan poissa luotasi, Roma...»

»Et voi viipyä kauan. Olet luonani joka päivä ja joka hetki.»

Roma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen silmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.

Davido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran syliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja palautetaan takaisin kahleissa...»

»Minä jaksan odottaa sinua», vastasi Roma.

»Jos minut ajetaan maanpakoon elinajaksi...»

»Minä voin seurata sinua.»

»Jos pahin kohtaa minua ja kuolema minut tapaa...»

»Voin seurata sinua kuolemaankin.»

»Jos tapaamme toisemme taas, nauramme tälle kaikelle, Roma.»

»Niin», sanoi Roma epävarmasti.

»Ellei — — hyvästi!»

»Hyvästi!»

Roma irroitti kätensä hyväillen häntä vielä kerran. Sitten hän oli hetken melkein tiedotonna, ja kun hän taas tointui, oli Rossi mennyt.

Seuraavana hetkenä kuului vahtien tasainen astunta pimeässä. Roma seisoi sykkivin sydämin ja kuunteli. Syntyi tuskin huomattava seisahdus sotilaitten kulussa, ja sitten astunta alkoi jälleen. Rossi katsoi taakseen kääntyessään kadunkulmassa ja näki Roman vaaleassa päällystakissa kiirehtivän hiljaista katua myöten kuin henki.

Muutaman sadan sylen päässä eräästä Rooman portista, puolivalmiissa vuokrakasarmissa kaupungin laidassa on ravintolapaikka, missä viiniä kuljettavien maalaisten on tapana syödä ja levätä. Se näytti olevan ainoa paikka, jossa valvottiin, kun Rossi kulki kaupungin valleja kohti. Kahdeksan, yhdeksän viininkuljettajain karkeaan pukuun puettua miestä joko torkkui tai tarinoi lattialla. Heidän oli täytynyt jäädä Roomaan yöksi, kun portit suljettiin, ja he odottivat nyt niiden avaamista.

Epäilemättä hetkeäkään Davido Rossi astui ravintolaan ja puhutteli miehiä.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »te tiedätte kuka olen. Olen Rossi. Poliisilla on käsky vangita minut. Tahdotteko auttaa minut ulos Roomasta?»

»Mikä on?» kuului uninen ääni savuisessa huoneessa.

»Se on parlamentinjäsen Rossi», sanoi poikanen, joka oli noussut ylös. »Verenimijät ovat hänen kintereillään ja autammeko me häntä pakenemaan?»

»Autammeko? Kysymys on _voimmeko_ auttaa, herra Rossi», sanoi tanakka mies, joka kohotti päätään ylösalaisin käännetyn satulan päältä.

Silmänräpäyksessä kaikki miehet olivat pystyssä kysellen ja aprikoiden. Portti avataan kello kuusi ja ensimmäinen juna pohjoiseen lähtee puoli kymmenen. Mutta vaikeus on siinä, että jokainen Roomassa tuntee Rossin. Jos hän pääseekin portista, ei hän voi mennä junaan ennenkuin parin penikulman päässä Roomasta, sillä muutoin hänet varmaan tunnettaisiin.

»Nyt tiedän», virkkoi tanakka mies unisella äänellään. »Täällä on nuori Carlo. Hän sai haavan jalkaansa viime yönä hallituksen koirilta, ja hänen täytyy maata ainakin viikon verran. Hän voi antaa vaatteensa herra Rossille. Ja herra Rossi voi ajaa hänen hevostaan Monte Rotondolle sekä lähteä sieltä sitten minne mieli tekee.»

»Se on hyvä», sanoi Rossi, ja asia oli päätetty.

Pari minuuttia ennen kello kuutta rivi viinirattaita ajoi portille.

Pienellä kuomulla peitetyillä istuimilla istuivat viininkuljettajat punavuorisissa takeissa, valkoiset vyöt vyöllä, siniset housut jalassa, korkeat hatut päässä ja tyhjät viinitynnyrit ladottuina taakse sekä pienet vahtikoirat juosten ja haukkuen rattaiden vieressä.

Ensin ajoi poikanen, sitten tanakka, uneliaan näköinen mies ja sitten Davido Rossi.

Taivas oli vielä synkkä ja lyijynvärinen, mutta aamunkoiton tuoksu tuntui ilmassa, ja katukauppiaat alkoivat huutaa.

Puoli tusinaa univormuihin puettua poliisivirkamiestä seisoi portilla, toisilla terässauvat kädessä, toisilla pyssyt ja pistimet. Yhdellä oli avonainen muistikirja kädessä ja tullihuoneen ikkunasta tulevassa valossa hän kirjoitti kaikkien niiden nimet, jotka poistuivat kaupungista.

Tuo oli uutta ja tavatonta, jota ajajat eivät olleet edeltäkäsin arvanneet.

Kun Rossilta kysyttiin, epäröi hän eikä vastannut heti.

»Nimesi — etkö kuule?» huusi poliisi.

Tanakka mies tuli Rossin avuksi. »Carlo!» huusi hän »Carlo Conti, herrat kysyvät nimeäsi.» Ja sitten hän kääntyen poliisiin kosketti korvaansa ja sanoi: »Kuuro, hyvä herra», ja osoitti sormellaan olkansa yli.

»Saatte mennä», sanoi poliisi, ja Rossi ajoi portista.

Päivä alkoi koittaa, ja Rossi katsoi taakseen Roomaan ajaessaan pienillä viinirattailla. Kaupunki oli aivan lumen peitossa nyt. Aamusumussa, joka ympäröi kukkuloita, se uinui kuin kuollut ruumis kääriliinoissaan. Kirkot, tornit, kupolit, Colosseumin leveät ääripiirteet, Pincion puut ja Palatinon aaltoilevat kummut, kaikki olivat valkoisena kuin kuolema. Passionistien luostarin kello alkoi soida, ja sitten kuului hitaana kuin hautauskello Pyhän Pietarin kirkon kellon kaiku.

Tämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja pakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä häpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä, ystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt olivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi itsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.

Aurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi katsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit auringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt aamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi muisteli menneisyyttä.

Rooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki oli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli lähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja köyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli kerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se oli yksi ainoa.