Part 5

— Herra, älkää menkö vielä, sanoi hän. Älkää menkö. Olenhan minä kuitenkin ihminen, minä niinkuin tekin. Kukaan ei ole herraa ennen niin sydämellisesti pyytänyt jäämään kuin minä nyt.

Vaikenimme molemmat, ja pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä kuin tuon vieressäni seisovan murtuneen miehen raskas hengitys. Olin väsynyt, mutta en voinut riuhtaista itseäni erilleen hänestä. Tuon rikollis-raukan koko olento oli niin epätoivon vallassa, ettei minulla ollut sydäntä häiritä häntä. Sillä siitä, että hän oli tavalla tai toisella rikollinen, tulin yhä enemmän ja enemmän varmemmaksi. Kuitenkaan hänessä ei ilmennyt vähintäkään sellaista, joka olisi tehnyt minut levottomaksi oman turvallisuuteni suhteen. Ja uneni olin jo aikoja sitten menettänyt.

Auttaakseni hänen ajatuksiaan häiritsin vihdoinkin hiljaisuutta kysymällä:

— Mitä te tarkoititte kutsuessanne itseänne neurasteniseksi työmieheksi?

Puhuteltu nousi säikähtäen suoraksi kumara-asennostaan. Liedeltä hän oli luisunut vieressään olevalle tuolille ja kun hän katsoi minua silmiin, muistutti hänen katseensa sellaisen henkilön katsetta, joka on äkkiä herätetty raskaasta unestaan.

— Meidän päivinämme on niin paljon teorioja, alkoi hän, ja monta on johdettu harhaan. Siellä makaa nainen, joka on kuollut. Hän oli vaimoni eikä meidän välimme ole koskaan olleet huonot. Teidän täytyy se uskoa, vaikka koko mailma tulisi ja sanoisi teille toisin. Onhan ihmisiä, jotka aina ajattelevat pahaa eivätkä koskaan näe muuta kuin mikä on huonoa. Sellaiset ihmiset ovat voineetkin kertoa, että minä join ja löin vaimoani, että lapset täytyi viedä isoäidin luo, ettei heidän tarvitsisi nähdä kaikkea sitä pahaa elämää, jota täällä pidettiin. Sellaisilla ihmisillä on pahat silmät, ja pahat silmät ovat katsoneet meitäkin.

Hänen puhuessaan tuntui siltä, aivankuin toiset ajatukset, kuin mistä hän nyt puhui, olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Hän nousi äkkiä tuoliltaan ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut mennä vuoteen luo. Se mahdollisuus herätti minussa kauhua. Hänen eleistään sain varman käsityksen, että sinne kätkeytyi jotain, jota hän tahtoi näyttää minulle. Minä olin pelottavassa jännityksessä. Mutta oli mahdotonta ajatella jouduttaako miestä tai kerrassaan estää hänen aikeensa. Joka hermo jännitettynä minä seurasin jokaista hänen ilmettään, jokaista elettään ja jokaista sanaansa.

Sensijaan, että hän olisi mennyt vuoteen luo, käveli hän huoneen läpi ovelle ja nojautui sitä vasten. Sitten hän nyökäytti päätään aivankuin rauhoittuneena minulle ja alkoi uudestaan:

— Tämä on köyhä talo, saatte uskoa herra. Täällä asuu ihmisiä katosta lattiaan. Niitä voi olla satoja tai tuhansia. Minä en ole koskaan niitä laskenut. Olen kyllä koettanut laskea. Olen kirjoittanut muistiini ne, joitten olen nähnyt asuvan tässä talossa. Mutta siitä ei tule koskaan loppua. Ne ovat huonoja ihmisiä kaikkityyni. Joko heitä on rangaistu tai näyttävät he sellaisilta, jotka voivat tulla rangaistuksi milloin hyvänsä. Täällä on miehiä, naisia ja lapsia. Lapsista minä en tahdo puhua. Oi, millaisia paheita minä olen nähnyt, minkälaisia näytelmiä Ja millaista kurjuutta! Minä voin nähdä nyt teistä, että te luulette minun valehtelevan, ja että minun aivoni ovat häiriytyneet. Niin ne ovatkin. Ja tiedättekö miksi? Niin, siksi, että en ole koskaan nähnyt muuta kuin mitä tässä talossa saa nähdä, ja siksi, että te olette pyytäneet minun selittämään. Taivasten Jumala, mitä se tahtoo sanoa: selittää? Osaatteko te selittää miksi kävelette jaloillanne eikä käsillänne? Näettekös, te ette osaa! Ja kuitenkin tahdotte te minua selittämään, mitä tarkoitin sanoillani, kun sanoin olevani neurasteninen työmies. Kuulkaa minua, te, joka ette ole neurasteninen. Sillä te ette kai, kun kaikki selviää, ole samanlainen kuin minä? Tuhansia vuosia ovat ihmiset ponnistelleet selittääkseen mailmaa ja itseään. He ovat kirjoittaneet kirjoja ja pitäneet puheita. He ovat raadelleet toisiaan petojen lailla siksi, ettei toinen tahdo uskoa toisen selitystä. He ovat käyneet sotaa siitä, ettei kenenkään muitten selitys ole oikea kuin vain heidän. Mutta mitäs se on auttanut? Onko meidän aikanamme sellaista, joka on kaikkein arvossapidetyin, kuin koskaan on ollut olemassakaan, yksi ainoa ihminen, joka tietäisi niin paljon, josko Jumala todella on olemassa. Onko sellaista ihmistä? Vastatkaa, herra, vakavasti minulle, onko sellaista? Hänen luokseen minä tahtoisin mennä ja rukoilla häntä, ettei hän valehtelisi minulle niinkuin kaikki muut ovat tehneet. Minä en pyydä iankaikkista elämää. Minä en edes tahtoisikaan sellaista. Eikö tämä lyhyt elämä, minkä olen elänyt, ole ollut kyllin pitkä ja lahjoittanut minulle kyllin kurjuutta? Mutta Jumalan minä tahtoisin olevan. Sillä Jumala jakaisi oikeutta. Ja oikeutta minä tarvitsisin. Kaikki ihmiset tarvitsevat oikeutta. Mutta kukaan ei saa. Hän hengitti syvään ja kohotti kätensä kattoa päin, aivankuin olisi puhunut suurelle väkijoukolle. Hänen hoikassa olennossaan kapeine kasvoineen, joista pistihe imekkeisestä parrasta esiin suuri kyömynenä, oli jotain kamalan koomillista.

— Kuinka te sitten voitte pyytääkään, että minä voisin selittää teille omasta minuudestani? jatkoi hän levollisemmin. Onko minun helpompi selittää pientä arvoitustani kuin mailman suurta arvoitustaan? Huomaatteko kuinka ajattelemattomasta te kysytte ja miten tavattoman paljon te pyydätte sellaiselta köyhältä kuin minä olen?

Hän veti henkeä. Mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavalla sekunnilla hän kumartui päin ja kuiskasi:

— Minä en osaa selittää mitään, mutta voinhan kertoa. Olisinpa vain saanut oppia muutakin kuin ainoastaan kiviä hakkaamaan, niin minäkin osaisin kirjoittaa kirjoja. Kirjatkaan eivät selvitä mitään, mutta ne kertovat paljon. Aivan kuin minäkin. Tiedättekö minkälaista täällä on talvella? Pakkanen tulee ja kadut ovat pimeitä. Katulyhdyt valaisevat vain ihmishautoja täällä, jossa me toisiamme polkien etsimme leipää, ikäänkuin emme tietäisi, että elämme vain kuollaksemme. Sitten alkaa jää vaikuttamaan, pakkanen ja sade muodostavat jäätä. Ja silloin loppuu työ, nähkääs. Sen tietää ilman kertomattakin. Kun on ollut sellaisessa mukana muutamia vuosia, niin silloin tietää, että nyt tulee työttömät kuukaudet, ne kuukaudet, jolloin köyhän täytyy elää tyhjästä. Silloin mennään köyhien hyväntekijän luo, jolla on panttilainakonttoori. Hän ottaa vastaan kellon ja juhlavaatteet, posliiniastiat ja sänkyvaatteet. Se käy kun tanssi. Kaikki mitä talossa vain on otetaan vastaan talvisäiliöön.

Mutta koti tulee tyhjäksi. Päivä menee ja toinen tulee. Yhä vain odotetaan pitkien kuukausien loppuvan ja orjuuden alkavan uudestaan. Onhan sitä, saakeli vieköön, vapaa työmies. Vapaa siksi kunnes kutsumus kuuluu ja määrää lakon alkaneen. Silloin ollaan mukana, kuulkaahan herra. Ei siksi, että minä uskoisin siitä mitään voitettavan. Mutta mukana täytyy kuitenkin olla. Sillä se on kaikessa tapauksessa eräänlaista taistelua. Ja taisteluahan tarvitaan, ettei tappaisi itseään liikunnan ja raittiin ilman puutteessa. Mutta kevään tultua saa luvan alkaa uudestaan. Ja ne, jotka ovat jaksaneet päästä talven yli, menevät taas köyhäin hyväntekijän luo, joka on ottanut heidän omaisuutensa säilöönsä. Vähitellen poimii omansa takaisin, ja maksaessaan noita hyväntekijän pieniä sinisiä lappuja tehdään työtä ja nähdään nälkää, nähdään nälkää ja tehdään työtä. Ja sellaista täytyisi koettaa unhoittaa. Niin, niin. Unhoittaahan sen toisinaan. Se on arvoitus, kaikkia muita suurempi arvoitus.

Mies vaipui jälleen tuolille ja sanat tulvasivat hänen huuliltaan, aivankuin hän olisi unhoittanut, että hänellä oli kuulija.

Mutta kun on sietänyt sitä vuoden, kaksi, kolme vuotta, niin silloin sitä ei enää voi unhoittaa. Silloin tulee parhaimpaan aikaan nälän pelko. Nälän pelko, työttömyys ja itsemurha-ajatukset. Sillä mies tulee ajatelleeksi tappaa itsensä, kun ei ole työtä. Mitäpä muutakaan ajattelisi? Jumalaa ei vain kuulu. Lakkaamatta sairaana sielultaan päivä päivältä, yö yöltä. Nukkuakaan ei saata. Se käy niin kauniisti, että se, joka tekee työtä, tulee väsyneenä kotiinsa, syö kylläkseen niukkaa, mutta terveellistä ruokaa ja menee rauhassa nukkumaan kootakseen voimia huomisen päivän työhön. Minä olen maannut vuoteellani ja kuullut heidän hiljaa hiipivän ympärilläni, etteivät häiritsisi minua, kun luulivat minun nukkuvan. Minä en nukkunut. Ummistin vain silmäni päästäkseni näkemästä. Ei vaimoni eikä lapset voineet tietää, että minä makasin vain puserrellen nyrkkejäni ja taistellen itseni kanssa nälänhorroksissa, estääkseni itseäni syöksymästä ylös ja raivoissani lyömästä heitä murskaksi joka ainoaa. Minä olen vihannut heitä samoin kuin itseänikin. Ja se tahtoo sanoa paljon. Olispa vain ollut joku, jota olisin voinut lyödä, niin olisin sen tehnyt. Itkenyt itse katuen jälestäpäin? Minä kyllä uskon sen. Mutta lyönyt minä olisin.

Miehen puhuessa minä katselin ympäri huonetta. Minusta tuntui, aivan kuin nuo seinät rumine, halpoine seinäpapereineen olisivat sulkeneet minut suojiinsa jo monta viikkoa. Tietämättäni syöpyi jokainen yksityiskohtakin tuosta huoneesta muistooni. Vielä tänä päivänäkin voin nähdä silmissäni seinäpaperien kuvat vinoine neliöineen ja tummanvihreine kukkineen. Päätin olla häiritsemättä tuota miesraukkaa. Kun ihminen on niin kiihtyneessä mielentilassa, voi toinen hyödyttää häntä paraiten vain vaikenemisellaan. Minä tiesin sen. Mutta tuon vieraan kiihtynyt mielentila valtasi minutkin lopulta. Tahdoin päästä vapaaksi tuollaisista vaikutelmista ja mennä pois. Siksi keskeytin hänet äkkiä kysymällä: — Eikö teillä koskaan ole ollut tilaisuutta purkaa tunteitanne? Tai kuten te sanotte — lyödä? Te olette sitäpaitsi oikeassa siinä, että sellainen voi keventää.

Mies katsoi hämmästyneenä minua. Hänen kasvonsa muistuttivat taas uneksijan kasvoja. Sanaakaan vastaamatta hän meni vuoteen luo ja riuhtasi peitteen pois.

Sanomattomaksi kauhukseni huomasin lakanan olevan veressä, ja vaikka sisäinen aavistukseni oli koko ajan sanonut, ettei tuo tuolla makaava nainen ollut kuollut oikein luonnollisella kuolemalla, ja että mies todennäköisesti oli vaimonsa murhaaja, ja koko hänen kummallinen käytöksensä ei merkinnyt muuta kuin puolihullun ihmisen välittömästi rikosta seuraavaa epätoivoa, joka läheni mielenhäiriöä — vaikuttivat hänen sanansa kuitenkin ja se, mitä näin, minussa kamalan hämmästyttävästi. Samassa hyppäsin ylös tuoliltani, ja me molemmat elävät katsoimme toisiamme silmästä silmään, aivankuin olisimme odottaneet kumpi meistä ottaa ensi askeleen ja tarttuu toistaan kurkkuun.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hämmästykseni hävisi. Edessäni oleva kuva näytti minusta äkkiä luonnolliselta, yksinkertaiselta ja jokapäiväiseltä. Juuri senvuoksi se muuttui niin paljon kauhistuttavammaksi.

— Miksi olette tuon tehneet? kysyin äärettömän jännittyneenä.

Odotin saada kuulla selityksen arvoitukseen, selityksen koko tuon miehen kohtaloon, selityksen hänen käsittämättömään puheeseensa, jolla hän oli yli tunnin täyttänyt korvani.

— Miksi? uudisti hän soinnuttomasti.

Näytti aivankuin hänelle juuri nyt olisi juolahtanut mieleen, että sellaistakin voi selittää. En ole koskaan nähnyt ihmiskasvoissa niin toivotonta kykenemättömyyden ilmettä kuin hänen kasvoissaan oli vastausta etsiessään. Aivankuin olisin seisonut katsellen kasvoista kasvoihin itse rikoksen arvoitusta ja tuntenut, että se on ratkaisematon arvoitus. Se ei ole kyllä, ettei mitään vastausta löydy kysymykseen: miksi, joka pääsee meidän kaikkien suusta, silloin kuin rikos on tapahtunut. Koko kysymystä ei ole ensinkään olemassakaan. Asiaan kuulumattomat, lähimmäiset ja kaikki muut voivat kysyä miksi. Hän, rikoksentekijä ei kysy itseltään miksi, eipä tiedä koko kysymystä olevan olemassakaan. Kaikki on hänelle vain välttämätöntä, ehkä syvin välttämättömyys, mitä on olemassa.

Ainoastaan sellaisia rumia rikoksia, jotka tehdään voiton tai koston himossa, sellaisia voidaan selittää. Ja kuitenkin...

Mutta se riittäköön tästä.

Vaikka tiesin, että se oli hulluutta, uudistin kuitenkin kysymykseni. Ja niin tehtyäni minä näin selvästi kuinka hänen ajatuksensa työskenteli tuskaisesti etsiessään vastausta. Minusta tuntui, aivan kuin olisin kysymykselläni jollain tavalla tehnyt hänelle sanomattoman pahaa, herättänyt hänet ehkä tuosta uneksijan varmuudesta, jonka vallassa hän äsken oli ja joka oli salaisia teitä johtanut hänet jonkinlaiseen selvyyteen.

Äkkiä hän tuijotti minuun terävästi ja läpitunkevasti ja sanoi:

— Miksi olen sen tehnyt? Senhän minä olen jo aikoja sitten sanonut. Enhän minä ole tuntikauteen muusta puhunutkaan.

Ennen hän oli ollut epätoivoinen ja levoton, ja kuitenkin koko hänen olentonsa oli jollain tavalla hillitty, joka olisi johtanut monen harhaan. Nyt hän oli aivan kiihdyksissä. Kasvot värähtelivät pelottavan vihaisesti ja ääni sortui.

— Kukaan ei ymmärrä minua, huusi hän. Kukaan ei ole koskaan minua ymmärtänyt. Mitäpä siitä on hyötyä kertoa itsestään muille? Jokainen ihminen on muurilla eroitettu toisistaan yhtä varmasti kuin he istuisivat kukin omassa vankikopissaan. Tässä minä olen ollut narrina ja selittänyt ja luullut teidän ymmärtävän minua. Luulin, että te edes tiedätte yhtä paljon kuin minä.

Hän puristi kätensä nyrkkiin huitoen sillä sokeasti ilmaa.

— Te tahdotte tietää totuuden, ulvoi hän. No niin. Te saatte tietää sen. Minulla ei ole mitään hävettävää. Se on vaimoni häpeä. Minä pistin häntä veitsellä sydämen alle. Minä tein sen hänen nukkuessaan. Ja eikä ääntäkään päässyt hänen suustaan. Niin hyvin minä sen tein.

Hän läähätti aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan.

— Hän petti minua, sanoi hän raskaasti. Kulki muitten kanssa. Siksi minä sen tein. Ymmärrättekö nyt?

Kertomattoman kummallinen ilme luonnottomasti kiihtyneillä kasvoillaan tuijotti tuo murhamies minua. Tuntui aivankuin jokainen sana, minkä hän sanoi, olisi tuottanut hänelle salaista nautintoa.

— Älkää valehdelko kuolleesta, sanoin äkkiä.

Minä itse en ollut juuri levollisempi kuin hänkään.

— Vaimonne ei ole koskaan teitä pettänyt. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.

Mutta nyt loppuivat hänen voimansa. Hän vaipui läähättäen kuolleen vuoteen viereen. Ei sanaakaan tullut enää hänen huuliltaan. Luultavasti hän oli unhoittanut, ettei hän ollut yksin.

Minä menin joutuin ulos kavuten pimeitä käytäviä vapaaseen ilmaan. Pihalta näin tuon yksinäisen tulen eräässä huoneen akkunassa äkkiä sammuvan.

X.

Ilta illalta minä vietin tämän päivän perästä samassa pienessä kahvilassa. Kotini ei kuulunut enää illoin minulle. Minä en tohtinut enää olla kahden Maudin kanssa. En tahtonut.

Ilta illalta minä luen sanomalehtiä, joissa on palstottain selostuksia tuosta harvinaisesta murhasta. Rikollinen ei ollut itse asiassa tuottanut tuomarille kuulusteltaessa mitään vaikeuksia. Vaan oli hän rehellisesti tunnustanut olevansa murhaaja. Ja hän oli uudistanut saman selityksen, jonka hän antoi minullekin, että hän oli tehnyt rikoksen senvuoksi, kun vaimonsa oli ollut hänelle uskoton. Sillävälin oli poliisi toimittanut tarkastuksen asunnossa ja sanomalehtimiehetkin olivat asiaan syventyneet. Heidän saamansa yhteisen käsityksen mukaan oli vaimo ollut helläluonteinen ja ahkera nainen, joka oli ahertanut hoitaen miestään ja lapsiaan. Miestä taas pidettiin itseensä sulkeutuneena ihmispelkurina, jota ei ollut lähelle meneminen, ja useat pudistivat päätään ja sanoivat, ettei häntä kukaan mielellään tahtonut pimeässä yksinään tavata. Se herätti epäilyksiä, että hänen kertomuksensa vaimonsa uskottomuudesta oli vain rikollisen keksimä harhaanviepä valhe, jonka hän oli keksinyt saadakseen lievennystä rangaistukseensa. Sanomalehdet kaunistelivat yksityiskohtia kaikenlaisilla arveluillaan. Ja arveltiinpa sellaisiakin mahdollisuuksia, että tuo työmies voi olla yhteiskunnan vaarallisimpia rikoksentekijöitä, jolla todenmukaisesti saattoi olla useita rikoksia omallatunnollaan. Minä myöskin seurasin mukana tuon miehen kohtalossa, joka niin omituisen odottamattomalla tavalla oli koskettanut minun kohtaloani. Illoin kotia mentyäni hiivein huoneesta huoneeseen kuunnellen ovissa aivankuin mielipuoli. Kun makasin vuoteessani, niin en tohtinut nukkua, ja kun lopulta silmät väsymyksestä painuivat kiinni, voin minä säikähtäen herätä unesta ja aivan valveillani tuijottaa pimeään, ikäänkuin olisin nähnyt keijukaisia. Työhuoneessa istuessani tai kadulla käydessäni minä puhuin ääneensä itsekseni.

Se ei ollut miehen kohtalo, joka minua piti kiihtyneenä. Eikä hänen rikoksensakaan. Se selitys, jonka hän antoi rikoksensa syistä, kuohutti mieltäni ja kiusasi minua. Aivan yksinkertaisesti se, ettei hän voinut selvittää asiaansa. Olisinko minä itse osannut selvittää itseäni? Tiesinkö minä paremmin kuin hänkään, mikä minua veti pimeään? Tuntui niinkuin hänen kohtalonsa olisi ollut minun kohtaloni todellinen kuva.

Niin kamala minun mielentilani oli, että ajatellessani työmiehen kuollutta vaimoa, minä näin Maudin edessäni, ja ajatellessani työmiestä näin itseni.

Mitä tuo tapahtuma ihmisiä liikuttaa? sanoin itselleni kerta toisensa perästä. Mitä sen syyt heille kuuluu? Mitä he sellaisesta tietävät? Onko se niin välttämätöntä, että siihen täytyy ehdottomasti olla joku syy? Mies on murhannut ja sitten ihmiset vaativat heti häntä selvästi ja asiallisesti selittämään miksi. Niinkun ei toisinaan päivittäin sattuisi meille mitä kamalampia tapahtumia, jotka eivät ensinkään herätä mitään huomiota. Siihen ei vaadita mitään selvitystä. Siinä saa murtua kaikki sirpaleiksi, ja kun vahinko on tapahtunut, kohauttavat ihmiset vain olkapäitään. Mutta tässä! Mutta tässä uskotaan varmasti olevan selitettäviä syitä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muut, ettei sitä voi selittää. Tiedänhän, että mies valehtelee murhanneensa vaimonsa siksi, että tämä oli hänelle uskoton. Eikö hän selittänyt aivan samoin minullekin? Hänhän tahtoi jo silloin selittää syynsä. Ymmärsinhän minä jo heti kaikesta siitä, mitä hän ennen oli sanonut, että hän valehteli. Sielunsa hämäryydestä hän koetti etsiä totuutta lähetäkseen ihmisiä. Hän tahtoi sanoa totuuden. Hän ei tahtonut valehdella. Hänen sielussaan paloi tunnustamisen kirvelevä tarve. Ooh, suuri, mahtava on tuo tarve. Nöyrin palvelijanne.

Ei mikään puhdista niinkuin tunnustus. Mutta kun hän koetti tunnustaa, niin tapahtui kaikista kauheinta: _ihmiset eivät tahtoneet uskoa häntä_. Juuri siksi, että hän puhuu totta, he eivät usko häntä. Hän huomaa sen. Ja äkkiä muuttuu hänen mielensä. Hän päättää valehdella. Tarttuu ensimäiseen yksinkertaisimpaan valeeseen, jonka hän voi löytää ja kertoo sen selvityksenä. Ja tuo kiihtynyt mies pääsee rauhaan. _Hän säästyy nyt kyselyiltä_. Mikään ei raatele enää hänen sieluaan. Välinpitämättömänä hän ottaa vastaan kuulustelut, syytökset ja tuomion. Hän on onnellisempi kuin minä. Sillä silloin hän on voittanut.

Niin minä puhuin yksinäisyydessäni ja sellaiset ajatukset tähän aikaan sielussani paloivat. Mutta ne eivät pysähtyneet tähän.

Kaikki, mitä nyt olet ajatellut, jatkoin minä puhellen itselleni, sinä tiedät. Kaiken tuon olet nähnyt silmilläsi ja kuullut korvillasi. Sinä yksin olet seisonut tuon miehen läheisyydessä hänen pahimpana elonsa hetkenä. Mene oikeuteen, ilmoittaudu todistajaksi ja puhu hänen asiansa. Pelastaa sinä et häntä voi. Inhimillistä lakia hän ei voi välttää. Mutta sinä voit hankkia hänelle sielunrauhan. Sinä voit antaa hänen tuntea, että muuan veli on nähnyt hänen kohtalonsa ja ymmärtänyt sen.

Luonnollisestikaan en mennyt oikeuteen ja luonnollisesti en puhunut miehen asiaa. Oman kohtaloni vankina minä unhoitin hänen kohtalonsa.

Mutta nähdessäni Maudin edessäni ajattelin työmiehen vaimoa. Kuvittelin, että he — työmies ja hänen vaimonsa — olivat rakastaneet toisiaan samoin kuin mekin, riidelleet kuin mekin ja vihanneet kuin mekin. Kuvitteluni sekoitti kohtalomme niin toisiinsa, että minä mielikuvituksissani olin tehnyt tuon rikoksen, jonka jälkinäytöksessä sain olla todistajana.

Silloin minä uneksin eräänä yönä kulkevani yksin pimeässä. Se oli olevinaan kellariholvi tai ränsistynyt talo, jossa kuljin. Molemmat noista vaikutelmista sekaantuivat unessa hyvin omituisesti, ja kaikkialla missä vain kuljin, vilkkui valopilkkuja, aivan kuin auringonsäteet olisivat tunkeutuneet lahonneitten hirsien raoista. Mutta tuo valo ei valaissut minua ympäröivää pimeää. Se vaikutti vain, että varjot kävivät paljon pimeimmiksi, ikäänkuin äkkinäisen valonvälähdyksen jälkeen teatterissa näyttää hämäräkin sysipimeältä.

Koko ajan vei tieni vain alaspäin ja minä siirsin jalkojani varovasti, etten töyttäisi itseäni rappukiviin. Huomasin, ettei siellä ollutkaan rappusia. Sensijaan olin nousevinani liukasta metsäpolkua ylöspäin, jossa sain olla hyvin varovainen, etten loukannut itseäni puunjuuriin ja kiviin, jotka estivät kulkuani. Tie vei vain lakkaamatta eteenpäin. Se oli aivankuin olisin ollut jossain äärettömässä kellarissa, linnan holvissa tai maanalaisessa käytävässä. Mutta ympäröivät seinät vaikuttivat minuun hyvin painostavasti, ja lakkaamatta seurasivat minua samat tuikkivat tulet, tehden pimeän vieläkin paksummaksi.

Olin puettu eriskummalliseen pukuun ja hartioillani liehui kaapu. Tuo puku kiusasi sanomattomasti minua, mutta en voinut koskaan saada tarkastaa itseäni. Sillä valo, joka vilkkui vastaani, ei valaissut koskaan minua niin kokonaan, että olisin ehtinyt täydellisesti nähdä pukuani. Enkä voinut seisahtaakaan. Minun täytyi mennä yhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle alaspäin. Niin paljon minä voin nähdä, että tuo harmillinen pukuni oli aikaisempien vuosisatojen mallia, ja kävellessäni eteenpäin huomasin tien vievän yhä edelleen alaspäin kiertäen kuin kiertorappuset.

Menneisyyttä kohti! Vuosisatojen kautta takaisin menneisyyteen! Omituisella tavalla tartuin unissa tuohon ajatukseen. "Siis tie menneisyyteen vie yhä vain alaspäin", ajattelin. Ja kun muistin, kuten useinkin unissa tekee, että minun täytyy herätä, niin silloin huomasin olevani ihan naurettava olento. "Mitä narripeliä tämä on?" ajattelin. "Ja mihin kummalliseen narrinpukuun minut on puettu?" Se tuntui minusta muuten hyvin hauskalta, ettei kukaan edes nähnyt minua.

Silloin huomasin äkkiä, etten olekaan yksin. Aivan minua vastaan tulee muuan olento, hänkin samanlaisessa puvussa kuin minäkin ja liehuva kaapu hartioillaan, ja hänet nähdessäni aloin pelätä. Huomasin, että minun täytyy mennä hänen luokseen. Miksi, sekin oli minulle silloin selittämätöntä. Minä kumarran ja tahdon olla ystävällinen. Hänen pukunsa minä sain nähdä. Kuinka se voi olla mahdollista, sitä minä en käsittänyt. Mutta suureksi kauhukseni minä huomasin, että hänen kaapunsa oli mustaa verkaa ja tuon kaapun alta vilahteli mustat silkkisukat ja matalat ruseteilla koristetut kengät. Muun puvun peitti kaapu ja huppukaulustan alta näkyi kolmikulmainen hattu. Se voi olla Napoleonin hattu tai lakeijahattu. Mutta varmaa on, että kohtaamani mies on lakeija eikä Napoleon. Sitä enemmän minä häntä pelkäsin. Hän pitää kaapun alla olevassa kädessään veistä, ja minä tiedän oikein hyvin, että samassa silmänräpäyksessä, kun käännän hänelle selkäni, saan tuon veitsen hartioihini.

Siksi tahdon tehdä häneen suurenmoisen vaikutuksen ja jos mahdollista pelottaa hänet. Siinä tarkoituksessa sanon hänelle:

— Tiedättekö, kuka minä olen? En voi nähdä hänen kasvojaan. Mutta ymmärrän, että hän hymyilee, kuten voi ajatellakin unissa tapahtuvan.

Samassa kuulen nyt Harryn huutavan kaukaa. Käännyin raivoissani mieheen päin ja ulvon: S — Vastaa, mies. Tiedätkö, kenen näet edessäsi? Minä olen nyt nyt valepuvussa. Mutta puku ei tee miestä. Minä olen virkamies. En ensinkään korkea virkamies. Mutta jokatapauksessa korkeampi kuin sinä.