Part 22

Hän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi huomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet, posket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?» ajatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:

»Hyvä. Minä tulen.»

»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että kieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»

Davido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään, ja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.

»Roma», sanoi Rossi äänellä, joka tuntui melkein tukahutetulta.

Roma seisahtui, mutta ei puhunut, ja Rossi tunsi koko ruumiinsa kuumenevan.

»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin minä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»

»Viime kirjeessänne — siinäkö, jossa pyysitte minua unohtamaan teidät?»

»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat, että jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti — »epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa itse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan kestävälle matkalle epäilyttävin entein.»

»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan poispäin.

»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma. '_Tapahtukoon sinun tahtosi_.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin voin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa...»

»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma kärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa, ja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi, että koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.

»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän kirjoittaa.»

Roman kasvot synkistyivät.

»Itsenne tähden, ymmärrättehän...»

»Oh, se ei merkitse mitään enää.»

»Mutta ihmiset loukkaavat teitä minun tähteni...»

»Entä teitä?»

Puna nousi Davido Rossin poskille, ja hän puristi kädellään tuolin selkämystä.

»Minä ilmoitan heille, että...»

»Kyllä ymmärrän», sanoi Roma, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa taas. Mutta sitten hän kääntyi pois sanoen: »Olen pahoillani, että olette suuttunut tulostani tänne.»

»Suuttunut!», huudahti Davido Rossi, ja kun hänen äänensä värähti sitä sanoessa, tunsivat he molemmat kuinka rakkaus pani heidät vapisemaan.

Ulkona oli alkanut sataa, ja pisarat löivät vasten ikkunaruutua.

»Te ette voi mennä nyt», sanoi Davido Rossi, »ja koska ette enää koskaan palaa tänne, toivoisin teidän saavan kuulla jotain.»

Roma istui, avasi takkinsa ja heitti sen olkapäilleen.

Rankkasade liotti piazzaa, ja katukäytävät lainehtivat.

»Sadetta kestää vielä hetkinen», sanoi Rossi katsoen ulos, »ja se seikka, josta puhuin, on kiireellinen. Siksi on parasta, että kuulette sen heti.»

Ottaen pois neulat hatustaan Roma nosti sen päästään, asetti syliinsä ja alkoi vetää pois hansikkaitaan. Jalo nuori pää tuuheine hiuksineen ja kauniine kasvoineen loisti uudessa ihanuudessa.

Rossi tuskin uskalsi katsoa häneen. Hän pelkäsi, ettei hän voisi hallita tunnettaan, vaan heittäytyisi Roman jalkoihin. »Kuinka tyyni hän on», ajatteli mies. »Mitä se merkinnee?»

Hän astui seinäkaapin luo ja otti siitä pienen pyöreän käärön.

»Muistatteko isänne äänen?» kysyi hän.

»Se on ainoa, mitä muistan isästäni. Kuinka niin?»

»Se on tässä lieriössä.»

Roma nousi äkkiä ja istuutui jälleen.

»Puhukaa», sanoi hän.

»Kun isänne ajettiin maanpakoon Elballe, pidettiin häntä kuin vankia. Hänen persoonallista vapauttaan ei tosin rajoitettu, mutta hän oli ankaran poliisivalvonnan alaisena. _Domicilio coatto'lla_ on oikeus ajaa maanpakoon korkeintaan viideksi vuodeksi, mutta keksittiin syitä, joiden nojalla hänen maanpakolaisuutensa tehtiin elinkautiseksi. Hän näki vankien tulevan ja menevän, ja tuolla haudassaan hän kuuli kaikuja ulkomaailmasta.»

»Kuuliko hän koskaan minusta?»

»Kuuli, ja myöskin minusta. Eräs vanki kertoi hänelle eräästä Davido Rossista, ja tuosta nimestä ja sen henkilön mielipiteistä hän tunsi Davido Leonen, saman pojan, jonka hän oli kasvattanut. Hän tahtoi lähettää minulle sanoman.»

»Koskiko se minua...»

»Koski. Vankien kirjeet luetaan ja kopioidaan, ja kirjoitetun paperin kuljettaminen salaa pois on vaikeata, miltei mahdotonta. Mutta vihdoin keksittiin keino. Joku lähetti fonografin ja lieriölaatikon eräälle vangille, ja pienellä seurueella oli tapana kokoontua isänne taloon kuulemaan musiikkia. Lieriöiden joukossa oli muutamia tyhjiä. Isänne puhui yhteen niistä, ja kun fonografin omistaja läksi Elbalta, toi hän lieriön mukanaan. Tässä on se lieriö, johon isänne puhui.»

Vavahtaen tahtomattaan Roma otti käteensä pyöreän pahvilaatikon, johon oli painettu kanteen »Valikoima Faustista», ja sisäpuolelle oli kirjoitettu lyijykynällä. »Ainoastaan D.L:lle. Parlamentinjäsen Rossi hävittäköön tämän, ellei hän tiedä, mistä D.L. on löydettävissä.»

Ankara sade oli pimittänyt huoneen, mutta valkean punertavassa valossa Davido Rossi näki, että Roma oli kalmankalpea.

»Ja tässä on isäni ääni?» sanoi hän.

»Hänen viimeisen tervehdyksensä.»

»Hän kuoli — kaksi vuotta sitten — ja kumminkin...»

»Voitteko kestää sitä?»

»Voin», sanoi Roma meikein kuulumattomasti.

Davido Rossi otti lieriön, asetti sen fonografiin, veti koneen ja kosketti nappulaa. Sateen rapistessa ikkunoita vasten kone alkoi surista.

Davido Rossi seisoi Roman vieressä ja tunsi hänen kätensä käsivarrellaan.

Sitten kuului fonografista selvä, kirkas ääni:

»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle kuolevana viimeisen tervehdyksensä...»

Käsi Rossin käsivarrella vavahti kouristuksenomaisesti, ja Roma kuiskasi.

»Odottakaa! Hetkinen vain!»

Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä hengen.

Sitten hän kumarsi päätään ja hengitti kovaa.

»Voin paremmin nyt. Jatkakaa», sanoi hän.

Suriseva ääni alkoi taas, ja hetken perästä selvä ääni jatkoi:

»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin uskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut käsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se on liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä olen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi viranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua nimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi ainoa, oma lapsiraukkani Roma.»

Rossin käsivarrella oleva käsi puristi lujemmin, ja Rossin päätä alkoi huimata.

»Täällä elävänä haudattuna olen saanut vähitellen kuulla, mitä on tapahtunut, sittenkuin minä erosin maailmasta. Petollinen kirje, joka kutsui minut Italiaan ja saattoi minut poliisin käsiin, oli saman miehen lähettämä, joka nyt omistaa tilukseni palkkana petoksestaan.»

»Paroniko?»

Rossi oli seisahduttanut fonografin.

»Voitteko kestää?» kysyi hän.

Kalpeat kasvot punastuivat päättäväisyydestä.

»Jatkakaa!» sanoi hän.

Kun ääni fonografista taas alkoi kuulua, oli se värisevämpi ja nopeampi kuin äsken.

»Petettyään isän hän piti huolta lapsesta, ja Jumala yksin, joka tuntee sydämet, tietää mikä pelon tai ihmisyyden tunne hänet pakotti niin tekemään. Hän läksi Englantiin tyttöstä hakemaan, löysi hänet kadulta, jonne uskoton holhooja oli jättänyt hänet, tukki rahalla heidän suunsa ja sai heidät hautaamaan jonkun tuntemattoman onnettoman ruumiin tyttäreni nimellä.»

Rossin käsivarrella oleva käsi vapisi hiukan ja vaipui hänen kädelleen. Se oli kylmä kuin jää. Fonografin ääni kävi heikoksi.

»Hän on nyt Roomassa, kantaa minun nimeäni Italiassa ja oleskelee vaarallisessa, ehkäpä häpeällisessä piirissä. Poikani, pelasta hänet siitä! Mies, joka petti isän, voi pettää tyttären myöskin. Ota hänet pois tuon miehen vallasta. Pelasta hänet. Se on kuolevan rukous.»

Rossin kädellä oleva käsi puristi sitä lujasti, ja Rossin sydän tykytti rajusti.

»Davido», sanoi fonografin ääni, joka hiljeni hiljenemistään, »kun tämä saapuu sinulle, olen jo haudan pimeydessä... Suuressa tuskassani kiusaa minua moni pelko... Älä pidä pyyntöäni mitättömänä. Mutta mitä päättänetkin tehdä... ole hellä lapselleni... Uneksin hänestä joka yö ja lähetän hänelle sydämeni tervehdyksen rakkauden siivillä... Hyvästi, poikani. Loppu on lähellä. Jumala olkoon kanssasi kaikissa teoissasi ja auttakoon sinua parantamaan, mitä minä tein huonosti tai jätin tekemättä. Ja ellei kuolema estä muistamasta niitä, jotka elävät maan päällä, niin ole varma siitä, että sinulla on auttaja ja esirukoilija taivaassa.»

Ääni taukosi, koneen surina lakkasi, ja näkymätön henki tuntui katoavan. Sateen rapina oli lakannut, ja ulkoa kuului vaunujen kolinaa. Roma oli päästänyt Rossin käden ja nojautui eteenpäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä nenäliinallaan ja asetti hatun päähänsä.

»Milloinka saitte tuon tervehdyksen?» kysyi hän. »Samana iltana, jolloin ensi kerran olitte täällä.»

»Ja kun pyysin teitä tulemaan luokseni tuolle... tuolle tyhjälle asialle, te ajattelitte... isäni pyyntöä myöskin?»

»Niin.»

»Te olette tiennyt kaikki nuo seikat paronista kuukauden ajan ettekä ole puhunut mitään. _Miksi_ ette ole puhunut?»

»Te ette olisi heti alussa uskonut minua.»

»Mutta sitten?»

»Sitten minulla oli toinen syy.»

»Koskeeko se minua?»

»Koskee.»

»Entä nyt?»

»Nyt, kun minun täytyy erota teistä, oli minun pakko ilmoittaa teille, millainen mies hän on.»

»Mutta jos te olisitte tiennyt, että hän koko tämän ajan on koettanut käyttää erästä henkilöä teitä vastaan...»

»Se ei olisi muuttanut asiaa.»

Roma nosti päätään, ja hänen silmänsä hehkuivat tulta, mutta hän sanoi vain hiukan hermostuneesti nyyhkyttäen:

»Tulkaa huomenna luokseni, Davido! Lupaattehan varmaan tulla! Ellette tule, en koskaan anna sitä anteeksi. Mutta kyllä tiedän, että tulette! Onhan se varma.»

Ja sitten hän aivan kuin peläten puhkeavansa itkuun kääntyi äkkiä ja kiiruhti pois.

»Hän ei ikinä enää voi joutua tuon miehen valtaan», ajatteli Davido Rossi. Ja sitten hän sytytti lamppunsa ja istuutui työhönsä, mutta valo oli sammunut ja yö oli tullut hänen elämäänsä.

XVIII.

Seuraavana aamuna Davido Rossi ei vielä ollut noussut, kun joku koputti hänen ovelleen. Se oli Bruno. Tuo iso lapsi näytti kovin huolestuneelta ja hän puhui hätäisesti.

»Ettehän aio mennä Donna Roman luo tänään, herra?»

»Miksi en menisi, Bruno?»

»Oletteko itse nähnyt veistokuvan?»

»En ole.»

»Siinäpä se Tuskin minäkään olen sitä nähnyt. Hän on pitänyt huolta siitä — panee oven lukkoon joka ilta ja on antanut toisen hakkaajan hakata sen. Mutta minä näin sen ensimmäisenä aamuna sen jälkeen, kun hän oli alkanut tehdä sitä.»

»Mitä siinä on siis, Bruno.»

»Te suututte taas, herra.»

»Sano nyt.»

»Se on Juudas — se se on. Juudaksen luonnos suihkukaivoa varten.»

»Siinäkö kaikki?»

»Kaikki? Mutta se on irvikuva teistä, ilkeä irvikuva. Te istutte mallina neljä päivää ettekä koskaan katsonut sitä. Se on inhottavaa, herra! Ja se on tehty tarkoituksella. Kun ajattelen sitä, unohdan kaikki, mitä olette minulle sanonut, ja vihaan tuota naista yhtä paljon kuin ennen. Ja nyt hänellä on kutsut ja te menette sinne, jotta heillä olisi oikein hauska. Älkää menkö, herra! Kuulkaa hullun neuvoa, älkää menkö!»

»Bruno», sanoi Rossi maaten pää käsivarrella, »kuule nyt kerta kaikkiaan. Käyttäköön Donna Roma minua mallina Juudaksen kuvaan — täytyyhän minun uskoa se, koska vakuutat — tai käyttäköön hän minua vaikka paholaisen mallina, niin luotan häneen yhtä paljon kuin ennenkin.»

»Luotatteko?»

»Luotan. Ja mene nyt kuin kiltti poika ainakin pois ja jätä minut yksin.»

Kadulla oli enemmän väkeä, kun Rossi läksi kutsuihin. Tiheitä ryhmiä seisoi kadunkulmissa lukien keltaista ilmoituspaperia, joka vielä oli kostea liimaajan liisteristä. Se oli sisäasiainministerin allekirjoittama julistus, joka kuului:

»_Roomalaiset!_ — Koska hallituksen tietoon on tullut, että joukko harhaanjohdettuja henkilöitä, valtaistuimen ja yhteiskunnan vihollisia, jotka ovat liitossa muiden valtakuntien tasavaltaisten, ateistien ja anarkistien kanssa, koettavat yllyttää kansaa vastustamaan oman valitun parlamenttinsa säätämiä ja kuninkaan vahvistamia lakeja siten koettaen aikaansaada meteleitä, jotka olisivat häpeäksi sivistyneelle ja jalolle kansalle ja alentaisivat sen arvoa toisten kansakuntien silmissä tekee hallitus täten tiettäväksi, että se ei salli lakeja loukattavan rankaisematta, ja siksi se varoittaa kansaa pitämästä julkisissa rakennuksissa, toreilla tai kaduilla joukkokokouksia mitkä mahdollisesti voisivat aikaansaada arveluttavia häiriöitä.»

XIX.

Pieni Trinità dei Montin piazza oli täynnä vaunuja, ja Roman huoneet olivat täynnä vieraita. Davido Rossi astui sisään tyynenä kuten mies, joka on tottunut yleisön huomioon, mutta Roma tervehti häntä melkein silmäänpistävän ystävällisesti.

»Vihdoinkin te tulette», sanoi hän äänellä, joka oli aiottu kaikkien kuultavaksi, ja sitten hän lisäsi hiljemmin. »Olkaa minua lähellä älkääkä menkö pois, ennenkuin sanon, että saatte mennä.»

Roman kasvoissa oli sama ilme, joka oli hämmästyttänyt Davido Rossia jo edellisenä päivänä, mutta paitsi sitä nuo punaiset posket, yhteen puristuneet huulet ja loistavat silmät ilmaisivat omituista kiihtymystä, melkein hysteerisyyttä.

Seurue oli jakautunut neljään pääryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuului Roman täti puuteroituna ja hajuvesistä tuoksuvana, tyynyjen nojassa, sairastuolissa ottaen vastaan vieraita ovella, ja hänen vieressään seisoi paroni Bonelli vaiti ja arvokkaana hymyillen jäistä hymyään. Toisessa ryhmässä oli Don Camillo muutamien vallasnaisten kanssa ikkunan luona, mistä vähänväliä kuului tukahdutettuja naurun puuskia. Kolmannessa ryhmässä oli sanomalehtikirjailijat Lena ja Olga sekä muotiompelija, rouva Sella. Neljänteen ryhmään kuuluivat Englannin ja Amerikan lähettiläät, kreivi Mario ja pari muuta valtiomiestä.

Puhelua keskeyttivät ensin pienet seisahdukset aina kun joku uusi tulokas saapui, ja kun se vähitellen muuttui samanlaiseksi kuin surina mehiläispesässä, josta vanha yhdyskunta kuningattarineen on ajettu ulos, ei siinä kuulunut muuta kuin viittauksia johonkin asiaan, josta ei saanut puhua, mutta joka oli hyvin kauhea ja hauska.

»Oletteko kuullut?»... »Onko se totta, että»... »Eikö?» »Voiko se olla mahdollista?» »Kuinka mainiota!» ja sitten kuiskaavia kysymyksiä ja vastauksia, naurunhihitystä, viuhkojen suhinaa ja tarkoittavia silmäyksiä.

Mutta Roma näkyi kuulevan kaikki, mitä hänestä sanottiin ja sekaantui alinomaa kuiskaavaan keskusteluun hämmästyttävän avomielisesti.

»Tuo mies täällä!» sanoi eräs sanomalehtinaisista Rossin astuessa sisään. »Samassa huoneessa kuin pääministeri!» sanoi toinen. »Tuon epämiellyttävän parlamenttinäytelmän jälkeen!»

»Kuulin, että hän oli hirveän epäkohtelias paronille toissapäivänä», sanoi rouva Sella.

»Epäkohtelias? Hän on tehnyt kamalan hairahduksen ja loukannut kaikkia. Kerrotaan, että Vatikaani nyt on asettunut jyrkästi häntä vastaan ja kieltää kaiken yhteyden hänen kanssaan.»

»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä kummeksin vain, että pääministeri...»

»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana... Ettekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö? Ettekö tiedä, että...»

»Todellako? Siinä on selitys... Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua ja viuhkojen suhinaa.

»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko Euroopassa.»

»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri äkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten ystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään vaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».

»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa äänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta kuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä silmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen omaisuutta.

»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia, eikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä mitään kokkia!»

»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi Roma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs minä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä, ja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani...»

»Senaattori Palomba», kuului Felicen hautausääni ovella.

Kohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja sanoen:

»Kuulinko oman nimeni juuri äsken?»

»Minä sanoin», virkkoi Roma, »että ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani...»

Pieni mies teki hämmästystä osoittavan liikkeen, ja kiusallisen äänettömyyden katkaisi väkinäinen nauru.

»Roma», kuului kreivittären ärtyisä ääni, »luulen täyttäneeni jo velvollisuuteni sinua kohtaan, ja nyt ehkä paroni saattaa minut huoneeseeni. Nattalina! Missä on Nattalina?»

Mutta puoli tusinaa käsiä tarttui sairastuoliin, ja paroni seurasi sitä makuuhuoneeseen.

»Ihmeellinen mies!» »Vallan ihmeellinen!» kuiskasi moni ääni, kun ministeri hymyillen katosi huoneesta.

Puhelu alkoi laimentua, kun samassa prinsessa Bellini saapui, ja sitten se taas kävi vilkkaaksi ja yleiseksi.

»Tulen myöhään», sanoi hän suudellen Romaa molemmille poskille, »mutta tiedätkö, kultaseni, että olin tulla vallan kappaleihin revityksi tänne tullessani. Vaununi sai kyntää ihmismeren läpi.»

»Ihmismeren?»

»Niin juuri, kaduilla ei tahdo päästä kulkemaan. On taas jonkinmoinen mielenosoitus. Köyhien täytyy aina osoittaa mieltään!»

»Niin, tietysti», sanoi Don Camillo. »Ettekö ole kuullut uutisia, Roma?»

»Olen tehnyt työtä koko yön ja koko päivän enkä ole kuullut mitään», sanoi Roma.

»Estääkseen eilisen epämiellyttävän näytelmän uudistumista kuningas on antanut yleisön turvallisuutta koskevan kuninkaallisen käskyn, ja siten koko tuosta ihmeellisestä pulmasta on päästy.»

»Entä nyt?»

»Nyt pääministeri on olosuhteitten herrana ja on aloittanut varoittamalla joukkokokouksesta, joka oli aiottu pidettäväksi Colosseumilla.»

»Sepä hyvä», sanoi kreivi Mario. »Meillä on ollut tarpeeksi vapaamielisyyttä viime aikoina.»

»Ja häpeämättömiä puheita ja varsinaisia kansan yllyttäjiä», sanoi rouva Sella.

»Ja painovapautta», sanoi senaattori Palomba. Ja sitten vanha keikari, muotiompelija ja imelä pieni pormestari loivat toisiinsa tarkoittavia katseita.

»Odottakaa! Odottakaa vähän!» sanoi Roma hiljaa Rossille, joka ääneti seisoi hänen vieressään.

»Onneton Italia!» sanoi Amerikan lähettiläs. »Sillä on suurin joukko komeanimisiä aatelismiehiä ja suurin kerjäläisarmeija. Toinen luokka istuu ja juo jäätelövettä piazzalla kuunnellen musiikkia, ja toinen luokka marssii pitkin katuja solmien liittoja yhteiskuntaa vastaan.»

»Te tuomitsette meitä ulkomaalaisen katsantokannalta, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »ja unohdatte, kuinka me rakastamme juhlia. Prinsessa sanoo, että meidän köyhämme aina panevat toimeen mielenosoituksia. Me panemme kaikki toimeen mielenosoitusnäytelmiä. Hauskin sellainen näytelmä on hautajaiset, joissa on jyskiviä rumpuja ja heiluvia lippuja. Ellemme voi panna toimeen hautajaisia, panemme toimeen häät, missä on kukkia ja kyynelvirtoja. Ja ellei meillä ole kumpaakaan, toimitamme vallankumouksen ja annamme vapaamielisten puhujiemme saarnata leipäveron julmuudesta.»

»Aina se koskee heidän leipäänsä», sanoi prinsessa nauraen.

»Amerikassa, hyvä kenraali, te olette aina niin surkean totisia, mutta me italialaiset olemme näyttelijärotua. Kuningas, parlamentti ja itse paavikin...»

»Kamalata!» huudahti pikku prinsessa. »Mutta jos olisitte sanonut tuon meidän varsinaisista yllyttäjistämme...»

»Oh, he ovat kaikkein taitavimmat ja parhaat näyttelijät, hyvä prinsessa. Mutta me olemme kaikki näyttelijöitä täällä Italiassa, suurimmasta pienimpään asti, ja se voittaa, joka näyttelee parhaiten.»

»Siis», alkoi amerikkalainen, »pääministerinä oleminen Roomassa...»

»On samaa kuin oleminen päänäyttelijänä Euroopassa, ja hänen paras osansa on se, missä hän tekee lopun vastustajastaan toisten nauraessa loppumatta.»

»Mitä hän tarkoittaa?» sanoi Englannin lähettiläs amerikkalaiselle.

»Ettekö tiedä? Ettekö ole kuullut, mitä on tulossa?» Ja sitten he kuiskailivat keskenään.

»Odottakaa!» sanoi Roma.

»Gi-Gi», sanoi prinsessa, »kuinka tyhmä te olette! Te olette kaikki erehtyneet Romaan nähden. Katsokaa häntä nyt. Kuinka sokeita miehet voivat olla! Eikä paroni ole hiukkastakaan viisaampi kuin te muut! Hän on liian ylpeä uskoakseen, mitä kerroin hänelle, mutta hän saa nähdä vielä. Hän on kai täällä? Kreivittärenkö huoneessa? ... Mitä pidätte puvustani?»

»Se on mainio.»

»Todellako? Musta ja sininen soveltuvat mainiosti yhteen, eikö niin? Ne ovat paronin lempivärit. Kuinka kiihoittunut emäntämme on! Hänellä näkyy olevan koko maailma vieraana. Milloin me saamme nähdä sen mestariteoksen? Mitä me odotamme? Ah, tuollahan paroni vihdoinkin tulee!»

»Kaikki ovat täällä, eikö niin?» sanoi Roma katsellen hehkuvin poskin ja loistavin silmin tuota kumartelevaa, juoruavaa joukkoa, joka oli loukannut ja halveksinut Davido Rossia.

»Varokaa», sanoi Davido Rossi, mutta Roma heitti päätään ja nauroi.

Sitten seurue astui alas pitkin kiertoportaita ateljeehen. Roma kulki ensin nopein askelin puhellen hermostuneesti ja nauraen alinomaa.

Suihkukaivo oli keskellä lattiaa, ja vieraat kokoontuivat sen ympärille.

»Mainio!» huudahtivat he toinen toisensa jälkeen. »Erinomainen!» »Mainio!»

Pieni pormestari oli varsinkin innokas. Hän seisoi lähellä paronia ja ojentaen molemmat kätensä hän huusi:

»Se on hämmästyttävä! Ihmeellinen! Voi kilpailla vanhan Rooman suurimpien mestariteosten kanssa!»

»Mutta tämä on 'Hamlet' ilman prinssiä», sanoi paroni. »Sinä laitat suihkukaivon, joka esittää Kristusta ja hänen kahtatoista apostoliaan, mutta jätät päähenkilön, Kristuksen, lopettamatta.»

Hän osoitti keskikuvaa, joka oli vasta hiukan muovaeltu luonnos.

»Tässä on toinenkin lopettamaton patsas, teidän ylhäisyytenne», sanoi Don Camillo. »Se on nähtävästi Juudas.»

»Jätin ne viimeiseksi tahallani», sanoi Roma. »Ne ovat niin tärkeät ja niin vaikeat. Mutta minulla on luonnokset kumpaankin huoneessani, ja pyydän teitä lausumaan mielipiteenne niistä.»

»Pyhimys ja satyyri, Jumala ja piru, petetty ja pettäjä — ne ovat todellakin arvokkaita aiheita taiteilijan taltalle», sanoi Don Camillo.

»Juuri niin», sanoi pormestari. »Toinen on tehtävä taiteilijan koko rakkauden syvyydellä ja toinen hänen tulisimmalla vihallaan.»

»Eipä silti», sanoi Don Camillo, »että taiteella olisi mitään tekemistä elämän kanssa — se on, tosi elämän...»

»Miksikä ei?» kysyi Roma terävästi. »Taiteilijan täytyy elää maailmassa, eikä hän ole sokea. Miksi hän siis ei saisi kuvata, mitä hän näkee ympärillään?»

»Mutta onko se taidetta? Jos asian laita on niin, niin taiteilijalla on vapaus taiteessaan ilmaista uskonnolliset ja valtiolliset mielipiteensä, jopa yksityiset tunteensakin — kostaa kärsityt solvauksetkin.»

»Tietysti», sanoi Roma. »Suurimmatkin taiteilijat ovat usein menetelleet niin.» Niin sanoen hän näytti tietä yläkertaan, ja toiset seurasivat veisaten ulkokullaisesti hänen kiitostaan.

»Se on inhimillistä, käyttääkseni lievintä sanaa.» »Tietysti!» »Koska hän on nainen eikä voi puhua suoraan eikä vaatia kaksintaisteluun, on tämä hyvin naisellinen tapa kostaa ainakin.» Ja sitten seurasi taas nauru, viuhkojen suhina ja tarkoittavat katseet Rossiin päin hänen selkänsä takana.

Kaksi kuvapatsasta oli kamarissa jalustoilla. Toinen oli peitetty märällä vaatteella, toinen musliiniharsolla. Mennen viimeksimainitun luo Roma sanoi hiukan epävakavalla äänellä: