Part 20

Davido Rossi oli puheenjohtajana. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen liikkeensä hermostuneet, mutta läpitunkeva katse, jonka hän loi ympäristöönsä, osoitti selvästi, että hän nyt oli enemmän huolissaan ystävistään kuin vihollisistaan.

»Asema, jossa me olemme tänään», sanoi hän, »ei ole ominainen ainoastaan Italialle. Asianlaita on sama Englannissa, Saksassa, Venäjällä ja joka paikassa, missä vanha hallintoaate taistelee uuden kansallisen hallinnon aatteen kanssa.

»Suurin palvelus, minkä yhdeksästoista vuosisata _on_ tehnyt maailman edistykselle, on se, että se muutti ihmisten valtiollisen aseman. Se mursi auktoriteettiopin ja asetti sijaan vapauden opin. Se hävitti pakanallisen yksinvallan aatteen ja herätti eloon kristillisen aatteen yksilön oikeuksista. Mutta siitä lähtien yksinvalta on käynyt sotaa vapautta vastaan. Se on sotinut sitä vastaan vallankumouksissa ja joutunut tappiolle. Se on sotinut saman asian puolesta tuomioistuimissa ja joutunut tappiolle. Nyt se sotii sitä vastaan parlamentissa, ja sen täytyy joutua tappiolle nytkin.»

Sitten hän selitti, mitä hallitus esitti tehtäväksi. Se pyysi parlamenttia äänestämään lakiehdotuksesta ilman keskustelua. Se oli koe, jolla tahdottiin tukita parlamentin suu. Parlamentin suun tukkiminen oli samaa kuin kansan mielen tukkiminen, ja tämä taas oli samaa kuin valtakunnan jättäminen turmeltuneen, konnamaisen ministerin valtaan. Äänestäjiä tultaisiin ostamaan ja myymään, ja kansaa edustava hallitus olisi pelkkä ilveily vain.

»Kun jäsen astuu parlamenttiin silloin», jatkoi Rossi, »lopettaa hän olemassaolonsa nimellisenä henkilönä ja muuttuu numeroksi vain. Hän kuuluu neuvonantajiin, joiden neuvoa ei koskaan kysytä, valtiolliseen kardinaalijoukkoon, jonka päämies milloin tahansa voi tehdä tyhjäksi kaikki heidän työnsä.»

Muutamat nauroivat ivallisesti tuolla kohdalla, ja puhuja jatkoi kertomalla kertomuksen. Se koski erästä paavia, joka eräässä kysymyksessä huomasi tahtonsa olevan ristiriidassa kardinaaliensa tahdon kanssa. He äänestivät häntä vastaan mustilla äänestysmerkeillä, mutta paavi otti päästään valkoisen patalakkinsa ja asetti sen mustien merkkien päälle sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, ne ovat ilmeisesti kaikki valkoisia, siis minun tahtoni on voittanut.»

»Pitääkö kansan parlamentin tulla yhtä voimattomaksi kuin paavin neuvonantajat?» sanoi Rossi. »Ellei, niin meidän täytyy taistella oikeuksien puolesta.»

Ja sitten hän selitti, kuinka heidän vastustuksensa oli tapahtuva. Parlamentin suun saattoi tukkia ainoastaan sen oma valittu päämies, presidentti. Jos kolmen päivän perästä tapahtuvassa istunnossa presidentti esittää lakiehdotuksen äänestyksen alaiseksi ilman keskustelua, niin tulee vasemmiston jäsenten heti nousta paikoiltaan huutaen: »Pois! Pois!» Presidentin on silloin pakko siirtää istunto toiseen päivään, ja kun hän seuraavana päivänä esiintyy, kohtaa häntä sama vastustus.

Mikä on seurauksena? Presidentin täytyy erota, ja julkinen työ käy mahdottomaksi, kunnes on valittu seuraaja, joka pitää huolta siitä, että parlamentin oikeuksia kunnioitetaan.

»Tämä», sanoi Rossi, »on ainoa, mitä voimme vähemmistönä tehdä. Niin kauan kuin on riepuakaan jälellä parlamentin vapaudesta, tulee meidän pitää kiinni siitä. Ja jos he vangitsevat meidät ja sulkevat meidät vankiluoliinsa, niin tehkööt sen! Meillä tulee olemaan yleinen mielipide selkämme suojana, ja se on voimakkain valta maailmassa — ja ennemmin tai myöhemmin se on voittava.»

Tuon puheen vaikutus ei ollut suotuisa. Murinan ja hymähdyksien kuuluessa eräs miehistä nousi ja puhui kiihkeästi. Se oli Malatesta.

»Mitä hyötyä siitä on, että rankaisemme presidenttiä?» sanoi hän. »Pääministeri on kaiken alkuna ja syynä nyt niinkuin ennenkin. Hän on sen pään hattuna, joka painaa Italian elämää. Hän on se paavi, joka panee valkoisen patalakkinsa meidän mustien vaalimerkkiemme päälle, ja hänestä meidän täytyy aloittaa ja häneen lopettaa.»

Nämä sanat vastaanotettiin suosion huudahduksin, ja Malatesta jatkoi punoittavana ja kiihkeänä:

»Älkäämme puhuko parlamentista. Se ei ole muuta kuin kahmalollinen loisia ja päiväpalkkalaisia — se on se viikunapuun lehti, jolla itsevalta koettaa peittää alastomuuttaan. Menkäämme parlamentin ulkopuolelle, kansan luo.»

Äänekkäät hyväksymishuudot tervehtivät taas noita lauseita, ja puhuja korotti ääntään huutaen:

»Ajatelkaa, mitä se mies tekee! Hän estää työmiehiä tekemästä lakkoja, hän estää yhdistyksiä, yhteistyötä, ammattiseuroja kantamasta lippuja, talonpoika-parkoja kokoontumasta ensi viikolla Colosseumiin panemaan vastalauseensa leipäveroa vastaan. Hän täyttää kaupungin sotamiehillä. Hän riistää nälkään nääntyviä miehiä aurankurjesta ampumaan veljiään ja sisariaan siksi, että nämä näkevät nälkää! Hän tasoittaa tietä nälänhädälle ja rutolle, joka kulkee nälänhädän kantapäillä. Eikö hän jo ole tehnyt kylliksi? Pitääkö meidän sallia hänen polkea meidät jalkainsa alle? Eikö meissä ole roomalaisten tavallista urhoollisuutta? Meidän johtajamme ovat kuin seitsemän unikekoa. Mitä he neuvovat? Hiukan unijuomaa kansan tuskan lieventämiseksi. Vangitun kahleiden pidentämistä hiukkasen. Se on turhaa ja se on pahempaa kuin turha! Eikö täällä ole ketään, joka voisi lausua elähdyttävän sanan? Aika kysyy sellaista johtajaa, joka on valmis kokoamaan sydänverensä pivoonsa ja sirottelemaan sitä kaikkialle lämmittämään kärsiviä sydämiä.»

Yleinen suosion huuto seurasi noita sanoja, ja Malatestan vielä seisoessa alkoi toinen mies jo puhua. Se oli Luigi Conti.

»Olet oikeassa, veli», sanoi hän. »Kansa on väsynyt tyhjiin puheisiin. Nyt on aika toimia, ja onneksi me voimme toimia. Uusi yhdistyksemme, Ihmisten tasavalta, antaa meille tarmoa sotaan. Meillä on viisitoistatuhatta frangia kädessä, ja yhä lisää rahaa tulee toimikunniltamme Englannista, Saksasta ja Venäjältä. Me voimme saada aseita Belgiasta ja meidän nuoret miehemme voivat niitä käyttää, mistä saamme kiittää asevelvollisuutta.»

Davido Rossi nousi taas ja sai miehet vaivoin kuuntelemaan.

»Veljet», sanoi hän värähtelevällä äänellään, »jokainen mies, jonka järki ei ole intohimon pimittämä, ymmärtää varmaan, että se, mitä te ehdotatte, on samaa kuin ryöstö ja murha. Se on ryöstöä siksi, että te ehdotatte käytettäväksi väkivaltaisiin töihin varoja, jotka ovat annetut meille rauhan edistämiseksi. Ja se on murhaa siksi, että te ehdotatte viattomien miesten, naisten ja lapsien asettamista sellaiseen asemaan, jossa heitä ammutaan tuhansittain kuoliaiksi. Niin _ei saa_ tapahtua. Minä vastustan, minä kiellän sen!»

Syntyi hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi Malatesta:

»Te uhkaatte vastustaa meitä.»

»Minä vastustan teitä.»

Tuota selitystä seurasi yleinen murina, ja läsnäolijat puhuivat sinne ja tänne. Sitten huusi Malatesta, kasvot kuolonkalpeina:

»Hyvä», sanoi hän, »koska meidän johtajamme sanoo, että ensimmäinen velvollisuutemme on käsitellä tuota asiaa parlamentissa, niin olen valmis — suostun. Mutta», lisäsi hän, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät, »ellei pääministeri kolmen päivän perästä tee mitä hän sanoo ja meidän täytyy vaieta, silloin... silloin, kautta taivaan, _minä ammun_!»

»Ja minä!» »Ja minä!» »Ja minä!»...

Nuo sanat vyöryivät läpi huoneen kuin ukkosen jyrinä.

Kesken melua Davido Rossi nousi jälleen.

»Te uhkaatte», sanoi hän, »ampua pääministerin parlamentissa. Jos te sen teette, millainen on tekonne? Te seuraatte itse sen hallituksen esimerkkiä, jota te tuomitsette — te käytätte väkivaltaa väkivaltaa vastaan ja osoittaudutte lain ja järjestyksen vihollisiksi. Ja mikä on seuraus? Yleinen mielipide koko Euroopassa kääntyy teitä vastaan, ja te syöksette kansan takaisin epätoivon pyörteeseen. Tulevat sukupolvet tulevat kiroamaan teitä, ja te käännätte taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.»

»Entä sitten!» huusi Malatesta hurjasti nauraen. »Me kestämme seuraukset. Eikä meitä ainakaan uskalleta sanoa pelkureiksi.»

Muutamat miehistä yhtyivät hänen nauruunsa, ja hän rupesi lausumaan yhä selvempiä persoonallisia viittauksia. Muutamat ihmiset saarnaavat sellaista oppia, ettei vapautta saa ostaa veripisarallakaan. Siveellistä uskallusta! Jospa heillä olisi vaihteeksi hiukan ruumiillistakin uskallusta.

»Veljet», sanoi Davido Rossi nousten taas, »jos te tietäisitte, kuinka vähän persoonallista syytä minulla on suojella paroni Bonellia, kuinka sydämeni on haluton tyynesti pysymään syrjässä, kun hänen elämänsä katkaistaan, niin ymmärtäisitte, että tottelen ainoastaan omantuntoni ääntä sanoessani, että samalla hetkellä kuin tuo rikos tapahtuu luovun teidän riveistänne ikipäiviksi.»

»Tietysti!» huusi Malatesta. »Tietysti teidän täytyy pelastaa oma nahkanne! Miksi? Sillä teillä ei ole enää rohkeutta. Luigi!» huusi hän, »sinä olet hyvä katolilainen ja mitä ihmiset tekevät kadotettuaan jotain?»

»Lukevat messun Madonnalle», sanoi Luigi, ja kaikki nauroivat.

Mutta Malatesta ei ollut leikkituulella.

»Minä sanon teille, hyvät herrat», huusi hän, »missä syy on. Puolue murtuu siksi, että johtajamme on viheliäinen pelkuri!»

Syntyi kuolon hiljaisuus. Davido Rossi seisoi liikkumatta pöydän päässä.

»Ettekö ymmärrä minua, hyvä herra?» sanoi Malatesta.

»Täydellisesti», vastasi Davido Rossi.

»Hyvä on! Minä en viivyttele hetkeäkään, kun pyydätte hyvitystä. Huomennako?»

»Ei, tänään», sanoi Davido Rossi.

»Ja missä?»

»Täällä.»

»Ja koska?»

»Nyt heti.»

Davido Rossin kasvot olivat lyijynharmaat, ja hän puhui vaivalloisesti.

Joku alkoi vastustaa. Se oli raakaa! Mahdotonta!

Vastustaja saatiin vaikenemaan. Äärettömän kiihtymyksen hetkinä mahdotonkin käy mahdolliseksi.

»Sulkekaa ovet», huusi joku, ja toinen käski noutamaan aseita.

»Miekat vai revolverit — mitä tahdotte? sanoi Malatesta.

»Revolverit», vastasi Rossi. »Ne ovat nopeammat ja varmemmat.»

Malatesta kalpeni. »Hyvä on», sanoi hän ja koetti hymyillä, mutta oli huomattavasti peloissaan.

Revolverit noudettiin heti, todistajat valittiin ja kaksintaistelun säännöt määrättiin. Ne olivat aivan yksinkertaiset. Taistelijat saivat ampua milloin tahtoivat astuttuaan paikoilleen, mutta jos toinen ampui ensin eikä osunut, oli toisella oikeus astua niin lähelle vastustajaansa kuin hän itse halusi.

Syntyi haudan hiljaisuus. Rossi kuolonkalpeana, mutta tyynenä ja ääneti otti revolverinsa katsomatta siihen. Malatesta punakkana ja meluten veti huolellisesti revolverinsa hanaa. Sitten läsnäolijat vetäytyivät syrjään, molemmat taistelijat seisoivat selitysten keskellä lattiaa ja astuivat siitä huoneen kumpaankin päähän.

Heti kun Malatesta saapui seinään asti, hän kääntyi nopeasti ympäri ja ampui. Kun savu hälveni, näkyi Rossi seisovan vahingoittumattomana revolveri kädessään.

Jännitys kävi kamalaksi. Rossi ei liikahtanut, ja Malatesta värisi kiireestä kantapäähän.

»Joutukaa! Kostakaa!» mutisi hän.

Mutta Rossi ei vieläkään liikahtanut.

»Annatteko armoa!» huusi Malatesta kauhun valtaamana.

Silloin tapahtui omituista.

Rossi astui pari askelta eteenpäin, seisahtui sitten ja kohottaen kätensä ampui kattoon.

Miehet huudahtivat hämmästyksissään.

»Tämä oli välttämätöntä», sanoi Rossi. »En voinut puhua rauhasta, niin kauan kuin oma väkeni luuli minua pelkuriksi.»

Malatesta heittäytyi Rossin jalkoihin ensi liikutuksessaan. »Anteeksi», huusi hän, »anteeksi, anteeksi!»

»Nouse ylös», sanoi Rossi. »Minä annan anteeksi. Mutta muista, että tästä lähtien elämäsi on minun.»

XIII.

Davido Rossi meni kotiinsa raskain mielin. Se suuri voima, jonka hän oli herättänyt eloon, ei ollut enää hänen hallittavanaan. Se kiihkeä demokratia, jota hän oli luullut johtavansa, vaati häntä seuraamaan.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» hän kysyi itseltään.

Mutta pahin tuska oli hänen oman sydämensä salainen tuska.

»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen henkeä?» kysyi hän.

Paroni Bonelli oli ollut tohtori Rosellin vihollinen ja lähettänyt hänet maanpakoon ja kuolemaan.

»Minä vihaan tuota miestä», ajatteli Rossi.

Samalla hetkellä kuin tämä selveni hänelle, hän kauhistui ja koetti taistella sitä vastaan. Se oli pahan hengen kiusaus, ja hän tahtoi voittaa sen.

Mutta kaikki kiihoitti ja yllytti tuota vihaa. Kotiin tultuaan hän tapasi vanhan garibaldilaisen ovenvartijan ovella.

»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä ja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen taakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.

»Katsokaa tuonne. Tuolla hän on.»

»Kuka se on?»

»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne. Vanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti vapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»

Rossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin vastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön lähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia. He eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin virasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät kaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on uskomatonta.

Samana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän viivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa. Vihdoin pelokas ääni kuiskasi:

»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää salaisuuden?»

Sitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin palveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä. Hän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse pääministerille.

»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha mies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»

Rossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus hänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain opistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän oli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia keinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.

»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään taas.

Brunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu. Pääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman ollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.

»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä katua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani ja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi kaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.» »Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi sinut näin.»

Rossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui kuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen isänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas tiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.

»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä uudelleen.

Seuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso, jykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.

»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja hermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole syönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua: kaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne, sanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä mies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta pyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme aina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan niinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa, ja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?... Milloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»

Davido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat saada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta hänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä, jolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat ampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut itsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet taivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!

Entä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä menojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan kykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut Voitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden. »Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja sanoi ääneen:

»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»

Aputoimittaja tuli _Koiton_ toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden omistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin muitta mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että painos oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan harkinnan jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että Rossin velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen vastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle sanomalehdentoimittajana, ja siitä syystä he pyysivät häntä eroamaan parlamentista.

»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti kirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen valmis luopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään seuraaja», kirjoitti hän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen hänen kirjeensä mukanaan.

Hänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut asettua työhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea yläkerrasta ja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa. Giuseppe oli tapansa mukaan ovenvartijana, puettuna isänsä suurimpaan hattuun ja nurin käännettyyn takkiin. Ja kun Davido Rossi tuli nelinkontan ja kysyi koiran tapaan Donna Roman villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija ajoi hänet pois sauvallaan.

»Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri sanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin että kyyneleet tippuivat.

Ilta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi auttoi Elenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi huoneeseensa kävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä? Seisoa vieressä ja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman uhriksi? Vai mennä viranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin kysymyksiin hän ei löytänyt mitään vastausta.

Toisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin kärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen oli omatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.

Tärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa, että hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä maailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman välillä, tuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.

»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä syystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin kuolemaan, jos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka tunti hänen tulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että hän oli antanut yksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.

»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen ystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota he nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi, ettei hän enää voinut johtaa heitä?»

Hän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona, avuttomana, murtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi ajatuksensa Jumalaan. Sieltä hän tahtoi hakea apua.

Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.

Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen ja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla Vatikaanin pronssiportin edustalla.

Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon kirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.

Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta kimmeltäen auringonpaisteessa.

Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se oli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat iloisesti mennessään sakaristoon.

Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin. Yksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden anteeksiantoja.

Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.

Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset, miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka vei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo, jotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti kaikkia.

Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän oli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään astui eräs _monsignor_. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan, kasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.

»Hyvä Jumala! Jumalani! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?»

Kirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui Rossin sydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta mikä oli kirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!

Jumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko! Tuntemattoman pelko!

Se oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka tuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä hetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka ikävöi rohkeutta ja voimaa.

Davido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat ruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin, lensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät siltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat varisseet heidän päälleen.

Mutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen levolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi sama epävarmuus taas.

Hän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki, joka oli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään vastausta?