Part 19

»Kunnioittavin tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi Rossi matalalla äänellä. »Sanokaa hänelle, jos tahdotte, että nöyrä, tuntematon mies katsoo häneen mitä syvimmän rakkauden ja kunnioituksen tuntein. Sanokaa hänelle, että isätön mies tuntee samaa tunnetta häntä kohtaan, vaikka hän on niin paljoa ylempänä, kuin poika isäänsä kohtaan, jonka kättä hän kerran edes tahtoisi koskettaa. Mutta Jumala antoi minulle vapaan tahdon, enkä minä voi antaa edes pyhimmän pyhimyksen sitoa sitä.»

»Hyvästi, poikani», sanoi kardinaali. »Ajattelen teitä usein. Teidän uskonne ihmiskuntaan on kaunis, mutta te herätätte jättiläisen, ja Luoja tietää, mitä se tulee tekemään. Varokaa, varokaa!»

Kardinaali saattoi vieraansa mustalle katu-ovelle ja palasi sitten kylmien käytävien kautta pää kumarassa. Liike kadulla oli suuri ja meluava, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti.

IX.

Saavuttuaan kotiin Davido Rossi tapasi apulaistoimittajansa odottamassa huolestuneen näköisenä.

Toimistosta kuului pahoja uutisia. Poliisi oli ottanut Koiton aamupainoksen takavarikkoon sen kirjoituksen johdosta, joka kosketteli kuninkaan puhetta ja kulkua. Näytenumero painoksesta oli edellisenä iltana lähetetty _Procuratore del Re'lle_, mutta tänä aamuna kello 11 kaikki myymättömät kappaleet oli otettu sanomalehtimyyjiltä. Lehden omistajat olivat suuttuneet toimittajaan ja tahtoivat tavata häntä heti.

»Sanokaa heille, että olen toimistossa kello neljä, kuten tavallista», sanoi Rossi ja istuutui kirjoittamaan kirjettä.

Se kirje oli Romalle. Samana hetkenä, jona hän tarttui kynään kirjoittaakseen tuota kirjettä, koko ilma tuntui olevan täynnä suloista naisen läsnäoloa, joka poisti kaiken muun. Hän tunsi puhuvansa Romalle. Roma oli hänen vieressään. Hän kuuli Roman vienot vastaukset.

»Jos olisi mahdollista tehdä vielä katkerammiksi ne tunteet, joita tunsin, kun uhrasin kaikki toiveeni velvollisuudelleni, niin Teidän kirjeenne olisi liian vaikea kestää. Se este, josta puhutte, ei ole minun pääesteeni, mutta sekin on todellinen este, jota Teidän suloinen, hellä naisellisuutenne ei voi poistaa. Minua huolestuttaa eniten tuo ääretön ero miehen ottamisen ja naisen antamisen välillä. Suurenmoinen rakkaus, jolla nainen on valmis liittämään kohtalonsa miehen kohtaloon, saattaa minut vielä selvemmin tuntemaan, kuinka itsekäs mies on, jos hän vastaanottaa noin suuren lahjan.

Minussa tuollainen itsekkyys, jos alistuisin siihen, olisi vielä suurempi kuin kenessäkään muussa, ja kaikista miehistä, jotka ovat uhranneet naisen oman elämänsä hyväksi, minä olisin rikoksellisin enkä millään tavoin puolustettavissa. Minun rakas tyttöni, lemmittyni, on jalosukuinen ja elää rikkaudessa ja loistossa, kun taasen minä olen köyhä — köyhä omasta tahdostani ja siitä syystä ikuisesti köyhä, ilman isää ja äitiä, kasvatettu löytölapsena ja ilman nimeäkin, jota uskaltaisin omakseni sanoa.

En valita sitä, ja tähän saakka olen muistellut sitä ilomielin, vaikka se joskus on tuottanut tuskaakin. Se oli kutsumukseni valtakirja, Jumalan tahdon todistus, joka erottaa minut kaikista maallisista siteistä työhön maailman hyväksi. Kymmenen vuotta olen ollut siinä työssä, jonka luonto itse on minulle määrännyt. Ja mikä on seuraus? Minä olen kurja hylkiö, jonka täytyy olla valmis kestämään mitä vaaroja tahansa sen työn tähden, jonka hän on ottanut tehdäkseen — ilman ystäviä, ilman sukua, ilman rakkautta, ilman iloa ja yksin.

Entä sitten? Voiko sellainen mies pyytää hänen kaltaistaan naista omaan elämänpiiriinsä, vaihtamaan rikkautensa miehen köyhyyteen, mukavuutensa miehen kärsimyksiin? Ei!

Paitsi sitä, kuka nainen siihen suostuisi, jos pyytäisin? Naiset voivat olla epäitsekkäitä, uskollisia, jaloja, mutta .— miksi minun pitää sanoa sellaista, mitä en tahtoisi sanoa — naiset rakastavat rikkautta, loistoa ja mukavuutta. Heitä peloittaa kärsimys ja köyhyys ja levottoman elämän hyörinä. Ja miksi heidän pitäisi siihen antautua? Taivas heidät pelastakoon sellaisista kärsimyksistä, jotka ovat yksinomaan miehen kannettavia!

Mutta en voi ollenkaan mainita kaikkein suurinta estettä, joka on minun ja rakkaan tytön välillä ja pakottaa minut nyt eroamaan hänestä, maksoi mitä maksoi, sillä se on jyrkkä velvollisuuteni. Minä rukoilen, ettette pyydä minua selittämään enempää. Uskokaa minua, että hänen tähtensä on päätökseni järkähtämätön, huolimatta Teidän suloisista pyynnöistänne.

Eräs asia vielä. Voi olla mahdollista, että hän rakastaa minua, kuten sanoitte, vaikka minulla ei ole mitään oikeutta uskoa sitä, mutta se lisää vain minun onnettomuuttani, kun ajattelen kuinka hänenkin täytyy kärsiä. Mutta hän on voimakas ja uljas, hän on isänsä tytär, ja minä luotan hänen terveeseen mieleensä, hänen nuoruuteensa ja kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joita elämä tarjoaa niin kauniille ja lahjakkaalle naiselle. Tuo kaikki voi poistaa tämän satunnaisen surun.

Hyvästi vielä kerran! Jumala Teitä siunatkoon.

D.

P.S. — En pelkää M:iä, ja tapahtukoon mitä tahansa, en liiku paikaltani. Roomassa on ainoastaan yksi henkilö, joka voisi todistaa siihen suuntaan, mihin viittaatte, ja hänelle voisin uskoa sydänverenikin.»

X.

Ennen kello kahta seuraavana päivänä parlamentti oli jo aivan täynnä väkeä. Kuninkaallinen istuin ja kunniakatos olivat poistetut, ja niiden sijalla oli presidentin tavallinen penkki. Presidentin penkkiä alempana oli ministerien pöytä ja sen kymmenen tuolia oli vielä tyhjinä. Ministerien pöydän ja ensimmäisen ympyrärivin välillä oli tyhjä paikka, jossa ei ollut muuta kuin virallisten pikakirjoittajain pöytä.

Jäsenten paikat olivat enimmäkseen täynnä, vaikka muutamat jäsenet vielä seisoivat pienissä ryhmissä lattialla. Keskilehterillä oli kaksi riviä sanomalehtimiehiä, muutamat piirtäen, toiset kirjoittaen selittäviä alkulauseita. Sivulehterit olivat täynnä senaattoreita, valtiomiehiä, naisia ja tavallista yleisöä.

Kun pääministeri oli asettunut paikoilleen kylmänä, tyynenä, hymyilevänä, moitteettomassa puvussa ja kukka napinlävessä, tervehdittiin häntä muutamin kättentaputuksin, ja naisten lehteriltä kuului viuhkojen hiljainen kahina. Vastapuolueen johtaja vastaanotettiin vähemmän huomattavalla tavalla, ja kun Davido Rossi astui paikalleen äärimmäisessä vasemmistossa, kuului suhinaa ja supatusta.

Sitten astui presidentti sisään kirjuriensa ympäröimänä ja kävi istumaan keskimmäiselle istuimelle nuoren kuninkaan kuvapatsaan juurelle. Vahtimestarit, joilla oli valkoisen, punaisen ja vihreän kirjavat nauhat käsivarsissaan, seurasivat häntä kantaen salkkuja ja pieniä tarjottimia vesipulloineen ja laseineen. Puhelu lakkasi, ja presidentti soitti vieressä olevaa kelloa sekä ilmoitti istunnon alkaneen.

Ensimmäinen tärkeä tehtävä sinä päivänä oli vastauksen antaminen kuninkaan puheeseen, ja presidentti kutsui esiin sen jäsenen, jolle tämä oli uskottu tehtäväksi. Nuori parlamentinjäsen, kirjailija, astui silloin ministerien tuolien takana olevan aitauksen luo ja luki painetusta paperista kaunopuheisen vastauksen hallitsijalle.

Vastaus kertasi kuninkaan puheen eri pykälät hyväksyvin lausein. Hänen majesteettinsa parlamentti iloitsi kuullessaan, että hallitus aikoi lisätä armeijan voimaa ja tehoa. Se iloitsi myöskin siitä, että hengen ja omaisuuden turvallisuutta vahvistettaisiin sellaisten toimenpiteiden avulla, joiden tarkoituksena on lakia ja järjestystä häiritsevien rikoksellisten rankaiseminen. Eniten kaikesta se iloitsi siitä, että nuo rikkaruohon tapaiset yhdistykset, jotka kylvävät kapinan ja anarkismin siemeniä kansaan, masennettaisiin sillä tavoin, että painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset kokonaan muutettaisiin.

Kun hän oli lukenut tuon painetun paperinsa, alkoi hän esittää vastausta erityiskohtiin.

Kuninkaan ja hallituksen ehdotusta armeijan enentämiseksi hänen ei tarvinnut sen enempää käsitellä. Se ei kaipaa mitään suosituspuheita. Kansa rakastaa isänmaataan ja on valmis uhraamaan viimeisen veripisaransa sen puolustukseksi. Ainoat henkilöt, jotka eivät tahdo kannattaa kuningasta hänen harrastuksissaan armeijan hyväksi, ovat kansan ja hallitsijasuvun salaisia vihollisia ja liitossa heidän vastustajiensa kanssa.

»Tämä», jatkoi puhuja, »saattaa meidät seuraavaan pykälään vastauksessamme hänen majesteettinsa armolliseen puheeseen. Me tiedämme, että äskenmainituissa yhdistyksissä on vallan erilaisia voimia liittoutunut keskenään — sosialismin, tasavaltalaisuuden, uskottomuuden ja anarkismin voima on yhtynyt kirkon ja Vatikaanin voimiin.

»Niin luonnolliset viholliset tarjoavat kättä toisilleen kukistaakseen kansan ja hallituksen. Kirkko, jolle me vakuutimme vapauden sen uskonnollisten oikeuksien käytössä, maksaa jalomielisyytemme kylvämällä vihan siemeniä valtiota vastaan. Sen sanomalehdet ja papit kirjoittavat ja opettavat, että valtakunnan laitoksista ei tarvitse välittää. Kirkon ruhtinas, joka kovaäänisesti saarnaa rauhaa muulle maailmalle, ei koskaan avaa huuliaan valittamatta maallisen valtansa menettämistä. Tuolla valituksella ei tietysti ole mitään tarkoitusta, ellei se ole aiottu kiihoittamaan kansaamme veljessotaan tai yllyttämään Euroopan hallituksia tarttumaan aseisiin hänen puolestaan.»

Tämä vastaanotettiin melkein yleisillä kättentaputuksilla, joiden aikana puhuja sekoitti itselleen lasin jäävettä maljasta, jonka vahtimestari toi hänelle. Sitten hän joi sen ja jatkoi:

»Tämän lisäksi, hyvät herrat, kirkko kannattaa kaikkea kiihoitusta, jonka yllykkeenä on viha valtiota vastaan, ja hallitus tietää, että muutamat henkilöt, jotka ovat vannoneet uskollisuuden valan hallitsevalle kuninkaalle tämän parlamentin jäseninä, ovat läheisessä suhteessa Vatikaanin lähettiläiden ja pappien kanssa.»

Nyt syntyi levottomuutta. Vasemmiston jäsenet vastustivat äänekkäästi huutaen: »Se ei ole totta», ja samassa koko seurakunnan kielet ja käsivarret joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen. Presidentti soitti kelloaan, ja puhuja lopetti:

»Kiinnittäkööt molemmat puolueet huomionsa tuohon salaiseen liittoon, jottei se koskaan enää voisi käyttää köyhyyden ja tyytymättömyyden voimia häiritäkseen julkista järjestystä.»

Kun puhuja istui, kiirehtivät hänen ystävänsä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan.

Sitten jäsenten ja yleisön silmät kääntyivät Davido Rossiin. Hän istui käsivarret ristissä ja pää kumarassa, kun hänen puoluelaisensa äänekkäästi vastustivat puhetta. Ojentaen paperin presidentille hän sitten nousi ja sanoi:

»Pyydän saada esittää lisäyksen parlamentin vastaukseen kuninkaan puheeseen.»

»Teillä on sanan vuoro», sanoi presidentti.

Davido Rossi luki lisäyksensä. Majesteetin jalkain juuressa se nöyrästi esitti sen mielipiteen, että nyt ei ollut otollinen aika panna uusia taakkoja kansan niskoille armeijan lisäämiseksi, sillä kansa ei jaksanut niitä kantaa enää. Kurjuus ja kärsimykset olivat nousseet ylimmilleen. Kansan surun malja oli täysi.

Muutamat jäsenistä naurahtivat. Kuului huutoja »järjestykseen!» »hävetkää!» ja sitten uudistui nauru. Presidentti soitti kelloaan, ja vihdoin syntyi taas hiljaisuus. Davido Rossi alkoi puhua tyynellä, päättävällä äänellä.

»Jos», sanoi hän »tuo viittaus, että tämän parlamentinjäseniä on liitossa paavin ja Vatikaanin kanssa, tarkoittaa minua ja minun puoluettani, niin vallan yksinkertaisesti kiellän sen. Ja koska toivon, että tuo parjaus ei uudistu enää, sanon nyt kerta kaikkiaan, että paaviuden ja meidän edustamamme kansan välillä ei ole eikä koskaan voi olla mitään yhteistä. Ajallisissa asioissa paaviuden teoria vastustaa kansanvaltaisuuden teoriaa. Kansanvaltaisuuden teoria samoin vastustaa paaviuden teoriaa. Toinen vaatii taivaallista hallitsemisoikeutta paavin persoonassa, siksi että hän on paavi. Toinen kieltää kaiken taivaallisen oikeuden, paitsi kansan oman oikeuden hallita itseään.

»Paavin ajallinen valta joko Roomassa tai koko maailmassa voidaan perustaa ainoastaan siihen periaatteeseen, että paavi on itsevaltias ainakin periaatteellisesti, vaikka kohta ei käytännössä, ja että paavi on erehtymätön sekä teossa että opissa, kun taasen demokratian tarkoitus on poistaa itsevallan ja erehtymättömyyden _ignis fatuus_ sekä paavista että kuninkaista. Ei, kansan asian ja paavin maallisten vaatimusten välillä ei voi olla mitään yhteyttä. Niiden välillä on katkera sota. Toinen kuuluu tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, ja paavin maallista valtaa tuomitsevat kaikki edistyksen lait. Kansan johtajat eivät koskaan liittoudu kuolleen toiveen kanssa.»

Tämä vastaanotettiin sekä kättentaputuksilla että naurulla, kuuluipa muutamia hermostuneita huudahduksiakin. Presidentti soitti taas kelloaan, ja Davido Rossi jatkoi:

»Ehdotus armeijan lisäämiseksi», jatkoi hän, »kun on rauha ulkomailla, mutta kotona tyytymättömyys, on pahin erehdys, minkä maan hallitus voi tehdä. Asiain käydessä luonnollista menoaan parlamentin tulisi olla kansan omanatuntona, ja hallituksen pitäisi olla tämän omantunnon palvelija, ja kaikki kapinallisuus olisi mahdotonta. Mutta tämä hallitus on valtakunnan herra, joka masentaa kansaa väkivallalla ja verolla. Parlamentti on kuollut. Haudatkaamme se siis herran nimessä!»

Äänekkäät huudot seurasivat noita sanoja, ja muutamat jäsenistä nousivat paikoiltaan ja tunkeutuen puhujan ympärille avonaiselle paikalle ministeripöydän eteen huusivat ja kiljuivat kuin koirat. Davido Rossi seisoi tyynenä leikkien kellonvitjoillaan, kun presidentti soitti kelloaan ja vaati hiljaisuutta. Vihdoin hiljeni hälinä, ja puhuja jatkoi:

»Jos te kysytte minulta, mikä on syynä siihen tyytymättömyyteen, joka saa aikaan anarkistien rikokset, niin mainitsen ensiksi hallituksen itsevaltaisuuden ja puhe- sekä kokoontumisvapauden puutteen. Muissa maissa tyytymättömät saavat ilmaista kärsimyksensä, eikä heitä rangaista, elleivät he ryhdy väkivaltaan, mutta ainoastaan Italiassa ja Venäjällä ihminen asetetaan ulkopuolelle lakia, riistetään kodista, omaisten, rakkaiden parista ja lähetetään _domicilio coatto'_on elämään tai kuolemaan haudan hiljaisuudessa. Oh, kyllä tiedän mitä sanon. Olen itse nähnyt kaiken. Olen nähnyt kuinka isä riistettiin erilleen lapsestaan ja äiditön lapsi heitettiin isän vihollisten armoille.»

Tuo viittaus tyynnytti kuulijat, ja hetkeksi syntyi haudan hiljaisuus. Sitten kuului outo ääni hiljaisuuden läpi, ja presidentti vaati lehterillä olijoita tyyntymään. Yksi sanomalehtimiehistä nousi ylös, teki kieltävän liikkeen kädellään ja osoitti naisten lehteriä.

Eräs naisista oli huudahtanut. Davido Rossi kuuli myöskin tuon äänen, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen oma äänensä lempeä ja värähtelevä.

»Seuraavana syynä anarkismiin Italiassa, kuten muuallakin, on köyhyys. Odottakaapa helmikuun 1 päivää, niin saatte nähdä sellaisen armeijan astuvan Roomaan, jommoista ette ole koskaan ennen uneksineet. Minä vakuutan, että kolmen kilometrin päässä tästä paikasta, kristikunnan pääkaupungin porttien lähellä, on ihmisolentoja, jotka elävät kurjempaa elämää kuin mitkään raakalaiset.

»Asuen olkimajoissa, nukkuen puun lehvillä, puettuina ryysyihin tai melkein alasti, syöden maissia ja pähkinöitä ja tammen terhoja, tehden työtä kahdeksantoista tuntia päivässä ja kärsien tarkastajien tyranniutta, tarkastajien, joille maanomistajat uskovat maittensa hoidon itse laiskotellessaan Rooman ja Pariisin salongeissa — sellaisessa tilassa miehet ja naiset elävät, ja heitä kohdellaan julmemmin kuin orjia, ruoskitaan kovemmin kuin koiria.»

Nyt syntyi ääretön melu. »Se on valhe!» »Petturi!» kajahti hyväksymishuutojen ja naurun seasta. Silloin Davido Rossi ensi kerran menetti mielenmalttinsa ja kääntyen parlamenttiin säihkyvin silmin ja ääni vavisten hän huusi:

»Te otatte nuo seikat hyvin kevyesti, — te, jotka ette tiedä millaista nälkä on, te, joilla on ruokaa kyllin ja jotka ainoastaan toivotte saavanne unta sen sulattamiseksi. Mutta _minä_ tiedän nuo asiat — katkerasta kokemuksesta. Älkää puhuko minulle te, jotka olette asuneet mukavissa kodeissa isän ja äidin hoitamina. Minulla ei ole ollut mitään sellaista. Minua hoidettiin köyhäinkodissa, kasvatettiin mökissä Campagnalla. Teidän edeltäjienne kurjien lakien uhrina äitini heittäytyi Tiberiin, ja minä sain kokea millaista on nälkä. Ja minä olen ainoastaan yksi monesta. Itse Rooman ovella, kristillisen hallituksen alamaisina, ihmiset kärsivät siveellistä kalvetustautia ja ruumiillista surkastumista, joka on paljon kamalampaa kuin se kurjuus, joka saattoi pakanallisen runoilijan sanomaan kaksituhatta vuotta sitten: _Paucis vivit humanum genus_ — ihmissuku on olemassa muutamien harvojen hyödyksi.»

Äänettömyys oli täydellinen puhujan kertoessa itsestään, ja kun hän istui paikalleen lausuttuaan jyrkän tuomion militarismista, joka turmelee sivistyneen maailman sydämen, oli kamari liian hämmästyksissään osoittaakseen epäsuosiotaan.

Kuolonhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, presidentti lausui välttämättömät kysymykset, mutta lisäys hylättiin ilman äänestystä ja painettu vastaus hyväksyttiin.

Sitten sotaministeri nousi tekemään esitystään sotalaitoksen edellyttämistä lisämäärärahoista ja ehdotti, että se lähetettäisiin kustannusehdotuksia käsittelevään valiokuntaan.

Paroni Bonelli nousi sitten sisäasiainministerinä ja esitti lakiehdotuksen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden vahventamista muuttamalla painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset.

Hän puhui terävästi ja katkerasti ja hän oli nähtävästi kiihoittunut, vaikka hän koetti säilyttää tavallisen tyyneytensä.

»Sen puheen jälkeen, minkä tänään olemme kuulleet», sanoi hän, »ja sen tiedon nojalla, joka meillä on aiotusta joukkokokouksesta, ei parlamentti hämmästyne, että pidän tätä lakiehdotusta kiireellisenä ja ehdotan, että me käsittelemme sitä noudattaen kolmen lukemisen periaatetta sekä toimitamme ensimmäisen lukemisen neljän päivän perästä.»

Vasemmistosta kuului muutamia huutoja, mutta ministeri jatkoi:

»Se ei myöskään hämmästyttäne parlamenttia, että estääkseni sellaisten jäsenten verukkeita, jotka alinomaa veisaavat valitusvirsiä, pyydän parlamenttia suostumaan lukemisiin ilman keskustelua.»

Samassa koko jäsenistö oli sekasorrossa puiden nyrkkejään toisten nenän edessä. Turhaan soitti presidentti kelloaan saadakseen aikaan hiljaisuutta. Vihdoin hän pani lakin päähänsä ja poistui salista, ja istunto oli lopussa.

Ulkona eteisessä joukko Rossin puoluelaisia odotti johtajaansa.

»Mitä nyt on tehtävä?» kysyivät he.

»Tulkaa _Koiton_ toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi hän ja läksi sitten kotiin.

Astuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla oli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää kumarassa eteenpäin.

XI.

Posti oli tuonut Rossille kirjeen Romalta.

»Rakas, rakas ystävä! — Kaikki on lopussa! En välitä hänestä enää! En välitä hänestä enää! Tuo tuntematon ja näkymätön neitonen, joka on tuleva sisarekseni, tai oikeammin, joka ei ole tuleva ja jonka ei pidä tulla sisarekseni, ei ansaitse ajatustakaan. Te sanoitte, että hän on hyvä ja uljas ja jalomielinen, mutta kumminkin uskottelette minulle, että hän rakastaa rikkautta ja mukavuutta ja loistoa ja että hän ei voisi niistä luopua edes suloisimman seikan tähden, mikä ikinä voi tulla naisen elämään. Onpas hän koko olento! Millaiseksi hän vaimoa ajattelee? Se on kai lelliteltävä leikkikalu, nukke, joka on sievästi puettava ja jota on polvella kiikuteltava! Koska hän on sellainen nainen, niin kyllä tiedän, miksi häntä nimitän. Tuo sana on kieleni kärjessä ja sormeni päässä ja kynäni terässä, ja minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa se, mutta en kaiketi uskalla. Mutta älkää ikinä enää puhuko minulle semmoisen naisen uljuudesta.

Minä sanon uljaaksi sellaista naista, joka on miehensä ystävä, ja jos hän ymmärtää mitä on olla miehen ystävä sanan täydessä merkityksessä, niin hän ei pelkää uhrauksia, eikä mitään luokkaerotuksia ole olemassa heidän välillään. Vaimon ylpeys kuoli samalla hetkellä kuin rakkaus leimahti hänen katseessaan, ja jos ihmiset puhuvat hänelle rakastetun miehen köyhyydestä tai halvasta suvusta, niin hän vastaa nauraen: 'Totta on, että hän on köyhä, mutta sitä suurempi kunnia hänelle, että vaikka hän oli köyhäinkodin poika ja ilman isän ja äidin turvaa, hän nyt on suuri mies, ja minä olen ylpeä hänestä, eikä kaiken maailman rikkaudet voi minua erottaa hänestä.'

Oh, kuinka minä toivoisin, että osaisin puhua tuolle naiselle. Olin kai ajatellut häntä hyvin paljon eilisiltana, sen jälkeen kun kirjeenne tuli, sillä aamupuoleen yötä heräsin ja näin sitten suloisen unen. Olin olevinani hovitanssiaisissa Kvirinaalissa ja olin komeammin puettu ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Ja nuo hyvät, kunniamerkeillä koristetut ihmiset olivat hyvää minulle, ja minä tanssin tanssimistani kirkkaassa valossa, mutta koko ajan sydämeni oli poissa pimeässä erään luona, joka ei voinut olla tanssisalissa, ja kun minä pääsin pakenemaan, juoksin hänen luokseen, ja hän tuli luokseni, sulki minut syliinsä ja suuteli minua, ja minä sanoin: 'Ota minut, puserra minut rintaasi, ole mies, pidä kiinni minusta, eikä kukaan voi meitä erottaa!'»

Mutta hyvänen aika! Minä otaksun, että Teidän hieno ystävänne, joka rakastaa itseään niin paljon enemmän kuin hän rakastaa rakkautta, pitäisi minua hyvän tungettelevana ja ehkäpä huonona naisena, mutta unelmieni nainen ei välittäisi paljon siitä, ja jos te olisitte kertonut hänelle ole vanne köyhä sekä vapaaehtoisesti että välttämättömyyden pakosta, hän olisi riistänyt kaikki timanttinsa yltään heti.

Yhden seikan sanon vielä tuon olemattoman sisareni puolesta, joka ei koskaan tule olemaan sisareni. Se on, että Te petytte luullessanne hänen tyytyvän eroon, jonka syytä hän ei tiedä. On kyllä kaunista, että kiitätte hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ja luonnollista mielen raittiuttaan, jotka muka tulevat haihduttamaan tämän ohimenevän tunteen. Mutta ehkäpä tuo tunne ei olekaan niin aivan ohimenevä. Miten hänelle silloin käy, jos Te poistutte hänen elämästään? Ettekö ole ajatellut sitä? Tietysti ette? Minä kerron Teille kuinka käy. Huntu! Ajatelkaapa sitä! Kuolema, joka ei ole kuolema, mutta julmempi sitä. Sillä ei ole kuoleman rauhaa eikä välttämättömyyttä eikä sovitusta. Tyttö rakastaa miestä, mutta saa ajatella häntä kuin kuollutta ja ehkä itkeä hiukan hänen tähtensä, koska musta varjo on tullut heidän väliinsä ja kaikki on murtunut. Ja mies rakastaa tyttöä ja itkee sydämessään, ja nuo kyyneleet polttavat häntä kuin palava tuli.

Ei, ei, ei! Sisar-parkani! Älkää olko niin julma hänelle! Täällä pimeydessä melkein voin uskotella, että hän on minä ja minä olen hän. Se on kovin itserakasta, eikö niin? Mutta sanoinhan, että olen Eevan tytär. Joka tapauksessa olen taistellut kovasti hänen puolestaan ja voittanut Teidät täydellisesti. Nyt en enää sano: 'Tahdotteko mennä hänen luokseen?' Te tahdotte — minä tiedän, että menette.

Huomenna menen taas parlamentin istuntoon. Tahdon tietysti nähdä, kuinka tuo sekasorto loppuu, mutta en tahtoisi mitenkään enää pyytää pääsylippua samalta taholta kuin ennen ja olisin onnellinen ja ylpeä, jos Te tahtoisitte lähettää minulle lipun omassa nimessänne, jotta saisin kerran mennä sinne Teidän siipienne suojassa. Arvaan, että se olisi piletti kansan lehterille, mutta sitä enemmän pitäisin siitä, koska juuri koetan vieraantua niistä ihmisistä, jotka jo liian kauan ovat elämääni myrkyttäneet.

Kuvapatsaani on jo tullut marmorinhakkaajalta ja minun pitäisi viimeistellä sitä, mutta en ole tehnyt mitään tänään. Olen koettanut, mutta sielun hehku oli poissa, ja minä vain turmelin kuvaa.

Ei kuulu vielä mitään M:stä, ja sydänvereni hyytyy tuosta vaitiolosta. Mutta miksi minä pelkäisin, kun Te ette pelkää? Teidän ystävänne ystävä

R.»

XII.

_Koiton_ toimittajan suureen toimistosaliin oli kokoontunut viisikymmentä äärimmäiseen vasemmistoon kuuluvaa parlamentinjäsentä. Jokaisen kasvot näyttivät kiihoittuneilta. Ilma oli kuuma ja täynnä sähköä: »Tämä on lopun alku», sanoivat kaikki.