Part 4

Siksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on oma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään saa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken, mitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina saa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten välillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin en koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka kauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun lasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: "Isot näkevät mailmansa omalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella. Isot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä hyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä ajatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten ajatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa salaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme me muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat tai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella ei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme oikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa kokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata meitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä täyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan me hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen valitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka, kun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme mekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon taakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta meidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka meistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla me seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme niin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi ymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi niin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse ovat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin kehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan, joka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän julmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien täyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin päivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa voimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme sellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten suhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole unhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi lapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme, ettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on tarttunut meihinkin."

Nuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet. Mutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille. Laineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän vikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat kuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti. Nuoriso ei kiitä siitä meitä.

Enkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun vaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän ajatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän aikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä tiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä niinkuin olisi pitänyt olla.

Siksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli minua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen sitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua Maud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.

Hän katsoi levollisesti minua silmiin ja kysyi vain:

— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän elämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?

Minä pudistin päätäni.

— Et. Mutta etkö voisi olla enemmän kotona? Etkö voisi ottaa poikaa...

— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla on vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.

— Uskotko sen niin varmasti olevan vain harhaluuloa?

-? Tiedänhän sen, keskeytti hän. Sinä kiertelet täällä epäillen, tutkien ja peljäten. Katso asiaa sellaisena kuin se on. Me elämme mitä tuhannet ihmiset ovat eläneet ennen meitä. Minä en voi sortua Harryn vuoksi. Ja hän ei varmaankaan sorru minun vuokseni.

Siihen hän lisäsi levollisemmin:

— Sinähän tiedät kuitenkin, että minä pidän pojasta. Ja hän minusta.

Silloin menetin mielenmalttini ja vastasin ajattelematta:

— En, sitä en todellakaan tiedä.

Hän katsoi poispäin ja sulki silmänsä. Minä tiesin loukanneeni häntä. Turruttaakseni omaa heikkouttani löin vielä kerran:

— En, uudistin minä. Siihen sinulla ei ole kyllin naisellisuutta.

Silloin hän sanoi minulle niin pilkallisella äänellä, jollaista en ole koskaan häneltä kuullut:

— Sinä et tiedä mitä sanot. Jos ei häntä olisi, en varmastikaan istuisi nyt täällä.

Intohimoni katkeroitti minua samoin kuin vaimonikin ja hetkeäkään arvelematta vastasin:

— Oletko varma, että hän kiittää sinua siitä uhrauksestasi?

Vaimoni kohotti kaksi vapisevaa nyrkkiään minua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut lyödä minua korvalle. Mutta seuraavalla minuutilla makasi hän kumartuneena pöydän yli ja itki niin rajusti, joten en koskaan ennen ole nähnyt hänen itkevän. Mutta itku tuli hillitysti ja hiljaa, aivankuin ihminen, joka ei ole tottunut antamaan tunteilleen valtaa, heittäytyy kerran tunteittensa purkaumisen varaan, jota hän häpeää yli-inhimillisten tuskiensa painon alla.

— Mene, mutisi hän, mene! Ei nyt enempää. Ilveily oli käynyt hänelle inhoittavaksi. Hän oli vähällä ilmaista salaisuutensa.

VIII.

Eräänä iltana istuin tavallista väsyneempänä entisessä kahvilassani, jota ajatuksissani tapasin kutsua kadehdittavaksi pakopaikaksi, jonka olin löytänyt ennen mainitsemastani ravintolasta. Istuin siellä tällä erää tavallista kauvemmin. Sillä miksikäpä menisin kotiakaan? Siellä istuessa tunsin mielenrauhaa. Ajatukset saivat levätä. Kotia mentyäni minun täytyi välttää tapaamasta Maudia, koska hän teki minut levottomaksi. Jo hänen läsnäolonsakin sai koko hermostoni epäkuntoon. En ajatellut sitä enään. Minä tiesin jo asian olevan niin. Ja minä elin aina sen mukaan.

Siksi istuin siellä lukien sanomalehti sanomalehdeltä ja annoin tuntien kulua. Kaasulamput sammutettiin ympärilläni. Istuin yksin viimeisen palavan kaasulampun ääressä silmäillen ajattelematta erään äärettömän suuren sanomalehden ilmoitussivuja. Kello läheni yhtä, kun vihdoinkin tulin kadulle.

Ja nyt minä jouduin seikkailuun, se oli ihmeellinen, kamala seikkailu, jossa sain silloin olla mukana. Muisto siitä voi vieläkin minulle kummitella pitkinä talviöinä pakkasen paukutellessa huoneeni nurkissa ja revontulien tuntureita valaistessa.

Menin suoraan kotia kohti ja kadut olivat kaikkialla tyhjinä. Se oli eräs noista Tukholman talviöistä, jolloin koko kaupunki voi näyttää niin tyhjältä, kuin kaikki asukkaat olisivat kuolleet. Minä kävelin ja kävelin, ja mitä lähemmäs kotiani tulin, sitä enemmän valtasi minut vastenmielisyys. Aivan ihmeellinen vastenmielisyydentunne, ikäänkuin en olisi yksin tai kuin odottaisi minua jokin ikävyys.

Kävellessäni edelleen huomasin jonkun ihmisolennon sukeltautuvan takanani pimeästä esiin ja seuraavan minua toisella puolen katua. Alussa en kiinnittänyt häneen sen enempi huomiotani. Mutta kävellessäni Kardellkadun yli tullakseni portilleni tuntui minusta, että joku seurasi minua aivan askel askeleelta. Vaikka pinnistin kuulohermojani en voinut kuitenkaan kuulla mitään. Nopeimmin askelin kuin oli tarpeellistakaan kiirehdin edelleen, kiersin lukon auki ja käännyin ympäri. Katu oli tyhjä ja mies näytti hävinneen. Menin levollisena eteiseen ja aioin sulkea oven — silloin kuulin äkkiä ratinaa kadulta ja kun vetäsin ovea, niin se ei tullutkaan kiinni. Tunsin heti, että joku oli pistänyt jalkansa oven väliin ja kun katsoin ulos, niin huomasin seisovani aivan vasten kasvoja saman miehen edessä, joka äsken oli minua seurannut.

Tunsin kylmän hien pusertuvan ruumiistani ja varmana siitä, että olin rikoksentekijän kanssa tekemisissä, sanoin lyhyesti:

— Ottakaa pois jalkanne.

Mies ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan vastasi ainoastaan:

— Minä en tiennyt, että se oli tohtori.

— En minä ole mikään tohtori, vastasin suuttuneena.

Mutta mies ei ottanut pois jalkaansa ja ovi ei mennyt kiinni.

Sillä hetkellä muistin Maudin kerran sanoneen: "Sinä joudut aina mitä uskomattomampiin seikkailuihin." Ja samassa silmänräpäyksessä kuulin miehen äänen sanovan:

— Jos ei herra ole tohtori, niin herra on kuitenkin ihminen.

Astuin katukäytävälle ja koetin äkkiä rahakukkaroani. Mutta mies teki vastustavan liikkeen.

— Minä en ole kerjäläinen. Ja enkä ole ryövärikään, lisäsi hän nauraen.

Se äänensävy, jolla mies lausui nuo sanat, teki minut uteliaaksi. Lähemmin katsottuani häntä huomasin hänen kasvonsa liikkuvan hermostuneesti ja koko hänen ruumiinsa tärisevän. Kaasulyhdyn himmeässä valossa tekivät hänen kalpeitten kasvojensa ilmeet mitä pöyristyttävimmän vaikutuksen, jollaista tuskin voi kuvitellakaan.

Olin väsynyt ja entinen hermostumiseni kiusasi minua, jonka vuoksi puhuin tavallista kovemmin.

— Tehän olette seurannut minua koko matkan...

Hän pudisti päätään.

— En, en, vastasi hän. Minä en ole seurannut tohtoria.

— Ettekö ole? Muuten en ole mikään tohtori, olenhan sen jo sanonut.

Hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.

— En, uudisti hän konemaisesti. Tulin juuri nyt.

Käännyin osoittamaan Sturekadulle päin.

— Ettekö tule tuoltapäin? Miehen kasvot ikäänkuin jäykistyivät kysyessäni.

— En tiedä, vastasi hän. Tiedän vain, että tulin juuri nyt.

— Mitä tahdotte sitten? kysyin.

— Herran täytyy Jumalan nimessä seurata minua. Muuten hän kuolee.

— Ketä tarkoitatte?

— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin huokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta. Pitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä lyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna pimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin epätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää. Annoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän itsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa takaisin.

— Tulkaa! sanoi hän lyhyesti. Koetin vielä kerran tutkia lähemmin asiaa.

— Jos vaimonne on sairaana, niin meidän täytyy telefonoida lääkäriä.

— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista, katsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain aivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.

— Ja silloin käännytte te aivan kerrassaan tuntemattoman henkilön puoleen!

Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja katseesta ilmeni lapsen avuttomuus.

— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui enemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin hänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin hypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu ei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin luonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut asiaan.

Käännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan Siperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen, kerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui koko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki minut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua ja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva korvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian kovaa.

— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun hänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin paljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja hautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän ei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä viikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee vielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana täytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata työstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään. Ja nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään. Muut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan, matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin heille on kaikki luvallista ja mahdollista.

Hän seisahtui ja hengitti syvään.

— Tehän sanoitte, ettei hän kuole, keskeytin hänet.

— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi niin paljon.

Hän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja kalpeasti.

— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja isäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi, kun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka ihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona. Siksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin tuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä muistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin avannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän heittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan entisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui minusta ihmeelliseltä.

Hän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin, aivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme hänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin aivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen surunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua rupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa yöni kulua turhaan hänen seurassaan.

Nyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi itsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa puutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.

— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette vanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka se käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen ja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista minussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen ulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu juuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja. Ajatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin pitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä. Ikäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: "Odota vaan! Odota vaan! Tänään sinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään." Kuitenkaan ei tule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu myöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita, huonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy lunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: "Odota vaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!"

Tähän seisahtui hän ja nojasi varovasti selällään erästä avonaista porttia vasten. Tulimme eräälle aivan nokipimeälle pihalle, johon ei mistään tuikahtanutkaan valoa. Ainoastaan korkealta toiselta puolen pihaa muutamasta kaivonkehystä muistuttavan sivurakennuksen akkunasta tuikutti seinäkulmaukseen heikko valo.

— Tuolla yläällä se on, kuiskasi hän. Mutta sinne ei ole meidän vielä menemistä.

— Mitä te sillä tarkoitatte? keskeytin minä hänet toisen kerran. Hänen käytöksensä, eleensä, ilmeensä ja ihmeellinen puheensa herätti minussa selittämätöntä kauhuntunnetta. Mennään niin pian kuin mahdollista. Ehkä vaimonne on vielä pelastettavissa, mutta jos viivymme, niin tulemme liian myöhään.

— Luuletteko niin? myönsi mies epäilevästi. En usko, että häntä voidaan pelastaa. Häntä yhtä vähän kuin minuakaan. Mutta täytyyhän koettaa tehdä kaikkensa rauhoittaakseen omaatuntoaan, kun kaikki kerran on ohi. Siksi minä tahdoinkin tuoda tohtorin. Minulla on rahaa. Kyllä minä tohtorin maksan.

— Enhän minä ole mikään tohtori, keskeytin minä hänet epätoivoisena.

Mies katsoi minua taas hyvin uteliaasti. Sitten näytti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi muistanut jotain erikoista. Hän kuiskasi salaperäisesti korvaani:

— Minä soitin erään tohtorin ovikelloa. Mutta en uskaltanut odottaa, kunnes joku olisi tullut avaamaan. Silloin minä juoksin piiloon, juoksin kadulta kadulle, kunnes tapasin herran.

Hän otti hatun päästään, ikäänkuin vilvoitellakseen, ja minä huomasin pimeänhämystä hänen olevan paljaspäisen.

Päälaki kiilteli pimeässä ja hänen silmänsä loistivat kuin mielipuolen.

— Kuulkaa, ystäväni, sanoin minä. Täällä ei ole lääkäriä. Ja rahasta ei tule puhettakaan, jos olette senvuoksi levoton. Sallikaa minun mennä nyt. Jos odotatte tunnin kotonanne, niin minä huolehdin siitä, että lääkäri tulee tänne.

— Ei ei, keskeytti hän joutuin. Sitä tarvitaan. Rahaa tarvitaan. Mutta teidän täytyy odottaa vähän. Minulla on niin paljon teille sanomista. Ja olenhan vain niin vähä ehtinyt vasta sanoa.

Hän kumartui ja kuiskasi huulensa oikein korvaani painaen:

— Onko herra koskaan nähnyt neurastenista työmiestä?

Vetäydyin äkkiä taapäin. Olin kohdannut sellaisen katseen, joka tuntui pistävän suoraan minua silmään. Samalla kertaa kummastelin tuota tieteellistä sanaa työmiehen suusta kuultuna.

— Minä ymmärrän, että te ette koskaan ole nähnyt sellaista, jatkoi hän. Neurasteninen työmies — se olen minä. Ei kukaan muu kuin minä. Moni muu kuin minä. Satoja työmiehiä. Tuhansia työmiehiä. Työmiehiä ja ei-työmiehiä. Ehkä kaikki ihmiset, kun oikeen ajatellaan. Te olette oppinut mies, jos ette olekaan tohtori. Kun olen jo sanonut niin paljon, niin minä tiedän teidän ymmärtävän minua.

— Tulkaa nyt!

Sitten hän meni verkalleen erästä kaitaa porraskäytävää ylös, joka johti nukkuvien asuntojen ohi taaimmaisiin huoneustoihin. Tarttuen lujasti kiinni käsivarrestani, estääkseen minua karkaamasta, veti hän minua jälessään eteenpäin pimeässä porraskäytävässä.

IX.

Seisoimme vierekkäin hyvin kapeassa huoneessa, jonka seinät olivat aivan alastomat. Voisipa sanoa, että se oli melkein tyhjä. Näytti kerrassaan siltä, ikäänkuin jokainen pieninkin esine, jonka voi irti saada, olisi kannettu pois tuosta alastomasta, likaisesta huoneesta. Akkunan lähellä olevassa vuoteessa makasi nainen hiukset hajallaan ja silmissä kuolleen murtunut ilme. Ei ollut aikaa edes sulkea hänen silmiään. Näin kohta ensi silmäyksellä, että hän oli kuollut.

— Hiljaa, sanoi mies ovelle tultuamme. Hiljaa! Älkää herättäkö häntä.

Käännyin ympäri ja sanoin hänelle heti mitä ajattelin. Ihmeekseni en huomannut hänessä hämmästyksen tai surun ilmettäkään. Hänen katseensa kohtasi minun katseeni, ja siinä katseessa oli tutkivan terävä ilme, joka sai minut epäilemään jotain eriskummallista tapahtuneen.

— Voitteko aavistaakaan, mihin tautiin hän on kuollut? kysyin häneltä.

— Se on vaarallista arvata sitä, vastasi mies. Sitten hän ojensi vartalonsa ja sanoi raa'alla konemaisella äänellä:

— Olen unohtanut esitellä itseäni. Minun nimeni on Johansson, Karl Axel Johansson, ulkotyöläinen.

Nyökäytin päätäni vastaukseksi. Sanat kuuluivat niin repivän kammottavilta kuolleen läheisyydessä vallitsevassa hiljaisuudessa. En ymmärtänyt vähääkään miksi mies oli houkutellut minut mukaansa tai mitä hän minusta tahtoi. Sanaakaan sanomatta lähestyin vuodetta ja suljin kuolleen silmät. Kun ne menivät kiinni, kuulin takaani aivankuin hiljaista nyyhkytystä. Mutta kun katsoin miestä, kääntyi hän välinpitämättömästi minuun päin ja melkein tunteeton ilme kasvoillaan sanoi hän kerrassaan erilaisella pehmeällä äänellä:

— Se on parasta, että hän on kuollut. Uskotteko sen herra?

— Hänelle itselleen ehkä, vastasin minä.

— Meille molemmille, sanoi mies varmasti. Sitten hän meni vuoteen luo, ja samassa kun hän melkein väkivallalla työnsi minun pois sen luota otti hän tuolin. Ja ennenkuin ehdin ajatellakaan istuin samalla tuolilla ja edessäni seisoi tuo kummallinen mies itkien kuin lapsi. Minun oli aivan mahdoton ratkaista, josko hän tunsi itsensä onnettomaksi tai mielensä muuten oli murtunut.

Istuin ja ajattelin tätä kaupunkia, jossa olin asunut niin kauvan, ja jossa kadut ja iloinen ihmiselämä alinomaan olivat kuiskailleet korviini kummallisia kertomuksiaan. Ei yksikään niistä muistuttanut tätä. Onkohan siksi, että itse olet ollut liian onnellinen, joka on estänyt sinua näkemästä mitään tällaista tapahtumaa? kysyin itseltäni.

Pitkään aikaan en voinut sanoa mitään. Mutta kun vihdoinkin koetin lausua pari tavallista sisällyksetöntä sanaa, joilla me ihmiset koetamme pysytellä itse sekaantumasta toisen tuskaan, lakkasi mies itkemästä, ja hän alkoi levollisella ja selvällä äänellä, aivankuin ei olisi mitään tapahtunut, jälleen puhumaan:

— Minä valehtelin siellä herran portilla, kun sanoin vaimoni olevan kuolemaisillaan. Hän oli kuollut jo, kun täältä lähdin. Minä tiesin sen aivan hyvin. Lääkärin ei tarvinnut sanoa sitä minulle. Eikä kenenkään muunkaan. Se oli vain hulluutta, kun soitin sen tohtorin ovikelloa. Minä tiesin sen myöskin oikein hyvin. Siksi minä juoksinkin.

Hän naurahti ja jatkoi:

— Ei mikään tohtori voi häntä enää pelastaa. Minä valehtelin, kun sanoin olleeni tohtoria hakemassa. En ollut ketään hakemassa. Menin ulos siksi, etten voinut olla yksin täällä. Kun tapasin herran, olin jo kävellyt kaksi tuntia ulkona sateessa. Minä en voinut tulla kotia. Sillä minä pelkäsin olla yksin. Minä pelkäsin, että poliisi ottaisi minut.

— Poliisi? keskeytin minä. Mitä poliisilla tässä on tekemistä?

Katsoin äkkiä edessäni olevaan mieheen aivan toisilla silmillä kuin ennen. Mutta minä nousin tuolista, tuijotin yhä edelleen kääntymättä edessäni seisovaan mieheen.

— Poliisilla ei ole tässä kerrassaan mitään tekemistä, vastasi mies. Ei vähintäkään. Mutta poliisi sekaantuu niin helposti köyhän asioihin tavalla, jota ette tunne. Voisinpa kertoa siitä teille paljon, minä, jos vaan tahtoisin. Mutta se ei kuulu tähän. Minä tulin vain vahingossa sanoneeksi tuon sanan. Me puhumme niin paljon, neu-ras-te-ni-set.

Hän sanoi tuon sanan irvistäen, aivankuin olisi vapauttanut itsensä jostain äärettömän painavasta taakasta sylkemällä sen sanan ilmaan.

— Minä olen lukenut kerran sellaisista. Ja sitä en voi koskaan unhoittaa. Se sopi nimittäin juuri minuun. Jokainen lukemani sana sopi minuun itseeni.

Mutta nyt minä keskeytin hänet vakavasti.

— Kuulkaa nyt minua, aloin minä. Te olette liian kiihtyneessä mielentilassa. Te olette avun tarpeessa. Te ette voi jäädä yksin kuolleen kanssa. Te tarvitsette lepoa. Seuratkaa minua jälleen ulos. huolehdin kyllä siitä, että pääsette rauhalliseen paikkaan yöksi. Ja huomenna...

Mies huitoi molemmin käsin ilmaa ja vastasi tarmokkaalla äänellä.

— Rauhallinen paikka. Köyhällä on vain yksi rauhallinen paikka. Ei. Se ei käy laatuun. Sitäpaitsi vaimoni sitä ei salli koskaan.

Tahdoin palata jälleen asiaan, josko kuulin oikein ja kysyin siksi:

— Kuka?

— Vaimoni, nähkääs, tuli vastaus. Tai hän, joka oli vaimoni. Kukapa muuten?

Sitten hän nojautui väsyneenä sammunutta liettä vasten ja pienen lampun valossa muodostui hänen kumaraisesta niskastaan ja seljastaan niin pitkä varjo, että se ulottui aina vuoteeseen saakka.