Part 5

Minun on sanomattoman iloista kirjoittaa tähän näitä ajatuksia, jotka ovat olleet minulle elämän antajina,--joita olen seurannut ylimpänä totuutena. Nyt kun uudistan ne mielessäni, sykähtää vielä sydämmessäni aivan niinkuin niinä entisinä aikoina. Ja vaikka nämät ajatukset ovatkin lakanneet olemasta niin alituisesti tietoisuudessani kuin ne olivat ennen, tunnen minä erittäin tällä hetkellä, että ne, ja ainoastaan ne, oikeastaan vieläkin elättävät minua. Se on vaan tuo alituinen voimain ja huomion ponnistus asianajon alalla ja siitä seuraava alituinen väsymys, joka minua häiritsee. Mutta minä tiedän, että kun vaan kerran pääsen tarkoitusteni perille, pääsen tästä vieraiden asiain painosta ja saan hetken hengähtämisen aikaa, niin kyllä jälleen elvyn ja jälleen tunnen samaa elämänintoa kuin ennenkin.

Sinä kirjoitat, että käsityksesi mukaan kaikki tapaukset minun elämässäni, kaikki minun entiset ja nykyiset vastukseni tahtovat vaan minulle todistaa, että minulta puuttuu personallinen Jumala ja personallinen suhteeni häneen. Ja sinä sanot suoraan, että nykyinen suuri vastoinkäymiseni on viimeinen todistus siihen, ettei ihminen voi löytää onneansa palvelemalla puoluetarkoituksia. Sillä, sanot sinä, kaikki mitä puolue sinulle antaa voi se sinulta ottaakin.

Sinä olet löytänyt sopivan hetken näin sanoaksesi. Mutta minä en aijo olla niin heikko, että antaisin satunnaisen onnettomuuden viedä itseltäni sen uskon, joka on minun ylpeyteni ja perustaa minun ihmisarvoni omissa ja kansani silmissä. Anna anteeksi äiti, mutta minun täytyy sanoa vakaumukseni, että tuo sinun vaatimasi personallinen suhde Jumalaan, elämä rukouksessa ja niin sanoakseni pikkumaisten yksityisvelvollisuuksien täyttämisessä, joita te jostakin syystä sanotte rakkauden töiksi, on kehitysasteena paljon alempana sitä astetta, jolloin ihminen hakee Jumalan ääntä kansan tahdossa, jolloin hän rakastaa Jumalaa rakastamalla Isänmaata ja pyrkii pikkutekojen piiristä kansallisiin suurtekoihin.

Huomautettuasi, että Jumalan henki täytyy ilmestyä rakkauden henkenä, sinä sanot, että politiikka on päinvastoin saattanut minut enemmän vihaamaan kuin rakastamaan ihmisiä. Syytä minua, mutta älä syytä sitä elämänymmärrystä, joka on minun uskontoni. Myönnän kyllä, että erittäin tällä hetkellä minä en tiedä kuka yksityinen minua rakastaisi ja ketä yksityistä minä en vihaisi. Mutta minä tiedän, että vastainen menestyminen tulee paljon sovittamaan suhteitani. Koko asia on vaan menestymisessä. Sitä paitsi minun täytyy sanoa, etten ole koskaan ennenkään ymmärtänyt rakkautta yksityisiin, minulle enemmän tai vähemmän vieraisin henkilöihin, niinkuin sinä tätä rakkautta ymmärrät. Se on totta: minulla on hyvin lämpimiä tunteita matamiani kohtaan, niin että toisinaan, ollessani yksin kotona, minusta tuntuu sangen ikävältä, kun hän kovin kauan viipyy asioilla kaupungilla. Niinikään on eräs talonmiehen pieni poika minun entisessä kortteerissani saanut minussa kerran hereille niitä tunteita, joita luulen sinun tarkoittavan. Minä huomasin hänen takertuneen suureen hankeen, kiipesin sinne vyötäisiä myöten ja kannoin hänet esille. Kantaessani kylmää ja miltei paleltunutta pienokaista omaa lämmintä ruumistani vastaan minä tunsin niin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua hänestä ennenkuin olin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen kouluasiansa.--Siinä ainoa esimerkki, mitä tällä hetkellä elämästäni muistan. Tämmöisiäkö rakkaudentöitä sinä tarkoitat ja niiden harjoittamisessako sinä katsot elämän olevan? Elää Kristuksen elämää, sanot sinä. Parantaa sairaita, sitoa haavoja, kulkea saarnaamassa? Äiti, minä en ymmärrä sinua. Onko sinun tarkoituksesi todellakin, että minun pitäisi, saadakseni elää, jättää asianajokonttorini ja kaikki krediittilaitokset?

Niin tyydyttämätön ja käsittämätön kuin minulle onkin tuo elämä luulotelluissa rakkaudentöissä yksityisiä ihmisiä kohtaan, niin käsitettävä, tyydyttävä ja viehättävä on minulle ihmiskokonaisuuden eli kansan palveleminen. Ja sitä enemmän, kun--tunnustan sen avonaisesti-- koko minun elämäni, koko minun onneni ja tulevaisuuteni on tämän kokonaisuuden kanssa kutoutunut eroittamattomasti yhteen.--Kaikki personalliset edut ovat uhrattavat kansan eduille, se on totta. Vielä enemmän: yksityisen koko elämä on oleva yksi ainoa kansan tahdon palvelus. Mutta siitä huolimatta pysyy totuutena, että se, joka kansan etuja palvelee, se tulee kerran kansan palkitsemaksikin. Minä en tiedä, mihin minä perustaisin semmoisen uskon, että kuoltuamme--kuten sinä kirjoitat--meidän eteemme ilmaantuu kuningas; joka kutsuu meitä taivaalliseen iloon, sanoen: mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette tehneet minulle. Sitävastoin ymmärrän järkähtämättömäksi luonnonlaiksi, että minun onneni ja sen kansan menestys, jota minä palvelen, ovat ehdottomassa yhteydessä. Se on minun uskoni, että niin on.

Senvuoksi minua ei ole voinut horjahuttaa entiset vastoinkäymiseni ja senvuoksi on jäänyt vaikutuksetta sekin "viimeinen" taivaan lähettämä todistus minun uskoani vastaan, jolle sinä tahdot antaa niin ratkaisevan merkityksen.

Se puolue, kansa, isänmaa--kuinka vaan tahdot,--joka näkee minun aatteeni toteutettuna, on kerran palkitseva minut.

Keskeltä näitä alituisia voimainponnistuksia, keskeltä tätä näännyttävää väsymystä, jonka kanssa saan kamppailla, minä uskon ennen kaikkea oikeuteen tässä maailmassa!

Ja sentähden minä uskon voimiini ja uskon tulevaisuuteeni.

Poikasi----.

Tässä jälkimäisessä kirjeessä oli äiti punasella kynällä vetänyt paksun viivan näiden sanojen alle:

"minä tunsin niin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua hänestä ennenkuin olin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen kouluasiansa."

Luettuansa kirjeet viimeisen kerran, hän laskeutui polvilleen oman tuolinsa eteen ja rukoili siinä pitkän ajan.

Sitten hän nousi, tosin itkettyneenä, mutta lohdutuksen ilme silmissä, ylös, kääri kirjeet kokoon, korjasi pöydältä valkoset, hautauskukista kootut myrtit ja ottaen käteen sukan istui nojatuoliinsa. Puinen parsinsieni tuli esiin sukan kuluneesta kantapäästä suurena kuin täysikuu.

--Annaliisa! huusi hän suljettuun oveen päin, ja kun sieltä ei kuulunut liikettä, vielä toisen kerran:

--Annaliisa!

Ovesta tuli siististi puettu palvelustyttö, valkosella esiliinalla ja pienellä päähineellä.

--Minä jo joisin teetä, sanoi vanhus, ja kun Annaliisa jäi ovelle eikä mennyt heti toimittamaan, lisäsi hänelle hymyillen:

--Sinä katsot varmaan tätä hirveätä sukkaa? Niin, hän oli kauhea sukkia kuluttamaan. Katso, katso mitä tämä on!

Annaliisa nauroi ja päivitteli mennessään, eikä raatsinut sanoa, että nythän oli turha niitä enää paikata,--ilosena vaan siitä, että vanhus jo taisi suruiltansa hymyillä.

V.

--Kröijer kuollut! huudahti Alarik, nähtyään uutisen sanomalehdissä.

Hän oli juuri valinnut mitä mukavimman asennon omassa huoneessaan komealla lepotuolillaan, tyynyjen keskellä, asettanut kaakaonsa pyöreälle pöydälle viereen ja taittanut sanomalehden sopivaan muotoon. Ja nyt osui ihan ensimmäisenä tuo onneton uutinen silmiin.

Hän hyppäsi pystyyn melkeen vaaleten.

--Tämä vielä puuttui! Tämähän on ihan nurin päin! Tänään on 15:s päivä, juttu on esillä juuri tänään kihlakunnanoikeudessa. Lyydi, Lyydi! Äsh!

Painoi sähkönappiin, toiseen. Käveli rajusti pari kertaa edestakasin. Painoi taas; ja nyt niin kauan ja niin kovalla voimalla, että etusormen nivel oli mennä sijoiltaan ja suu vääntyi kärsimättömyydestä.

Ihmiset töytäsivät sisälle joka haaralta.

Täti, palvelustyttö ja kaksi rouvan sisarta. Ja kaikilla oli kysymyksensä.--Mitä, mitä?--Mitä on tapahtunut?--Herra siunatkoon, kuinka minä säikähdin!--

Tämä töytääminen ja nämä huudahdukset ärsyttivät häntä, ja kaikki hänen hermonsa joutuivat epäjärjestykseen.

--Te odotitte kai, että olisitte löytäneet minut halvattuna keskeltä lattiaa, sanoi hän nauttivalla vihalla.--Varmaan jo kuvailitte hautajaisia ja----

Inholla hän keskeytti lauseensa, ja sanoi sitten teeskennellyllä ystävyydellä:

--Olkaa hyvä, pyytäkää rouva tänne!

Menivät kaikki.

Rouva tuli hengästyneenä, kyökkiasussa ja toi myötänsä kotletinhajua.

--Mitä täällä on tapahtunut? Alarik, kuinka sinä saatat taas noin kiihoittua!

--Kröijer on kuollut!

--Vai niin.

--Vai niin? Ei sen enempää, kuin "vai niin"! Ja tiedätkö sinä, että meidän myllyjuttu siellä maalla on juuri tänäpäivänä esillä. Me olemme nyt menettäneet sekä koskemme että myllyrakennuksemme. Ei sen enempää eikä vähempää!

--Tietysti sinne on matkustanut joku apulaisista.

--"Tietysti", se on teillä naisilla aina vaan niin selvää ja yksinkertaista: "tietysti"! Mutta Kröijer ei ole suinkaan voinut muistiansa apulaiselle testamentteerata! Ja minä kun olen niin paljon asianhaaroja hänelle selittänyt, äsh, äsh, tämä on aivan sietämätön isku minulle.

--Mutta rauhoitu, rakas Alarik! Tottapa semmoisissa asioissa käytetään papereita ja onhan apulaisen täytynyt löytää ne konttorissa. Pääasia kaikissa meidän asioissamme on, kuten tiedät, ettet ole levoton. Tiedäthän kuinka ankarasti se on sinulta kielletty. Johan tohtori vaati, että jättäisit kaikki asiasi jonkun luotettavan hoitajan haltuun.

--Siitä nyt ei tule mitään.

--Ei, ei. Se olikin vaan uhkaus, että jollet voi pysyä rauhallisena, niin eihän muu auta.

Lyydi sai hänet jälleen istumaan.

--Katsos nyt, kun olet taas tolalta. Se on suorastaan myrkkyä sinulle tämmöinen häiriö. Olethan luvannut minulle, että koetat hillitä itseäsi. Lupaa nyt uudestaan. Muista nyt tästä lähin, että vaikka mitä tapahtuisi, sinä ensin ajattelet terveyttäsi. Ymmärräthän Alarik, että se on kaikkein kalleinta sinulle. Ei mikään tapaus voi olla tärkeämpi kuin se, että sinä pysyt rauhallisena etkä mieti asioitasi.

--Kas niin, sanoi hän vielä,--tässä on sinulle tyyny selän taakse. Panenko enemmän vasemmalle? Tässä kaakaolasi ja tässä sanomalehtesi. Onko nyt hyvä?

--On, sanoi Alarik lyhyesti, ja hän nähtävästi pidätti itseänsä lisäämästä jotakin vielä.

--Ja muista siis mitä tohtori on sanonut On esimerkkiä ihmisistä, joita halvaus on kohdannut hyvinkin nuorella ijällä eikä ole kumminkaan uudistunut ennenkuin seitsemännelläkymmenennellä. Tyyntynyt elämänlaatu, hiljainen työ rauhallisen perheen keskuudessa, elämä nykyisyydessä, täydellinen huolettomuus ja suruttomuus tulevaisuuden suhteen--tämä kaikki on voinut pelastaa uudistuskohtauksesta.--Ja jos sinun olisi edes pakko ajatella mitään asioita! Onhan meidän toimeentulomme aivan taattu. Meillä on paljon enemmän kuin kylläksi. Mitä sinä vielä tahdot?

Alarik ei voinut hermostumiselta mitään vastata, yritti, veti jo henkeä sisäänsä, mutta puhalsi nenän kautta ulos.

--Ai, haisevatko minun käteni kotletiltä? Olisit ennen sanonut!--No muista nyt kaikki, mitä olet luvannut!

Ilosesti hyräillen Lyydi meni omalle puolellensa, eikä ollut huomaavinaankaan Alarikin hermostumista.

Alarikin luona oli taas kaikki hiljaa.

Hän käänteli pari kertaa lehteänsä, muutti sen toisiin taitoksiin. Mutta laski sen sitten pian huoaisten pöydälle.

Ja sanomaton suru kuvastui hänen kasvoissansa.

Sitten hän nousi ja rupesi kävelemään edestakasin.

Kun ajattelen, on se oikeastaan hirmuista, mikä minussa tapahtuu. Nyt en taaskaan voinut häntä sietää. Toisinaan, vaikka kuinka koettaisin, en voi saada esille entistä rakkauttani, en voi, en voi, en voi!

--Kuinka toista se oli ennen! En tarvinnut muuta kuin ajatella mielessäni hänen kuvaansa, kun rakkaus minut valloitti. Tosin pian tulivat nuo tyhjät hetket, jolloin häntä yhtäkkiä ei ollut. Mutta minun vallassani oli palauttaa hänen kuvansa semmoisina hetkinä. Ja niin minä sain aina rakkauteni takasin, milloin tahdoin.

--Nyt sitävastoin! Mitäpä sitä itseltäni salaisin! Kun olen alkanut ajatella, niin ajattelen loppuun.--Nuo tyhjyyden hetket ovat ruvenneet yhä taajemmin seuraamaan toisiansa, ja minun vanha keinoni pettää säännöllisesti. Vaikka minä koetan ajatella häntä, hänen ruumistansa, minä en saa mitään kuvaa esille. Ja jos saan, ei se herätä minussa mitään tunteita. Se kuva, jonka saan esille, kyllästyttää minua, enkä minä voi enää löytää semmoista paikkaa--ush! Ja kumminkin se on niin.

--Jospa hän aavistaisi, että minulla on hetkiä, jolloin häntä ei ole olemassa minulle! Jospa hän aavistaisi, että minä välistä ponnistan kaikki voimani löytääkseni hänessä edes jotain vähintä, johon voisin rakkauteni kiinnittää!

--Minun tulee häntä väliin oikeen sääli. Ja siitä minä iloitsen. Sillä joskus on minun onnistunut tästä säälistä herättää itselleni rakkauden tapaisia tunteita. Ilosena siitä, että minun on häntä sääli, minä yhtäkkiä lähden häntä hakemaan silittääkseni häntä poskelle ja katsahtaakseni häntä silmiin. Tulen. Hän ei istukaan alakuloisena ikkunan ääressä, niinkuin olen kuvaillut, vaan toruu palvelioita. Ja minun säälini on mennyt jäljettömästi.

--Mutta onko se sitten oikeastaan minun syyni, että rakkaus minulta menee? Kaikilta jumalilta kysyn yhtaikaa: onko se minun syyni, etten minä enää voi saada esille sitä kuvaa, joka herättäisi minulle rakkauden? Minähän tahtoisin saada, enhän mitään niin tahtoisi kuin rakkauteni takasin. Mutta minä en ole sen asian herra. Se on jokin luonnonlaki, joka estää minua. Jos teitä jumalia on olemassa, niin te tiedätte, että minä olen ilonen kuin lapsi niinä hetkinä, jolloin tunnen rakkautta ja vetovoimaa häneen.

--Tosin asia ei olekaan ainoastaan niin, että minä vaan en saa kiinni rakkaudestani. Tunnustaakseni minä joskus,--ei, ei joskus, vaan usein, --yhä useammin,--vihaan häntä. Hän on minulle vastenmielinen koko olemukseltaan. Niinkuin nytkin, kun hän tuli minun luokseni ja oli rauhoittavinaan ja lepyttävinään minua. Hän tietää vallan hyvin, mikä minua olisi rauhoittanut. Hänen olisi vaan tarvinnut sanoa: minä suostun; pantataan isävainajani kaupunkitalo ja ostetaan Kukkilan hovi huviloineen. Mutta hän ei hiisku itse asiasta mitään, ja leikkii vaan hirveän huoltapitävää ja hellää vaimoa. Minä vihaan häntä ja hänen tahtoansa ja hänen aikeitaan, jotka eivät koskaan muuta tarkoita kuin ettei vaan mitään saisi yrittää,--että kaikki pysyisi entisellään eikä mikään pääsisi muuttumaan. Vihaan koko hänen sukuansa, jotka kaikki ovat hänen puolellaan, vihaan heitä kaikkia tädistä alkaen, sisariin ja koko hänen sukualbumiinsa. Kaikilla niillä on alahuuli pitempi ylähuulta. Ja millä oikeudella ne ovat liimaantuneet kaikki minun ympärilleni! Lyydin kanssahan minä olen naimisiin mennyt enkä heidän! Minä olen kietoutunut heidän pauloihinsa niin, että olen menettänyt koko itsenäisyyteni. Ja oikeastaan ei minulle ole koko maailmassa mitään niin vierasta kuin tuo suku, sen maut, sen käsitykset ja sen puheet. Minä tahtoisin väkisin irtautua siitä ja muuttaa vaikka toiseen maanosaan, ja kuitenkin minun täytyy kulkea mukana niinkuin härkä, jota miesvoimalla vedetään eteenpäin. Minä tahtoisin rukoilla, että joku mahti minut vapauttaisi tästä suvusta ja sen alahuulesta. Minä lupaisin vaikka mitä. Lupaisin tulla nöyräksi, lupaisin vaikka ruveta rengiksi johonkin mökkiin, kunhan vaan pääsisin vapaaksi.

--Pitemmälle, pitemmälle! Kun olet kerran alkanut, niin ajattele loppuun!

--Ja miksen ajattelisi?--eihän minun ajatuksiani kukaan näe. Kuitenkin pidätän itselleni vallan peruuttaa nämät ajatukset milloin tahdon, ja selittää kaikki tyyni pelkäksi houreeksi.

--Minua on usein elättänyt salainen, mykkä toivo, joka tulee ensin varovasti ja hiipien tietoisuuteen, mutta sitten alkaa siellä liekehtiä, ja vihdoin johdattaa minut kuumeentapaisiin, intohimoisiin haaveisin ja unelmiin.

--Se on toivo, että minun vaimoni kuolisi.

--Ja hänen kuoltuansa minä olisin vapaa, ijäksi vapaa hoko painajaisesta. Saisin tehdä mitä tahdon, oman makuni mukaan.

--Löysinpä todella sopivan sanan: painajaisesta. Se on todellakin painajainen. Ja se laskeutui armottomana ja ijankaikkisena minun päälleni siitä hetkestä alkaen kuin menimme kihloihin. Minä olin heti kuin kahleissa.

--Minä tosin olin silloin onnellinen, mutta minulla oli sittenkin painajainen, hieno ja kuitenkin selvä ja lakkaamaton painajainen, jo ensi hetkestä saakka. Jo silloin se laski hienon myrkkynsä minun ilooni.

--Onni on päivä päivältä vähennyt, mutta painajainen on kasvanut. Ja nyt on kaikki minun iloni sen myrkyllä sekotettu. Minä en voi elää.

Mistä sinä olet painajainen! Mitä pahaa minä olen tehnyt sillä että menin naimisiin, koska sinä olet tullut minun asuintoverikseni!

--Ja onko se minun syyni, että minä haaveksin päästä sinusta--ja ajattelen sitä ainoata keinoa, joka voisi minut sinusta vapauttaa, hänen kuolemaansa. Enhän minä iloitsisi itse kuolemasta. Ei, päinvastoin minun olisi ehkä hyvinkin sääli häntä, kun minä näkisin hänet ruumisarkussa, ja minua pidettäisiin varmaan ihan sortuneena miehenä, kun minä, mustiin suruvaatteihin puettuna, seisoisin hänen avonaisen hautansa partaalla. Minä itkisin,--ei, minä en itkisi, en kyyneltäkään;--minun suruni olisi suurempi kyyneleitä. Ja kaikki sanoisivat: katsokaa kuinka hän on masentunut, mies raukka!

--Enhän minä siis hänen kuolemaansa toivo, vaan,--kuinka sanoisin,-- sitä tapausta, sitä tosiasiaa, että hän jo olisi kuollut.----Jumala, mitä minä ajattelen! Kuka se on, joka käy siellä ovissa? Hän tulee taas tänne.

Oh! minä en ole ajatellut mitään. Minä peruutan kaikki. Minä en ole toivonut hänen kuolemaansa, en, en, en!

Ja Alarik heittäytyi nopeasti sohvalle siihen samaan asentoon, johon Lyydi oli hänet jättänyt, otti käteensä sanomalehden ja härppäsi puolilleen lasinsa kylmettynyttä kaakaota.

Kun Lyydi tuli sisälle, oli hän venyttelevinään käsiään ja haukottelevinaan. Eikä sentähden heti huomannut, mitä hänelle sanottiin.

--Alarik, etkö kuule! sanoi Lyydi, heiluttaen sähkösanomaa ilmassa.-- Myllyt ovat meidän! Hurraa!

--Mitä sinä sanot? Mikä sinulla on tuossa?

--Olkoon mikä hyvänsä. Mutta ensin Alarik, lupaa että tämän jälkeen olet entiselläsi ja jätät kaikki huolet.

--Minä kysyn sinulta, mitä sinulla on tuossa.

--Niin, niin, mutta lupaathan?--Nono jo minä näytän. Myllyt ovat meidän, katso itse.

--Anna tänne tuo paperi!

Alarikin silmät kirkastuivat, kun hän luki sähkösanoman. Siinä seisoi:

_Juttu ratkaistu tänään. Kaikki eduksenne_.

--Mutta Lyydi, kuinka olet saanut sähkösanoman?

--Tietysti sähköitin heti ja kysyin. Ja tämä ei ole mitään muuta kuin vastaus kysymykseeni. Puolessatoista tunnissa oli kaikki tehty. Heti kun tulin sinun luotasi lähetin tytön viemään sähkösanomaa, ja nyt tuli jo vastaus.

Alarik alkoi samassa kävellä edestakasin, pyöritellä viiksiään ja katsella ajatuksissaan maahan tyytyväisillä, hymyilevillä silmäyksillä. Hän oli nähtävästi kaukana maalla, ilmoitteli siellä iloista uutista naapureillensa ja selitteli heille kuinka hän nyt aikoi järjestää myllyafäärinsä.

--No, Alarik, mitäs sanot? kysyi Lyydi tullen hänen eteensä.

Alarik tuli vähän hämilleen, lähestyi häntä syrjästä, otti vyötäisistä ja sanoi hajamielisesti:

--Niin niin, tietysti, aivan niinkuin sinä sanot.

Hän suuteli Lyydiä monta kertaa peräkkäin, katsomatta hänen silmiinsä!

--Lyydi, anna sinä minulle yksi asia anteeksi.

--Mi--

--Ei, ei, älä kysykkään. En minä kuitenkaan sano. Mutta anna vaan anteeksi.

--Alarik, mitä sinä olet tehnyt? kysyi Lyydi hämmästyen.

--Ei yhtään mitään. No jos nyt olisin ajatellut hiukan, hiukan, kuinka sanoisin, hiukan pahasti sinusta--

--Alarik, kuinka saatat! sanoi Lyydi muuttuen totiseksi.

Ja Alarikiin heräsi yhtäkkiä ajatus, että mitähän jos hän ottaisi Lyydiä käsistä ja pyöräyttäisi lattialla! Mitä jos hän yhtäkkiä puistaisi koko entisen ikävän elämän hartioiltaan, ja nyt juuri tästä hetkestä alkaen rupeaisi iloiseksi, hyväksi, ja telmisi niinkuin vallaton poika Lyydin kanssa.

Hänen silmänsä rupesivat loistamaan.

--Nyt mennään kertomaan uutista muille, sanoi hän ottaen Lyydiä kädestä ja vetäen mukanaan.

--Mennään, sanoi Lyydi. Ja nähtävästi häneen tarttui aivan sama ajatus mahdollisuudesta yhtäkkiä synnyttää onnea heidän välillensä.

He ottivat toisensa käsikynkästä ja marssitahtia polkien kulkivat ruokasalin ja vierashuoneen kautta tampuriin, sieltä saliin ja salista sisäkamareihin, lykäten tuoleja tieltänsä ja kaiken aikaa laulaen sanojen sijaan:

"Hurraa, hurraa, hurraa--hurraa, hurraa, hurrraa!"

Kun muut joka haaralta juoksivat tätä näytelmää katsomaan, läksivät he uudestaan saliin ja tampuriin, sieltä vierashuoneesen ja ruokasaliin tätien ja sisarien juostessa ovelta ovelle nauraen ja päivitellen.

Kun he taas tulivat sisähuoneisin, otti Alarik lähimpänä olevan kälynsä kädestä ja haki toisen toiseen käteensä ja kaikki tekivät samaten ja hän retuutti koko jonoa hurjaa vauhtia rinkitanssissa ympäri huonetta keskeyttämättä hurrauslauluansa.

Tuli semmoista naurua ja melua ja huutoa, että kulkijat kadulla pysähtyivät.

Ja kun uutinen oli kerrottu ja Alarik oli ehdottanut että juotaisiin kahvia, nousi ilo ja puhelu ylimmilleen.--

Mutta kahvia odottaessa Alarik yhtäkkiä rupesi taas kävelemään pitkin huonetta kierrellen viiksiään ja hymyilevillä silmillään katsellen maahan. Niinkuin ei ketään olisi ollut läsnä. Hän ei kuunnellut ketään eikä nähnyt ketään.

Kun huone oli pieni ja hänen tuli liian usein kääntyä, muutti hän ruokasaliin. Mutta ei kävellyt siellä kuin pari kertaa edestakasin, ja hupeni sitten omaan kamariinsa. Täällä oli kaikkein paras kävellä. Kaikki oli niin tuttua ja mukavaa ja sikarin tuhkaa sopi ripottaa toisessa päässä kamiinin eteen ja toisessa päässä tuhka-astiaan kirjoituspöydällä. Ei mitään tuolia ollut tiellä. Yksi epämukavuus oli tosin se, että joskus tuli pellinnyörejä kamiinin luona hipaisneeksi ja ne rupesivat heilumaan. Ja vielä toinen se, että toisessa päässä pöydän kulma antautui liian kauas ulos, niin että täytyi hiukan muuttaa suuntaa siinä paikassa. Mutta pitkän tottumuksen tähden tämä viimemainittu epämukavuus oli tullut melkeen rakkaaksi. Ja pellinnyörit hän tavallisesti nosti kamiinin reunalle heti alussa.

Tällä kertaa hän erityisellä nautinnolla nosti pellinnyörit kamiinin reunalle, sytytti sikaria, asetti tuhka-astian määräpaikkaansa pöydälle ja alkoi kävellä tuttua väylää myöten, missä matto oli vähän vaaleammaksi kulunut.

Hän pysähtyi Lyydin suuren seinäkuvan eteen.

--Mitä jos olisin todellakin jo muuttunut ja ikuisiksi päässyt tyhjyyden hetkistä. Tuo kuva miellyttää minua. Totisesti! Minä tunnen taas selvää rakkautta häntä kohtaan. Panen kerrankin muistiin, mitä se on. Siinä on juuri puoleksi sääliä ja puoleksi tuota toista. Kuinka ylevä ja hieno on tunteeni nyt! Jos se pysyisi aina, niin minä kokonaan muuttuisin häntä kohtaan. Olisin hiljainen, aina puhuisin lempeästi ja arvokkaan ystävällisesti hänen kanssaan, en kolisisi koskaan, vaan liikkuisin ylimyksellisellä hienoudella ja rauhallisuudella. Pian hän näkisi minussa ihan toisen ihmisen. Hän varmaan itsekseen hyvin kummastuisi ja ajattelisi: mikähän se nyt on tullut Alarikiin! varmaan on hänessä tapahtunut suuri sisällinen muutos.--Minun pitäisikin tilata itselleni hienommat vaatteet, mustat, ja saappaat ohuemmalla pohjalla. Tämmöinen hieno stiili sopisi muuten erinomaisesti myöskin sinne maalle. Oikea maa-aristokraatti konservatiivisine mielipiteineen, jolla on suuri hallitus ja asioita korvia myöten, mutta joka ei koskaan kadota tyyneyttänsä.