Part 4

Sanaakaan sanomatta hän riisui päällystakkinsa, jonka pani tuolille. Ei vastannut yhteenkään kysymykseen, jotka tulvana lensivät hänen ylitsensä. Korjasi vaan kauluksensa ja kaulahuivinsa taltuttaen yhä hengästystään, pyyhki hien otsaltaan, tuli melkeen keskelle huonetta, ja, kääntyen odottajiin päin, sanoi:

--Kröijer--huh-huh--on tänä--huhhuh--aamuna--kuollut.

Odottajat jäivät suu auki.

--Kuollut?!

--Kröijer kuollut!

Vaikenivat ihan sanattomiksi. Mikä vaipui mietteisin, mikä kääntyi pois, mikä katsoi maahan.

Ja vasta pitkän aikaa näin oltuaan syvässä äänettömyydessä yksi ja toinen alkoi puhua kuiskutellen toiselle. Apulaisen kanssa suorittivat asiansa myöskin kuiskuttamalla. Juhlallisina ja hiljaa liikkuivat huoneessa, minkä liikkuivat. Ja varpaillaan kulkivat vielä rappusissakin.

Sanoma Kröijerin kuolemasta levisi tuulen nopeana kaikkialle.

Ja joka paikassa se samalla tavalla herätti hämmästystä, ei siksi, että hän olisi ollut kuollakseen liian terve, sillä hän oli kyllä ollut viime aikoina kovin rasittunut ja huonontunut, vaan siksi, että hänen kuolemansa näyttäytyi kaikkien silmissä jonkinlaiselta järjettömyydeltä kohtalon puolelta.

Mies parhaassa iässään!

Kesken kaikkia aikeitaan!

Kuuluisuutensa juuri tavoitellessa huippuaan!

Ylioppilashuoneella arvosteltiin tapausta innokkaimmin, ja monella tavalla ratkaistiin kysymys siitä, mikä oli vikana, ettei Kröijer saanut elää.

Vaikka hän jo aikoja sitten oli ollut vetäytynyt pois ylioppilaspiireistä, seurattiin täällä kuitenkin tarkkaan hänen kohtaloaan, sillä hän oli kerran nostava uuden ajan lipun siellä ulkona valtiollisessa maailmassa,--sen saman, jota hän täällä oli rakastanut ja palvellut. Kaikki tiesivät, että asianajo oli ollut vaan keinona hänelle, ja ymmärsivät, että hän vaan tahtoi ensin siellä yläilmoissa saada vankan ja merkitsevän aseman. Kerran hän oli vielä tuleva takasia ja sanova: Tässä minä olen, tässä ovat minun aatteeni entisillään ja tässä se vanha lippu. Eteenpäin nyt! Nyt on aika tullut! Nyt minä vien teidät perille! Tasa-arvoisuuteen, veljeyteen, vapauteen!

Mutta nyt tuli kuolema.

Ja sentähden ylioppilashuoneella ei voitu uskoa, että mikään satunnaisuus olisi ollut syynä Kröijerin kuolemaan. Mahdotonta oli, että sokea kohtalo olisi katkaissut hänen elämänsä langan vastoin hänen tahtoaan.

Oli kolme mielipidettä. Yhdet sanoivat, että hän olisi tehnyt itsemurhan. Syytä siihen he eivät ilmoittaneet ja se sai mielellään olla arvoituksena kaikille. Jos jokin tuntematon salaisuus olisikin piillyt hänen elämässään, niin se olisi ainakin ollut jotain inhimillistä, ja kuolema olisi niinmuodoin ollut selitettävissä: hän itse tahtoi, ja siksi hän kuoli.--Tätä huhua ei kuitenkaan voitu uskoa, ja sitäpaitsi kerrottiin tosiasiana, että hän oli ollut hyvin sairaana ennen kuolemaansa. Ja jäi siis jäljelle joko ajatella, että tauti oli hänet tappanut, taikka, että Jumala oli hänet kutsunut pois. Jälkimäinen otaksuminen ei tyydyttänyt ketään, sillä se ei vastannut kysymykseen. Jos Jumala oli kutsunut, niin saattoi kysyä: miksi Jumala oli kutsunut? mutta sehän oli juuri samaa kuin kysyä: miksi Kröijer oli kuollut? Niitä oli kuitenkin semmoisia, joita tämä vastaus täysin tyydytti, ja he melkeen kiivastuivat, jos asiasta vielä edemmäs väiteltiin. Useimmat ottivat asian käytännölliseltä kannalta hakien syytä Kröijerin luonteesta ja tavoista. Se oli kyllä tauti, joka tappoi hänet, sanoivat he, mutta hän oli itse syypäänä tautiin, Hän oli ollut tunnettu siitä, ettei hän hoitanut itseänsä eikä välittänyt terveydestään. Hän oli rasittanut itseään aivan liiaksi, oli matkustellut kylminä pakkasina, aukonut turkkiansa milloin päähän pisti. Ihmisen täytyy toki hoitaa itseänsä!--

Suurella uteliaisuudella kuunneltiin niiden mielipidettä, jotka olivat olleet mukana patoloogisessa laitoksessa, kun ruumis avattiin. Ne hylkäsivät kaikki teoloogiset ja muut aatteelliset näkökannat, ja suoraan sanoivat, mikä oli syy Kröijerin kuolemaan. Ne olivat lääkäreiksi aikovia.

Ja heidän selityksensä oli seuraava:

Kun ruumis oli avattu, huomattiin sydämmen hiippalämssät (mitraalivalvelit) kokoonkutistuneiksi ja niiden päällä koko joukko pieniä ryynin tapaisia kasvannaisia. Vasen puoli sydäntä oli muuten hyvin vahvaksi kehittynyt. Nämät kaikki seikat olivat seurauksia tavallisesta sydämmen sisäkalvon tulehduksesta.

Aivoja tutkittaessa huomattiin niissä suuri pehmentynyt ala, ja kun tarkastettiin verisuonia niiden pohjalla, löydettiin eräässä suuremmassa artteerissa embolus, joka oli vaikuttanut tukkeutumisen ja pehmennyksen.

Kuoleman selvä syy oli siis siinä, että yksi mitraalivalveleiden päällä olevista kasvannaisista oli irtautunut ja sydämmestä lähtevän veren mukana osunut aivoihin. Semmoinen embolus olisi tietysti voinut kulkea muuannekin kuin aivoihin ja silloin ei seurauksena olisi ollutkaan kuolema. Tämmöisellä sydänvereen osuneella ryynisellä on se ominaisuus, että se, tullessaan suonien haaroutumiskohtiin, voi siihen pysähtyä pitemmäksi aikaa, ikäänkuin kahden vaiheille, minkä tien valitsisi. Heiluttuaan siinä edestakasin se vihdoin syöksyy jompaankumpaan haaraan ja niin taas liikahtaa yhden välin eteenpäin seuraavaan haaroutumiskohtaan asti, ja niin edespäin. Sattumasta siis kokonaan riippuu, että tämmöinen embolus osuu juuri aivoihin. Mutta jos se kerran sinne osuu, niin on kuolema välttämättömyys.

Yhtä paljon huomiota, mutta vähemmän arveluita herätti Kröijerin kuolema vanhempien kansalaisten piireissä.

Erään suuren krediittilaitoksen neuvotteleva kokous, jonka jäseniin Kröijerkin kuului, piti paraillaan istuntoa, kun kuolonsanoma saapui. Kaikki herrat nousivat juhlallisina sijoiltaan, ja jonkun hetken kuluttua syntyi hiljainen keskustelu sen taudin laadusta, joka Kröijerillä oli ollut. Heillä oli koko kysymys vaan siinä, ja siinä sen ainoa ratkaisu. Heillä oli tietoja lääkäreiltä, jotka olivat olleet kutsutut sairasta hoitamaan. Ja nyt kertoi sanantuoja, että lääkärien arvelut taudin laadusta olivat näyttäytyneet oikeiksi. Syy katastroofiin oli epäilemättä sydämmen sisäkalvon tulehdus. Endocarditis. Ja kun yksi herroista kertoi, mitä hän tämmöisen taudin mahdollisista seurauksista tiesi--häneltä oli yksi sukulainen siihen kuollut,--niin huomasivat kaikki, että jos Kröijerillä todella oli ollut samallainen taudin seuraus, hänen olisi ollut mahdoton jäädä eloon, ja siis oli täytynyt kuolla. Sama herra selitti, että endocarditis on tavallisimmasti seurauksena nivelreumatismistä. Ja samassa tiesi toinen herroista, että Kröijerillä oli nuorempana juuri ollutkin ankara nivelreumatismi. Säälien ja valitellen, mutta tietojensa puolesta täysin tyydytettyinä, istuivat pankin herrat jälleen pitkän viheriän pöytänsä ääreen, ja sittenkuin yksi ja toinen oli huomauttanut, kuinka tärkeätä on varoa vetoa ja hoitaa terveyttänsä, ja joku vielä lisännyt, että hänellä on tapana joka aamu voimistella lyömällä itseään selkään ja reisille taipuvalla rottinkiniuvoksella, jatkui keskeytynyt keskustelu päiväjärjestyksen juoksevissa asioissa tavalliseen tapaansa.

Vähitellen alkoi kaikilla ihmisillä olla varma mielipide Kröijerin kuoleman syystä, ja keskustelut ja väitteet tästä asiasta lakkasivat.

Mutta hautauspäivänä, kun lukemattomat vieraat kokoontuivat avonaisen ruumisarkun ympärille, virisi kysymys jälleen eleille.

Siinä makasi Kröijer liikahtamatta, harmaan kalpeana, silmät kuopallaan, kulmat vähän rypyssä ja alaleuka energillisesti eteenpäin työntäytyneenä, niinkuin eläessä, makasi mykkänä, voimatta koskaan enää avata silmiänsä tai sanoa jotain. Tuo tunnettu, tuo pienimmissäkin liikkeissään uteliaisuudella seurattu Kröijer, kuolleena parhaassa miehuuden iässä!

Oli mahdoton nähdä häntä ilman että kysymys hänen elämänsä ja kuolemansa tarkoituksesta heräsi. Ja huolimatta entisistä ratkaisuista tämä kysymys nyt tuli elävänä, voimakkaana, läpäisevänä jokaisen eteen ja vaati uudestaan vastausta. Se ikäänkuin sai ihmiset täällä kiinni kahden kesken puheillensa, kietoi ne kouriinsa, eikä luvannut päästää vapaaksi ennenkuin vastaus oli löydetty. Ihmiset pyristelivät vastaan, päästäkseen irti sen kynsistä, jotka tuntuivat kylmiltä ja luisilta, mutta se ei päästänyt. Se uhkasi ikuisesti pidellä ja vihdoin painua niin ajatuksiin, ettei sitä unissakaan sieltä saisi, jollei vaan tyydyttävää vastausta löytyisi. Ei auttanut mitään, että ihmiset koettivat kaunistaa vainajaa kukilla ja myrteillä. Kysymys häämöitti Kröijerin tummentuneista silmäkuopista, hänen kalman kellahtuneista käsistään, sinertävän valkosista tyynyistä hänen päänsä ympärillä ja soikean arkun mustasta pinnasta. Vastatkaa, vastatkaa! Onko todellakin mahdollista, että Kröijerin elämä on katkennut sattumalta, vaan siitä syystä, että joku irtaantunut hitunen valitsi tämän eikä tuon tien suonien haaroutumissa? Ja jos niin on, riitä on silloin teidän oma elämänne? Kuka takaa, etteivät teidän aikeenne keskeyty samaten?

Kaikki ihmiset olivat ajatuksissaan, ja jos he puhuivat keskenään, niin ainoastaan peittääkseen hajamielisyyttänsä.

He antoivat vieläkin Kröijerin elämän päävaiheiden kulkea kerran editsensä ja koettivat niistä löytää jotain syytä kuolemaan. Mutta turhaan. Kaikki oli tässä elämässä suurellisesti perustettua, kaikki tähtäsi jotakin päämäärää kohden, kaikki oli vasta valmistusta tulevaisuutta varten, jota syrjäiset saattoivat vaan aavistaa ja uteliaasti odottaa. Mitä voisi ihmiseltä vielä vaatia! Vai eikö hänen pitäisi rakennella tulevaisuuttaan! Sokeaan fatalismiinko ihmisen pitäisi heittäytyä.

Kun ei täältä tullut mitään vastausta, täytyi sitä hakea toisaalta.

Kröijerin yksityisestä elämästä ei ollut kellään mitään käsitystä. Mitä jos syy piilikin jossain siellä. Ihmiset ovat niin erilaisia yksityisessä elämässä kuin julkisessa.

Mutta katsahdus Kröijerin liikkumattomiin kasvoihin karkoitti tämmöiset ajatukset. Hänen kuolonkamppauksessa rypistyneet silmäkulmansa kertoivat elämän äärettömästä totisuudesta, jonka rinnalla kaikki pikkumaiset juorut hävisivät kuin akanat tuuleen.

Muiden seisoessa istui tuolilla lähellä arkkua hänen vanha äitinsä, surun murtamana, huomaamatta ketään ympärillään, ainoastaan itkien ja tuijottaen maahan eteensä.

Jos voisi kysyä häneltä, tunkeutua hänen ajatuksiinsa ja saada häneltä se oikea käsitys Kröijeristä, joka selittäisi, miksi hän ei enää elä.

Kuinka omituista ajatella häntä tuon äidin poikana, ajatella, että heidän välillään on ollut sama äidin ja pojan välinen suhde kuin kaikilla muilla ihmisillä. Kröijeriä ajateltiin aina vaan julkisena henkilönä, eikä pistänyt päähänkään, että hänelläkin on täytynyt olla äitinsä ja muut perhesuhteensa. Kaikki tämä ei ollenkaan sopinut Kröijerin kuvaan.

Useimmille se olikin uutinen, että hänen äitinsä oli elossa, sillä kukaan ei ollut kuullut hänen sanallakaan mainitsevan äitinsä olemassaolosta.

Nyt näkyi kuitenkin selvästi, että heidän välillään oli kokonainen maailma. Se näkyi äidin itkusta, näkyi koko hänen olennostaan, siitä, ettei hän tiennyt kestään ympärillään. Oli niinkuin vieläkin heidän keskinäisen suhteensa langat olisivat vahvana virtana kulkeneet pojasta äitiin ja äidistä poikaan.

Ihan uusi puoli Kröijeristä astui täällä esiin. Nyt vasta hänen kuoltuansa. Mitä jos oikea Kröijer olikin jotain aivan toista kuin se, joka oli kaikille tuttu!

Tuo äiti varmaan tietää, miksi hän on kuollut. Kaikki osoittaa, että hän sen tietää. Hän ei ainakaan ihmettele kuoleman syytä, hän vaan näyttää surevan, että on tapahtunut se, minkä pitikin tapahtua.

* * * * *

Tuntui suurelta huojennukselta, kun arkun kansi vihdoin pantiin kiinni.

Ja kun ruumis kannettiin ulos ja ulkoilman henki puhalsi raittiina kasvoihin, oli kaikki yhtäkkiä taas kuin selvänä. Ihmiset alkoivat taas keskustella toistensa kanssa ja Kröijer oli tietysti taas kuollut sydämmen sisäkalvon tulehduksesta, eli oikeammin sen seurauksesta, ja tulehdus oli seuraus siitä ja siitä ja tapahtui niin ja niin ja tuotti tämmöisessä tapauksessa ehdottomasti kuoleman. Ja hoitamalla terveyttä saattoi päästä kaikista taudeista ja siis välttää kaikki kuoleman syyt.

Ja kaiken lopuksi sanoi vihdoin sanansa pappikin.

Pitkässä, kauniissa hautauspuheessaan hän lyhyellä lauseella selitti syyn Kröijerin kuolemaan:

--Inhimillisesti katsoen, sanoi hän, tässä on elämä kesken katkennut. Me valitamme, että häneen pannut toiveet ovat rauenneet, että hän on kuollut elämänsä kukoistustilassa, että kaikki hänen aikeensa ja kaikki tulevaisuuden kuvat ovat hävinneet jälkiä jättämättä. Mutta varokaamme näin ajatellessamme. Muistakaamme, että meidän tulee nöyryydellä vastaanottaa Herran päätökset. Meidän tulee pitää mielessä, että Jumalan taivaallisen majesteetin edessä meidän kaikki puuhamme ja toimemme tämän maan päällä ovat vaan vähäpätöisiä, haihtuvia varjokuvia. Yritystä ja koetusta ovat meidän elämämme suurimmatkin pyrinnöt. Herra antaa yhden lopettaa, mutta toisen hän kutsuu kesken pois. Nöyryydellä ottakaamme vastaan Herran päätökset. Nöyryydellä huokaa sinä, sureva äiti, sanoen: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi! Ja nöyryydellä yhtykäämme me muut apostoli Paavalin sanoihin: O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa, ja käsittämättömät hänen tiensä! Sillä kuka on Herran mielen tietänyt? Eli kuka on hänen neuvonantajansa ollut? Eli kuka on hänelle jotakin ennen antanut, jota hänelle pitäisi jälleen maksettaman? Sillä hänestä, ja hänen kauttansa, ja hänessä ovat kaikki. Hänelle olkoon kunnia ijankaikkisesti, amen!

Sitten tavallinen hautausluku, lapiollinen multaa kuoppaan, rukous, ylioppilaiden surulaulu ja vihdoin haudan umpeenluominen.

Kaikesta tästä, mutta erittäinkin papin puheen jälkeen jäi ihmisille vallitsevaksi se käsitys, mikä heillä tosin aina ennenkin oli ollut, kun he tulivat elämää ja kuolemaa ajatelleeksi.

Elämä olisi ihanaa, voisi usein muodostua suuremmoiseksi ja loistavaksi, mutta on olemassa painajainen, joka sen myrkyttää, se on se tieto, että Jumala voi kesken kaikkea kutsua meidät pois koko ihanuudesta.

Kuitenkin, kun he jo rupesivat hajaantumaan Kröijerin hautakummulta unohtaen ajatuksen, että hän nyt siellä syvällä maassa pienessä pimeässä arkussaan mätänee,--kun käytäville siellä täällä veteläksi sulanut keväinen lumi pakotti heidät suurella ponnistuksella harppaamaan ylitse ja he huomasivat, että siellä täällä jo pilkisti esille vihanta ruoho ja lintu viserti jossain alastomassa puussa ja keveät valkoset hattarat lensivät kiiruusti sinisellä taivaalla,-- ajattelivat he kevennyksen huokauksella: Ihmisen tulee vaan tottua painajaiseensa ja rohkein mielin ajatella, että jos hänelle toisinaan ei onnistukaan, niin toisinaanhan onnistuukin.

Ja niin rauhoittui vähitellen kaikki entiselleen. Kaupungissa näkyivät samat raitiotievaunut kuin ennenkin ja kuuluivat samat kellonkilistykset. Samat ihmisjoukot riensivät asioissaan kaduilla, puodista sisään ja puodista ulos. Ja pian Kröijerin kuolema oli tapaus, joka oli aivan kuin kymmenen vuotta sitten ollut.

* * * * *

Järjestäessään poikansa kirjeitä, kaukana yksinäisessä kodissaan, oli äidillä edessään erittäin kaksi, joita hän ei hennonnut panna muiden kanssa samaan läjään, vaan luki niitä, herkeämättä itkien, yhä uudelleen. Toinen näistä kirjeistä, vanhempi toista, oli näin kuuluva:

Rakas äiti!

Vaikka sinä et seuraakaan puolue-elämäämme, olet kumminkin varmaan kuullut puhuttavan siitä uudesta suuresta krediittilaitoksesta, joka on äskettäin perustettu pääkaupunkiin. Et ole myöskään voinut olla huomaamatta, että jotakin erinomaista ja tavatonta on yhdistynyt tähän laitokseen, joka saattaa ihmiset kuumeeseen. Syy on se, että tämän laitoksen merkitys on poliitisessa suhteessa arvaamattoman suuri. Sen tarkoitus on laajentaa puolueemme merkitystä ja voimaa aineellisella alalla, missä se tähän asti on ollut sanaton ja kaikkea vaikutusta vailla. Ja samalla tietysti kukistaa niiden merkityksen, joilla tähän asti on ollut yksinomainen sananvalta näillä aloilla.

No niin, pääasia on, että koko laitoksen keksijä olen minä. Minun on aate, ja minä olen sen alkuunpanija.

Tuo aate aukesi silmieni eteen niin valtavana ja minä näin sen vastaisessa toteutuksessa niin suuremmoisia seurauksia, etten tietysti hetkeäkään voinut epäillä tehtävästäni; se, minua innostutti, mitä enemmän sitä ajattelin ja mielessäni kasvatin.

Minä tahdoin tehdä siitä koko kansan yhteisen asian. Tahdoin sytyttää kaikkien mielet yritystä kannattamaan. Osakkeet olisivat levitetyt kaikkialle, haaraosastoja olisi perustettu joka kaupunkiin, ja joka paikassa olisi tämä laitos muuttunut kansan omaksi luottolähteeksi samalla kasvattaen meidän puolueemme miehistä kelvollisia ja kykeneviä käytännön miehiä rahaliikkeen ja hallinnon aloilla. Se, mikä meiltä oli puuttunut: edellytykset valloittaaksemme kerran pysyväisesti johtavan aseman maan hallinnollisissa virastoissa ja siten itse hallituksessa, se oli paraiten saavutettavissa juuri läpiviemällä minun aatteeni.

Tämä poliitinen puoli asiasta se juuri oli, jonka tiesin hankkivan yritykselle innostusta yleisön puolelta. Ja minä aavistamalla näin edeltäpäin kaiken sen, mikä sitten onkin toteutunut, että yritys väkevän kansallisen värin suojassa on saavuttanut koko kansan kannatuksen. Siitä syntyi suuri kansallinen yritys, jonka vaikutuksia tulevaisuudessa ei käy kyllin laajalle arvaaminen.

Kun minun mielessäni ensi kerran välähti tämmöisen laitoksen mahdollisuus, tunsin minä taas pitkistä ajoista itsessäni tuon jumalallisen voimankipinän synnyttää ja luoda, joka on ollut, kuten sinä itse olet sanonut, nuoruudestani saakka minun elämäni kannustin.

Sinä olet tosin myöskin sanonut, että minulta puuttuu vastaavaa voimaa ja sitkeyttä toteuttaakseni sitä, mitä olen aatteessa suunnitellut. Mutta minä toivon kuitenkin, että tämä sinun arvostelusi soveltuu enemmän nuorempaan ikäkauteeni. Luullakseni minä olen edistynyt siitä pitäen. Ainakin mitä tähän aatteeseen tulee, ymmärsin minä heti, että koko sen merkitys on taitavassa toteuttamisessa eikä suinkaan julkilaulamisessa ennen aikojaan.

Minulla oli kaikki varustettuna, kaikki suunnitelmat valmiina ja kaikki erityisyydet mietittynä, ennenkuin minä esitin aatteeni puolueelle kokonaisuudessaan.

Tietysti, tuli syttyi heti kuin kuiviin katajoihin. Jokaiselle oli kohta selvänä, että juuri tähän oli nyt ryhdyttävä eikä mihinkään muuhun. Kuinka ei sitä muka ennen tultu ajatelleeksi! Ja he olivat kaikki kuin haltioissaan. Toiveita lausuttiin mitä rohkeimpia. Kaikki oli täydessä palossa.

Minä ja muutamat muut lähetettiin maaseuduille eri tahoille ympäri Suomen. Jokapaikassa otettiin asia yhtä suurella innostuksella vastaan. Ilmaantui, että kapitaalia ja rikkauksia puolueellamme oli enemmän kuin osattiin aavistaa, ja uudelle laitokselle luvattiin aivan kuulumattomia talletuksia. Osakkeet olivat merkityt ensimmäisessä hengenvedossa.

Perustava kokous pidettiin ja näin oli siis minun aatteeni tehnyt ensimmäisen askeleen toteutumisekseen.

En voinut epäillä mitään, kaikki kävi niinkuin olin suunnitellut. Minun asemani tässä asiassa pysyi yhä entisellään, niin ettei ilman minua mitään tehty eikä mihinkään ryhdytty, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä, että tulisin tämän asemani vastaisuudessakin säilyttämään.

Äiti, eilen pidettiin ratkaiseva kokous, jossa yhtiön johtokunta valittiin.

Ja minä en tullut valituksi, kuten sain kuulla, siitä syystä, ettei minua pidetty semmoiseen toimeen sopivana.

Äiti, jospa sinä voisit kuvailla minun tunteitani sinä hetkenä, kun minä huomasin, ettei tämä tapaus ollut mikään hämmästyttävä uutinen kellekään, vaan että asia oli ollut puheen ja päätöksen alaisena heidän keskensä ilman minua!

Sinä tiedät mitä ponnistuksia minä olen tehnyt päästäkseni tarkoitusteni perille. Sinä yksin tiedät myöskin, mitä vastuksia minä olen saanut voittaa. Olin vuodenajan valmistellut tätä lempituumaani, joka päivä ajatellut sitä, siinä oli koko elämäni ja tulevaisuuteni.

Tänä hetkenä minä en vielä tiedä, mitä minä teen. Minä olen ihan odottamattani siinä asemassa, missä olen. Olen kuin pilvistä pudonnut. Tunnen itseni mahdolliseksi vaikka mihin.

Mutta ole kuitenkin rauhassa. Ei yksikään sielu ole nähnyt, mitä minussa liikkuu,--minä en ole hetkeksikään ilmaissut itseäni. Ja sen verran minussa lienee voimaa, etten tee mitään tunteitteni vallassa.

Kirjoita ensi tilassa.

Poikasi----.

Toinen, myöhempi kirje, päivätty vaan muutama viikko ennen hänen kuolemaansa, oli näin kuuluva:

Rakas äiti!

Kiitän kirjeestäsi, rakas äiti. Saatoin arvata, että tulisit käyttämään tätä tilaisuutta kääntääksesi minut sinun uskosi lapseksi. Jos tahdoit valita semmoisen hetken, jolloin minä olen enin särjetty, niin et olisi voinut parempaa valita. Mutta jos olet myöskin luullut voivasi nyt minuun paraiten vaikuttaa, niin olet erehtynyt. Sillä sinun yrityksesi nyt niinkuin aina ennenkin on jäänyt seurauksia vaille. Anna anteeksi, mutta niin se on, sille en voi mitään.

Kuitenkin tahdon minä tällä kertaa, niin paljon kuin väsymykseni sallii, vastata sinun kirjeeseesi, ja vastoin tavallisuutta kajota tuohon kysymykseen. (Pyydän sinua välttämättä polttamaan tämä kirje, heti luettuani, ettei se suinkaan joutuisi kenenkään syrjäisen nähtäväksi).

Mitä nyt ensiksikin tulee minun käsitykseeni korkeimmasta olennosta, niin täytyy minun sanoa, etten voi häntä ajatella, niinkuin sinä, jossakin taivaissa asuvaksi, personalliseksi olennoksi, jonka tahdosta ihmisellä semmoisenaan olisi välitön tieto. Minä luulen, että meillä on oikein käsitys Jumalasta silloin, kuin emme ollenkaan koeta tehdä itsellemme tiliä siitä, mitä, missä ja millainen hän on, vaan ainoastaan ankarasti pysymme velvollisuuksissamme. Velvollisuuden tunto, se on sama kuin Jumalan tahdon tunto. Mutta ei suinkaan välitön, vaan ainoastaan välillinen tunto. Sillä velvollisuuksia synnyttävät ihmiselle ainoastaan ihmiset. Velvollisuuksia voi ihminen tuntea ainoastaan silloin, kuin hän on jossakin yhdyskunnassa muiden ihmisten kanssa. Jos taas ajattelemme ihmistä erakkona esimerkiksi jossakin ihmisettömässä saaressa, niin hänellä ei voi olla olemassa mitään Jumalaa eikä Jumalan tahtoa, koska hänellä ei voi olla olemassa mitään velvollisuuksia ketään kohtaan.

Se korkein yhdyskunta, jonka tahto on äärimmäinen normi yksityiselle ihmiselle, on kansa.

Ja sen tahdon täyttäminen antaa elämää ja elämän merkitystä kaikille. Kansan tahto, se on Jumalan tahto. Se, joka täyttää kansan tahtoa, se täyttää korkeinta tahtoa. Tämmöisenä on Jumalan tahto jokaiselle avoinna. Ja ainoastaan näin välillisesti, kansansa tahtona, voi yksityinen Jumalan tahtoa tuntea.

Yksityisessä ihmisessä voi olla vaan suurempi tai vähempi määrä halua, intohimoa täyttämään tätä tahtoa ja nauttimaan sen täyttämisestä seuraavaa elon voimaa. Minä en tarkoita tässä sitä, että tavallisten kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen tai vain lainkuuliaisuus olisi kylläksi antamaan sisällystä ihmiselämälle.

Ei, ei siinä ole kaikki.

Syvemmältä voi tuntea kansan tahdon kuin ainoastaan kirjoitetusta laista ja kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä. Sen voi tuntea omassa hengessä. Se voi ikäänkuin laskeutua yksityisen sieluun, siellä pesiytyä ja muuttua hänen omaksi hengeksensä. Mikä ääretön elämän rikkaus virtaa silloin hänen kauttansa! Hän ajattelee omia ajatuksiansa ja menee omaa tietänsä ja kuitenkin ne on kansan ajatukset ja se on kansan tie! Täällä, tässä sydämmessä on kansan sydän, tässä hengessä kansan henki.

Siinä nyt on minun uskontoni, äiti. Siinä on elämän merkitys, siinä kaiken onnen ja suuruuden lähde.--