Part 28
Roma käänsi päänsä pois, jottei paroni näkisi hänen kasvojaan.
»Sitten lempi tuli, ja minä olin kuin nainen, joka on naimisissa kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota hän ei rakasta — on naimisissa vain turhamaisuudesta ja ylpeydestä. Mutta lempi, oikea lempi ajoi pois tuon tunteen. Se on poissa nyt. En toivo muuta kuin saada elää hyvää elämää, olkoonpa se kuinka vaatimatonta tahansa. Antakaa minun tehdä niin!... Älkää ottako häntä minulta! Älkää...»
Hän vaikeni ymmärtäen äkkiä, mitä hän nyt teki. Hän rukoili rakastettunsa henkeä tämän viholliselta, joka sanoi rakastavansa häntä.
»Kuinka hullu minä olen!» huudahti hän nousten seisomaan. »Mitä te voisitte kertoa hänelle, jota hän uskoisi?»
»Minä voin kertoa hänelle, että luonnon ja järjen lain mukaan olet minun omani», sanoi paroni.
»Hyvä on! Teidän sananne minun sanaani vastaan, eikö niin?»
»Minä voin kertoa hänelle», lisäsi paroni, »että Jumalan edessä minä olen sinun aviomiehesi, ja jos hän tulee meidän väliimme, ei hän voi olla muuta kuin sinun rakastajasi».
»Kertokaa vain», sanoi Roma, »niin hän heittää solvauksenne vasten kasvojanne».
Paroni nousi ja alkoi astua huoneessa, eikä muutamaan hetkeen kuulunut muuta ääntä kuin hänen kiiltonahkakenkiensä hiljainen narina. Sitten hän sanoi:
»Siinä tapauksessa minun täytyisi vaatia hänet kaksintaisteluun.»
»Kaksintaisteluun!» Roman ääni oli ivallinen. »Onko se todennäköistä? Unohdatteko, että kaksintaistelu on rikos, että te olette ministeri ja että teidän täytyisi luopua virastanne ja saada rangaistus?»
Paronin pää kumartui alas. »On hetkiä miehen elämässä, jolloin hän ei ajattele sellaisia asioita — kun persoonalliset tunteet nielevät hänen valtiolliset tarkoituksensa. Tiedän, että maailman silmissä olen ensimmäisiä valtiomiehiä. Mutta sinun... sinun pitäisi tietää, että olkoonpa valtiollinen kunnianhimoni kuinka voimakas tahansa, olen ennen kaikkea mies.»
Roman kasvot, joilla oli ollut voittoisa hymy, himmenivät taas.
»Jos joku mies loukkaa kovasti tunteitani tai kunniaani, vaadin hänet kaksintaisteluun», sanoi paroni.
»Mutta hän ei taistele — se on hänen periaatteitaan vastaan», sanoi Roma.
»Siinä tapauksessa hän ei ikinä enää voi kohottaa päätään Italiassa. Mutta älä erehdy siinä asiassa, lapseni. Mies, jolle kerrotaan, että se nainen, jonka hän aikoo naida, on salaisesti toisen vaimo, joko uskoo sen tai ei usko. Jos hän uskoo sen, hylkää hän naisen ikipäiviksi. Jos hän ei usko sitä, taistelee hän hänen nimensä ja oman kunniansa puolesta. Ellei hän tee kumpaakaan, ei hän ole mies.»
Roma oli palannut tuolille, nojasi taas kyynäspäillään polviinsa ja tuijotti tuleen.
»Etkö ole ajatellut sitä?» sanoi paroni. »Jos tuo mies suostuu kaksintaisteluun, puolustaa hän sitä, mitä olet kertonut hänelle. Sokeassa uskossa sinun sanoihisi hän on valmis uhraamaan elämänsä. Aiotko sinä antaa hänen taistella valheen tähden?»
Roma peitti kasvonsa käsillään.
»Sanokaamme, että hän haavoittuu — haavoittuu valheen tähden! Sanokaamme, että hän haavoittaa vastustajansa — sekin tapahtuu valheen tähden!»
Roma kuunteli tuntien pelkoa ja syyllisyyttä.
»Sanokaamme, että Davido Rossi surmaa minut — mitä sitten? Hänen täytyy paeta Italiasta ja hänen uransa on lopussa. Jos hän on yksin, on hän kurja maanpakolainen, joka on niittänyt sitä, mitä hän ei saa nauttia. Jos sinä olet hänen kanssaan, olette molemmat onnettomia, sillä teidän välillänne on valhe. Elämäsi joka hetki on myrkytetty, sillä sinulla on salaisuus, jota et voi hänelle ilmaista. Sinä pelkäät sanovasi sen nukkuessasi. Vihdoin menet hänen luokseen ja tunnustat kaikki. Kuinka sitten käy? Ihanne, jota hän jumaloi, on muuttunut savimöhkäleeksi.»
Roma kuunteli masentuneena.
»Ajattelepas hänen katumustaan! Tuo työ, jota hän luuli oikeutetuksi kostoksi, olikin rikos. Surmattu mies oli puhunut totta, ja hän, Davido Rossi, on tehnyt murhan uskonsa tähden naiseen, joka on petturi — langennut nainen.»
Roma kohotti kätensä otsalleen aivan kuin välttääkseen iskua. Paroni lähestyi häntä ja seisoi aivan hänen edessään herättäen yhä uutta kauhua hänessä.
»Tai sanokaamme, että minä surmaan Davido Rossin — kuinka sitten käy? Sinä olet sallinut hänen kuolla valheen vuoksi. Mutta siinä ei ole kaikki. Kuolleet tietävät kaikki. Kuoltuaan Davido Rossi tietää, ja sinä pelkäät omaa kuolemaasi, sillä sinä luulet hänen odottavan sinua toisessa maailmassa ja vaativan sinua vastaamaan valheestasi.»
»Vaiti! Vaiti!» huusi Roma käheästi ja kohottaen kärsivät kasvonsa, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Roman itku herätti ainoan hellyyden tunteen, jota paronin rautainen luonto saattoi tuntea. Hän taputti kaunista päätä ja sanoi hyväilevästi:
»Miksi pakotat minua näyttämään kovalta, lapseni? Ei tarvitse puhua noista asioista. Eiväthän ne tule koskaan tapahtumaan. Kuinka minä voisin tahtoa solvaista sinua, koska minun samalla täytyisi solvaista itseäni? En tahdo kertoa kenellekään salaisuutta, joka on vain sinun ja minun. Eihän se ollut sinun syysi. Kaikki oli minun syytäni. Minä olin nääntyä tuon häpeällisen lain painosta, joka sitoi minut kuolleeseen ruumiiseen, ja minä koetin kiinnittää sinut minuun, ja sinä olit niin kaunis — niin himoava...»
»Oh, miksi minä en kuollut!» huudahti Roma. Hän tuijotti tuleen, ja suuret kyynelpisarat valuivat hänen poskilleen.
»Eiväthän asiat nyt ole niin pahat kumminkaan. Mutta ellei tuo avioliitto ole mahdollinen ilman niitä seurauksia, joista puhuin, on parempi, ettei siitä tule mitään. Lykkää se tuonnemmaksi. Älä sure sitä, että kuulutus on julaistu. Avioliiton voi solmia milloin tahansa sadan ja kahdeksankymmenen päivän kuluessa. Ennen parlamentin loppua tuo mies vangitaan ja laki tekee tehtävänsä. Jätä loput ajan huostaan. Aika parantaa kaikki meidän pienet sydänkipumme, lapseni!»
Silloin Felice tuli ja ilmoitti Commendatore Angelellin odottavan. Roma meni ikkunan luo ja nojasi kasvonsa ruutuun. Lunta satoi vielä, ja etäältä kuului ukkosen jyrinä.. Siellä täällä kimmelteli valoa, mutta kaikki muu oli pimeätä. Tulisikohan Davido Rossi tänä iltana? Roma melkein toivoi, ettei hän tulisi.
VIII.
Roman takana pääministeri, joka pyysi anteeksi, että hän oli näin yht'äkkiä muuttanut tämän talon sisäasiainministeriöksi, puheli poliisipäällikön kanssa.
»Olitteko siellä itse?»
»Olin, teidän ylhäisyytenne. Seisoin ylimmässä osastossa ja katselin kaikkea. Se oli omituinen ja hurja näky.»
»Kuinka paljon väkeä siellä oli?»
»Mahdotonta arvata. Ulkona ja sisällä oli roomalaisia ja maalaisia, ehkä yhteensä satatuhatta.»
»Entä Rossin puhe?»
»Tavallista vetoamista kansan intohimoihin, teidän ylhäisyytenne. Kansa on oleva ainoa käskijä. Kansan valta on saatava perustetuksi millä hinnalla tahansa. Hallitsevat luokat, ne ovat kapinallisia ja kirkkokin vehkeilee köyhiä vastaan. Se oli lyhyesti koe lietsoa vihaa eri kansanluokkien välille. Mutta viisas puhe se oli. Hyvin viisas, teidän ylhäisyytenne! Se oli vallan mainio osoitus kuinka voi purjehtia karien lomitse. Emme voineet löytää ainoatakaan sanaa, jota olisi voinut sanoa kapinalliseksi, vaikkei meillä olisi ollut teidän ylhäisyytenne käskyäkään siitä, että miehen piti saada jatkaa.»
»Oletteko seisahduttaneet sähkösanomani lähetyksen?»
»Olemme.»
»Entä muukalaiset sanomalehtimiehet?»
»Vaarallisimmat on teljetty asuntoihinsa ja heille on annettu käsky olla poliisin saatavissa milloin tahansa.»
»Menikö Rossi kotiinsa sieltä?»
»Meni, teidän ylhäisyytenne.»
»Entä nuo satatuhatta?»
»He alkoivat innoissaan laulaa ja marssia ympäri katuja. He jatkavat sitä yhä vielä. Mentyään ensin Piazza Navonalle he alkoivat astua Piazza del Popololle ja pitkin Babuinoa soihtuineen ja lippuineen.»
»Ainoastaanko miehiä?»
»Miehiä, naisia ja lapsia.»
»Arveletteko, että heidän käytöksensä on uhkaava?»
»Selvästi uhkaava, teidän ylhäisyytenne.»
»Käskekää alipäälliköltämme antamaan lailliset varoitukset ja sanomaan, että joukkojen kokoontumista tähän aikaan vuorokautta pidetään selvänä kapinan merkkinä. Antakaa heille kolmen minuutin miettimisaika naisten ja lasten tähden, ja sitten... tehkööt sotamiehet velvollisuutensa.»
»Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»
»Sitten voitte panna täytäntöön ne käskyt, jotka annoin teille eilen.»
»Kyllä ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»
»Pitäkää silmällä kaikkia johtajia. Muutamat huomaavat varmaan terveydelleen Rooman ilman hiukan vaaralliseksi tänä yönä ja tahtovat paeta Sveitsiin tai Englantiin, jonne meidän on mahdoton heitä seurata.»
Roma kuuli kanan kaakatuksen tapaista ja tiesi siitä, että Angelelli nauroi.
»Itse kokous oli laiton, eikä meidän lupaamme kysytty.»
»Ylenkatsottiin röyhkeästi, teidän ylhäisyytenne.»
»Voitte mennä. Mutta palatkaa heti takaisin, jos jotain tapahtuu. Minun pitää jäädä tänne nyt, mutta jos meteliä syntyy, täytyy minun ehkä lähettää teidät kuninkaan luo.»
Angelellin pieni ääni vaipui kuiskaukseksi pelkästä kunnioittavasta kauhusta, kun majesteetin nimi mainittiin, ja hetken perästä hän poistui kumarrellen huoneesta.
Roma ei kääntynyt, ja ministeri, joka oli soittanut kelloa ja pyytänyt kynää ja paperia, puhui hänelle takaa.
»Sinä pidit minua varmaan kovana ja petomaisena Palazzo Braschissa eilen, mutta minä olin oikeastaan hyvin sääliväinen. Kun annoin sinun tietää valmistuksista ystäväsi kiinniottamiseksi, tahdoin ajoissa varoittaa häntä ja antaa hänen paeta tästä maasta. Sitä hän ei ole tehnyt, ja nyt hänen täytyy kestää seuraukset.»
Felice toi sisään kirjoitusneuvot, ja paroni istui pöydän ääreen. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin ministerin kynän rapina, villakoiran kuorsaaminen ja toiselta puolen seinää Nattalinaa toruvan kreivittären ääni.
Roma meni kammioonsa. Huone oli pimeä, ja sen ikkunasta hän saattoi selvemmin nähdä kaduille. Synkkiä varjoja oli kaikkialla, mutta portaat, joille ei kukaan ollut astunut, olivat ohuen, valkoisen lumikerroksen peitossa, ja piazza oli täynnä mustia olentoja, jotka näyttivät liikkuvan kostealla maalla kuin käärmeet vasta kynnetyllä kentällä.
Hän nojasi kuumaa otsaansa lasiin ja loi ulos tuskaisan katseen. Sieltä kuului aivan kuin suurien joukkojen vyörymistä. Melu kasvoi nopeasti, ja nyt hän erotti huutoja, laulua, vihellystä ja kimeitä ääniä. Ennenkuin hän huomasi mitään, seisoi paroni hänen takanaan, hänen ja Davido Rossin kuvapatsaan välissä.
»Kuuntelepas noita», virkkoi paroni. »Proletariaattia tosiaankin!... Ja tuolle joukkiolle järkevät miehet tahtoisivat meitä heittämään sivistyksen aarteet ja sen johdettavaksi meidän tulisi antaa hallituksen monimutkainen koneisto.»
Hän nauroi katkerasti ja veti syrjään uutimet kärsimättömällä liikkeellä.
»Kansanvaltaisuutta! _Kristillistä_ kansanvaltaisuutta! _Vox Populi, vox Dei!_ Kansanvalta ja erehtymättömyys! Huh! Yhtä hyvin voisin uskoa paavin erehtymättömyyteen!»
Joukot lisääntyivät piazzalla, kunnes se näytti yli äyräittensä paisuneelta virralta, ja sieltä kohoava melu oli kuin vyöryvien vuorten ja juuriltaan revittyjen puiden jyskettä.
»Hulluja! Roskajoukkoa! Liian tietämättömiä ymmärtämään, mitä he oikeastaan tahtovat, ja kaikkien konnien johdettavina, jotka kylvävät tuulta ja antavat heidän niittää myrskyä.»
Roma hiipi pois paronin luota tuntien ruumiillista vastenmielisyyttä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli toisen ikkunan luota torven toitotusta. Syntyi kamala äänettömyys, ja sitten kirkas ääni huusi:
»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»
Se oli alipoliisipäällikön ääni. Roma näki miehen seisovan portaitten alimmalla astimella kolmivärinen virkamerkki vyöllään. Toisen kerran kuului torven toitotus, ja taas huusi ääni:
»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»
Samassa joku huusi: »Kauan eläköön ihmisten tasavalta!» ja sitten seurasi pitkä eläköön-huuto. Kesken huutoja kuului torven ääni kolmannen kerran ja sitten kova ääni huusi: »Ampukaa!»
Seuraavana hetkenä monta pyssyä laukaistiin jossakin, valkoinen savupilvi leijaili Roman ikkunan edessä, ja vaimot ja lapset alhaalla huusivat hädissään:
»Oh! Oh! Oh!»
»Älä pelkää, lapseni. Ei mitään ole vielä tapahtunut. Poliisilla oli käsky ampua kansan yli.»
Peloissaan ja kiihoittuneena Roma juoksi etuhuoneeseen, ja silmänräpäystä myöhemmin Angelelli avasi oven ja seisoi hänen edessään.
»Mitä olette tehneet?» kysyi Roma käskevästi.
»Onneton sattuma, armollinen neiti», sanoi Angelelli, kun paroni samassa tuli. »Poliisin varoituksen jälkeen joukkio nauroi vain ja alkoi heittää kiviä, ja sitten karabinieerit ampuivat. He seisoivat piazzalla ja ampuivat portaille päin.»
»Entä sitten?»
»Onnetonta kyllä muutamat henkilöt olivat asettuneet yläportaille juuri silloin. Pari heistä haavoittui ja eräs lapsi kuoli.»
Roma huudahti ja vaipui tuolille.
»Kenen lapsi se oli?»
»Sitä emme tiedä vielä, mutta isä on siellä ja raivoaa kuin mielipuoli. Ellei häntä vangita, kiihoittaa hän kansan raivoon, ja siitä syntyy myrskyinen meteli.»
Paroni otti pöydältään kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut ja sulkenut.
»Viekää tämä Kvirinaaliin heti. Pyytäkää, että kuningas vastaanottaa teidät heti. Kun olette saanut hänen kirjoitetun vastauksensa, menkää heti tapaamaan sotaministeriä ja sanokaa, että teillä on kuninkaallinen käsky julistaa kaupunki piiritystilaan.»
Angelelli poistui nopeasti.
»Odottakaa! Lähettäkää heti Piazza Navonalle vangitsemaan Rossi. Olkaa varovainen! Me vangitsemme hänet 134:nnen ja 252:sen pykälän nojalla, koska hän on käyttänyt suurta valtaansa kansaan kiihoittaakseen sitä puheilla ja kirjoituksilla vastustamaan julkista hallintoa ja muuttamaan väkivallalla hallituksen muotoa ja valtakunnan lakeja.»
»Hyvä!»
Angelelli katosi, huudot ulkona hiljenivät, pakenevien askelia ei enää kuulunut, ja Roma istui vielä tuolilla valkean edessä valitellen hiljaa ja peittäen kasvonsa käsillään. Paroni lähestyi häntä ja kosketti häntä hyväillen.
»Olen pahoillani, lapseni, hyvin pahoillani. Rossi on uneksija eikä valtiomies, mutta siitä huolimatta hän on hyvin haitallinen tähän aikaan. Nuo sadat eri ryhmät, jotka ajavat omia etujaan parlamentissa, ovat helposti hoidettavissa, mutta sellaista miestä kuin Rossia, joka ei tahdo mitään ja kuitenkin tarkoittaa jotain ja elää uskossa aatteeseensa, ei voi pidellä leikillä missään valtakunnassa. Ei ole ihme, että hän on lumonnut kansan, mutta aika hävittää kaikki sellaiset lumoukset. Paras, mikä voi tapahtua teille kummallekin, on, että hänet vangitaan jo tänä yönä. Se tulee säästämään sinulta kärsimyksiä ja tuskia.»
Silloin kuului kanuunanlaukaus St. Angelon linnasta pannen ikkunat ja seinät väräjämään.
»Se oli merkki St. Angelosta», sanoi paroni. »Kadut ovat suljetut ja kaupunki on piiritystilassa.»
IX.
Hiivittyään alas portaita ja juostuaan kadulle yleisessä sekasorrossa väkijoukon ja Rossin palatessa Colosseumista pikku Giuseppe nauroi itsekseen, kun hän noin sukkelasti oli päässyt pakoon äitinsä luota, joka oli katsellut makuuhuoneen ikkunasta, ja myöskin osannut välttää nuo kaksi vanhaa vartijaa, vaarin ja muorin, jotka melkein aina seisoivat ovella.
Vasta sitten kun hän oli joutunut kauaksi kaupungin ihmismereen ja kun hänen päänsä oli aivan huumautunut noista lukemattomista tuikkivista valoista, hän muisti olleensa tottelematon ja rikkoneensa lupauksensa olla menemättä ulos. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut vastuunalainen siitä. Hän oli Donna Roman portinvartija nyt. Eihän hän siis voinut olla Giuseppe, ei toki!
Siis komea sauva kädessään tuo seitsenvuotinen vakava mies marssi eteenpäin ja tyyntyi vähitellen eikä enää ajatellut ollenkaan tottelemattomuuttaan. Ihmiset katsoivat häneen ja hymyilivät hänen kulkiessaan Piazza Madaman läpi, jossa senaatin talo on. Silloin hän kohotti päätään ja jatkoi matkaansa ylpeästi, mutta kun hän astui Panteonin Piazzan läpi, tuli eräs tarjotinta kantava poika ulos pienestä ruokapaikasta ja huusi: »Hei, hei, pikku penikka, joka olet olevinasi Pulcinello!» ja se loukkasi Giuseppen juhlallista arvokkuutta monta minuuttia vielä sen jälkeen.
Alkoi sataa lunta, ja valkoiset hiutaleet hänen kultanauhakkeillaan himmensivät ensin hänen sieluaan, mutta kun hän muisti, että portinvartijan täytyy olla työssä kaikenlaisella säällä, nyökäytti hän pyöreätä päätään ja tallusteli eteenpäin. Hän oli menossa Donna Roman luo, koska tämä oli käskenyt häntä tulemaan, ja hän löysi tien muistellessaan mitä kaikkea hän oli nähnyt tehdessään saman matkan viime sunnuntaina. Tuossa kääntyi raitiovaunu, tuossa oli pylväitä kapean kadun päässä, ja tuossa seisoi paksu, sameaääninen mies huutaen jotain erään trattorian ovella.
Eräässä kadunkulmassa oli puoti, jonka ikkuna oli täynnä veitsiä ja revolvereita. Giuseppe ei välittänyt veitsistä, ne vain leikkaavat haavoja sormiin, mutta hän piti pyssyistä, ja kun hän kerran kasvaisi suureksi, ostaisi hän itselleen pyssyn ja tappaisi jonkun.
Tullessaan Piazza Monte Citoriolle hän muisti parlamentin talon edustalla olevat sotamiehet. Heillä oli pitkät pyssyt, joihin oli pistetty veitsi (painetti) suuhun. Yksi sotamiehistä nauroi, sanoi häntä »sedäksi» ja puhui jotain arvannostosta, mutta Giuseppe löi varmasti sauvallaan maahan ja jatkoi matkaansa.
Piazza Colonnan kulmassa hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin hän pääsi Corson poikki, sillä ihmisjoukkoja tuli molemmilta tahoilta ja Giuseppea peloitti tuo suuri liike. Hän oli jo monta kertaa yritellyt kadun yli ja työntynyt takaisin, kun pehmeä käsi äkkiä tarttui hänen lihavaan nyrkkiinsä ja johti hänet varmasti joukon läpi. Sitten hän katsoi auttajaansa. Se oli tyttö, jolla oli suuret valkoiset höyhenet hatussa ja kasvot maalatut valkoisiksi ja punaisiksi aivan kuin seimessä makaavan pienen Jesuksen kuvassa jouluaamuna kirkossa. Tyttö kysyi Giuseppen nimeä, ja hän sanoi sen. Hän tahtoi myöskin tietää, minne Giuseppe oli menossa, ja senkin Giuseppe kertoi. Nyt oli pimeä, ja pikku mies oli iloinen, kun hänellä oli seuraa.
»Eikö sinua peloita kantaa tuota raskasta keppiä?» kysyi tyttö.
Se ei ollut mikään keppi, vaan sauva, eikä hän pelännyt.
»Mutta eikö sinua väsytä?» sanoi tyttö taas, ja Giuseppe myönsi, että ehkä häntä väsytti hiukan.
Silloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe kantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun he saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä lapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja tahtoi maahan.
Ukkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe puristautui lähemmäksi tyttöä.
»Pelkäätkö sinä salamoita, Giuseppe?» kysyi tyttö.
Ei, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään levolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen päänsä, ja se oli niin hauskaa.
Tyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat tallustelivat eteenpäin.
Turhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan hatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan sähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.
Giuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi miettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija koettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen poika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten hänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata ovea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.
Ollen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän kymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi kaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin oli isä sanonut.
Sitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän hymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään hänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän sanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.
Häntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta nyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä ylös lumisia portaita.
Noissa portaissa on kolme pääjaksoa, ja pikku mies oli jo ennättänyt toisen jakson päähän, kun melu alhaalla kadulla sai hänet seisahtumaan ja kääntämään päänsä.
Suuri väen paljous kantaen satoja tulisoihtuja marssi piazzalle. He lauloivat, huusivat ja puhalsivat pilleihin ja torviin. Yht'äkkiä melu hiljeni — sitten tuli sotamiehiä — sitten koko hänen ruumiinsa jysähti, ja hän luuli vaipuvansa uneen — sitten jotain lämmintä — sitten surisevaa ääntä — sitten hyvin kova jysähdys niinkuin Angelon linnan kanuunanlaukaus päivällisaikaan... sitten syvä, tuttu ääni, joka puhutteli häntä, ja hänen silmänsä aukenivat hetkeksi nähden isän kasvot.
»Hyvää yötä, isä, huomiseen asti! Nukuttaa!»
Ja sitten ei mitään enää.
* * * * *
Kun Elena odotti Brunon tuloa, hän keksi syitä yhtämittaa kulkeakseen Davido Rossin asunnon ja oman asuntonsa väliä. Samalla hän koetti masentaa levottomuuttaan koettamalla ylläpitää suuttumustaan. Giuseppe oli niin vallaton. Kun hän nyt tulee kotiin, täytyy hänen saada vitsaa ja mennä levolle ilman illallista. Tosin oli hänen _verduransa_ jo valmiina uunilla, mutta hän ei saisi siihen koskea. Lapsille täytyy olla ankara. He kiittävät siitä sitten, kun kasvavat aikaihmisiksi.
Mutta hetki hetkeltä tuo uljas rohkeus masentui, kunnes halu rangaista Giuseppeä hänen tottelemattomuudestaan oli kokonaan hävinnyt. Elena seisoi portailla ja odotti kuulevansa hänen äänensä ja pienten jalkojen astuntaa. Jos hän olisi kuullut tuon, olisi levoton ilme hänen kasvoissaan muuttunut suuttuneeksi, ja hän olisi torunut sekä isää että poikaa. Mutta ei kumpaakaan kuulunut, ja hän palasi ruokasaliin surullisena.
»Missä he voivat viipyä? Voi jos saisin hänet takaisin! En koskaan päästä häntä näkyvistäni enää. En koskaan!»
Davido Rossi, joka käyskenteli huoneessaan tyynnyttääkseen hermojaan tuon ankaran ponnistuksen perästä, koetti lohduttaa häntä. Kyllä kaikki on hyvin. Elena saattaa olla varma siitä, että Giuseppe on mennyt Donna Roman luo. Hän muistaa mitä Bruno oli kertonut sunnuntaina. »Pikku roomalainen poika.» Giuseppe ei ollut ajatellut mitään muuta kolmeen päivään, ja koska tänään oli hänen syntymäpäivänsä...
»Niinkö arvelette? Arveletteko tosiaankin...»
»Olen varma siitä. Bruno palaa kohta kantaen Giuseppeä selässään. Tai ehkä Donna Roma lähettää pojan kotiin vaunuissa ja pieni mies astuu ylös kuin pormestari. Donna Roma on nyt leikkinyt hänen kanssaan...»
»Niin, niin se on», sanoi Elena loistavin silmin. »Signorina on leikkinyt hänen kanssaan. Hän ehkä juuri nyt leikkii signorinan kanssa!»
Samassa kuului avonaisesta ovesta raskaita askelia portaista sekä vieraita ääniä. Elenan loistavat kasvot synkistyivät, ja Rossi, joka arvasi hänen ajatuksensa, astui portaille. Bruno astui ylös portaita kantaen jotain sylissään, ja hänen takanaan kulki vanha garibaldilainen vaimoineen sekä joukko vieraita.
Rossi juoksi alas heitä vastaan. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Poika makasi isänsä sylissä. Hän oli kalpea ja kylmä. Pää oli vaipunut alas, ja tukassa oli lumihiutaleita. Hänen takkinsa oli auki, ja pieni tahrainen paita oli rikki rinnan kohdalta. Vieras kantoi hattua ja sauvaa.
Elena, joka nyt seisoi portailla, huusi.
»Viekää hänet pois, herra», sanoi Bruno. Mies-raukka koetti pysyä lujana, mutta hänen äänensä kuului kuin haudan toiselta puolen.
He veivät pojan ruokasaliin ja asettivat hänet sohvalle. Äitiä ei voinut pitää poissa. Hän riensi väkisin lapsen luo.
»Menkää pois! Hän on minun», huusi hän hurjasti.
Ja sitten hän heittäytyi polvilleen pojan viereen, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja huusi häntä nimeltä.