Part 23

»Kristuksen kuvan luominen oli niin vaikeata, että melkein kaduin yritystäni. Mutta se kävi helpommaksi, kun rupesin ajattelemaan miestä, jota vainotaan ja nöyryytetään ja poljetaan siksi, että hän on köyhä eikä häpeä sitä, ja joka aina on valmis puoltamaan heikkoja ja sorrettuja eikä koskaan kosta kenellekään solvausta, olkoonpa se kuinka kurja ja valheellinen ja ilkeä tahansa, sillä hän ei koskaan ajattele itseään. Niin sain parhaan mallin tosi elämästä, ja tässä on tulos.»

Näin sanoen hän veti pois harson ja paljasti kuultavan valkoisen kipsiin valetun Davido Rossin rintakuvan. Kasvoista loisti mitä puhtain ylevyys, ja joka piirteen muovailussa tuntui hellyys ja rakkaus.

Kylmää hiljaisuutta seurasi matalaääninen puhelu. »Kuka se on?» »Kristus, tietysti.» »Oh, tietysti, mutta se muistuttaa jotain?» »Kuka se on?» »Paaviko?» »Ei, ettekö näe?» »Onko se totta?» »Kuinka häpeällistä!» »Pyhyyden pilkkaa!»

Roma seisoi ja katseli seuruetta säkenöivin silmin.

»Pelkään, etten teidän mielestänne ole aivan oikein esittänyt malliani», sanoi hän. »Se on vallan totta. Mutta ehkä Juudas miellyttää teitä enemmän», ja hän astui patsaan luo, jota märkä kangas verhosi.

»Tämä oli minusta hyvin vaikea tehtävä myöskin, enkä voinut aloittaa sitä ennenkuin eilisiltana.»

Sitten hän selvästi vapisevalla kädellä otti isänsä kuvan seinältä ja ojentaen sen paronille, sanoi:

»Joku kertoi minulle konnamaisesta petoksesta — se koski tätä miesraukkaa, paroni — ja silloin minä ymmärsin, millainen se mies oli, joka petti ystävänsä ja herransa kolmestakymmenestä hopeapenningistä ja kuunteli sen viheliäisen joukon ulkokultaista imartelua sen viheliäisen valehtelevan joukon, joka ryömi hänen ympärillään, siksi että hän oli petturi ja että hänellä oli täysi kukkaro.»

Näin sanoen hän veti pois kostean vaatteen ja paljasti savesta muovaillun pään. Kasvot saattoi heti tuntea mutta ne ilmaisivat kaikkea ajateltavissa olevaa huonoutta, kavaluutta, julmuutta ja aistillisuutta.

Äänettömyys oli jäinen, ja seurue alkoi kääntyä pois mutisten jotain peittääkseen hämilläänoloa. »Sehän on paroni!» »Ei!» »On kyllä!» »Häpeällistä!» »Inhottavaa!» »Kamalaa!» »Harakanpelätti!»

Roma katsoi heitä hetkisen ja sanoi sitten: »Te ette pidä Juudaksestani! En minäkään. Olette oikeassa — se on inhottava!»

Ja sitten hän tarttui molemmin käsin rautalangan palaseen ja leikkasi saven poikki, niin että se jysähtäen putosi lattiaan.

Prinsessa, joka seisoi paronin vieressä, lausui osanottonsa hänelle, ja paroni vastasi jäisesti hymyillen:

»Kaikki taiteilijathan ovat hiukan pois järjiltään. Se on välttämätön paha, jota täytyy kärsiä tyynesti välittämättä paljon sen naurettavasta puolesta.»

Sitten hän astui Roman luo, antoi takaisin valokuvan ja sanoi hiukan rypistäen otsaansa:

»Kiitän sinua hyvin hauskasta iltapäivästä ja sanon jäähyväiset.»

Toiset seurasivat häntä katseellaan ja selittivät hänen lähtönsä oman mielensä mukaan. »Heidän välinsä ovat lopussa nyt», kuiskasivat he. »Kyllä hän vielä maksaa tuon.» Ja ilman suurempaa melua he alkoivat seurata häntä.

Roma punoittavana ja kiihottuneena kumarsi heille kullekin erikseen melkein pilkallisen kohteliaasti. Hän sanoi heille hyvästi ikipäiviksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta. He koettivat käyttäytyä uljaasti astuessaan hänen ohitsensa, mutta heillä oli melkein se tunne kuin heidät olisi ajettu pois talosta...

Kun kaikki olivat menneet, veti Roma oven kiivaasti kiinni ja kääntyen Davido Rossiin, joka yksin oli jälellä, hän puhkesi kyyneltulvaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.

XX.

»Davido!» huusi hän.

»Ei noin. Nouse ylös», vastasi Rossi

Rossin ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän oli seissyt Roman vieressä ja vavissut hänen puolestaan ankarammin kuin kukaan koskaan itsensä takia julkisen elämänsä vaikeimpinakaan hetkinä. Ja nyt hän yksin Roman kanssa ja hänen sydämensä tykytti rajusti.

»Enkö ole tehnyt kyllin?» huusi Roma. »Sinä moitit minua siitä, että olin rikas, mutta nyt olen yhtä köyhä kuin sinäkin. Joka pennin sain paronilta. Hän antoi minun käyttää osan isäni tilojen tuottamista tuloista, mutta nuo tulot olivat hänen valvontansa alaiset, ja nyt hän hän lopettaa ne kokonaan. Minulla on velkoja. Minulla on aina ollut velkoja. Sillä lailla hyväntekijäni tahtoi muistuttaa minulle että olin riippuvainen hänen hyvyydestään, ja nyt minun täytyy myydä kaikki tyydyttääkseni velkojani, ja itse jään kodittomaksi.»

»Roma...», alkoi Davido Rossi, mutta Roma jatkoi itkien kiihkeästi.

»Talo huonekalut, lahjat, vaunut, hevoset, kaikki menee kohta eikä minulla ole mitään. Entä sitten. Sinä sanoit että nainen rakastaa mukavuutta ja komeutta. Eikö hän rakasta mitään muuta? Emmekö me naiset valita mistään muusta? Etkö vieläkään ole tyytyväinen minuun?»

»Roma», alkoi Rossi hengittäen kovasti, »älkää puhuko noin. En voi kestää sitä.»

Mutta Roma ei kuunnellut. »Sinä moitit minua siitä, että olen nainen», sanoi hän uudestaan puhjeten kyyneliin. »Nainen ei voi muka tuntea ystävyyttä eikä tehdä uhrauksia. Hän on vain aiottu miehen leikkikaluksi. Luuletko, että tahtoisin olla mieheni rakastajatar? Minä tahdon olla hänen vaimonsa, jakaa hänen kohtalonsa, olkoonpa se millainen tahansa, myötä- ja vastoinkäymisessä.»

»Jumalan tähden, Roma!» huusi Davido Rossi. Mutta Roma keskeytti hänet taas.

»Sinä peloitit minua niillä vaaroilla, joita sinun täytyi kestää, aivan kuin vaimon välttämättömästi pitäisi olla miehelleen esteenä ja vastuksena. Luuletko, että soisin mieheni vaipuvan toimettomuuteen? Jos hän tyytyisi sellaiseen elämään, ei hän olisi se mies, jota minä rakastan, ja minä halveksisin häntä ja jättäisin hänet.»

»Roma!...»

»Sitten peloitit minua kuolemalla, joka sinua uhkaa. Minä muka jäisin sinun kuoltuasi maailman armoille. Mutta niin ei voi koskaan tapahtua. Ei ikinä! Luuletko että nainen voi elää kauemmin kuin mies, jota hän rakastaa niinkuin minä rakastan sinua?... Niin. Nyt se on sanottu. Minun täytyi se sanoa.»

Davido Rossi ei voinut puhua nyt. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja Roma jatkoi yhä vielä itkien:

»Kuolemaan, joka sinua uhkaa, et ole itse syypää. Siihen on syynä uskollisuutesi isääni kohtaan, ja siksi minulla on oikeus jakaa se, enkä minä tahdo elää sinun kuoltuasi.»

»Jos minä nyt myönnyn, on kaikki hukassa», ajatteli Davido Rossi.

Ja sitten hän puristi kätensä selkänsä taakse estääkseen itseään kietomasta käsivarsiaan Roman ympäri ja sanoi hiljaa:

»Roma, te olette rikkonut lupauksenne minulle.»

»En välitä siitä», keskeytti Roma. »Rikkoisin vaikka tuhat lupausta. Minä petin sinut. Tunnustan sen. Olin olevinani myöntyväinen tahtoosi, vaikka en ollutkaan. Minä tahdoin, että näkisit minun luopuvan kaikesta, jottei sinulla olisi mitään puolustusta. Nyt olen sen tehnyt... mitä _nyt_ sanot?»

»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko ajan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä maailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen... toinen on tahtonut halveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa... Jos vaan tietäisin, että ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka suostuisitte jakamaan... mutta ei, se on mahdotonta!»

»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi, tietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin sinä...»

»Anna minun mennä! En voi enää vastata itsestäni!»

»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta omaisuudestani ja ystävistäni... olen ollut epäkohtelias entisiä tuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen asemaan... minä naisena olen uskaltanut... mutta sinä miehenä... sinä pelkäät.... niin juuri, pelkäät... sinä olet pelkuri — juuri niin, pelkuri!... Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?... Davido Leone!»

Ja huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä Davido Rossin kaulaan.

Davido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta vastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät voineet enää vastustaa.

»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä, jona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa vastaan.

»Sinä rakastat minua?» sanoi Roma.

»Rakastan! Entä sinä?»

»Sinua rakastan, rakastan!»

Davido Rossi puristi hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kauan pidätetty rakkaus puhkesi esiin kuin kevättulva, joka huuhtoo lumen ja jään pois tieltään.

Äkkiä Roma, joka oli niin uljaasti taistellut rakkautensa puolesta, kävi heikoksi ja naiselliseksi voittonsa hetkellä. Miehen hellyys sai hänet piilottamaan punastuvat kasvonsa hänen rinnalleen.

»Ethän ajattele pahaa minusta tämän tähden?» pyysi hän.

»Pahaa sinusta! Siksi että rakastat minua?»

»Siksi että sanoin sen sinulle ja väkisin tunkeuduin elämääsi.»

»Oma armaani, en.»

Roma kohotti päätään ja Davido Rossi suuteli pois kyyneleet hänen silmistään.

»Mutta sano minulle», virkkoi Davido Rossi, »oletko varma — aivan varma? Ymmärrätkö, mikä sinua odottaa?»

»Minä ymmärrän vain, että rakastan sinua.»

Davido Rossi sulki hänet uudelleen syliinsä ja suuteli hänen päätään.

»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne voivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»

»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä suudellen häntä yhä uudelleen.

He eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi oli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja rauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.

Davido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse istui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se oli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli niin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen ja puoleksi peläten.

Rossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti päätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen valkoista kaulaansa.

Sitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun Davido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein surulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen sormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä suutelemistaan.

He alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa. Se oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei puhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan uudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa, sulki Roma hänen suunsa suudelmilla.

He puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido Rossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti vastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.

He puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus on kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet eri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo yhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on vain synnytystuskia.

Kirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä kuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken lempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä ja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia seikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii aamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan sävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin tyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho tuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla. Ja Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista olennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman kellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.

He nousivat vihdoin sulkemaan ikkunoita. Vieretysten, Davido Rossin käsi Roman vyötäisillä ja Roman pää Rossin olkapäätä vasten he seisoivat hetkisen katsoen ulos. Tuo kaikkien kaupunkien emo väikkyi valkeana heidän edessään, ja laskeva aurinko loi sitä ympäröiville vuorille punertavan valon, jota vastaan Pietarin kirkon kupoli kuvastui jättiläispallona.

»Myrsky on tulossa», sanoi Davido Rossi katsellen auringonlaskun värejä.

»Se on tullut ja mennyt», kuiskasi Roma, ja Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään.

Heiltä meni puoli tuntia hyvästisanomiseen. Viimeisen suudelman jälkeen käsivarret vielä uudelleen kiertyivät syleilyyn.

XXI.

Kun Rossi vihdoinkin oli mennyt, juoksi Roma makuuhuoneeseensa katsomaan kasvojaan kuvastimesta. Poskipäät olivat punaiset ja silmissä kiilsi kyynel.

Hän meni sitten takaisin kammioonsa. Davido Rossi ei ollut enää siellä, mutta koko huone oli täynnä hänen läsnäoloaan. Hän istui taas tuolille ja meni sitten ikkunan luo. Vihdoin hän meni pöytänsä ääreen ja kirjoitti kirjeen: —

»Rakkaani! — Sinä olet ollut vain puoli tuntia poissa, ja tässä minä nyt jo istun kirjoittamassa sinulle. Minulla on muutamia asioita sanottavana, vallan yksinkertaisia asioita, mutta minä en voi ajatella niitä järkevästi pelkästä ilosta, kun tiedän, että sinä rakastat minua. Tiesinhän minä tosin sen ennenkin, mutta en ollut rauhallinen, ennenkuin kuulin sen sinun omilta huuliltasi. Ja nyt minä melkein pelkään tätä suurta onneani. Kuinka ihmeelliseltä se tuntuu! Ja, kuten kaikki kauan odotetut seikat, kuinka äkkiä se lopulta tapahtui! Ajattelepas, että kuukausi sitten — lyhyt kuukausi vain — sinä ja minä olimme molemmat Roomassa lähellä toisiamme, hengittäen samaa ilmaa, saman pilven alla, saman auringon paisteessa, emmekä sitä tietäneet.

Voi teitä, kaikki rakkaat sisareni, joilla ei ole iloa eikä lempeä! Älkää surko! Kun vähimmin aavistatte, voi hänen silmänsä kohdata teidät, ja te tulette onnellisiksi, onnellisiksi!

Vakavasti sanon nyt samaa, mitä kerran sanoin suutuksissani, että sinun täytyy jatkaa työtäsi etkä saa antaa huolesi minun kohtalostani estää sitä. Minä todellakin ajattelen, että vaimon tulee edistää miehen pyrintöjä elämässä, ja ellei hän voi sitä tehdä, täytyy hänen seisoa syrjässä eikä ainakaan estää miestään. Siis jatka, armas, äläkä pelkää minun kohtaloani. Kyllä minä itseni hoidan, tapahtuipa mitä tahansa. Älä anna ainoankaan hetken elämässäsi turmeltua siksi, että ajattelet mikä minua kohtaa, jos sinä et onnistu työssäsi. Armas, minä olen sinun rakastettusi, mutta minä olen myöskin sotilas, joka odottaa kapteeninsa käskyä.

»Ollos opas, lempi, Sinun tietäs kuljen! Rinnastani, lempi, Kaiken muun nyt suljen!»

Vielä toinen asia. Sinä menit pois sanomatta, että annat anteeksi pikku petokseni sinua kohtaan. Kyllä kai se oli hyvin väärin, mutta minä en sittenkään voi oikein katua sitä. Naiset ovat aina hiukan teeskentelijöitä. Se on Eevan tyttären tunnusmerkki, ja se ilmenee aina jollakin tavalla. Minä rakastin sinua niin, että minun täytyi houkutella sinutkin rakastamaan minua. Minun pitäisi hävetä, mutta en voi. Olen iloinen vain.

Minä _tietysti_ rakastin sinua ensin ja minä tunsin sinut heti, ja kun sinä kirjoitit rakastavasi erästä tyttöä, tiesin vallan hyvin, että tarkoitit minua. Mutta oli niin suloista olla olevinaan tietämätön, tulla lähelle ja sitten taas poistua, koskettaa ja sitten paeta, kiusata ja sitten juosta pois, kunnes voimakas hyökyaalto syöksyi ylitseni ja ajoi minut sinun syliisi.

Rakas, älä luule että pidän niitä esteitä vähäpätöisinä, joilla tahdoit meidän yhtymistämme estää. Olen aina tiennyt, että vaarat uhkaavat avioliittoamme, vaikken ehkä vieläkään käsitä, kuinka suuria ne ovat. Mutta minä tiedän, että ne olisivat vielä suuremmat, jos minä pysyisin erossa sinusta, ja se antoi minulle voimaa olemaan rohkea ja uhmaamaan ulkonaista sovinnaisuutta.

Tämä johtaa minut viimeiseen asiaani, ja koetapas nyt olla totinen ja vedä otsasi sellaiseen julmaan ryppyyn, joka aina ilmaantuu siihen, kun olet oikein juhlallinen. Se, mitä sanoit vihollisistasi, että he ovat armottomia ja koettavat ehkä vartioida minua ja käyttää minua aseena vahingoittaakseen sinua, on liiankin uhkaava vaara. Totta puhuen olen koko ajan tietänyt enemmän kuin uskalsin kertoa sinulle, mutta minä toivoin, että ymmärtäisit, ja nyt minä vapisen ajatellessani, kuinka olen pakottanut itseni vaikenemaan.

Minghellin juttu on hyvin vaarallinen, sillä minulla on syytä epäillä, että tuo mies on keksinyt, mikä nimi sinulla oli Englannissa, ja luulen, että hän Italiaan palattuaan koettaa minun avullani todistaa sen. Se on hirveätä, ja sydämeni värisee sitä ajatellessa. Mutta onneksi on olemassa keino, jolla tuo pirullinen aie saadaan estetyksi, ja sinun vallassasi on pelastaa minut ikuisesta tuskasta.

Minä en usko, että minkään sivistyneen maan laki pakottaa _aviovaimoa_ todistamaan miestään vastaan, ja se ajatus antaa minulle rohkeutta olemaan niin epänaisellinen, että sanon: Älä viivyttele kauan, rakas! Minä tahtoisin, että se tapahtuisi nyt heti. Vaikka olenkin näin äärettömän onnellinen, pakottaa sydäntäni kunnes se on tapahtunut, ja sitten vasta alan elää!

Kas niin! Sinä et aavistanut, kuinka tunkeileva minä saatan olla. Olen itsekin hämmästynyt huomatessani, millaiseksi olen muuttunut sen jälkeen kuin aloin rakastaa sinua. Monta viikkoa olen ollut laiha ja kuihtunut ja ruma, tänään vasta alan hiukan kaunistua. Minä en voi olla muuta kuin kaunis tänään ja olen juossut yhtämittaa katsomaan peiliin, ymmärtääkseni miksi sinä oikeastaan rakastat minua. Minä olen iloinen kauneudestani — sinun tähtesi.

Hyvästi, rakkaani! Sinä et voi tulla huomenna etkä ylihuomenna. Kuinka hirveän pitkä aika minun pitää kestää ennenkuin näen sinut taas! Näytänköhän vanhemmalta sitten? En, sillä sinua ajatellessani nuorrun joka hetki. Kuinka vanha sinä oletkaan? Kolmekymmentä neljä. Minä olen kaksikymmentä neljä ja puoli vuotta ja se on juuri sopiva ikä.

Roma.

P.S. — Älä viivyttele sitä asiaa! Älä, älä, älä!»

Roma söi yksin päivällistä sinä iltana saadakseen rauhassa ajatella. Arkielämä oli vallan kadonnut häneltä, ja joka kerta, kun Felice puhui hänelle tarjotessaan ruokia, tuntui ääni tulevan jostakin hyvin kaukaa.

Hän meni aikaisin maata, mutta hän nukkui myöhään. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja kun yö jo oli pitkälle kulunut ja hän koetti nukkua uneksiakseen samasta asiasta, ei hän saanut unta pelkästä ilosta. Mutta lopuksi hän unettaren kootessa yhä sakeammalti hattaroita hänen ympärilleen kuiskasi 'hyvää yötä' ja nukkui aamuun asti.

Hän heräsi myöhään, ja aurinko paistoi huoneeseen. Hän ojensi molemmat kätensä nauttien terveytensä ja lempensä onnesta. Kaikki oli hyvin, ja hän oli onnellinen. Ajatellessaan eilispäivää hän sääli paroniakin ja tunsi olleensa liian paha.

Mutta tuo ajatus haihtui pian. Ruumis ja sielu olivat täynnä iloa, ja hän hypähti nopeasti vuoteesta.

Hetkeä myöhemmin Nattalina toi kirjeen. Se oli paronilta ja kirjoitettu edellisenä päivänä: —

»Minghelli on palannut Lontoosta, ja siksi minun täytyy tavata sinua huomenna kello yksitoista. Ole hyvä ja pysy kotona ja aseta niin, että saamme olla puoli tuntia kahdenkesken ja häiritsemättä.»

Aurinko peittyi pilveen, ilma kävi kolkoksi ja pimeys levisi yli koko maailman.

VIIDES OSA.

PÄÄMINISTERI.

I.

Oli sunnuntai. Myrsky, jota edellisen päivän auringonlasku oli ennustanut, ei vielä ollut tullut, mutta aurinko ponnisteli turhaan esiin pilviseinän läpi, ja taivaanranta oli mustana.

Täsmälleen kello yksitoista saapui paroni. Hän oli virheettömästi puettu, kuten tavallista, ja näytti kylmältä ja tyyneltä.

»Minua käskettiin saattamaan teidän ylhäisyytenne tähän huoneeseen», sanoi Felice osoittaen kammiota.

»Kiitos!... Kuuluuko mitään uutta, Felice?»

»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. Sitten hän osoitti kipsistä kuvapatsasta, joka kohosi nurkassa olevalta jalustalta, ja jatkoi matalalla äänellä: »_Hän_ viipyi täällä eilisiltana muitten jälkeen ja...»

Mutta samassa kuului naisen hameen kahinaa ulkopuolelta, mikä keskeytti Felicen, ja paroni sanoi äänekkäästi:

»Tietysti. Sano kreivittärelle, että käyn hänen luonaan ennenkuin lähden pois.»

Roma astui huoneeseen kasvot synkkinä ja vakavina. Hymy, joka tavallisesti väikkyi hänen huulillaan ja välähti hänen silmistään, oli poissa, ja kasvojen ilme osoitti päättävää puolustautumista. Mutta paroni huomasi heti, että tuon lujapiirteisen suun ja suoraan katsovien silmien takana piili pelko, jota Roma koetti peittää. Paroni tervehti Romaa luonnollisen tyynesti, suuteli hänen kättään, tarjosi hänelle kukan napinlävestään ja vei hänet istumaan nojatuoliin selin ikkunaan, asettui itse matalalle tuolille sen eteen ja veti veltosti pois moitteettomat hansikkaansa.

Ei sanaakaan eilispäivästä, ei tuskan eikä moitteen katsettakaan. Pari tavallista kohteliaisuutta vain, ja sitten hän siirtyi asiaansa.

»Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi istuin kahden kesken sinun kanssasi! Ja kuinka täällä on muuttunut! Sinun suloinen pikku pesäsi on kuin luostarin koppi! Minä olen totellut käskyäsi, kuten näet, olen ollut poissa täältä koko kuukauden. Se oli vaikeata — hyvin vaikeata — ja monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli ajattelematonta. Mutta olethan sinä nainen. Sinä olit järkähtämätön, ja minun täytyi alistua. Mutta mitä sinulla nyt on minulle kerrottavaa?»

»Ei mitään», sanoi Roma katsoen suoraan eteensä.

»Eikö yhtään mitään?»

»Ei kerrassaan mitään.»

Roma ei liikkunut eikä kääntänyt kasvojaan, ja paroni istui hetken ja katseli häntä. Sitten hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa.

»Ymmärtäkäämme toisiamme, lapseni», sanoi hän hellästi. »Annatko minulle anteeksi, jos minun täytyy palauttaa mieleesi tunnettuja asioita?»

Roma ei vastannut, vaan tuijotti valkeaan, kun paroni seisoi uunin vieressä vastapäätä häntä.

»Kuukausi sitten eräs parlamentinjäsen, vastustuspuolueeseen kuuluva politikoitsija, joka vuosikausia on vaikeuttanut hallituksen töitä, piti kapinallisen puheen ja joutui tekemisiin lain kanssa. Siinä puheessa hän myöskin ahdisti minua ja — täytyykö minun sanoa se — lausui hävyttömiä juoruja sinusta. Parlamentti ei ollut koolla, ja minä saatoin antaa vangitsemiskäskyn. Hänen osakseen olisi oikeastaan tullut ehkä vankeus- tai maanpakolaisuusrangaistus, mutta sinä katsoit soveliaaksi astua väliin. Sinä ehdotit rangaistuskeinoa, joka oli viisas ja laajalle vaikuttava. Minä myönnyin ja käskin virkamiesteni hämmästykseksi vapauttamaan vangitun. Mutta häntä ei siitä huolimatta kuitenkaan ollut päästettävä pakoon, Sinä otit rangaistaksesi häntä. Mitä viisaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla sinun piti poistaa hänen loukkauksensa jäljet ja kostaa hänelle hänen tekonsa. Mies oli suuri salaisuus — sinun piti päästä tuon salaisuuden perille. Häntä epäiltiin vehkeilemisestä valtiota vastaan — sinun piti ottaa selko hänen hankkeistaan. Kuukauden kuluessa sinun piti antaa hänet minun käsiini ja minun piti saada tietää _hänen sielunsa syvimmät salaisuudet_.»

Hieman oli vaikea pysyä tyynenä paronin puhuessa, mutta hän pyyhki vain kiharan otsaltaan ja istui ääneti.

»Nyt on kuukausi lopussa. Minä olen antanut sinulle tilaisuuden olla ystäväsi kanssa niin paljon kuin itse halusit ja katsoit parhaaksi. Oletko saanut selville mitään hänestä?»

Roma vastasi rohkeasti: »En.»

»Siis ponnistuksesi ovat epäonnistuneet?»

»Täydellisesti.»

»Sinä siis luultavasti luovut aikeestasi rangaista tuota miestä siitä syystä, että hän solvasi sinua?»

»Olen aikoja sitten luopunut siitä.»