Part 7

Istuin vielä kauvan paikallani enkä kuullut muuta ääntä kuin Maudin pöytäkellon yksitoikkoisen nakutuksen. Muistan, että istuin siellä ja laskin ajatuksissani kellon napauksia, sekaannuin, unhotin numeron, mihin olin ehtinyt, ja aloin taas uudestaan. Maudin itku oli liiankin vilpitöntä. En voinut epäillä kauvemmin. Kaikki, mitä hän oli rikkonut minua ja itseään vastaan, itki hän nyt silmieni edessä loppuun.

— Unhota, Maud, mitä olen sanonut, sanoin minä lempeästi, unhota kaikki, jos voit. Koetan uskoa sinua.

XIV.

Maud itki yhä edelleenkin. Hiljaista, raatelevaa itkua. Tuntui, aivankuin hän olisi itkenyt meidän molempien puolesta. Istuin mykkänä toivoen, että olisin voinut itkeä samoin, kuin hän. Sanoin sen hänelle, ja hän kohotti katseensa minuun. Ensi kerran pitkästä aikaa hänen katseessaan oli kiitollisuudenilme.

— Sitä on vielä enemmän, Karsten, sanoi hän. Paljon enemmän. Eikä kaikki ole niin... luonnollista, ja... niin yksinkertaista kuin tämä. Se johtuu siitä, että olin elämästä niin riippumaton, kun sinä löysit minut. Muistatko, miten se minua pelotti? Ymmärrän sen nyt niin hyvin. Kaikki on selvennyt minulle niin tuskastuttavan selväksi. Sinä, minä, kaikkityyni. Näyttää, ikäänkuin elämä olisi lahjoittanut minulle kyvyn nähdä tavallista kauvemmas. Ja se kyky ei ole aina hyvä.

— Oo, Karsten! Minähän liikuin kuin unissani, kun sinä minut tapasit. Minä kuljin monta vuotta kuin unissani. Loppumaton tietämättömyyteni sen sai aikaan. Minä en voi koskaan selittää sitä sinulle. Mutta niin se oli. Vitkalleen minä heräsin unestani. Rakkauteni herätti minut. Ja niin olin vihdoinkin valveillani.

Hän vaikeni äkkiä, ja minä näin nyt, ettei hän _tahtonut_ jatkaa.

Silloin minä jatkoin hänen puolestaan.

Tuntui aivankuin joka sana olisi tullut minulle suoraan hänen sielustaan:

— Kun pääsit selvyyteen itsestäsi — tai hereillesi, kuten sinä sanot — silloin huomasit, ettet enää rakastanut minua.

Ajattelematta vastasi Maud:

— Niin se oli.

— Sinun ei pitäisi pelätä loukkaavasi minua enää, jatkoin minä. Sinun pitäisi huomata, että juuri se, ettet enää rakasta minua, täytyy minusta nyt tuntua kevennykseltä.

— Minä ymmärrän, vastasi Maud soinnuttomasti.

— Minun ei ole vaikea kertoa. Sinun on vaikeampi kuulla. Vaikka sanoisit päinvastoinkin, niin minä en unhoita sitä. Sinun pitäisi muistaa eräs seikka, kun ajattelet minua, Karsten. Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä. Voitko kuvitella sellaista? Olenhan sen sinulle monta kertaa sanonut. Mutta olen aina huomannut sanoneeni jotain, jota sinä kuuntelit, mutta joka sinulle oli vain sanoja. Yksin minä olin sisarteni keskuudessa, yksin kotoa lähdettyäni. Tiedän, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään muistuttamista minun suhteeni. Mutta siihen se jäi. Minulla ei ollut kykyä lähestyä toisia.

Ja kuitenkin olen aina sydämestäni ikävöinyt, että löytyisi jokin, joka tahtoisi kuulla minuakin. Olihan minullakin jotain sydämelläni ja voinhan minäkin ikävöidä, että jokin olisi kuunnellut minua. Muistatko, kuinka usein sinä olet soimannut minua, etten puhu itsestäni? Sehän oli minulle mahdotonta, Karsten, mahdottomampaa kuin sanoilla voin lausua. Kaikkein mahdottominta minun oli puhua sinulle. Ehkä siksi, että onneni sinun kanssasi jäi aina puolinaiseksi. Ehkä tässä oli siemen siihen, että meidän kerran täytyy jättää toisemme. Minä uskon kuitenkin niin. Ja minä tiedän, että ehkä alkusyy oli minussa. Meidän välillämme ei tapahtunut koskaan mitään murrosta, Karsten. Se näyttää siltä. Vitkalleen me luisuimme erilleen toisistamme. Kaikki, mitä olemme kärsineet, kaikki, millä olemme sitten toisiamme kiusanneet, oli vain siksi, että taistelimme emmekä tahtoneet uskoa sitä.

Muistatko, kun minä tulin eräänä päivänä — siitä on nyt jo yli kaksi vuotta — ja pyysin sinua, että vuokraisimme toisen huoneuston siksi, ettemme tarvitsisi enää makuukamaria, vaan jokaisella voisi olla oma huoneensa? Minä näin sinun siitä kärsivän. Ja ymmärrän nyt, että jälestäpäin sinun on täytynyt asettaa tämä asia yhteyteen sen kanssa mitä nyt tiedät. Tiedäthän nyt, Karsten, että niin olikin. Silloin en edes uneksinutkaan, että se mies, joka oli yhtähyvin sinun ystäväsi kuin minunkin, voisi minulle olla mitään muuta kuin mitä hän silloin oli. Mutta minä pyysin sitä sinulta siksi, kun tunsin tunteeni sinuun muuttuneen. En kuulunut sinulle enää niin kokonaan, kuin kerran olin toivonut ja uskonut. Ja ehkä siinä oli vielä enemmänkin. Silloin minä taistelin vielä. Silloin voin vielä toivoa onnemme palaavan. Etsin jotain uutta, uutta, joka lahjoittaisi minulle vanhan takaisin. Niin se oli, Karsten. Ja minä tiedän, että sinun täytyy tässäkin uskoa minua. Miksi kieltäisin mitään nyt, kun tiedät kaikki?

Mutta että nyt voin puhua näin, se johtuu siitä, että olen kaikki, mitä nyt sanon, sanasta sanaan kertonut itsekseni, tai toisilla sanoilla, sitä en enää tiedä, mutta minä olen kertonut sen monta kertaa. Kun emme enää nähneet toisiamme niin usein kuin ennen, silloin minä jäin yksinäni niinkuin sinäkin. Mutta kun istuin yksin kotona, Karsten, silloin minä ajattelin vähemmän häntä kuin sinua. Monta kertaa aloin kirjoittamaan sitä, mitä nyt sinulle kerron. Sitten olisin tahtonut antaa sen sinulle, ja sinä olisit sen kerran niin kauvan sen jälkeen lukenut, että olisit voinut minua taas suuttumatta ajatella.

Mutta tiedäthän, etten osaa kirjoittaa. Mitä kirjoitan paperille, se ei ole koskaan sitä mitä olen sisimmäisessäni tuntenut. Kaikki muuttuu minulle ikäänkuin vieläkin mahdottomammaksi kirjoittaa kuin puhua. Siksi lopetinkin. Sensijaan kävelin edestakaisin täällä, missä nyt istumme, kävelin tuntikausia, tai istuin tällä sohvalla, kuten nytkin. Selvästi, aivankuin olisin puhunut ääneensä, ajattelin itsekseni sanat, mitkä olisin tahtonut sinulle sanoa. Minusta tuntui, että puhuin sinun kanssasi. Ja silloin sinulla oli aikaa ymmärtää minua. Siksi minä osaan nyt puhua, ja siksi minä sanon kaikki niin kuin yksinollessanikin luulotellessani sinun voivan kuulla minua. Hän vaikeni hetkeksi ja minä kysyin häneltä:

— Sano, Maud, jos... en olisi... koskaan... saanut tietää sitä, mitä nyt kerroit, kuinka olisit silloin tehnyt.

Maud katsahti minuun aivankuin joku säälimätön olisi herättänyt hänet unestaan. Ja hänen katseessaan oli sellainen ilme, joka muistutti unissakulkijan katsetta.

— En tiedä, vastasi hän verkalleen. Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.

Mutta heti senjälkeen lisäsi hän:

— Luulen, etten olisi silloin koskaan puhunut mitään. Mitä tänä vuonna olin elämästä kokenut, sen minä pidin persoonallisena omaisuutenani. Ei! Minä en olisi sanonut mitään. En ennenkuin sinä ja minä olisimme olleet hyvin vanhoja. Ja ehkä silloinkin olisin ollut vaiti.

— Ja nyt?

Maud säikähti. Hänen piirteensä muuttuivat aivan yhtäkkiä toisiksi.

— Se on helposti ratkaistu, sanoi hän. Saan elää yksinäisenä naisena nyt niinkuin ennen sinun tapaamistasikin. Älä kysy minulta enempää. Sinä et voi kuitenkaan ymmärtää minua. Älä sääli minua. Älä käytä niitä sanoja, joita muuten tavallisesti käytetään. Ne eivät sovi tähän. Minä olen elänyt sen, jolla ei ole mitään nimeä, sen, josta vääristellyin sanoin kirjoissa kerrotaan. Rolfia sinä et tunne. Sinä uskot minun lähtevän luotasi ja menevän hänen luokseen. Nyt hän menee naimisiin minun kanssani. Ja kaikki tulee niinkuin sen ollakin pitää. Se ei käy niin. Rolf ei mene koskaan kanssani naimisiin. Minä en tahdo. Kuinka minun käy jonakin kauniina päivänä? Sitä en tiedä. Mutta tulkoon mitä tulkoon, en pelkää. Tiedän vain, etten tahdo elää sitä päivää, jolloin hän halveksisi minua. Ja hän tekisi sen jonakin päivänä, jos minusta tulisi hänen vaimonsa. Sellainen hän on ja sellainen olen minä. Niin selvänäköiseksi on elämä minut opettanut.

Se päivä varmasti tulisi, jolloin hän huomaisi kuinka vanha minä olen.

XV.

Hetken vaiettuaan jatkoi Maud

— Nyt tiedät, miten minun käy. Nyt tiedät, etten minä kuitenkaan jätä sinua jakaakseni hänen menestystään. Usko minua, Karsten, sellaisten naisten kuin minä olen, ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. He levittävät onnettomuutta kotiin. Muistatko kun kerran tuittupäissäsi sanoit minua metsänhaltiattareksi. Niissä sanoissasi oli enemmän totta kuin aavistitkaan.

Nyt unhotetaan se. Tuo kaikkihan on niin vähäpätöistä. Kaikki muu, kuin mitä nyt olen sinulle sanonut, on kerrassaan arvotonta. Se, mitä on ollut ja on, ei voi mitenkään hävitä.

Minä tahdon vieläkin kertoa sinulle erään seikan nuoruudestani. Se voi näyttää arvottomalta. Mutta se merkitsee minulle paljon. Ja se on kyllin auttanut minua vierautumaan sinusta. Sillä sinä tiedät, Karsten, ettet sinä aina ole ollut minulle niin vieras. Sitähän et ole voinut unhottaa. Se, mitä tällä tarkoitan, on, että kasvaessani kerroin niin vähän itsestäni. Minusta tuntui, että niin piti ollakin. En ajatellut ensinkään, että kaikkien ihmisten pitäisi olla sellaisia. Mutta ajattelin, että minun pitäisi olla niin. Jopa nimitinkin sitä ajatuksissani tuolla suurella sanalla: kohtaloni. Mitä haaveilin ja mitä ikävöitsin, sanalla sanoen kaiken sisäisen minuuteni minä tahdoin kätkeä. Enkä koskaan ilmaista kellekään. Oli ikäänkuin olisin uskonut, että se mitä annoin pois tekisi minut vähäpätöisemmäksi ja huonommaksi.

Älä luule, Karsten, että sillä mitä nyt sanon, tahtoisin tehdä itseni paremmaksi kuin olen. Tai että tahtoisin jotain salata. Odota, odota! Voi tapahtua, että saat kuulla sellaisia asioita, jotka saavat sinun unohtamaan sen, mitä minä nyt sanon, ja uskot näkeväsi vain pahaa unta. Muistatko, Karsten, mitä Harry kerran pienenä ollessaan sanoi aivan odottamatta. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli sen saanut. Olimme molemmat yhtä ihmeissämme. "Harrystä tuntuu", sanoi hän, että "koko tämä mailma on vain unta." Olimme saaristossa, ja Harry oli silloin vähän yli neljän vuoden. Mistä lapset sellaista saavat? Kukaan sitä ei osaa selittää. Kukaan ei tiedä sitä. Harvoin osaamme itsekään selittää selvemmin elämästä puhuessamme.

Maud asettui rynkämöisilleen pöytää vasten ja laski päänsä miettien käsien varaan. Ihmeellinen hymy tuli hänen huulilleen.

— Uskon aivan alusta saakka pelänneeni miehen ja naisen yhteiselämää ja kaikkia mitä siihen sisältyy, sanoi hän äkkiä. Kauvan ennenkuin tiesinkään mitä sellaiseen elämään oikeastaan kuuluikaan. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä. Sinä et voi aavistaakaan, mitä se tahtoo sanoa, ettei koskaan ole uskonut itseään kenellekään. Sinullahan on ollut siinä suhteessa niin kovin helppoa. Sinä elit tosin tavallasi yksin. Mutta sinä tapasit kuitenkin silloin tällöin jonkun ihmisen, jolle voit uskoa sisimmät salaisuutesi. Ja kun niin sattui, niin sinä teit sen rajattomasti. Enemmän kuin luuletkaan sinä olet nauttinut kaikesta siitä, mitä minulta on aina puuttunut. Kun tulin luoksesi, niin silloin olin valmiina saada vain lahjoittaa sinulle kaikki, mitä olin säästänyt. Sillä minä tunsin niin, Karsten. Odotin ja odotin saada antaa kaikki sinulle. Mutta minä en saanut tehdä sitä.

Katsahdin epäillen Maudiin ja vastasin:

— Eikö tuo kaikki ole vain tyhjiä sanoja?

Hän pudisti tarmokkaasti päätään.

— Tiedän oikein hyvin, että se tuntuu sinusta siltä, myönsi hän. Minä pyydän vain sinua kuuntelemaan sanojani ja muistamaan ne niin hyvin kuin voit. Muistatko ensi aikojamme? Muistatko kuinka usein sinulta on päässyt huuliltasi, että ikävöitsit sitä aikaa takaisin? Minä en ole koskaan ikävöinyt.

Vastenmielisyyteni, joka tämän keskustelun aikana oli ollut kokonaan unohtumaisillaan, tuli taas näitten sanojen mukana mieleeni. Voimakkaammin kuin tahdoinkaan sanoin minä:

— Älä puhu siitä ajasta pahaa. Se oli parhain ja ainoa onnemme aika. Siihen sisältyy kaikki, mikä meillä on muistamisen arvoista, kun kerran...

Keskeytin lauseeni. Sillä en tahtonut suoda Maudille sitä riemua, jonka olin nyt valmistaa hänelle hänen vuokseen.

— En usko sanaakaan puheestasi, sanoin sensijaan. Kaikki valheesi ja lorusi paljastavat vain liian hyvin mitä nyt on tapahtunut, mutta menneisyyttä ei.

Maudin ilmeistä ei huomannut vähääkään miten sanani loukkasivat häntä. Samalla kylmällä äänellä millä olin alkanutkin jatkoin:

— Enkö antanut sinulle kaikkeni? Toivoinko muuta kuin saada vain antaa? Enkö uskonut sinulle kaikki, mistä en ollut kellekään ennen puhunut? Sinä puhut ystävistä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut ystäviä. Mutta tiedän myöskin, että sisimmästä minuudestani olin ystävilleni vaiti samoinkuin sinäkin, niin hiljaa, kuin minulla ei olisi ystäviä ollutkaan.

Maudin silmät hämärtyivät, aivankuin hän olisi katsonut omaan sieluunsa, kun hän vastasi:

— Tarkoitat, ettet uskonut heille huonoimpia salaisuuksiasi?

— Sinä piinaat minua nyt enemmän kuin uskotkaan, sanoin minä ärtyneenä.

— Sinä et ole voinut unhoittaa sitä. Sinä et ole voinut unhoittaa kuinka sinä autoit minua, ja kuinka kiitollinen minä olin? Sano jumalan tähden edes, ettet ole sitä unhoittanut. Raskasmielisyyteni, joka painoi nuoruuttani, uhkaa nyt palata takaisin! Kuinka jaoin kaikki kanssasi! Ja kuinka sinä autoit minua! Oliko sekin unta?

— Emmekö sopineet siitä silloin? Kyllä niinkin. Mutta minä en voinut koskaan puhua siitä — ennenkuin tapasin sinut. Odottaa joka päivä, että se siemen, joka kätkeytyi minuun, kasvaisi puuksi, joka ruhjoisi minut, heittäisi minut kaikenmailman mitättömien olentojen joukkoon. Uskoin hulluuden vaanivan minua. Kaikki minä olen sinulle kertonut.

— Karsten, sanoi hän levollisesti. Sehän on jo ohi. Se oli jo ohi, kun minut tapasit.

Suunnattomasti katkeroituneena vastasin minä:

— Minä kadun sitä päivää, jolloin sen sinulle uskoin. Minä kadun sitä päivää, jona tarjosin sinulle rakkauteni. Minä kadun kaikkia, mikä on ollut minun ja sinun välillä.

Ensi kerran kuohahti Maudkin.

— Enkö ottanut vastaan kaikkia sitä? sanoi hän. Enkö auttanut sinua sitä kantaessasi?

— Minä luulin kuitenkin niin, oli vastaukseni. Siksi minä tunsinkin itseni aivankuin pahasta pelastetuksi siihen aikaan, jota sinä nyt katselet niin kylmästi. Minä palasin elämään takaisin. Tiedätkö, mitä se merkitsee: palata takaisin elämään? En ollut koskaan tuntenut siellä viihtyväni. Aina minä olen kulkenut erakkona elämässä, joka muille tarjoaa loppumatonta onnea. Muistan vielä ensimäiset iltamme. Minulla on ollut hyvää aikaa elää muistoissani.

Kylmä pujahutti ruumistani, nousin paikaltani ja menin pimeään saliin. Kävelin siellä edestakaisin. Kuulin pian kellon lyövän kaksi.

Silloin heräsin tajuihini ja menin takaisin sisälle.

— Onko sinulla vielä sanottavaa minulle? kysyin välinpitämättömästi.

— Kaikkein tärkein, minkä mieluimmin olisin tahtonut sanoa, on vielä sanomatta, vastasi Maud.

XVI.

Joka sana, minkä hän nyt lausui, toi minulle tuskaa. En koskaan unhoita hänen sanojaan ja kummallista hyvästijättöämme.

Kun istuuduin uudestaan, niin alkoi Maud:

— Niinä iltoina, jotka auttoivat sinua, minä muutuin henkisesti. Muistan miten sanat tulvana virtailivat ylitseni. Ihmiset, tapahtumat, elämänkohtalot — kaikki koskena kuohuivat ympärilläni. Minä tunsin vain ääretöntä väsymystä. Ja kuitenkin minä tunsin myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Kuitenkin minä rakastin sinua. Mutta sinun puhuessasi minä ikävöitsin ulos elämään. Sen sinä unohdit, Karsten. Sinä et vienyt minua koskaan sinne. Minä otin kaikki mitä sinä annoit, mutta en jaksanut kantaa sitä. Ja mitä minä olin sinulle antanut, sille sinulla ei ollut tilaa.

Etkö ymmärrä minua vieläkään? Tai alatko edes ymmärtää? Minä rakastin sinua, ja minä tiesin, että minun täytyy koettaa kantaa. Ilta illalta sinä tulit, eikä päivääkään kulunut, ettet olisi kertonut minulle jotain uutta. Muistatko kihlauksemme? Sinä tulit luokseni pieneen huoneeseeni tai sinä noudit minua ja me menimme ulos. Sinä aloit jo silloin. Ja minun tunteeni sinuun olivat niin voimakkaat, että laskin kuinka monen päivän perästä häämme vietetään, voidakseni järjestää niin, etten jättäisi sinua koskaan yksin. Sinun ei tarvinnut selittää ajatuksiasi, Karsten. Minä ymmärsin jo silloin, kun kerroit minulle sellaista, että se oli minulle vain hieno varoitus. Sinä varoitit minua selvin ja suorin sanoinkin. Sanoit selvästi, että sinun luonasi minä en koskaan löytäisi onnea, ja sinä olit epätoivoinen minun vuokseni, että olit koskaan minua tavannutkaan. Mutta kaikki sellainen sitoi minua vain voimakkaammin kohtaloosi. Ja samalla kertaa se väsytti minua. Minä väsyin elämään. Olin lapsellinen uskoessani, että minulla olisi voimaa saada sinut muuttumaan. Hän tarvitsee onnea, ajattelin minä. Jaa, minä olin niin lapsellinen tai niin tyhmä tai niin lohduttamishaluni vallassa — mitä vain tahdot — että ajattelin: Kukaan muu ei voi sinulle lahjoittaa onnea kuin minä. Se oli haaveilua. Opin liian hyvin, että se oli vain uinailua. Mutta herätäkseni siitä uinailustani minä tarvitsin aikaa. Lopulta kuitenkin näin, etten voinutkaan antaa sinulle sitä onnea, mitä sinä vaadit. Herättyäni minä huomasin eläväni entisessä yksinäisyydessäni. Se, minkä kantamisessa olen sinua koettanut auttaa, Karsten, olikin uuvuttanut voimani. Se oli uudestaan muuttanut koko sisäisen elämäni. Ja kun katselin avoimin silmin ympärilleni, niin silloin huomasin eläväni vanhassa yksinäisyydessäni, köyhempänä ja kurjempana kuin ennen kuin sinut tapasin.

Senjälkeen minä aloin luisua pois sinulta ja jätin taisteluni. Usko minua, siihen viipyi kauvan ennenkuin niin tein.

Hieman toista vuotta tämän jälkeen minä tapasin Rolfin. Ei, istu vain, Karsten. Kuuntele minua nyt niinkuin minä olen vuosi vuodelta kuunnellut sinua. Siitä on jo kauvan, mutta kerran se kuitenkin on tapahtunut. Ja voithan sinäkin kerran olla kuulijana. Sinä olet minulle sen melkein velkaa.

Rolf ei antanut minulle niin paljon. Mutta kuitenkin siihen sisältyi kaikki. Hän ymmärsi minua kokonaan, Karsten, minun tarvitsematta sanoa mitään hänelle. Hän tunsi sinuakin paremmin kuin uskotkaan, ja hän pitää sinusta, vaikket nyt voi sitä koskaan uskoa. Suhteemme alkoi siten, että hän puhui sinusta kahdenkesken ollessamme. Älä luule, että minä olisin hänelle kertonut mitään siitä, mitä olit minulle uskonut. Hän tiesi sen kuitenkin, Karsten. Kaikki sinussa yhdistyneet huomattavat vastakohdat, tulisuutesi, lempeytesi, luonteesi valo- ja varjopuolet, surusi ja ilosi hän ymmärsi. Ja hän aavisti enemmän niitten syitä kuin voit uskoakaan. Kun sinulla oli pahat päiväsi, niin minä pakenin hänen luokseen. Hänhän kävi usein luonamme ja sinä jätit myöskin usein meidät kahden kesken.

Mutta sinä johdit meidät yhteyteen. Ja sitäpaitsi minä olin väsynyt. Sinä olit minut väsyttänyt, Karsten. Sinä pyysit niin äärettömän paljon enemmän kuin itsekään tiesit.

Ja sinä epäilit minua aina. Sinä kiusasit häntä myöskin. Sinun ystävyytesi samoinkuin rakkautesikin on julmaa. Sinä kidutat toisia sillä, ja sinä loukkaudut niin helposti, että sillä hetkellä, jolloin vähimmän voi aavistaakaan, sinua on loukattu. Silloin sinä vaikenet. Ja silloin voi tuntea itsensä rikolliseksi. Tai sinä puhut. Ja jokaisesta sanastasi heijastuu sairaloinen epäilyksesi minua kohtaan, häntä kohtaan, kaikkia kohtaan.

Hänellä oli kykyä ottaa minut vastaan sellaisena kuin silloin olin, eikä hän kysellyt minulta koskaan.

Maud vaikeni äkkiä. Ymmärsin, että hän tahtoi sanoa jotain, joka häntä erikoisesti vaivasi. Siksi rohkaisin häntä siihen. Silloin hän sanoi:

— Hän ei vaatinut koskaan, että minun olisi täytynyt olla niin kokonaan hänen, kuin sinä olet vaatinut. Minä en voi sitä, Karsten. Sillä minussa on ehkä jotain jäykistynyttä, tai ehkä se on aina ollut niin — kuinka sanoisin — luoksepääsemätöntä. Minullakin on vaatimuksia, joita ei ole aina tyydytetty. Minäkin olen ihminen, Karsten.

Nainen, joka olisi ollut sinun vaimosi, eikä mitään muuta kuin vaimosi, nainen, joka olisi sulkeutunut kanssasi huoneisiisi, hoitanut sinua, elänyt kanssasi eikä ajatellut mitään muuta kuin sinua ja mikä on sinun — sellainen nainen olisi tehnyt sinut onnelliseksi, Karsten, jota minä en ole koskaan voinut.

XVII.

— Voitko nyt ymmärtää, kun sanon, että se oli minulle hirveä pettymys, kun huomasin, etten voikaan olla sellainen, kuin sinä toivoit? Kuinka en olisi sitä tiennyt! Kuinka minä koetin!

Voitko ajatella, Karsten, että onnemme parhaillaan kukoistaessaan emme lakanneet, minä ja Rolf, sinusta keskustelemasta. Älä mene vieläkään, Karsten. Sinun täytyy kuunnella minua loppuun saakka. Ehkä kummastelet kuinka minä silloin voin rakastaa häntä, antautua hänelle, nauttia siitä onnesta, jonka meidän suhteemme kaikesta huolimatta minulle lahjoitti? Tietäisinkö sitä itsekään? Onko minun mahdollista voida nähdä sieluni sisimpään ja perata pois kaikki se, mikä sielussani yhdistää ja erottaa? Mutta kuinka aloin Rolfia rakastamaan, sitä en tiedä. Senhän olen jo sinulle sanonut. Hänen läheisyydessään sain olla sellaisena kuin olen. Hänen luonaan olen vapaa. Jos olin iloinen tai surullinen, hilpeä tai alakuloinen, hän ei koskaan sitä kummastellut. Ylipäätään hän ei koskaan miettinyt minua ja tunteitani. Hän oli minuun tyytyväinen sellaisena kuin olin.

Jospa voisit aavistaa, Karsten, minkälaista iloa elämä voi tarjota, kun saa tuntea turvallisesti voivansa olla ihmisen läheisyydessä sellainen kuin todellisuudessa on. Sinä olit niin usein tyytymätön minuun. Aivankuin olisit pettänyt itseäsi minun vuokseni ja odottanut, että minä jonakin päivänä muuttuisin toisellaiseksi. Tai sinä olit alakuloinen. Ja silloin sinun tarvitsi vain nähdä minun olevan iloinen tullaksesi tyytymättömäksi. Sinä riistit minun vapauteni, Karsten. Ja rakkaus ei elä ilman vapautta.

— Kaikki on nyt ohi ja unhotettu, myönsin minä. Mutta et ole sanallakaan maininnut Harrystä. Oletko unhoittanut hänet?

Maud epäili hetkeen.

— En, sanoi hän. Häntä en unhoita. Mutta en voi rakastaa häntä, niinkuin äiti rakastaa lastaan. Minä en ole koskaan tuntenut tuota puhdasta animalista riemua, jota äidit tuntevat laskiessaan lapsensa rinnoilleen. Tuntuu niin kovin epätoivoiselta ajatella sitä. En ole koskaan voinut hoitaa häntä niinkuin muut äidit voivat. Kun hän makasi polvillani, niin minä pelkäsin, että tekisin hänelle jotain pahaa, enkä voinut käsittää, että tuosta pienestä käärystä tulisi ihminen, ja että se oli minun lapseni.

Mutta mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä enemmän iloa hän on minulle lahjoittanut, kuitenkin tähän päivään saakka...

Hän vaikeni äkkiä.

— Niin, jatkoi hän hetken perästä. Nyt tulee kaikista pahin. Nyt alkaa rikokseni. Sillä se se oli. Ei enempi eikä vähempi. Minä en valitse sanoja. Minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja voisinpa vain tehdä sen jälleen hyväksi... Rikos alkoi, kun hän huomasi meidät, yllätti minut, kuten sinä kerran sanoit.

Se alkoi sinä päivänä, jolloin Harry näki minun ja Rolfin. Istuimme Djurgårdenissa eräällä penkillä. Se oli aikaisin keväällä, niin aikaisin, että ihmiset hyvin harvoin vielä kävivät siellä. Me istuimme kaukana eräällä niemellä. Takanamme kulki maantie. Silloin säpsähdimme kuullessamme äkkiä ratinaa. Käännyimme yhtaikaa ympäri ja katsoimme sanaakaan sanomatta toisiamme silmiin. Se oli Harry, joka ajoi polkupyörällä ohitsemme. Hän oli jo kaukana.

Kotia tultuani menin heti pojan luo. Ja niin pian kuin näin hänen kasvonsa, tiesin myöskin, että hän oli nähnyt meidät.

Miten lapset ovatkaan huomaavaisia, Karsten! Sinä olet sanonut sen usein minulle ja siinä olet ollut oikeassa. Miten he ymmärtävätkään tuhat kertaa paremmin meitä, kuin me heitä! Se on kamalaa tietää. Minulle, jolla ei ole äidin huomaavaisuutta, se oli keksintö. Niin pian kuin pojan näin, minä ymmärsin, että kaikki kokeet johtaa häntä harhaan olisivat olleet turhia. Silloin minä muutuin julmaksi, Karsten, julmaksi siksi, etten tahtonut sallia häiritä salaista onneani. Minä käytin hyväkseni sitä, että olin hänen äitinsä ja että minulla oli äidin valta. Menin suoraan pojan luo, otin molemmin käsin häntä vyötäisistä, ja hän nyyhkytti rinnoillani, että hänellä oli sellainen äiti, sellainen kuin minä.

Minä ymmärsin kaikkityyni. Mutta en tahtonut, että petokseni silloin tulisi ilmi. Tahdoin jatkaa elämääni sellaisena, millaiseksi sen itse muodostin. Minä en tahtonut nähdä mitään pilvenhattaroita taivaallani. Ja minulla oli voimaa määrätä siitä.