Part 3

Kuinka kertoikaan Maudin koko kasvojen ilme, ettei hän puhunut nyt minulle totta. Käännyin korteista ja katsoin häneen. Onnettomuudeksi oli se muisto onnenpäivistämme, jonka äsken kirjoitin, vain muutamia minuutteja ennen keskustelumme alkua jättänyt aivoni. Maudin tietämättä olin vertaillut häntä ja sitä naista, jota kerran olin rakastanut. Siksi en tällä hetkellä ensinkään ajatellut Harryä.

Ajatukseni pojasta olivat hävinneet mielestäni muistaessani kuinka Maud oli viime yönä minulta kysynyt hänestä. Mitä hän sillä kysymyksellään tarkoitti, oli minusta aivan samantekevää. Poika ja mitä hän suhteistamme voi kärsiä — oli minulle tällä hetkellä kerrassaan vähäpätöistä.

Oli vain muuan seikka, joka valtasi kaiken ajatuskykyni. Se oli se tunne, että jotain minun mailmassani oli aivan epäkunnossa. Niin pian kuin Maud vain tuli läheisyyteeni kasvoi tuo tunne niin tuskallisen painavaksi, etten voinut kestää sitä. Minä en voinut sietää sitä tietoa, että kaikki välillämme oli sellaista kuin se nyt todellisuudessa oli muuttunut. Siksi puhuin edelleenkin pojasta, puhuin kauvan ja varmassa yhteydessä. Minähän puhuin vain turruttaakseni omaa levottomuuttani, ja luulottelin alinomaan, että äkkiä — puhuimmepa mistä hyvänsä — löytyisi johtolanka, mahdollisuus saada valoa tuohon kamalaan painajaiseen, joka vaivasi minua.

Ikäänkuin hän olisi nähnyt jokaisen vastauksen menevän hukkaan istui Maud vieressäni. Kortit hämärtyivät silmissäni. Tehden virheen virheen perästä jatkoin vain korttien latelemista vaistomaisesti siinä järjestyksessä kuin ne tulivat.

Äkkiä juolahti jotain mieleeni. Minulla täytyi olla jonkinlainen aavistus, että sillä mitä viime yönä oli tapahtunut, niin vähäpätöistä kuin se itse asiassa olikin, kuitenkin täytyi olla jonkinlainen tarkoitus.

— Mitä sinä tarkoitit kysyessäsi viime yönä poikaa minulta? aloin minä. Eikö muu enää riitä? Täytyykö hänenkin olla eroittamassa meitä?

— Jaa jaa, vastasi Maud kolkosti, kaikki eroittaa meitä nyt. Ei mikään yhdistä.

Samassa silmänräpäyksessä olin unhoittanut, mitä oikeastaan olin aikonut kysymyksilläni sanoa. Mieleenjuolahdukseni valloitti jälleen ajatukseni.

Aivankuin olisin ollut pahantekijän kuulustelija, joka tahtoi pakoittaa uhrinsa tunnustamaan, iskin katseeni hänen silmiinsä vastatessani:

— Uskoitko minun silloinkin tarkoittavan pahaa, kun puhuin lapsestamme? Luuletko sinä aina minun tahtovan pahaa sinulle? Minä en käsitä sinua.

— Et, myönsi hän. En minäkään käsitä sinua. Sehän onkin juuri asia se.

Hänen äänensä tunkeutui sydänjuuriini saakka. Oi, miten epätoivoisella äänellä hän sen sanoi. Se sai minut katumaan jotain, jota luulin häntä vastaan rikkoneeni, ja hellytti sydämeni. Minä en voinut koskaan nähdä hänen epätoivoaan, ettei se olisi saanut sydäntäni heltymään. Nyt oli hänen katseensa terävä ja synkkä samalla kertaa. Minä ymmärsin aivan hyvin, että se, mitä hän ei ollut sanonut, oli pahempaa kuin se, mitä hän sanoi:

— Lopetetaan nyt, sanoi hän. Minä en jaksa ajatella enää. En juuri nyt.

Minä ryntäsin jälleen ylös. Hänen luoksepääsemättömyytensä herätti vihani.

— Mitä sellaisen kysymyksen täytyy sisältää, joka voi erikoisesti vaivata sinua? vastasin. Meillä, kuninkaani, meillä on puhdas omatunto! Jaa, olethan nähnyt Hamletia?

Näissä sanoissa oli viittaus, jota en oikeastaan ollut tarkoittanut. Mutta tuskin nuo sanat olivat päässeet huuliltani, kun jo samassa tunsin niitten alkavan vaikuttamaan. Ne ikäänkuin varmensivat sitä epäilystä vaimoni koko olemukseen, joka jo kauvan oli itänyt sielussani. Kuka hän oli? Miksi hän oli etsinyt minua ja minä häntä? Sen, ettei hän minua nyt rakastanut, tunsin minä tietäväni yhtä selvästi, kuin jos hän itse olisi sen selvin sanoin sanonut. Mutta oliko hän sitä koskaan tehnyt? Ja pettikö hän todellakin minua? Se oli kysymys. Vieraana hän istui edessäni. Koskaan ei sieluni saavuttaisi hänen sieluaan. Mitä oli ollut minun ja hänen välillään oli ollut vain luulottelua. Syövän myrkkyhapon lailla syöpyivät ajatukset sieluuni. Ne muuttuivat myrkyksi. Minä tunsin sen hyvin. Ja minä värisin niitten selityksien vuoksi, jotka tahtoivat purkautua huuliltani. Mutta samalla minä tiesin, etteivät epäilykseni jäisi luokseni. Vaikkei kumpiakaan meistä sanonut sanaakaan, niin kuitenkin ne saavuttivat hänet, joka istui edessäni. Myrkky, joka söi sieluani, oli saavuttanut hänetkin. En koskaan muista eläneeni sellaista minuuttia, johon olisi mahtunut suurempaa kauhua.

Sillä minuuttia kauvemmin ei tuo sanaton taistelu kestänyt meidän välillämme, joita viidentoista vuoden avioliitto yhdisti. Kun seisoin siellä pöytään nojaten ja raivoten, että Maud vältteli katsettani ja näin hänen hillitsevän itseään, tunsin vain rajua halua saada mistä hinnasta tahansa loukata häntä, tehdä hänelle oikein kipeää. Mitä sain tietää tai en saanut tietää oli minulle nykyään saman tekevää. Minä kiljuin raivossani:

— Ketä sinä yöllä hait, kun tulit huoneeseeni? Minua sinä et hakenut.

Minä kaduin samassa silmänräpäyksessä noita sanojani kun olin ne lausunut. Minä kaduin niitä huomatessani siten paljastaneeni ajatukseni ja mustasukkaisuuteni. Ja sielussani huusi ääni: "Älä mene kauvemmas! Älä kysy enempää! Voit saada tietää enemmän kuin tahdotkaan." Minusta tuntui ikäänkuin lausumalla nuo sanat olisin tullut suuremmaksi rikolliseksi kuin jos olisin työntänyt veitsen vaimoni sydämeen. Minä tahdoin huutaa sanani takaisin, heittäytyä polvilleni vaimoni eteen, rukoilla unhoittamaan ne, tehdä kaikki jälleen hyväksi.

Silloin tuli hänen vastauksensa kylmästi, tyynesti ja varmasti, kuten minusta tuntui.

— Olet oikeassa. Minä en ajatellut sinua tullessani. Minä ajattelin erästä toista.

— Sinä et tarkoita sitä, mitä sanot, vastasin minä.

— Kyllä varmasti, vastasi hän. Tarkoitan sitä. Enhän rakasta sinua enää. Minä en voi rakastaa. Sinä olet sanonut satoja kertoja sen minulle! Miksen rakastaisi toista?

En hetkeäkään voinut uskoa, että Maudin sanoissa olisi ollut edes totuuden varjoakaan. Uskoin varmasti, että hän oli päättänyt vain loukata minua oikein kuolettavasti, kuin mies. Minä olin sokea, rakkauteni oli sokea, ehkä myöskin luottamukseni Maudiin, joka vielä kaikesta huolimatta eli, vaikutti sen. Muutin puhuttelutapaani. Koetin kertoa hänelle mitä olin ajatellut, kuvailin hänelle koko pienen näyttämön, joka juuri oli täyttänyt ajatukseni, sanoin helliä sanoja mielettömien syytösten keralla. Silloin keskeytti minut siitä äkkiä Maudin nauru. Ei koskaan ole sellainen nauru korvissani soinut! Hän nauroi kylmästi ja kauan, ja kun hän sai ilmaa keuhkoihinsa, sanoi hän:

— Niin, sellaisena sinä kerran otit minut. Mutta jumal'auta minä en ole enää sellainen.

Niitä sanoja, joita me nyt vaihdettiin, minä en voi enää muistaa. Ne olivat ajatuksettomia sanoja, täynnä purevaa vihaa, sanoja, jotka ryöväytyivät meiltä kummaltakin kuin ulvonta ryöväytyy petoeläimiltä, kun ne kärsivät nälkää, tuntevat pakoittavaa rakkautta tai vihaa. En koskaan olisi uskonut minun ja hänen välillään singahtelevan sellaisia sanoja. En koskaan ennen tiennyt kuin nyt, kuinka kauas intohimot voivat viedä villieläimen — ihmisen. Emme puhuneet kovalla äänellä, vaan samalla äänellä kuin tavallisesti puhellaan. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, olivat alastomia, mahdollisemman purevia, jollaisia epätoivo sivistyksestämme huolimatta pusertaa esiin..

Silloin kuulin äkkiä ääntä välillämme olevalta matolta ja kohotettuani katseeni näin Harryn seisovan siinä. Hänen kasvojensa ilme oli neljätoistavuotiaan kasvojenilmeeksi niin kamala ja liian aikaisin kehittynyt, että minä tyrmistyin hämmästyksestä. Samalla minä huomasin vaimonikin näkevän hänet samoinkuin minäkin, ja pöydän yli kohtasivat katseemme.

— Miksi sinä hiivit tänne? alkoi vaimoni.

Ja minä näin kuinka poika vapisi äitinsä katseista. Se katse, jonka poika nyt kohdisti äitiinsä, ei ilmaissut vain silmänräpäyksen luonnollista tuskaa, vaan se näytti ikäänkuin hän olisi peljännyt äitiään jo kauan, ja ikäänkuin he kumpikin olisivat tienneet jotain, joka oli minulle salaisuus. Minä laskin rauhoittavasti käteni Harryn olkapäälle.

— Hän ei hiipinyt tänne, sanoin minä niin voimakkaalla äänellä kuin suinkin voin. Eikö totta, Harry? Sinähän tulit aivan tavallisesti siksi, että kello on jo yli kahdeksan, ja siksi, että olet lukenut jo läksysi. Me emme vain huomanneet sinua.

Poika nyökäytti päätään kiihkeästi yhtyen siihen ja koetti vastata. Mutt'ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan. Hän kiertäytyi vapaaksi kädestäni, ja pelostaan huolimatta, joka edelleenkin oli huomattavissa, lähestyi ihmeekseni äitiään. Minä sain sellaisen käsityksen, ettei hän uskaltanut edes osoittaakaan pitävänsä minusta enemmän kuin äidistään.

Maud nousi tuolista. Ja niin kiihtyneenä, jollaisena en ole koskaan hänen nähnyt olevan lastamme kohtaan, työnsi hän pojan luotaan.

— Mene isäsi luo, sanoi hän. Anna hänen lohduttaa itseäsi. Sano hänelle kaikkityyni, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauvemmin. Minun täytyy päästä kaikesta tästä.

Minä katsoin hämmästyneenä heitä kumpaakin. Maud horjui, ikäänkuin hän vain suurella vaivalla olisi voinut pysyä seisoallaan. Ja saatuani nähdä Harryn kasvot olin vähällä kiljaista kovasti.

— Mitä tämä on? kysyin minä. Mitä se on? Uskon tässä silmänräpäyksessä ymmärtäneeni kaikkityyni — kaiken sen, jonka saisin vasta jälestäpäin tietää. Olenpa aivan varma, että ymmärsin kaikki. Minä en voinut vain uskoa sitä totuutta, joka ikäänkuin vapisi minua ympäröivässä ilmassa. Minä näin kuinka vaimoni kasvojen ilmeet muuttuivat vähitellen, ja huomasin, että hän vain kaikki voimansa ponnistaen voi hillitä itsensä. Minä näin hänen vetävän Harryn luoksensa ja kuulin hänen sanovan:

— Ei se ollut mitään, Harry. Unhota se, mitä äsken sanoin. Minä olin vain liian kiihtynyt. En tarkoittanut sillä mitään.

Sen minä näin, ja minulle selveni nyt, että hän näin hautasi salaisuutensa aivan silmieni edessä. Minä annoin sen tapahtua ja olin tyytyväinen, että niin tapahtui. Sanomatta enää sanaakaan luhistuin tuoliini, ja edessäni muuttuivat he molemmat, minä näin sen, haamuiksi, ikäänkuin olisin nähnyt unta vain. Minä unhotin kaikkityyni, ja sellaisena heijastuksena kuin vain unikuvat olisivat ilveilleet suljetun silmäluomeni takana, näin Harryn pään pienine, kalpeine kasvoineen ja terävine piirteineen ja lapsellisine huulineen, jotka vapisivat niin kiivaasti ja tyyntyivät äidin hyväilyihin.

Kaikesta siitä, joka äsken sai minut niin kiihtymään, kuulin minä nyt läheisyydessäni heikon huokauksen, ikäänkuin myrsky olisi riehuten kulkenut pääni yli ja olisi nyt lakastumaisillaan.

Niin äärimmäisyyteen saakka minä olin kiihtynyt, etten koko näytöksen aikana tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että Harry oli juuri se, joka oli tulollaan tietämättään aikaansaanut tuon rajuilman. Minä tiesin vain, että tästä hetkestä alkaen oli kaikki murtunut.

VI.

Kuinka se oli mahdollista, että tuo näytös voi solua ohi aikaansaamatta sen pahempaa sekamelskaa? Kuinka ylipäätään voi olla mahdollista, että se mitä sanotaan tai tapahtuu miehen ja vaimon välillä voidaan unhoittaa ja jättää menneisyyteen, aivan kuin sanat olisi puhuttu unissa ja se todellisuus, jota ne kertoivat, olisi ollut vain suuna?

Ehkä siinä onkin selitys siihen, miksi mies ja nainen voivat sitoutua niin lujasti toisiinsa, ettei ulkopuolella oleva voi ymmärtää, mikä heitä pitää yhdessä. Kyllä. Kyllä. Enkö ole kyllin miettinyt sitä? Olihan nyt se Maud, jota kerran olin rakastanut, kuollut. Nyt näin vain hänet, joka liikkui huoneissani ja oli vieras. Nyt minä ajattelin vain niitä sanoja joilla hän oli peloittanut Harryn vaikenemaan: "Mene isäsi luo, oli hän sanonut, sano hänelle kaikki tyyni, kaikki mitä tiedät, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauemmin. Minun täytyy tehdä loppu tästä." Niillä sanoilla täytyi olla joku tarkoitus. Eihän sellaista voi unhoittaa. Muuten unhoitetaanhan hyvin paljon. Jokapäiväisyys häivyttää paljon, sehän on totta. Ja meiltä se häivytti, kuten näytti, kaiken sen mitä kiukkumme oli tuonut päivänvaloon. Minusta se näyttää nyt aivan kuin tulivuoren purkaukselta, siltä se nyt näyttää minun ja Maudin suhde, kun jälestäpäin sitä ajattelen. Laava peittää maan. Se on hehkuvaa. Alussa täytyy varoin kulkea sen päällä. Vähitellen laava jähmettyy, muuttuu kestäväksi ja kiinteäksi. Se kestää polkea aikalailla eikä enää poltakaan. Ei ole enää mitään syytä mennä syrjään väistääkseen sitä. Kovana ja kuivana se peittää maata, ja kun laava on hyvin jähmettynyt, ei kukaan ajattele enää sitä kasvillisuutta, minkä se on alleen haudannut.

Niin se oli ja sellaiseksi se jäi. Siksi minä ajattelin nykyään Maudia vähemmän kuin koskaan ennen. Sensijaan olin ruvennut ajattelemaan Harrya. Aivan sattumalta olin tullut keskustellessamme maininneeksi hänen nimensä. Se oli kerrassaan totta, kun sanoin Maudille, että minä tein sen vain siksi, että olisi jotain puhumista, ainoastaan siksi, että meidän keskuudessamme vallitseva hiljaisuus painosti minua. Ja tuo pieni tilaisuus sai minun ajattelemaan Harrya. Hänet minä olin ennen melkein unhoittanut. Mitähän se mahtoi ollakaan, jonka hän tiesi, ja jonka äiti oli vaatinut hänen ilmaisemaan? Ymmärsin aivan hyvin, että nuo rauhoittavat sanat, jotka hän myöhemmin pojalle sanoi, olivat vain tarkoitetut salaamaan minulta sen totuuden, joka hänen kiihkeässä mielenpurkauksessaan oli ensin ilmennyt. Monta päivää oli siitä jo kulunut ja me istuimme jälleen päivällisten jälkeen yhdessä. Harry meni ulos. Maud ja minä jäimme kahden. Nykyään emme vältelleet toisiamme. Olihan minun ja hänen välinsä jo selvitetty. Päivällisaikana oli sitäpaitsi pieni näytös esitetty, muuan noista vähäpätöisistä näytöksistä, joita esitetään vanhempien ja lapsen välillä, ja jossa vivahdukset ja ilmeet kertovat kaikki. Maud oli hieman komentanut poikaa. Äiti oli aivan oikeassa. Hän oli tehnyt jotain lapsellisia varomattomuuksia, ja sehän kuuluu kasvatukseen, että oikaista lasta pikkuasioissakin. Mutta se ääni, jolla hän oli puhutellut Harrya, oli kiusannut minua. Koko asia oli niin vähäpätöinen, etten enää voi muistaakaan mitä se koski. Mutta sen ilmeen, joka oli Harryn kasvoilla katsellessaan äitiään, voin vieläkin nähdä. Hänen katseensa oli surullinen ja kummasteleva, ja siinä oli vielä jotain, jota en voinut ymmärtää. Aivankuin hän olisi ajatellut: "Mitä minä olen hänelle tehnyt? Miksi hän puhuu minulle niin kovasti?" Muuten hän otti äitinsä oikaisun silmiään räpähyttämättä ja tarmokkaasti pidätellen itkuaan. Mutta pöydästä noustuamme hän kiiruhti huoneeseensa. Juuri tuo pieni tapaus sai Maudin ja minun jäämään kahden.

Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa Harryn poistuttua, minä huomasin Maudin välttelevän katsettani. Ja lopulta minä kysyin häneltä suoraan:

— Mitä sinulla on pojan suhteen moitittavaa?

— Ei mitään. Onko sinulla taas jotain huomauttamista?

— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että sinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä molempiakin kohtaan.

Maud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen kasvojaan minä en voinut nähdä.

— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet pikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin tuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan sinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen koko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi vastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen syytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut silloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun heikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan kauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu on vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä tunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti minua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista todistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se ei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai huomiooni ottanut.

Välttelin palata samaan aineeseen ja siksi vastasin sensijaan:

— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan "koko". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:

— Melkeinpä koko avioliittomme.

Sitten hän lisäsi siirtyen omituisella tavallaan toiseen asiaan:

— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua elämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että rakkaus on loppunut.

Taaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja kuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa järki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän osasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys. Samalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia. Hän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei vain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin kummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät heidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä puuttui äidillisyyttä?

Aivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö lopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei keskusteluamme enää jatkettu.

Taistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä tuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain yksinäisyydessäni.

VII.

Harryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut sen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt oikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.

"Vasta kun tiesin äidistä kaikki", sanoi hän, "aloin minä huomata, että sinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua."

Aivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin. Ja me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.

"Ennen minä en uskonut koskaan voivani puhua sinun kanssasi", lisäsi hän.

Ja kysyttyäni syytä siihen, sanoi hän vain:

"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa, niin minun täytyi mennä ulos."

Harry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi tapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä heräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että minä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi Harryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin kävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei voinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin ovikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa, hän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi nähdessään äitinsä itkevän.

Nyt isä tietää kaikkityyni, ajatteli hän.

Kaikkein enimmän pelotti poikaa se, kun hän huomasi minun alkavan askaroimaan kanssaan. Minä tein sen siksi tähän aikaan, että minun tuli sääli häntä ja siksi, että luulin voivani ilahuttaa häntä yksinäisyydessään. Harry luuli, että minä aavistin koko asian, ja että minä olin ystävällinen ainoastaan siksi, että tahdoin häneltä urkkia tietoja äidistä.

Kuinka paljon ihmeellisiä pikkutapahtumia minä nyt muistankaan! Sydän kutistuu rinnassani niitä ajatellessani.

Esim. eräänä iltana mentyäni odottamatta Harryn huoneeseen ja hän oli yksin siellä. Hän istui pimeässä ja minä luulin hänen katselevan akkunasta ulos. Heikkona varjona näkyi vain pojan pää akkunan heikkoa valoa vasten. En aavistanut vähääkään mitä hän siellä teki. Ja kuitenkin oli koko hänen pienessä olennossaan jotain, joka sai minut hämmästymään. Menin varoin lähelle häntä. Mutta juuri tuo varovaisuus pelästytti häntä yhä enemmän. Niin syvästi oli poika vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin laskin käteni hänen olkapäälleen.

Tästä keveästä kosketuksesta pelästyneenä hän lyyhistyi kokoon.

— Miten pimeä täällä on, voin minä vain sanoa. Tämän jälkeen sytytin lampun ja valmistauduin istuutumaan vieressäni olevalle tuolille. Silloin huomasin jotain, joka sai minut hämmästymään. Kirjoituspöydällä olevan valokuvani oli hän asettanut eteensä. Äidin valokuvan hän taas oli kääntänyt akkunaa kohti niin, että takasivu oli huoneeseen päin.

— Mitä sinä teet täällä pimeässä? pääsi minulta.

Sanat tulivat huuliltani, ennenkuin ehdin pidättää niitä. Harry asetti konemaisesti valokuvan takaisin niinkuin se oli ollutkin, mutta hänen kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi ja käsi vapisi. Hän ei nähtävästi uskaltanut kääntyä peläten kohtaavansa katseeni.

Harry on myöhemmin sanonut minulle olleensa silloin aivan varma siitä, että minä tiesin kaikki, mutta olin vaiti siitä, koska luulin hänen olevan vain lapsi, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta siitä.

Sehän oli juuri kamalinta, etten minä tiennyt enkä ymmärtänyt mitään. Ja joskin aavistin jotain, niin en tahtonut sitä tunnustaa edes itsellenikään.

Kuitenkin Maudilla oli jo toinen minun tilallani. Hänen nimeään ei lausuta koskaan enää minun kodissani. Veljenä minä häntä olen rakastanut. Hän oli luonani kuin kotonaan. Kun olin poissa, niin hän istui siellä kuin herra omassa talossaan. Jos olin kotona, niin toivotin hänet tervetulleeksi. Harry tiesi sen, palvelustyttö ymmärsi sen. Kaikki tiesivät, paitsi en minä. Siksi voi sellaistakin tapahtua, että Harry tuli eräänä päivänä juosten luokseni ja kysyi hätäisesti:

— Missä äiti on?

— En tiedä, vastasin hänelle. Miksi sinä olet niin kiihdyksissä?

Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän voi vastata.

— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin. Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.

Nuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan itkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.

Minä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian vuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi sen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän ei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja lopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.

Kun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja kerjäsi ja pyysi:

— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja pelkäsin.

Nyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan vaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle kerran myöhemmin — tavallaan.

Se oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä ihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa meitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi pelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa. Hänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi sortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli ja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita sanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi ja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei ole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja kokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.