Part 6

Hän ei vastaa, sulkee vain edelleenkin tieni. Samassa silmänräpäyksessä valahtaa katseeni omalle puvulleni. Huomaan sen kaikin puolin olevan ihan samanlaisen kuin edessäni seisovalla miehelläkin on. "Nöyrin palvelijanne", sanon minä ääneensä. "Nöyrin palvelijanne." Ja minun on aivan kerrassaan mahdotonta löytää muuta sanaa kuin tuo naurettava "nöyrin palvelijanne". Minä tunnen oman hattuni, jota en voi nähdä, olevan aivan samanlaisen lakeija-hatun sivulla olevine hassunkurisine rusetteineen. Unissani muistin samalla kertaa, kuinka hän joka näkee itsensä unissaan, tulee hulluksi tai kuolee.

Taistelin itseni herälleen. Se oli kamalaa taistelua, joka sai kylmän hien pusertumaan ruumiini jokaisesta hikireiästä.

"Harry", mutisin minä. "Harry." Jälestäpäin uskoin olleeni vain silmänräpäyksen hereilläni ja nukkuneeni niin välittömästi, että uneni juottui yhdeksi.

— "Sinähän näyttelet lakeijaa", kuului äkkiä korvissani.

Kuulin aivan selvästi nuo sanat aivankuin joku olisi huutanut ne minulle ja samassa muuttui unikuvanikin.

Minä seison taas kadulla kotini edustalla ja näen edessäni katulyhtyjen himmeässä, väräjävässä valossa työmiehen, joka on valmiina, niin pian kun käännän selkäni, pistämään jalkansa oven väliin ja estämään minua oveani sulkemasta. "Kirottu lakeija", sanon minä hänelle, "mitä sinä minusta nyt tahdot?" Sataa kuin saavista kaataen ympärilläni ja minä kuulen hänen äänensä kuiskaavan:

— Minä en ole mikään lakeija, olen vain vapaa työmies. Mutta tule minun kanssani, niin saat nähdä jotain. Tule, niin saat nähdä _neurastenisen_ työmiehen. Sehän on sinulle jotain.

Silloin syöksen hänen kimppuunsa ja tartun häntä kurkkuun.

— Jesus, Jesus, huudan minä. Oletko sinä minä tai minä sinä?

Minä pidän häntä lujasti kiinni ja me häviämme molemmat pimeään, missä salamat leimahtelevat sinivalkoisina risteinä ympärilläni.

Samassa istun valveilla vuoteessani. Kuulen oman ääneni huutavan Jesus, ja sanon itselleni: Ethän sinä usko. Oletko järkesi menettänyt?

Silloin muistan kuinka minä lapsena voin kuulla toisinaan mitä kamalinta jyminää. Se oli aivankuin kosken kohinaa tai tuulen kolkkoa huokailua metsässä. Mutta se oli tuskallisempaa, voimakkaampaa, kuin koskaan olen kuullutkaan. Se ei tullut ulkoapäin. Se jyminä kuului aivoistani, ja kun se tuli, oli se niin voimakas, että luulin aivoni menevän murskaksi. Lapsena minä en pelännyt mitään niin paljon kuin tuota jyrinää. En ollut kuullut sitä nyt moneen vuoteen. Ja olinpa jo melkein unhoittanut, että sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan.

Nyt minä kuulin sen. Se kuului aivankuin hulluus olisi koputtanut aivokoppaani ja tahtonut kohteliaasti pyytää sisäänpääsyä. Se tuntui minusta hirmuiselta voimainponnistukselta, kun vihdoinkin jaksoin kurottaa käteni, ottaa tulitikkuja ja sytyttää kynttilän.

Vapisten kiipesin vuoteestani ja hiivin Harryn huoneeseen. Olin aivan varma siitä, että uneni oli joku olento, ja että pojalle on täytynyt tapahtua jotain. Takaisin tullessani valtasi minut omituinen pyörryttämisen tunne. Akkuna veti minua puoleensa. Minusta tuntui, että niin pian kuin sammuttaisin kynttilän, valtaisi minut kuolemisvaisto, nousisin vuoteeltani ja heittäytyisin akkunasta ulos. Olin aivan varma siitä, että nousisin nukkuessani ja heittäytyisin akkunasta kadulle.

XI.

Kaikki sulautuu tämän päivän jälkeen läpikuultamattoman mustaksi virraksi, josta ei heijastu minkäänlaista kuvaa. Kaikki aina tähän päivään saakka, jolloin Harry seisoo edessäni pienessä huoneessani. Hän on taistelunsa taistellut yksin, ja hän on tullut nyt auttamaan minua.

Itse seison akkunan vieressä ja katselen ulos. Siellä ulkona ei ole mitään katsottavaa, jota en olisi jo satoja kertoja ennen nähnyt. Vaikka onkin kevät, niin tuntuu minusta kuitenkin kaikki kovin raskaalta. Luonnollisestikaan en tiedä miksi Harry on tullut. Hänen ilmeistään voin vain päättää, että hänellä on jotain äärettömän tärkeää sanottavaa minulle.

— Mitäs nyt? kysyin häneltä. Samassa juolahtaa mieleeni, ehkä hänellä on jotain tunnollaan, jonka hän tahtoo tunnustaa minulle.

Kysyn häneltä ystävällisesti:

— Oletko tehnyt jotain pahaa? Silloin kuulen Harryn nauravan. Hän nauroi ylpeää naurua.

— Minäkö, kysyi hän punastuen. Samassa silmänräpäyksessä ymmärsin nyt tulevan ratkaisun pitkien kuukausien arvoitukseen. Ja odotin kuin vanki odottaa vapautumistaan.

Heti muutun huomaavaiseksi ja samassa kun vedän poikaa luokseni sanon:

— Puhu nyt. Minä en katsokaan sinuun.

— Odota, vastaa Harry.

Istun pitäen kättäni hänen olkapäällään, ja minä saan odottaa kauvan. Voin kuulla kuinka hänen rintansa sykähtelee. Vihdoinkin sanoo hän:

— Äiti pettää sinua.

Sitten vaikenimme molemmat. Kummallakaan ei ollut enää mitään sanomista. Kumpikaan ei tahtonut katsoa toistaan silmiin. Jokin on murtunut minussa, mutta kuitenkaan en tunne mitään tuskaa. Muuan kysymys polttaa vain sieluani enkä uskalla tehdä sitä. Lopulta en voi sitä salata enää, vaan kysyn:

— Oletko sen jo kauvankin tiennyt?

Vastaus tulee joutuin vapisevilta huulilta:

— Viime keväästä saakka.

— Viime keväimestä?

Minä melkein huusin nuo sanat.

— Niin.

Siis vuoden tai lähes vuoden.

Salaman nopeudella valkeni nyt pitkien kuukausien pimeys. Harry on tiennyt sen, jota minä en ole tohtinut edes ajatellakaan. Tahtomattanikin minä mittailen hänen tuskaansa oman tuskani mukaan, ja minua kummastuttaa, kuinka hän on voinut sitä niin kauvan kestää.

Kuitenkaan en voi sanoa hänelle mitään, en kysyä enkä antaa neuvoja. Tällä hetkellä hän on enemmän kuin vertaiseni.

Äkkiä ottaa Harry käteni pois ja kysyy:

— Saanko nyt mennä?

— Sano minulle vain yksi asia vielä: Kuulinko oikein? Oletko sen tiennyt jo lähes vuoden?

Hänen huulensa vapisivat taas ja hän nyökäytti vain päätään minulle.

— Kyllä.

En voinut vastata mitään, mutta poika ehkä ymmärsi mitä ajattelin.

— En tohtinut puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Enkä tahtonutkaan puhua.

— Ei, ei, voin minä vain hänelle sanoa.

Sitten tuli hyvin matalalla äänellä:

— Nyt minusta tuntui, että minun täytyy.

— Miks'et puhunut? Luulitko äitisi tekevän sinulle jotain pahaa, jos olisit puhunut minulle mitä tiesit?

Ensi kerran Harry punastui aivan korviaan myöden.

— Onko hän itse sinulle sanonut jotain sellaista?

— On.

— Siis olet puhunut äidillesi tästä ja hän sinulle.

— Niin.

Mieleeni nousi jotain, joka pelotti minua. Muistin tuon työmies-raukan kohtalon, kohtalon, joka oli mieleni saanut niin voimakkaasti kuohumaan. Ja minä tunsin kuinka viatoin hänen historiansa oli minun historiaani verraten, kuinka kamalan viatoin.

Harry keskeytti ajatukseni.

— Täytyykö äidin erota nyt sinusta? kysyi hän.

— En tiedä, vastasin.

Ajatukseni olivat kaukana, ja Harry näytti jaksavan seurata niitä.

Hän hiipi luokseni ja kuiskasi:

— Teinkö oikein, kun puhuin sen sinulle?

— Kyllä, vastasin minä. Sinä teit oikein.

Mutta niillä sanoilla en tarkoittanut mitään. Harry ymmärsi, että minun täytyi nyt olla yksin ja meni siksi.

Seisoin yhä vain akkunassa ihmetellen kuinka kummallista oikeastaan oli, etten vieläkään tuntenut mitään surua. Se tuntui minusta melkein kevennykseltä, vaikken vielä saanut selittää itselleni, mistä tuo kevennys johtui. Tuntui vain, aivankuin sisäinen mailmani olisi jollain tavalla kirkastunut minulle.

Kadut ulkona alkoivat hämärtyä. Raitiotievaunujen kelmeät tulet vilkkuivat päivänhämyssä, ja katsoessani niitä muistin uneni. Vaunujen kolina, niin, jopa hevosen kavioitten paukekin tunkeutui korviini sinne, missä seisoin. Lyhdyt yksi toisensa perästä alkoivat syttymään.

Tunsin kummallista seuran kaipuuta. Kaikkialla ympärilläni, porras ylös, kaksi porrasta, kolme tai neljä porrasta, alakerrassa tai ullakolla, oli vain hiljaisia naapureita. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä nyt oli minulle tapahtunut. Mutta pian he tietäisivät kaikki.

Vilunvärähdys pujahutti äkkiä voimakkaasti koko ruumistani. Minulla oli kylmä, ja se ei tullut siitä, että seisoin lähellä akkunaa. Nyt se alkaa, ajattelin minä. Mutta pääni oli edelleenkin selvä, ei mikään painostava tunne eikä tuska häirinnyt tuota ihmeellistä helpotuksentunnetta, joka minut oli vallannut.

Sydämessäni alkoi kuitenkin erästä kohtaa polttamaan. Ehkä ympärilläni asuvat ihmiset tiesivät enemmän kuin luulenkaan. Ehkä he olivat tienneet sen aina. Toiselta puolen katua akkunaverhojen takaa tirkisteli silmiä, jotka ehkä olivat nähneet enemmän kuin minä, ja suita, jotka olivat levittäneet tuota uutista, josta minä en tiennyt mitään. Eikö aina ole niin? Eikö sellaisissa suhteissa aina mies yksistään ole tietämätön siitä, mitä koko mailma tietää.

Muistui mieleeni, että olin lukenut huonoista romaaneista sellaisista tapauksista, ja hymyilin itselleni. Kuitenkaan en voinut olla ihmisiä ajattelematta. Kuulin heidän ääniään allani olevista asunnoistaan ja kävelyä juuri pääni päältä. Mielikuvitukseni alkoi asuttamaan ympärilläni olevia huoneustoja, niin jopa ympäröiviä talojakin. Ja kaikki äänet, joita kuuluu lakkaamatta kaupunkien vuokrakasarmeissa, alkoivat saamaan jonkinlaisen merkityksen. Hehän olivat vain ihmisiä, jotka asuivat ympärilläni, ihmisiä, jotka syntyivät, kasvoivat, menivät naimisiin ja erosivat, kuolivat tai saivat lapsia, kärseivät, kiduttivat toisiaan, rakastivat, vihasivat ja hyörivät toistensa ympärillä. En ollut missään yksin. Muinoin kutsuttiin noita ihmisiä naapureiksi. Sana on nykyään kielestä melkein hävinnyt. Sillä sitä vastaava sanahan on melkein lakannut olemasta. Jos naapurit ovat hyviä tai pahoja, se ei liikuta nykyajan ihmisiä. Pääasia on, etteivät he vain kolise ja pidä muuten pahaa elämää.

Minä en tiedä koskaan ennen ajatelleeni n.k. naapureita. Mutta tällä hetkellä tunsin selvästi ihmisten läheisyyden ja huomasin, etten voi heitä paeta. Tapaisin heitä käytävässä, näkisin heidän tulevan ja menevän portista, ja he vuorostaan pitäisivät minua silmällä. Kun menin kadun yli noustakseni raitiotievaunuun, näkisivät he selkäni ja huomaisivat, etten kävele enää niin suorana kuin ennen. Kotia tullessani tietäisin heidän silmiensä seuraavan minua tuolla lyhyellä matkalla, ennenkuin ehtisin käytävän ovelle, joka sulkeutui itsestään.

En ole koskaan tuntenut modernisen kaupungin kirousta kamalampana: siellä ei ihminen koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Tuntuu kuin kuulisin mielikuvituksissani metsän huminaa ja meren vihaista pauhinaa. En kuullut mitään muuta enkä tahtonut kuullakaan. Ikävöitsin ovea, joka sulkisi kaikki ulkopuolelleen, porrasta, jossa ei tarvitsisi kenenkään muitten kulkea kuin minun ja omaisteni, huonetta, jossa ei mikään vieras ääni häiritsisi lepoani.

Edessäni oleva katu oli pimeänä ja lyhtyjen tulet kirkastuivat sitä enemmän mitä syvemmäksi pimeä muuttui. Pääni päältä kuului jalanääntä, joka liikkui edestakaisin, ja kaukaa tunkeutui hillityitä säveliä korviini.

Silmänräpäyksessä hävisi kaikki, mikä häiritsi minua, kiusasi ja teki minut levottomaksi. Uusi tulevaisuus heijasti silmiini, ei valoisampi eikä houkuttelevampi tulevaisuus, mutta lämpimämpi ja lempeämpi, tulevaisuus, mikä oli aivan toisellainen sitä aikaa, joka oli kauvan uhannut minua pimeydellä ja sortumisella. Samassa tunsin nyt voittaneeni uskoni siihen, että sieluni voi vielä kasvaa uudestaan.

Juhlallinen ilontunne valtasi minut, tunne, jota tahdoin melkein hillitä, koska se näytti minusta julmalta. Mutta minä myöskin olin julma tällä hetkellä, sydämeni täytti tuo suuri, terveellinen itserakkaus, joka toisinaan voi murtautua esiin ja pelastaa ihmisen.

Sytytin lampun ja vedin verhot akkunoihin.. Aivankuin olisin sulkeutunut pois ulkoisesta mailmasta ja antautunut uudelle onnelleni. Kukaan ei olisi uskonut minua, jos olisin kertonut tästä autuaallisesta onnentunteestani. Ja kuitenkin se oli todellista. Varmuus on parempi kuin epäilevä ajatteleminen. Ja toimimisen välttämättömyydestä orasti toive. Päivä oli ohi, liian myöhään hämärtävä kevätpäivä, joka tekee iltapäivän niin liian pitkäksi ja niin liian valoisaksi.

Muistan vielä silloin ajatelleeni:

— Mikä narri sen on keksinyt, että petetyn osa olisi naurettava? Ja onko mahdollista olla naurettava tuntematta sitä?

Silmäni sattuivat vaimoni valokuvaan, joka oli kirjoituspöydälläni. Mutta minä katsoin sitä levollisesti. Eikä edes johtunut mieleenikään siirtää sitä paikaltaan.

XII.

Oli hirmuista nähdä Maudia näinä päivinä. Kaikki mitä hän sanoi tai teki oli minulle aivan mahdotonta ymmärtää. Hänen tarmonsa tuntui minusta tyhjentyneen, ja olipa sellaisiakin hetkiä, joina tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Aivankuin hän olisi ruumiiltaankin pienentynyt. Niin avuttomalta hän toisinaan näytti, ja usein hän muistutti sitä Maudia, jota olin niin kauvan ikävöinyt.

Ja kuitenkin hän oli kylmäverisesti ja julmasti pettänyt minua. Minun ja Harryn elämän murtaen hän oli kulkenut eteenpäin kuin hävittävä tuli. Valheillaan hän oli lumonnut sekä minun että hänet, ja kuinka paljon tarmoaan hän oli valheisiinsa uhrannut, sen minä ymmärsin päivä päivältä yhä paremmin ja paremmin.

Levollisesti ja ilman solvaussanoja olimme minä ja Maud puhuneet, kuinka vastaisuutemme järjestettäisiin. Soveimme keskenämme kaikesta, mikä suinkin oli mahdollista. Ulkoisesti ei näyttänyt mitään muuta muutosta tapahtuneen, kuin ettemme enää vältelleet toisiamme. Harry liikkui keskuudessamme aivankuin ei olisi mitään tapahtunut. Ja hänestäkin voi huomata, että se mikä oli tapahtunut, oli hänellekin ollut kevennys. Harvapuheinen hän tosiaankin oli, mutta se oli hänelle luontaista. Mutta siitä levottomuudesta, joka ennen oli ilmennyt hänen jokaisessa liikkeessään, ei nyt enää näkynyt jälkeäkään.

Kaikista enimmän minua kummastutti tähän aikaan, että se vastenmielisyys, jota olin tuntenut vaimoani kohtaan, yhä enemmän ja enemmän antoi tilaa eräälle tunteelle, jota en voi mitenkään nimittää. Siinä oli mieltymystä ja hellyyttäkin. Tuohon tunteeseen kätkeytyi koko joukko katkeruuttakin. Mutta se katkeruus ei ollut sellaista, että se muuten olisi hävittänyt tai samentanut tunnemailmaani. Sillä oli oma luonteensa, joka välttämättömästi kuului sille, ja johon saisi kätkeytyä kaikki, mikä kerran muodostaisi kuvan nyt ohimenneestä avioliitostamme. Minä en tiennyt mitään Maudin suunnitelmista. En voinut kysyä häneltä eikä hän kertonut minulle mitään itsestään.

Minä tulin näkemään Maudin yhä enemmän ja enemmän, ei suhteessaan minuun ja kotiimme vaan sellaisena kuin hän itse oli. Hän muuttui tämän kautta minulle melkein uudeksi ihmiseksi, uudeksi naiseksi. Minä olin kerran tuntenut ja rakastanut tuota naista ja hän minua. Niin lujasti minä olin ollut sidottu häneen, etten koskaan ollut uneksinutkaan sen päivän voivan sarastaa, jolloin hän ja minä alkaisimme kulkea omia teitämme. Emmekö olleet vieläkin onnen päivinämme puhuneet sellaista? Luonnollisestikin. Luonnollisesti olimme puhuneet, että se päivä voisi valjeta, jolloin rakkaus on sammunut. Olimme puhuneet, ettei kumpikaan silloin olisi toisensa tiellä. Kukapa nykyajan mies ei olisi vaimonsa kanssa sellaisesta puhunut? Niin varma, niin epäilyksistä vapaa ei ole meidän päivinämme kukaan.

Sitäpaitsi en ollut koskaan uskonut eron tulevankaan. Siinä oli suuri ero minun ja hänen välillään. Hän oli elänyt ajatellen sitä mahdollisuutta, enkä minä koskaan. Siksi olinkin vihannut häntä silloin, kun kuljin sumussa enkä nähnyt mitään. Siksi olin ollut sokea enkä nähnyt mitään tai en tahtonut nähdä.

Ja kuitenkin olin ehkä nähnyt. Luonnollisestihan olin nähnyt. Tuskin on ketään, joka ei sellaisessa tilaisuudessa näkisi. Olinko edes kysynytkään Harryltä, silloin kuin totuus purkautui hänen huuliltaan? Eikö nimi heti johtunut mieleeni tarvitsematta kysyä sitä? Se ei ollut vain häpeäntunne lapseni vuoksi, joka silloin sitoi kieleni. Eikä yksistään häviämätön hienotunteisuuskaan, joka sittenkun kaikki on ohi, sitoo miehen kielen, ensimmäiseksi lastaan kohtaan. Nimi, henkilö olivat minulle aivan kerrassaan sivuasioita. Ei edes Maudin ja minun keskustellessa mainittu ensimäisinä päivinä hänen rakastajansa nimeä. Me vältimme molemmat sitä, koska tunsimme sen olevan tarpeetonta. Äärettömän vähäpätöiseltä minusta näytti kaikki mikä oli ollut välillämme, ja kuitenkaan en voinut uskoa muuta kuin, että minä ja Maud vielä kerran keskustelisimme toistemme kanssa. Minä en ikävöinyt sellaista keskustelua. Pikemmin pelkäsin sitä. Tunsin sen vain välttämättömyytenä, sellaisia me olimme.

Siksi se ei ollutkaan minulle mikään yllätys, kun Maud eräänä iltana kääntyy minuun päin ja sanoo:

— Sinä olet muuttunut, Karsten. Minä en voi tuntea sinua enää.

Säpsähdän ja vastaan lyhyesti:

— Miten niin?

— Sinä olet levollisempi, sanoo hän. Sinä olet sellainen, kuin minä tunsin sinut tuttavuutemme ensiaikoina.

Puna valahtaa hänen kasvoilleen, ja minä ymmärrän, että hän luulee minun voivan selittää sanansa, niinkuin hän tahtoisi voittaa minut takaisin.

Levollisesti, ikäänkuin puhuisi vieraalle, jatkaa hän:

— Sinä näytät tyytyväiseltä... ja toimintakykyiseltä. Niin onnettomaksi minä olen siis sinut tehnyt. Niin kokonaan minä olen ollut sinut turmelemaisillaan.

En voi vastata hänelle mitään. Tiedän liian hyvin hänen olevan oikeassa. Sielussani heräävässä uudessa elämässäni hänellä ei ole mitään osaa.

XIII.

Emme alkaneet keskusteluamme lähetäksemme toisiamme. Aivankuin välillämme raivonnut taistelu olisi tahtonut ottaa vain oikeutetun osansa viimeisistä jäännöksistä. Aivankuin olisimme tahtoneet selittää toisillemme tai itsellemme — sen, mitä lopullisesti ei kuitenkaan voida selittää. Tai ehkä se ei ollut mitään näistä. Ehkä meitä tietämättämme ajoi vain ihmisen loppumaton halu kiduttaa itseään ja toisiaan. Sitä en tiedä. Tiedän vain, että äkkiä — levollisesti ja selvästi puhellessamme — sukeltautuivat esiin soimaukset ja syytökset, jotka ensimäisinä päivinä olivat nukkuneet kuuron levollisina. Kaikki luonteittemme likaisuus, kaikki millä olin kiduttanut häntä ja hän minua, kaikki mädännäisyys, ja kaikki, mistä olimme puhuneet ennen — oi, vain liian usein — eli uudelleen ja pulppusi huuliltamme vapaaseen ilmaan.

Maud käveli edestakaisin huoneessaan, jossa en ollut käynyt sen päivän perästä, jolloin ilmitulo tapahtui. Itse istuin lampun alla olevassa nojatuolissa ja aloin tuntea uudestaan samaa pelottavaa jännitystä, joka oli täyttänyt minut viimeiset kaksi vuotta. Nousin säihkyen tuoliltani. Meidän välillähän on kaikki jo puhuttu. Mitä vielä voisi olla lisättävää? Silloin Maud hillitsi minua.

— Älä mene, pyysi hän.

Konemaisesti jäin seisomaan ovenrakoon. En tahtonut kuulla mitään ja kuitenkaan en voinut mennä. Ärjäsin vihaisella äänellä:

— Onko meillä vielä enemmän sanottavaa toisillemme?

— Ehkä, vastasi Maud.

Ja lyhyen väliajan perästä tuli lyhyesti, terävästi ja melkein sortuneella äänellä:

— Ethän sinä tiedä mitään minusta?

Se ääni, jolla hän lausui nuo sanat, sai minut säikähtämään. Siinä, mitä hän sanoi oli totta ja tämä totuus ehkä oli minulle arvokkaampi kuin nyt osasin arvatakaan. Maud ehkä on huomannut minkä vaikutuksen hän minuun on tehnyt. Sillä melkein kiivaalla äänellä hän jatkoi:

— Istu! Minä en voi puhua, kun näen sinun seisovan.

— Ethän sinä ole sanonut minulle mitään näinä päivinä, alkoi hän. Sinä olet vältellyt puhua itsestäsi. Sinä olet vältellyt puhua minusta. Sinä olet käyttäytynyt yleensä, aivankuin kaikki nyt jo olisi selvänä. Minä olen rikollinen nainen. Minä olen pettänyt sinua. Sinä odotat minun menevän, ja kun minä kerran olen poissa, ajattelet sinä alkaa uutta elämää.

— Tahdon säästää sinua ja itseäni, sanoin minä.

— Säästää, sanoi hän. Säästää! Mitä meidän tarvitsee toisistamme säästää? Hän vei kätensä hiuksiinsa sellaisella eleellä, jonka muistan niin hyvin niistä tilaisuuksista, jolloin olen nähnyt hänen mielensä olevan kuohuksissa.

— Voit aivan hyvin uskoa minua, Karsten, jatkoi hän. Jos kukaan tahtoisi säästää sinua, niin se olen minä. Ja minä tiedän hyvin, että se mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, kiusaa sinua enemmän kuin mikään muu mailmassa.

Hän vaikeni samassa ja tuntui kuin hän olisi niellyt itkunsa. Kun hän jatkoi, ei ääni enää vapissut.

— Mutta tahdot kai kuitenkin tietää minusta jotain. Sinulla on pitkä elämä elettävänä, sinulla niinkuin minullakin.

Sitten hän jatkoi levollisesti miettien:

— Sinä olet tuominnut minua koko ajan, Karsten. Ja sinä olet tuominnut minua hyvin ankarasti. Etkö vastusta minua nyt? Mitä siitä on hyötyä? Sinä tahdot nyt olla armelias, kun tiedät, ettei sinun kohta tarvitse kärsiä enää minua nähdessäsi. Mutta armeliaisuutesi ei auta sinua. Etkö luule minun kuitenkin tietävän — mitä tiedän? Luuletko minun voivan unhoittaa kaiken sen, mitä olet näinä pitkinä vuosina minulle sanonut? Kuinka usein olen nähnytkään sinun kulkevan miettien ja alakuloisena? Ja etkö luule minun tietävän, missä sinun ajatuksesi silloin liikkui? Minusta sinä ajattelit, Karsten, lakkaamatta ja aina minusta. Istuit vieressäni tai kävelit edestakaisin huoneessani. Lakkaamatta sinä ajattelit minusta ja minkälainen minä olin. Silloin sinä tuomitsit minua, Karsten. Sinä löit murskaksi sen kuvan, jonka kerran olit sydämeesi kätkenyt. Ja sinä teit sen niin perinpohjin, ettet voisi sitä koskaan saada jälleen ehjäksi. Et koskaan, vaikkei sitäkään mikä nyt on tapahtunut, olisi sattunut tulemaan.

— Ja sinä uskallat soimata sillä minua, keskeytin minä hänet. Sinä, joka...

En voinut jatkaa. Katkeruus tukehutti ääneni.

— Minä, joka rakastan toista miestä, jatkoi hän. Minä en soimaakaan Sinua. Mutta minä olen kuitenkin rakastanut sinua, Karsten.

Alhainen epäilys heräsi minussa. "Hän tahtoisi pitää sinutkin", ajattelin. "Kaikki tuo on vain naisellista. Hän tahtoo voittaa sinut takaisin. Mutta se ei onnistu hänelle." Huomasin paaduttavani sydäntäni ja minä olin iloinen, että voin sen tehdä. Maud jatkoi matalammalla äänellä.

— Se on totta, mitä nyt sanon. Minä olen pettänyt sinua vähemmän kuin luuletkaan. Niin niin, minä olen pettänyt sinua kuitenkin kylliksi. Mutta se sinun täytyy kuitenkin tietää. Kukaan ei ole ottanut minua sinulta, Karsten. Rakkauteni sinuun oli kuollut, kun tapasin — hänet.

— Onko se totta?

— Miksi nyt valehtelisin? Enkö ole valehdellut kyllin paljon? Sinulle, Harrylle, kaikille. Se oli minun suurin virheeni, etten sanonut sitä sinulle silloin, kun totuus selveni minulle. Minä vaikenin silloin. Ja luulottelin tehneeni sen hienotuntoisuudesta sinua kohtaan siksi, että tiesin rakkautesi elävän. Mutta se ei ollut niin, Karsten. Pelkuruudesta minä vaikenin. Vaikenin siksi, etten tiennyt mitä minusta tulisi, jos jättäisin sinut. Enhän osaa mitään. Mitä olisi mahtanut tullakaan? Siksi minä vaikenin. Ja minä sanoin itselleni: "Sinä et enää kohtaa rakkautta. Siihen sinä olet liian vanha." Mutta rakkaus kohtasi minut. Ja enkä ollutkaan liian vanha. Se oli rangaistukseni. — Kiusaanko sinua nyt liian paljon?

— Et, vastasin lyhyesti.

— Sen ymmärrän, jatkoi hän. Oi, te miehet! Te sanotte rakastavanne meitä ja vaaditte, että meidän pitäisi ymmärtää teitä. Mutta kun löydätte naisessa jotain, joka on teille vierasta, kuinka te silloin teette? Te ette aivan yksinkertaisesti tahdo _uskoa_ sitä.

Hän katsoi poispäin tätä puhuessaan ja jotain pahempaa ja ankarampaa kuin häpeänilme oli koko hänen olennossaan, kun hän jatkoi:

— Sinä et tiedä, mitä se minulle maksaa lahjoittaa sinulle rakkauteni, eli sen mitä sinä kutsut siksi. Sinäkin olet kiusannut minua.

Hengähdin syvään, ja siinä mitä hän sanoi ei ollut sanaakaan, jota en uskonut. Sanoin kuitenkin:

— Siis en ollut mieletön enkä erehtynyt aavistuksessani, kun ajallaan tunsin onnettomuuden tulevan.

— Et, vastasi hän. Se oli minullekin pahin. Hän kohotti katseensa ja hänen huulillaan oli niin outo hymy, etten voinut sitä ymmärtää.

— Luuletko, sanoi hän, minun puhuvan näin siksi, että tahtoisin kerjätä saada jäädä luoksesi.

— Ehkä tahdotkin, kun kaikki selvenee, jäädä Harryn vuoksikin? sanoin minä.

Näitä sanoja seurasi pitkä hiljaisuus.

Lopulta Maud purskahti itkuun, ja kumartuen pöydän yli kätki hän kasvot käsiinsä.