Part 18

»Ei ole kumma, että kuninkaat ympäröivät itsensä armeijoilla. Armeijat ovat niiden väärien voimien välikappaleita, joiden tarkoituksena on erottaa kansakunnat kansakunnista ja estää sorretulta pääsemästä oikeuksiinsa. Ne ovat maailman suuria nielijöitä, kuningaskuntien Juggernauteja, ja lopuksi niiden tietysti täytyy polkea kuoliaaksi ne voimat, joiden luomina ne itse ovat syntyneet.

»Valtakuntain vanha aate oli se, että kuningas oli laki, valta ja valtio. Tuohon aatteeseen uudestaan palaaminen, tapahtukoonpa se kuninkaan tai yleisen turvallisuuden nimessä, on samaa kuin kääntää taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä. Kristinusko tuli hävittämään sellaista käsitystä valtiosta — osoittamaan, että laki on valtio, että valtio on kansan omantunnon ilmaisumuoto ja kansan omatunto jumaluuden ilmaisumuoto. Ei kukaan ihminen voi otaksua edustavansa tuota omaatuntoa. Ei kellään ihmisellä ole oikeutta siihen. Ei kenessäkään ihmisessä tuommoinen olisi tervettä ja loogillista paitsi ehkä itse Rooman paavissa.

»Sellainen näytös, jonka tänään olemme nähneet», lopetti hän, »kuten kaikki sellaiset näytökset koko maailmassa, tapahtukootpa ne Saksassa tai Venäjällä, Englannissa tai Kiinassa tai Persiassa tai vaikkapa pimeimmässä Afrikassa, ovat vain todistuksena siitä surullisesta tosiseikasta, että vaikka ihmiskunta yksilöinä on tunnustanut kristinuskoa yhdeksäntoistasataa vuotta, se kansakuntina on vielä tänäkin päivänä pakanallinen.»

Aputoimittaja, joka oli katsellut käsikirjoitusta, kun Rossi heitti sen syrjään, nosti katseensa sanoen:

»Aiotteko todellakin painattaa tuon kirjoituksen?»

»Aion.»

Mies kohotti olkapäitään ja vei käsikirjoituksen yläkertaan.

Lyhyt päivä oli lopussa, kun Rossi palasi kotiin. Sanomalehdenmyyjät kadulla tarjoilivat iltalehtien aikaisia painoksia, ja Corson kahvilat olivat täynnä upseereja ja muuta yleisöä, jotka joivat vermuuttia ja lueskelivat hehkuvia kirjoituksia kuninkaan innokkaasta vastaanotosta. Sääli! Enemmän kuin sääli! Ja mies, joka uskalsi sanoa totuuden, sai valmistautua vastaanottamaan vaikka minkälaisia seurauksia.

Davido Rossi sanoi itselleen, että hän _oli_ valmis. Tästälähin hän antautuisi yksinomaan kansanpalvelukseen ajattelematta hetkeäkään, miten hänelle tulisi käymään. Ei mikään saanut tulla hänen ja hänen ihmiskunnan hyväksi suorittamansa työnsä väliin — ei kerrassaan mikään — ei edes... mutta ei, ei, sitä hän ei voinut ajatella!

Hän kääntyi Piazza Navonalle, kun pitkä, nuori, sotilasryhtinen mies astui hänen viereensä ja puhutteli häntä matalalla äänellä.

»Parlamentinjäsen Rossi, eikö niin?»

»Niin olen.»

»Nimeni on De Raymond. Kuulun paavin kaartiin. Luullakseni hänen pyhyydellään on jotain sanottavaa teille.»

»Tietääkö hän, että minä en ole hyvä katolilainen?»

»Hän tietää, että te ette ole protestantti. Mutta se koskee jotain yhteiskunnallista, valtiollista seikkaa ja vaikuttaa ehkä siihen asemaan, joka teillä nyt on. Ja tietysti hänen pyhyytensä ei pyydä itse tavata teitä.»

»Ketä minun siis tulisi tavata?»

»Edustajaa, jonka luokse minä pyydän kunnioittavimmin saattaa teidät.»

»Koska?»

»Huomisaamuna kello 11, jos se soveltuu teille.»

»Hyvä on.»

»Odotan teitä tällä paikalla. Mutta meidän puhelumme on oleva aivan salainen.»

»Hyvä on.»

VII.

Kaksi kirjettä oli odottamassa Davido Rossia hänen huoneessaan.

Toinen oli parlamentin presidentin kiertokirje, jossa parlamentti kutsuttiin kokoon ylihuomenna valitsemaan virkailijoitaan ja vastaamaan kuninkaan puheeseen.

Toinen kirje oli Romalta, ja sen osoite oli kirjoitettu suurilla, hätäisesti piirretyillä kirjaimilla. Davido Rossi. Rossi avasi sen hermostuneesti.

»Rakas ystävä! — Kyllä tiedän! Kyllä tiedän! Kyllä tiedän, mikä se este on. B. antoi minulle pienen viittauksen siitä viime viikolla, kun niin mielelläni olisin tahtonut tavata Teitä, ettekä Te tullut. Syy on Teidän järkähtämätön antautumisenne tehtäväänne ja julkiseen toimintaanne. Te olette niitä, jotka ajattelevat, että kun mies on antanut elämänsä työlle maailman hyväksi, täytyy hänen luopua kaikesta muusta — isästä, äidistä, vaimosta, lapsista — ja elää kuin pappi, joka hylkää kodin, rakkauden ja suvun, jotta muut saisivat nauttia niistä sitä enemmän. Minä voin ymmärtää tuon kaiken ja pidän sitä jossakin määrin ylevänäkin, varsinkin näinä aikoina, jolloin valtiomiehen elämä on tie, joka johtaa jos jonkinlaiseen valekunniaan.

Mutta minä en oikein luota enää siihen tulevaan sisareeni, huolimatta kaikista puolustuksistani. Te sanotte, että hän on kaunis — se on kyllä hyvä asia, mutta ei lisää hänen ansioitaan. Te sanotte, että hän on suloinen ja viehättävä — senkin ehkä voin uskoa. Mutta kun Te sanotte, että hän on jalosydäminen; pyydän nöyrimmästi hiukan epäillä sitä. Jos hän olisi jalosydäminen, niin hän varmaan tietäisi, että ystävyys on rakkauden varmin osa, ja suuren miehen ystävänä oleminen auttaa miestä eikä estä.

Hyvänen aika! Minkälaisena olentona hän Teitä pitää? _Cavaliere servente'_näkö, jonka toimena on palvella hänen armoaan yöt päivät? Minä epäilemättä ylenkatson tuota nuorta neitiä, jos hän odottaa ja toivoo sellaista. Ei, ei! Oikea nainen toivoo, että hänen miehensä on _mies_, jolla on miehen työ tehtävänä, miehen taakka kannettavana ja miehen voitto voitettavana, olkootpa ne minkälaatuisia tahansa ja vieköötpä ne hänet epätoivon syvyyteen tai ristin kunniaan.

Mutta ehkä minä olen liian ankara tuntematonta tulevaa sisartani kohtaan ja ehkä kaikkeen on syynä vain Teidän oma epäluottamuksenne häneen. Jos hän on jalon miehen tytär ja todella rakastaa toista jaloa miestä, niin hän myöskin tietää paikkansa ja velvollisuutensa. Hän tietää, että hänen täytyy olla valmis seuraamaan miestään minne tahansa ja jakamaan hänen kohtalonsa, elämään hänen elämäänsä, koska se silloin myöskin on hänen oma elämänsä.

Ja koska minä nyt taas alan puhua hänen puolestaan, niin sallikaa minun sanoa, että Te olette sangen yksinkertainen, jos otaksutte, ettei hän ole arvannut Teidän salaisuuttanne siitä syystä että Te ette ole mitään hänelle sanonut. Taivas varjelkoon! Miehet, jotka voivat saada naisen rakastamaan heitä hulluuteen asti, voivat olla niin merkillisen typeriä, etteivät he käsitä, että nainen aina tietää, rakastaako mies häntä vai ei, ja että hän voi sanoa päivän, tunnin ja minuutinkin, jolloin mies ensimmäisen kerran katsoi hänen silmiinsä ja rakasti häntä.

Ja jos tuo tuntematon sisareni tietää, että Te rakastatte häntä, niin olkaa varma siitä, että hänkin rakastaa Teitä. Oletteko ajatellut sitä? Uskallan panna tuhat yhtä vastaan, että hän rakasti Teitä ennenkuin Te edes uneksittekaan mistään rakkaudesta häneen, ja odotti odottamistaan kyyhkysen palaamista, jonka hän oli lähettänyt sydämenne merelle. Luottakaa siis häneen. Kuunnelkaa naisen neuvoa ja menkää hänen luokseen. Muistakaa, että hän ehkä kärsii yhtä paljon kuin Tekin tästä erosta, ja jos hän ansaitsee paljon paremmankin miehen rakkauden ja ystävyyden (mitä minä loukkaamatta hänen armoaan uskallan epäillä), niin sallikaa nyt hänen itsensä päättää tässä asiassa.

Hyvää yötä! Minä menen taas ylihuomenna parlamenttiin, koska olen ruvennut tuntemaan niin ääretöntä harrastusta valtioasioihin (ja valtiomiehiin), etten voi ajatella mitään muuta tätä nykyä. Onneksi on veistokuvani jo valmis, ja kivenhakkaaja (ei B. tällä kertaa) on kovassa työssä siinä.

Te ette tahdo kuulla mitään M:n toimista, ja kumminkin vakuutan Teille, että ne ovat hyvin vakavaa laatua. Ellen aivan erehdy, koetetaan yhdistää Teidän toimianne isäni toimiin, mikä tuntuu todellakin peloittavalta. M. palaa Roomaan, ja huhu kertoo, että täällä aiotaan ahdistaa erästä henkilöä, jotta saataisiin selkoa, kuka hän oikeastaan on. Ajatelkaa sitä edes hiukan, sitä rukoilen. Ystävänne

R.»

VIII.

Kello yksitoista seuraavana aamuna nuori mies paavin ylimyskaartista odotti Davido Rossia Piazza Navonan kulmassa. He astuivat vaunuihin ja ajoivat pitkin Tiberin rantaa. Vaunut kääntyivät ylös pitkin Ripettaa, vilkasta liikekatua, ja seisahtuivat harmaan palatsin eteen, jonka Rossi tunsi. Se oli jesuiittain opisto.

Mutta portti, joka muistutti linnojen laskuristikkoa, sulki porttikäytävän suun erottaen laitoksen ulkomaailmasta. Kellonsoittoon vastattiin heti, ja sanaakaan sanomatta astuivat molemmat miehet pitkin kiviportaita yläkertaan. Kalpea, laiha nuori pappi odotti heitä portaitten päässä. Hän johti heidät ääneti erääseen huoneeseen ja poistui. Huoneen ikkunat olivat kadulle päin, mutta niissä oli tiheät uutimet, ja se oli pimeä ja ummehtunut, kuten ainakin sellainen huone, jonka ikkunoita harvoin avataan. Miesten laulua kajahteli pihalta.

Seinillä oli kaksi suurta taulua. Toinen kuvasi valkopukuista olentoa, toinen aivan mustapukuista.

»Me nimitämme noita valkoiseksi ja mustaksi paaviksi», sanoi nuori upseeri.

Mustan paavin alla riippui taulu, jossa oli sanat: »Johtakoon päällysmies niitä, jotka tahtovat elää kuuliaisuudessa, niinkuin ruumista johdetaan ja sen toimintaa määrätään.» Pöydällä seinän vieressä oli Madonnan kuva lasilaatikossa. Sillä oli ihanat kasvot ja vartalo ‒ se oli puhtaan naisellisuuden ihannekuva, joka luostarin kopissakin antaa voimaa miehelle. Davido Rossi katseli sitä hyvin hellästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja miesten laulu alhaalta hymisi taas hänen korvissaan.

Laulu taukosi, ulkoa kuului askeleita, ovi avautui, ja iso mies, puettuna mustaan, punaisella kirjailtuun kaapuun ja päässä punainen patalakki, astui huoneeseen.

Nuori upseeri suuteli piispansormusta, esitti Rossin, hymyili ja poistui.

»Olkaa hyvä ja istukaa, herra Rossi», sanoi kardinaali ja asetti tuolin hänelle vastapäätä ikkunaa.

Vaikka hänen äänensä oli luonnostaan karkea, oli sen sointu nyt pehmeä ja lempeä, ja vaikka hänen vartalonsa oli kömpelö, oli hänen käytöksensä kohtelias ja sulava.

Hän istui selin valoon ja aloitti keskustelun leikillisesti lausumalla toivovansa, ettei Rossi pelkää jesuiittoja.

»Minä ymmärsin, että hänen pyhyytensä tahtoo sanoa minulle jotain», sanoi Rossi.

Vastaamatta siihen kardinaali lausui muutamia pikku kohteliaisuuksia Rossille itselleen. Näinä päivinä, jolloin valtiomiehet ylipäänsä ovat kevytmielisiä, vieläpä aivan turmeltuneitakin henkilöitä, jolloin koko valta valtioissa on Antikristuksen palvelijain käsissä, jolloin salaisten seurojen, varsinkin vapaamuurarien myrkyllinen vaikutus tuntuu niin selvästi, on todellakin ilahduttavaa löytää valtiomies, joka niin hartaasti suosii uskontoa. Euroopan hallitsevat piirit tarvitsevat sellaista miestä.

»Ehkä meidän taivaallinen Herramme sallii tuollaista pahaa maailman puhdistukseksi, mutta te, hyvä herra, olette todistanut, että ihmisen ei tarvitse olla uskonnoton ollakseen vapaamielinen eikä hänen myöskään tarvitse loukata siveyden periaatteita voidakseen rakastaa isänmaataan.»

»Tietääkö pyhä isä», sanoi Davido Rossi, »että minä olen sama mies, joka koetti seisahduttaa hänen juhlakulkueensa ja jonka sotilaat veivät pois?»

»Tuo oli hetki», sanoi kardinaali hiukkasen viivähtäen, »jolloin lämmin sydän voitti kylmän järjen käskyt. Pyhä isä on työväen paavi, eikä mikään ole lähempänä hänen isällistä sydäntään kuin sorrettujen aineellinen menestys.

»Mutta jos hän sellaisella hetkellä olisi ojentanut kätensä heidän puoltajalleen, olisi se ollut loukkaus hallitsevia valtoja kohtaan ja vallankumouksellisen hengen yllyttämistä.»

Davido Rossi aikoi puhua, mutta hymyillen ja tyynnyttävällä liikkeellä kardinaali kohotti kättään, niin että timanteilla ympäröity safiiri hänen sormuksessaan kimalteli valossa.

»Me olemme tulleet lähemmäksi toisiamme sen jälkeen, herra Rossi. Uudet lakiehdotukset, jotka ovat tähdätyt teitä vastaan, ovat myöskin tähdätyt meitä vastaan. Uusi katkeruuden aihe on lisätty suruihimme, ja me molemmat kärsimme valtion vihamielisyydestä.»

Sitten kardinaali puhui niistä monista kirkon yhteydessä olevista seuroista, veljeskunnista, pankeista, klubeista, yhdistyksistä ja kouluista, joita tuo ehdotettu laki tulisi loukkaamaan.

»Poliisi voi helposti löytää tekosyyn, jolla saadaan hävitetyksi kaikki nuo yhdistykset, jotka vuosikausien kuluessa ovat työskennelleet kirkon ja kansan hyväksi. Ei ole enää mahdollista pitää kokousta tai kantaa lippua, jota poliisi ei suvaitsisi pitää loukkaavana. Kirkollisten seurain hävittäminen olisi todellakin uskonsotaa, ja me emme ole ollenkaan varmat siitä, ettei tarkoitus juuri olekin sodan aikaansaaminen itse Vatikaania vastaan julkisen turvallisuuden ja anarkismin vastustuksen nimessä. Mutta olkoonpa tuo asia kuinka tahansa, se on ainakin selvää, että samat puolustuskeinot, jotka ovat edullisia teidän yhdistyksillenne, ovat edullisia myöskin meille.»

»Mitä keinoja tarkoitatte, teidän ylhäisyytenne?»

»Kardinaali yskähti vähän.

»Te tiedätte, että pyhä isä on kieltänyt uskollisia lapsiaan ottamasta osaa sellaisen hallituksen toimiin, jonka olemassaolo perustuu paavin oikeuksien sortoon ja hänen aarteittensa hävitykseen.»

Rossi kumarsi myöntäen.

»Mutta kirkko ei kiellä itseltään oikeutta ottaa osaa Italian yksityisasioihin milloin se voi toivoa siitä hyviä tuloksia katoliselle kirkolle, ja tuollainen osanotto ei myöskään ole ristiriidassa minkään kunniallisen vapaussuunnitelman kanssa, joka on yhtäpitävä siveyden ja uskonnon kanssa.»

»Te ajattelette katolista puoluetta parlamentissa?»

»En, herra Rossi. Katolisen puolueen Italian parlamentissa täytyisi alkaa toimintansa kieltämällä paavin maallisen vallan vaatimukset. Se ei ole tarpeellista. Joku olemassa olevista puolueista — esimerkiksi teidän — voisi ajaa tuota asiaa aivan yhtä hyvin.»

»Te tarkoitatte», sanoi Rossi, »että pyhä isä vapauttaisi kansansa käskystään ja neuvoisi sitä äänestämään minun hyväkseni?»

»Miksikä ei? Meidän valtiolliset aikeemme ovat tätä nykyä aivan samat. Te ette voi puoltaa omia seurojanne puoltamatta samalla meidän. Mutta te olette heikkoja, me väkeviä. Kirkollisia klubeja on yli koko Italian. Ne tietävät kansan toiminnasta kaikkialla, ovat yhteydessä meidän kanssamme, Rooman kanssa, ja me voimme kutsua ne toimintaan sovitulla merkillä. Kun teillä on meidän voimamme takananne, voitte helposti sanoa parlamentille, että ministerit eivät edusta maata, ja vaatia heitä todistamaan valtaansa. Te voitte kukistaa koko hallituksen.»

»Ja sitten?»

»Te olette pelastanut Italian julmasta uskonsodasta, suojannut julkista kokoontumisoikeutta ja pelastanut omanne sekä kirkon yhdistykset.»

»Ja sitten?»

»Sitten», sanoi kardinaali leikkien kultaketjulla, joka riippui hänen kaulassaan, »te muistatte, mikä voima auttoi teidät valtaan, ja ymmärrätte, kuinka surullisissa oloissa se on, kun paavillista palatsia hallitsee kuningas ja luostarit muutetaan kasarmeiksi ja poliisikamareiksi, paavin aarteet otetaan takavarikkoon ja hänen pyhyydeltään riistetään se itsenäisyys, jota hänen apostolisen virkansa vapaa hoitaminen ehdottomasti edellyttää.»

»Lyhyesti», sanoi Rossi, »meidän tulisi palkaksi teidän avustanne parantaa se haava, joka on Italian ja pyhän istuimen välillä jälleen herättämällä voimaan paavin maallinen valta?»

Kardinaali kumarsi vastaamatta mitään.

»Vaadittaisiinko meiltä mitään muuta?»

»Herra Rossi», sanoi kardinaali, »minulla on ollut kunnia lukea muutamia teidän kirjoituksistanne, ja olen iloinen teidän uskostanne Rooman tulevaisuuteen. Meidän vakaumuksemme on myöskin se, että ikuinen kaupunki kerran vielä on hallitseva maailmaa ja että Jumala on määrännyt sille erikoisen tehtävän. Erityisesti tämä on pyhän isän vakaumus, ja jos te voitte kynällä tai kielellä edistää suuren liiton syntymistä kaikkien maailman valtioitten kesken, joita kaikkia oma hallitsija hallitsisi, mutta jotka kumminkin kaikki olisivat Rooman alamaisia, niin mainitaan nimenne kansojen ja kirkon suurimpain hyväntekijäin joukossa.»

Davido Rossi ei vastannut heti, ja kardinaali lisäsi:

»Mutta ehkä se on ihme, jota emme saa odottaa näkevämme vielä — vaikka», hänen silmissään välähti viekas valo, »sellainen kirjoitus kuin teidän tämänpäiväinen sanomalehtikirjoituksenne militarismin turmiollisuudesta ja kuninkaitten väärinkäyttämistä oikeuksista tietysti antaa tukea pyhän isän jalolle unelmalle hengellisestä valtakunnasta maan päällä, joka olisi Kristuksen edustajan hallinnon alainen.»

Nyt seurasi pitkä vaitiolo, ja sitten Davido Rossi sanoi hiljaa:

»Olen pahoillani, teidän ylhäisyytenne, mutta ehdotuksenne on vallan mahdoton. Kansani on heikko ja sen oikeudet ovat vaarassa, mutta en olisi rehellinen mies, jos ottaisin vastaan apunne.»

»Miksi?» kysyi kardinaali.

»Siksi, etten näe mitään erotusta niiden periaatteiden välillä, joita vastustan, ja niiden, joita te pyydätte minua puoltamaan, paitsi mitä ulkonaiseen muotoon tulee. En näe mitään erotusta kuninkaan eilisen juhlakulun ja paavin kuukausi sitten pidetyn juhlakulun välillä, paitsi että puvut olivat erilaiset.»

Kardinaali hymähti hiukan pilkallisesti, ja kultasolkinen kenkä sekä punainen sukka pistivät esiin mustan kaavun alta.

»Me vaihtaisimme kuninkaan paaviin siinä kaikki», sanoi Rossi.

»Ettekö samalla vaihtaisi erehtyvää, turmeltunutta johtajaa erehtymättömään ja turmeltumattomaan?» kysyi kardinaali.

»Onko paavi erehtymätön tosiolojen maailmassa?» sanoi Rossi.

»Paavit», sanoi kardinaali, »eivät ole erehtymättömiä muussa kuin uskossa ja siveydessä, mutta henkinen ja aineellinen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, että muutamat jumaluustieteen tutkijat arvelevat, että on vaikea sanoa, missä paavin erehtymättömyys loppuisi, kun hän hoitaisi valtion asioita.»

»Tuo», sanoi Rossi, »on juuri samaa mitä sanottiin pakanallisista keisareista ja kuninkaista. He väittivät olevansa ei ainoastaan jumalien hengenheimolaisia, vaan myöskin heidän lihaansa ja vertansa. Jos meidän päiviemme paavi asetetaan valtiota hallitsemaan, täytyy hänen väittää, että hänen hallituksensa on taivaallista alkuperää. Muutoin se olisi väärä, aiheeton, epäjohdonmukainen. Mutta jos se on taivaallista hallintoa, täytyy sen olla sen ainoan olennon hallintoa, joka on sekä erehtymätön että synnitön ja kiusauksiin lankeematon. Sellainen on ainoastaan Jumala, ja ihmisen asettaminen Jumalan paikalle on epäjumaloimista. Kristinusko tuli poistamaan pakanuuden epäjumalanpalvelusta. Ja kumminkin kirkko vaatii maailmaa palaamaan takaisin epäjumaloimiseen. Sitä se ei tule koskaan tekemään. Se ei voi sitä tehdä. Maailma on kehittynyt tuollaista pitemmälle.»

Kardinaali liikahti tuolillaan ja sanoi erinomaisen kohteliaasti:

»Siis vaikka kuninkaitten hallitus militarismeineen ja turmeluksineen on kurja, ei teidän mielestänne paavin maallinen valta olisi sitä parempi?»

»Se olisi paljon pahempi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Rossi. »Kristinuskon kaksituhatvuotisesta olemassaolosta maailmassa on ollut seurauksena sen hullun taikauskon häviäminen, että kuninkaan tahto on Jumalan tahto, ja me syöksemme huonon kuninkaan valtaistuimelta epäröimättä. Mutta asettakaapa hallitsijaksi henkilö, joka vaatii itselleen erehtymättömyyden tunnustusta joko hengen tai aineen maailmassa tai molemmissa, niin perustatte sellaisen taikauskon ahjon, että vääryyttä harjoittavaa paavia vastaan nouseminen olisi yhtä kamalaa kuin Jumalaa vastaan nouseminen.»

»Te ette siis ollenkaan pidä mahdollisena, että paavi harjoittaisi oikeutta eikä vääryyttä — että hän olisi kaikkien ihmisten isä, jolla ei olisi muuta toivoa kuin koko ihmiskunnan menestys?»

»En ollenkaan», sanoi Rossi, »sillä noin sanotaan jokaisesta hallitsijasta, ja se on osoittautunut tyhjäksi puheeksi. Paavi on ihminen, ja ihmisellä on omat etunsa huolehdittavina ennen muitten etuja.»

»Te ette siis myöskään pidä mahdollisena, että armon elämä pyhässä isässä ehkä voisi masentaa inhimillisen olennon kurjan itsekkyyden?» sanoi kardinaali.

»Pidän kyllä sen mahdollisena. Mutta toiselta puolen otan huomioon myöskin ympäristön, joka aina koettaa vaikuttaa rajattoman vallan pitäjään siten, että epäitsekäs ihminen muuttuu itsekkääksi, vaatimaton ylpeäksi, hyvä pahaksi. Paavin ympäristö on aivan samanlainen kuin kuninkaan ympäristö, täynnä matelemista ja imartelua. Se kehittää sielun pahat ominaisuudet eikä sen hyviä ominaisuuksia. Ei kukaan ihminen ole parempi siksi, että hän on paavi, eikä jalo mies ole huonompi siksi, että hän ei ole.»

Kardinaalin tuoli narisi hänen liikahdellessaan, ja kultainen risti, joka oli ollut kiinnitetty kaapuun, irroittui.

»Ja ellei», sanoi hän, »maailman taivaallista hallintoa voi odottaa paavilta eikä kuninkailta, niin tahtoisin mielelläni tietää, mistä se on tuleva.»

»Ihmiskunnasta», sanoi Davido Rossi.

Kardinaali kohotti molemmat kätensä osoittaen ivaa, jota ei edes hänen kohteliaisuutensa voinut peittää.

»Miksikä ei», sanoi Davido Rossi. »Ihmiskunnan tunne on jaloin ja pyhin maailmassa. Se on meidän ainoa todistuksemme Jumalasta, kuolemattomuudesta, oikeasta ja väärästä.»

»Ihmiskunta-raukka! Entä sen kamalat erehdykset? Sen helvetilliset purkaukset?» sanoi kardinaali.

»Se ei merkitse mitään», sanoi Davido Rossi, »ei mitään muuta kuin että niillä on ollut alkunsa taivaassa. Pahimmatkin purkaukset ovat johtuneet hyvistä alkusyistä ja päätyneet hyviin tuloksiin. Ihmiskunta on ainoa taivaallinen tekijä tässä maailmassa. Siihen ei voi vedota samalla lailla kuin kuninkaihin tai paaviin käyttämällä hyväksi sydämen ja aistien huonoimpia puolia. Se vastaa ainoastaan tosiin ja jaloihin vetoamisiin.»

»Ihmiskunta-raukka!» sanoi taas kardinaali. »Se ei eroa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kymmenennestä vuosisadasta enempää kuin kaleidoskoopin kirjavat kuvat ja kumminkin se on tehty jumalaksi! — Mutta minä en tahdo vaivata teitä enää jatkamalla keskusteluamme», lisäsi hän nousten tuoliltaan. »Pyhä isä ajatteli niin hyvää teistä, että hän tulee olemaan hyvin pahoillaan kuullessaan, että tekin kuulutte niiden joukkoon, jotka seuraten väärän demokratian oppeja viivyttävät sielujen rauhoittamista evankeliumin kautta.»

»Evankeliumilla», sanoi Rossi nousten hänkin, »on ollut monta ilmaisumuotoa, teidän ylhäisyytenne. Ensinnä se otti asuntonsa eräässä juutalaisessa ja sai juutalaisen värityksen. Se ei jäänyt siihen, kiitos siitä pyhälle Paavalille, vaan valitsi asunnokseen seuraavalla kerralla roomalaisen keisarin. Onnetonta kyllä on katolinen kirkko sulkenut evankeliumin itseensä — paaviensa, senaattinsa, pyhien opistojensa avulla. Mutta evankeliumilla on ollut toinen ja suurempi ilmaisumuoto — ihmiskunnassa. Maailma on juuri nyt tullut tähän kehityskauteen. Ihmiskunta on kahdennenkymmenennen vuosisadan paavi!»

Kardinaali, joka oli siirtynyt ovelle, seisahtui ja kuunteli.

»Se paavi, jota minä uneksin, tulevaisuuden ylevä paavi», sanoi Rossi, »ei tyydy elämään roomalaisen keisarin muumiossa. Hän elää itse ihmiskunnassa. Hän ymmärtää, että vanha hallitsijoiden maailma on kuollut ja kansojen maailma on tullut sijaan. Hän ymmärtää, että Rooman kristikunta on laajeneva maailman kristikunnaksi. Hän ei katso hallitsijoita ja säätyluokkia, jotka ovat katoavia varjoja, vaan hän katsoo kansoja, jotka ovat todellisuus ja pysyvät ikuisesti. Hän tietää, että kirkon voima kaikkina aikoina ja kaikissa valtakunnissa on köyhissä, ja kun he polvistuvat hänen eteensä rukoillen häntä suojaamaan heidän leipäänsä, niin hän uhraa kaikki ajalliset etunsa pelastaakseen vaikkapa yhden ainoan lapsen nälkää näkemästä.»

Kardinaali oli liikutettu vastoin vakuutustaankin, ja ollen rehellinen mies hän ei koettanut peittää sitä.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »ja pyhä isä tulee olemaan pahoillaan, kun mies, jolla on noin syvä uskonnollinen tunne, tästälähin on luettava kirkon vihollisten — sen vaarallisimpien vihollisten joukkoon.»