Part 24

»Omituista! Hyvin omituista! Ja hyvin onnetonta myöskin, sillä tällä hetkellä olemme tulleet käännekohtaan, jolloin olisi kahta vertaa tärkeämpää kuin ennen, että hallitus saisi kaikki tiedot, mitä sinä voit hankkia. Mutta sinun suunnitelmasi oli hyvä, enkä koskaan voi olla kyllin kiitollinen sinulle siitä. Ja vaikka _sinun_ ponnistuksesi ovat olleet turhat, ei sinun tarvitse hätäillä. Sinä olet antanut meille johtolangan, joka on saattanut _meidän_ ponnistuksemme onnistumaan, ja sinä voit vielä rangaista tuota miestä, joka julkisesti solvasi sinua niin pahasti.»

»Kuinka minä voin häntä rangaista?»

»Todistamalla, että Davido Rossi on eräs henkilö, joka tuomittiin majesteettirikoksesta kuusitoista vuotta sitten.»

»Tuo on naurettavaa». sanoi Roma. »Kuusitoista kuukautta sitten en ollut ikinä kuullut Davido Rossin nimeäkään.»

Paroni kumartui hiukan ja sanoi:

»Oletko koskaan kuullut nimeä Davido Leone?»

Roma vajosi tuoliinsa ja tuijotti suoraan eteensä.

»Tyynny; lapseni!» sanoi paroni hyväillen, meni lattian yli katsomaan ulos ikkunasta ja taputti Romaa olkapäälle.

»Kerroinhan sinulle, että Minghelli on palannut Lontoosta?»

»Tuo petturi!» sanoi Roma ylenkatseellisesti.

»Olkoon vaan. Ihmisellä, joka uhraa elämänsä saadakseen selville rikoksia, on useimmiten itsellään rikoksellinen sielu. Mutta sivistys tarvitsee kadunlakaisijoitakin, ja oli hyvin onnellista, että satuit ehdottamaan juuri tuota henkilöä. Kaikki, mitä olemme tehneet, on sinun alkuunpanemaasi, ja kun ystäväsi lopullisesti saatetaan oikeuden käsiin, saamme siitä kokonaan kiittää sinua.»

Uhkaava katse Roman silmissä hävisi, ja hän nousi tuskan ilme kasvoissa.

»Miksi kiusaatte minua noin?» sanoi hän. »Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, ymmärtänette, että olen hänen ystävänsä enkä hänen vihollisensa?»...

»Ehkä», sanoi paroni, ja hänen kasvonsa olivat jäykät kuin kuolema. »Istu ja kuuntele mitä sanon.»

Roma istui, ja paroni palasi uunin luo.

»Sanon että annoit meille johtolangan, kun ilmoitit kolme seikkaa. Ensiksi, että Davido Rossi tunsi tohtori Rosellin elämän Lontoossa. Toiseksi, että hän tunsi kertomuksen tohtori Rosellin tyttärestä Roma Rosellista Kolmanneksi, että hän oli ollut jonkun aikaa viinurina Grand Hotellissa Roomassa. Pari vähäpätöisempää seikkaa saatiin selville sattumalta, nimittäin että hän kerran oli ollut tallirenkinä New-Yorkissa ja että hänen äitinsä hukutti itsensä Tihenin ja että hänet kasvatettiin löytölasten kodissa. Noiden seikkojen avulla on saatu selville kahdeksan seikkaa. Salli minun luetella ne.»

Nojautuen uuniin ja levittäen toisen kätensä paroni laski nuo seikat sormillaan.

»Ensimmäinen seikka. Muutamia vuosia enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten eräs vaimo kantaen lasta ilmoittautui Rooman viranomaisille saadakseen lapsensa merkityksi kirjoihin. Hän sanoi nimensä olevan Leonora Leone ja tahtoi että poika merkittäisiin kirjoihin nimellä Davido Leone. Mutta virkamies sai selville, että vaimon nimi oli Leonora Rossi ja että hänet oli vihitty kirkollisten menojen mukaan, mutta siviilivihkiminen puuttui. Lapsi merkittiin siis kirjoihin Davido Rossina, Leonora Rossin poikana, isä tuntematon.»

»Häpeällistä!» huusi Roma. »Kuinka äärettömän häpeällistä!»

»Toinen seikka», jatkoi paroni muuttamatta ääntään. »Eräänä iltana hiukan myöhemmin löydettiin erään hukkuneen naisen ruumis Tiberistä ja hukuttautunut tunnettiin Leonora Rossiksi sekä haudattiin Campo Veranon köyhäin hautausmaalle tällä nimellä. Samana yönä tuntematon henkilö oli laskenut lapsen Santo Spiriton lastenseimeen, ja mukaan oli liitetty paperi, jossa ilmoitettiin sen kastamisesta ja nimestä. Lapsen nimeksi ilmoitettiin Davido Leone.»

Paroni löi kolmanteen sormeensa ja sanoi:

»Kolmas seikka. Neljätoista vuotta myöhemmin eräs neljätoistavuotinen Davido Leone niminen poika asui erään italialaisen maanpakolaisen kodissa Lontoossa. Tuo maanpakolainen oli roomalainen prinssi, joka nimitti itseään tohtori Roselliksi. Hänen perheeseensä kuului vaimo ja nelivuotias tytär nimeltä Roma. Tohtori Roselli oli ottanut Davido Leonen ottopojakseen löydettyään hänet kadulta.»

Roma peitti kasvonsa käsillään.

»Neljäs seikka. Neljä vuotta myöhemmin saatiin Milanossa selville salaliitto, jonka tarkoituksena oli surmata Italian kuningas. Tuon salaliiton päämies oli onnetonta kyllä tuo Englannissa asustava maanpakolainen, joka oli tunnettu nimellä tohtori Roselli. Erään sukulaisen ystävällisestä toimesta hänet lähetettiin maanpakoon tavalla, jota kaikki valtiot käyttävät salaisissa ja vaarallisissa tapauksissa, sillä tuo sukulainen tahtoi säästää suvun kunniaa. Mutta tohtori Rosellin tovereille ja kirjeenvaihtajille ei osoitettu niin suurta hienotunteisuutta, ja yksi niistä, joka vielä oli Lontoossa, tuomittiin majesteettirikoksesta kuolemaan piiritystilan aikana toimivassa sotaoikeudessa. Tämän toverin nimi oli Davido Leone.»

Roman jalka polki lattiaa, mutta paroni jatkoi kylmällä, tyynellä tavallaan.

»Viides seikka. Meidän sopimuksemme Englannin kanssa sisälsi valtiollisten rikoksellisten luovuttamisen, mutta Davido Rossi läksi pois Englannista. Hän muutti Amerikkaan. Siellä hän oli ensin raitiotieosakeyhtiön palveluksessa New-Yorkissa ja asui tämän kaupungin italialaisessa osassa, mutta sitten hän kohosi köyhyydestään ja tuli sanomalehtimieheksi. Sanomalehtimiehenä hän herätti huomiota uudella valtiollisella ja uskonnollisella ohjelmallaan. Kristus on sekä kansojen että yksityisten laki, ja maailma on parannettava isämeidän rukoukselle perustetulla hallinnolla. Tuo uskonto oli kyllin sentimentaalinen voittaakseen intoilijain suosion tuossa lukemattomien uskontojen maassa, mutta se koski järjestyksen, omistusoikeuden ja isänmaallisuudenkin juuriin ja saattoi käytännössä helposti johtaa kapinaan.»

Paroni väänteli viiksiään ja sanoi hymyillen: »Davido Leone hävisi New-Yorkista. Siitä ajasta saakka ei ole löydetty jälkeäkään hänestä. Hän oli lakannut olemasta. _Davido Leone oli kuollut_.»

Roma oli ottanut kädet kasvoiltaan ja hän hypisteli puseronsa nappeja hermostunein sormin.

»Kuudes seikka», jatkoi paroni lyöden toisen käden peukaloa. »Kaksikymmentä viisi tai kuusi vuotta Davido Rossin syntymän jälkeen Roomassa saapui luultavasti noin viidenkolmatta-ikäinen mies, nimeltä Davido Rossi, Amerikasta Englantiin. Hän läksi leipuripuotiin Sohoon kysymään Roma Rosellia, tohtori Rosellin tytärtä, joka oli jäänyt Lontooseen, kun maanpakolainen palasi Italiaan. Hänelle kerrottiin, että Roma Roselli oli kuollut ja haudattu.»

Roman kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kalpeat, punastuivat nyt, ja hänen jalkansa polki lujemmin lattiaan.

»Seitsemäs seikka. Davido Rossi ilmaantui Roomaan, oli ensin viinurina Grand Hotellissa, mutta kohta sen jälkeen sanomalehtimiehenä ja julkisena luennoitsijana, ajoi juuri samaa ohjelmaa kuin Davido Leone New-Yorkissa ja herätti samaa huomiota.»

»Entä sitten?» sanoi Roma »Davido Leone oli Davido Leone ja Davido Rossi on Davido Rossi — siitä ei maksa vaivaa puhua sen enempää.»

Paroni pusersi käsiään niin että sormet naksahtivat ja sanoi hiukan kiihkeämmin:

»Kahdeksas seikka. Samaan aikaan eräs mies kävi Campo Santon virastossa kysymässä, missä Leonora Leonen hauta olisi löydettävissä, saman naisen, joka oli heittäytynyt Tiberiin kuusikolmatta vuotta sitten. Köyhien haudat oli sillä välin kaivettu yhä uudelleen, mutta viranomaiset ilmoittivat, mihin paikkaan hänet kerran oli haudattu. Hän kustansi tuon paikan erottamisen muista haudoista ja lankesi polvilleen sinne. Tuntikausia kului, ja hän oli yhä vielä polvillaan. Vihdoin tuli yö, ja vahdin täytyi käskeä hänet pois.»

Roman jalka oli lakannut polkemasta ja hän nousi tuoliltaan.

»Se mies», lisäsi paroni, »ainoa ihmisolento, joka ikinä oli ajatellutkaan hakea tuon kurjan itsemurhaajan Leonora Rossin hautaa, oli Davido Rossi. Kuka on siis Davido Leone? — Davido Rossi. Kuka on Davido Rossi? — Davido Leone! Ympyrän kehä on sulkeutunut, asia on selvä.»

»Oh! Oh! Oh!»

Roma oli noussut ylös ja käveli kiivaasti. Hänen huulensa olivat kokoonpuristuneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän puhkesi sanoihin, jotka tulvivat hänen huuliltaan.

»Tuo vasta on konnamaisuutta! On kyllä totta, mitä sanoitte! Semmoisella miehellä, joka uhraa elämänsä rikoksia etsiessä, on itsellään rikoksellinen sielu! Hänellä ei ole omaatuntoa, ei inhimillisyyttä, ei armoa, ei sääliä. Ja kun hän on ajanut takaa ihmistä tämän äidin haudalle asti — _äidin haudalle_ — hän voi syödä päivällistä ja nauraa ja mennä teatteriin! Oh, en voi sietää teitä! Inhoan teitä! Nyt sen kuulitte! Tehkää nyt mitä tahdotte!»

Kuolonjäykkyys paronin kasvoissa muuttui kiivaan tuskan ilmeeksi, mutta hän pyyhki kerran kädellä otsaansa ja jatkoi hetken vaitiolon perästä:

»Lapseni, sinä et ainoastaan loukkaa minua, sinä loukkaat oikeuden periaatetta. Oikeudella ei ole mitään tekemistä säälin kanssa. Oikeuden sanakirjassa on ainoastaan yksi sana — velvollisuus. Velvollisuus käski minua nimittämään tuota miestä oikealla nimellä, jotta hänen vastustuksensa, juorunsa ja paha vaikutuksensa loppuisivat. Ja nyt oikeus vaatii sinua tekemään samoin.»

Paroni nojautui uuniin ja puhui tyynellä äänellä, mutta Roma jatkoi kävelyään.

»Koska Davido Rossi on parlamentinjäsen ja parlamentti juuri on toiminnassa, voidaan hänet vangita ainoastaan parlamentin käskystä. Sen saamiseksi on välttämätöntä, että kenraaliprokuraattori ilmoittaa asian hallitukselle, hallitus puhemiehelle, puhemies valiokunnalle ja valiokunta parlamentille. Tuota ilmoitusta varten poliisi on jo koonnut tärkeitä todistuskappaleita, koko sarja tosiseikkoja on otettu talteen. Mutta vielä puuttuu positiivinen todistus, ja sitä ennen kenraaliprokuraattori ei voi tehdä mitään. Se on arkin avain, keskipiste, jonka puutteessa kaikki muut seikat menettävät merkityksensä. Jonkun täytyy voida vaadittaessa vaikka vannoa tunteneensa sekä Davido Leone että Davido Rossi ja voida vakuuttaa, että nuo kaksi ovat sama henkilö.»

»Entä sitten?»

Paroni, joka oli seisahtunut, jatkoi tyynellä äänellä: »Rakas Romaseni, täytyykö minun jatkaa? Vaikka ministereillä ei olekaan mitään tunteita, tahtoisin kuitenkin säästää sinua. En tunne muuta kuin yhden henkilön, joka voi antaa meille tuon puuttuvan renkaan. Se henkilö olet sinä itse.»

Roman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti naurulla peittää pelkoaan.

»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli tunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä minä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan teille!»

»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä asiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka tahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli _ei_ ole kuollut, ja minun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»

»Te ette uskalla! Ette uskalla! Heidät tuomittaisiin rikoksen yrityksestä.»

»Englannissa, mutta ei Italiassa.»

Roman katse laskeutui, ja paroni alkoi puhua lempeästi:

»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista saattaa sinut vaikenemaan... On ehkä luonnollista, että tunnet myötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten suloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse pelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen täytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa muutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»

»Ja te tahdotte minua auttamaan teitä tuossa?»

»Niin.»

»En tahdo!»

»Siis voisit, jos tahtoisit?»

»En voi!»

»Ensimmäinen vastauksesi oli oikeampi, lapseni.»

»No olkoon niin sitten! En tahdo! En tahdo! Ettekö häpeä pyytää minulta sellaista? Oman kertomuksenne mukaan Davido Leone oli isäni ystävä, ja kuitenkin tahdotte, että minä antaisin hänet oikeuden käsiin, joka tuomitsisi hänet ehkä elinkautiseen vankeuteen ja ainakin poistaisi hänet parlamentista. Luuletteko, että voisin pettää noin kurjasti? Arvosteletteko kaikkia itsenne mukaan?... Ah, kyllä minä tunnen sen jutun! Hävetkää!»

Paroni oli hetken ääneti ja sanoi sitten tyynesti:

»En tahdo keskustella nyt tuosta asiasta kanssasi, lapseni — olet liian kiihtynyt etkä tiedä, mitä sanot. Tahdon vain huomauttaa sinulle, että vaikka Davido Leone olikin isäsi ystävä, on Davido Rossi sinun vihollisesi.»

»Entä sitten? Sehän on minun oma asiani. Jos minä _annan_ hänelle anteeksi, niin mitä se muita liikuttaa? Ja minä annan hänelle anteeksi! Kenenkä muun asia se siis on kuin minun?»

»Rakas Romaseni, se on hiukan minunkin asiani, ja solvaus oli aiottu sinun kauttasi minulle. Mutta en tahdo nyt puhua itsestäni... Tuo seikka, että olet kokonaan muuttanut mielesi — kuukausi sitten aioit... kuinka sanoisin... pettää tuon miehen ja nyt koetat pelastaa hänet — se on selitettävissä ainoastaan yhdellä tavalla .... että sinä... että sinä...»

»Että minä rakastan häntä — niin on laita», sanoi Roma ylpeästi, mutta punastuen samassa ja vavisten pelosta.

Nyt seurasi kuolon hiljaisuus. Molempien pää vaipui alas, ja äänetön veistokuva näytti katselevan heitä. Paronin posket värähtivät huomattavasti, ja hän sanoi matalalla, käheällä äänellä:

»Olen pahoillani! Hyvin pahoillani! Sillä pelkään, että minun täytyy näyttää toteen mitä sanoit, että nimittäin ministeri ei tunne ihmisyyttä eikä sääliä. Minun täytyy ehkä ruveta näyttelemään aviomiehen osaa kahden rakastuneen surullisessa tarinassa. Ellei Davido Rossia voi vangita parlamentin suostumuksella, on hänet vangittava, kun parlamenttikausi on päättynyt, ja silloin hänen asiansa on todistettava julkisessa oikeudessa. Siinä tapauksessa sinun on pakko esiintyä, ja vaikka olet kieltäytynyt yksityisesti todistamasta, täytyy sinun sitten todistaa julkisesti.»

»Siihen ette voi minua pakottaa!» huusi Roma kiihkeästi, aivan kuin hän olisi keksinyt keinon.

»Miksikä en?»

»Se on minun oma salaisuuteni. Mutta sitä ette voi tehdä!» huusi hän.

Paroni katsoi häneen aivan kuin saadakseen selville mitä hän tarkoitti ja sanoi sitten:

»Se saadaan nähdä.»

Samassa kuului kreivittären ärtyisä ääni, joka kutsui paronia viereiseen huoneeseen.

II.

Roma meni makuuhuoneeseensa, kun paroni jätti hänet, ja viipyi siellä myöhään iltaan. Huolimatta rohkeasta käytöksestään hän vapisi pelosta ja katumuksesta. Hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt Davido Rossin vaaraa niin hirvittävän selvään ja käsittänyt omaa suhdettaan häneen niin välittömästi.

Oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa Davido Rossille, että hän oli heidän tuttavuutensa alussa aikonut pettää hänet? Siten vain hän saattoi olla uskollinen rakkaudelleen ja ansaita hänen luottamuksensa.

Mutta miksi hänen pitäisi tunnustaa? Tuo inhottava ajatus oli kadonnut. Jotain suloista ja hellää oli tullut sen sijaan. Tunnustaminen nyt olisi julmaa. Se järkyttäisi Davidon kaunista luottamusta Romaan.

Mutta ne siemenet, joita Roma oli kylvänyt, alkoivat itää. Ne saattoivat puhjeta esiin missä tahansa ja tukehduttaa elämän, joka oli Romalle kalliimpi kuin hänen omansa. Jumalan kiitos, että vielä oli mahdotonta vahingoittaa Davido Rossia ilman hänen, Roman, apua. Mutta he saattoivat murtaa hänen tahtonsa ja pakottaa hänet auttamaan heitä, ellei laki voinut suojata häntä. Jos hän oli naimisissa Davido Rossin kanssa, ei mikään laki Itäliassa voinut pakottaa häntä todistamaan miestään vastaan.

Mutta jos Rossi epäröisi jostakin syystä, jos hän viivyttäisi heidän avioliittoaan, jos hän vastaisi kieltävästi tuohon kirjeeseen, jossa Roma oli luopunut kaikesta turhasta häveliäisyydestä ja pyytänyt häntä kiirehtimään heidän liittoaan — mitä sitten? Kuinka hän saattoi selittää, mikä vaara Davido Rossia uhkasi? Kuinka hän voisi sanoa, että Davido Rossin täytyy ottaa hänet vaimokseen ennenkuin parlamentti hajaantuu, sillä muutoin käytettäisiin häntä, Romaa, välikappaleena, jolla Davido Rossi erotettaisiin parlamentin jäsenyydestä ja ehkä syöstäisiin vankilaankin? Kuinka hän saattaisi sanoa: »Minä olin Delila. Minä läksin sinua pettämään, ja ellet ota minua vaimoksesi, en voi sinua pelastaa!»

Iltapäivä oli kulunut pitkälle, Roma ei ollut syönyt mitään aamusta lähtien ja nyt hän makasi kasvot pielusta vasten vuoteellaan, kun äkkiä kuului koputus ovelle.

»Ateljeessa työskentelevä mies pyytää saada tavata teitä», sanoi Felice.

Siellä oli Bruno sunnuntaipuvussa ja pikku Giuseppe, joka tänään oli enemmän kuin ennen pienen jalopeuran poikasen näköinen.

»Kirje häneltä, neiti», sanoi Bruno.

Se oli Rossilta. Roma otti sen muistamatta edes tervehtiä ja meni makuuhuoneeseensa. Mutta kun hän palasi hetken kuluttua, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Pilvet olivat haihtuneet ja entinen iloisuus palannut. Vilkas, iloinen ilme loisti niistä, kun hän kiirehti vastaanottohuoneeseen, ja ilma tuntui olevan täynnä raikkautta ja onnea.

»Hyvä on», sanoi hän. »Sanokaa herra Rossille, että odotan häntä kohta... tai ei pidä sanoa sitä... sanokaa, että koska hänellä on niin kovin paljon työtä, ei hänen pidä pitää sitä välttämättömänä... Oh, sanokaa aivan mitä tahdotte», sanoi hän, ja valkoiset hampaat ja säteilevät silmät hymyilivät.

Bruno, joka ei ollenkaan ollut kohottanut nyrpeätä naamaansa ja pörröistä päätänsä, sanoi:

»Hänellä on kyllä paljon puuhaa nyt, kun tuo suuri kokous on keskiviikkona, jolloin hänen huoneensa portaat ovat yhtä täynnä väkeä kuin Santa Scala.»

»Vai on pikku Giuseppe vihdoinkin tuotu minua tervehtimään», sanoi Roma.

»Hän on kiusannut minua tuomaan hänet tänne siitä saakka, kun lupasitte, että hän saisi ruveta teidän ovenvartijaksenne kerran.»

»Juuri niin. Herrojen pitää käydä tervehtimässä neitosia, eikö niin, Giuseppe?»

Ja poika, joka oli piilottanut pyöreän päänsä isänsä taakse, pisti esiin kasvonsa, jotka loistivat ilosta.

»Kuulepas», sanoi Roma iskien silmää. Soittokunta kulki juuri piazzan yli mennessään pois Pincion puutarhasta. »Mennäänpäs katsomaan niitä», jatkoi Roma ja ottaen kiinni Giuseppen kädestä vei hän hänet kammioonsa ja asetti hänet seisomaan kirjoituspöydälle ikkunan eteen.

»Se on kuninkaallinen marssi, eikö niin, Giuseppe? Tunnethan sinä kuninkaallisen marssin? Tietysti. Ja katsopas nyt kansaa ja pappeja ja munkkeja ja ylioppilaita ja ajoneuvoja ja koiria ja moottorivaunuja ja lapsia ja lastenhoitajia ja pikku tyttöjä ja poikia. Se on komeata! Mutta katsopas, tunnetko sinä kuka _tuo_ on — tuo herra tuossa veistokuvassa?»

»Setä Davido», sanoi poika.

»Mikä viisas pikku poika sinä olet, Giuseppe.»

»Ei tarvita paljonkaan viisautta tuon tuntemiseen», sanoi Bruno ovelta. »Se on mainio! Ihmeellinen! Ja se sulkee suun niiltä kirotuilta... anteeksi, neiti, anteeksi.»

»Ja Giuseppe aikoo yhä vielä ovenvartijaksi?»

»Vallan vakavasti. Hän vakuuttaa, ettei hän vaihtaisi sitä virkaa kuninkaankaan virkaan.»

»Se on oikein! Mennäänpäs nyt katsomaan emmekö löytäisi mitään tälle tulevalle ovenvartijalle! Tulepas tänne, Giuseppe. Autapas nyt minua vetämään auki tuo laatikko. Yksi — kaksi — kolme! Siinä se on!»

Laatikossa oli suuri pahvikotelo, ja Giuseppen silmät säikkyivät kuin mustat helmet.

»Mitähän tuossa kotelossa lie, Giuseppe? Voitko arvata? — No, kuulepas nyt. Mistä pitäisit eniten, ovenvartijan hatusta, takista vai kultatupsuisesta sauvasta?»

Pojan kasvot, jotka olivat tähän asti loistaneet, synkistyivät ja kirkastuivat vuoroon, kun tuo vaikea vaali oli tehtävä. Vihdoin hän katsoi Brunoon apua hakien.

»Valitse nyt — mistä?»

Mutta Giuseppe hiipi isänsä luo ja kuiskasi jotain, jota Roma ei voinut kuulla.

»Mitä hän sanoo?»

»Hän sanoo, että keskiviikkona on hänen syntymäpäivänsä», sanoi Bruno.

»Hyvänen aika! Silloin hänen pitää saada ne kaikki», sanoi Roma, ja nyt alkoivat Giuseppen jalatkin tanssia.

Nauhat katkaistiin, kotelo avattiin, ja sieltä vedettiin esille komea hattu ja takki ja sauva, ja sitten puettiin koko komeus Giuseppen ylle. Kesken kaikkea Roman musta koira tuli haukkuen sisään, ja kun Giuseppe marssi kammiosta vastaanottohuoneeseen, hyppeli koira haukkuen hänen jälessään.

»Rakas pikku poika!» sanoi Roma katsellen lasta, mutta Bruno, joka istui pää kumarassa, vastasi vain huoahtaen.

Roma katsoi häneen ja huomasi nyt, että Brunon yksinkertaiset kasvot näyttivät hyvin huolestuneilta. Niiden ilme oli melkein naurettavan juhlallinen, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja himmeät.

»Mitä nyt, Bruno?» kysyi Roma.

Bruno pyyhkäisi silmiään takkinsa hihalla ja sanoi kiihkeästi:

»Mitäkö nyt? Petosta — petosta, joka turmelee hyvän naisen maineen — siinä kaikki. Eräs mies, joka on vuosikausia syönyt teidän leipäänne, on valehdellut teistä, ja hän on konna ja kirottu ilkiö ja minä tahtoisin potkaista hänet ulos tästä talosta.»

»Kuka tuota kaikkea on tehnyt, Bruno?»

»Minä itse! Minä juuri kerroin herra Rossille kaikki ne juorut, jotka saattoivat hänet puhumaan teitä vastaan silloin paavin juhlapäivänä, ja kun te pyysitte häntä tulemaan tänne, varoitin häntä ja sanoin, että te aiotte kostaa hänelle nyt.»

»Niinkö sanoit, Bruno?»

»Niin juuri.»

»Ja mitä herra Rossi sanoi?»

»Mitäkö sanoi? Kumma ettei hän tappanut minua. 'Hän on hyvä nainen', sanoi hän, 'ja jos olen koskaan sanonut muuta, otan kaikki sanani takaisin ja häpeän'.»

»Niinkö hän sanoi?»

»Niin. Mutta piru oli minussa enkä minä uskonut häntä. Vielä eilen pyysin häntä pysymään poissa teidän vastaanotostanne, sillä minä olin nähnyt teidän veistokuvanne sinä aamuna, jona aloititte sen, ja se oli irvikuva hänestä ja tarkoitti Juudasta.»

»Ja mitä herra Rossi sanoi siihen?»

»'Bruno', sanoi hän, 'jos Donna Roma olisi käyttänyt minua vaikkapa itse paholaisen mallina, luottaisin häneen sittenkin.' Ja nyt te keräätte kuumia hiiliä pääni päälle, enkä minä voi enkä tahdo sitä kestää.»

Roma, joka oli kääntynyt ikkunaan, huokasi ja sanoi: »Kaikki on päättynyt hyvin, Bruno. Ellet sinä olisi puhunut minusta herra Rossille, ei hän olisi puhunut minusta piazzalla emmekä me koskaan olisi tavanneet toisiamme emmekä olisi tulleet ystäviksi. Ja lopussa kiitos seisoo, Bruno.»

»Ehkä, mutta ihmetyö ei tee pyhimykseksi, eikä teidän pidä suvaita minua enää palveluksessanne.»

»Tarkoitatko, että minun pitäisi erottaa sinut?»

»Tarkoitan.»

»Bruno», sanoi Roma, »minulla on paljon huolia juuri nyt ja kohta minulla luultavasti on niitä vielä enemmän. Minä tulen köyhäksi, ja viholliseni ovat julmia ja säälimättömiä. En tiedä kuinka kauan voin pitää sinua palveluksessani, mutta minä tarvitsisin sinua ystävänä, ja jos nyt jätät minut...»

»Oh, jos te puhutte noin, neiti, en koskaan jätä teitä, ja mitä vihollisiinne tulee, niin...»

Bruno kääri oikean käsivartensa hihan ylös, kun samassa Giuseppe koirineen tuli sisään. Roma otti heidät vastaan iloisesti huudahtaen ja sitten seurasi iloinen puhelu ja nauru. Vihdoin riisuttiin Giuseppen komea puku, pahvikotelo sidottiin kiinni, ja Bruno sekä Giuseppe tekivät lähtöä.

»Tulethan takaisin, Giuseppe?» kysyi Roma, ja pojan silmät loistivat.

»Tuo pikku mies on kai hyvin kallis sinulle, Bruno?»

»Kalliimpi kuin mikään», sanoi Bruno. »Jumala siunatkoon noita pieniä raukkoja! Mitä olisi miehen elämä ilman lapsia? Viisi frangia viikossa enemmän taskussa, mutta miljoonaa köyhempi ilosta. Lepoa, kun ei tarvitse kuulla lasten itkua öillä, hyvää unta eikä valvomista, mutta sydän kovana kuin kallio ja sielu kuivana kuin tomu. Eikö niin Giuseppe-Mazzini-Garibaldi?»

»Ja mitä hänen äitinsä arvelee?»

»Oh — hänkö? Hän on vallan hullaantunut poikaan, ja hän kuolisi varmaan, jos pojalle jotain tapahtuisi.»

»Entä herra Rossi?»

»Hän on ollut kuin toinen isä pojalle aina siitä saakka, kun tämä pikku apina syntyi.»

»Giuseppen täytyy tulla tänne joskus, ja minä koetan olla toisena äitinä hänelle... Mitä hän sanoo nyt?»

»Hän sanoo pelkäävänsä teidän suurta ovenvartijaanne tuolla alhaalla.»

»Pelkäätkö _häntä_? Hän on mies vain, ei mitään muuta. Sano hänelle, että olet pieni roomalainen poika, ja hänen täytyy päästää sinut sisään. Muistatko nyt? Koetatko? Se on oikein! Hyvästi, hyvästi!»