Part 3

--Jeesus on noussut ylös, ja elää meidän keskellämme, sanoi Friida. Hän on nyt paraikaa tässä. Toissa yönä--Friida puhui hiljaa ja salamyhkäisen juhlallisesti--minä olin pannut maata ihan tavallisesti; olin lukenut ennen nukkumistani apostolienteoista Paavalin kääntymisestä Damaskon tiellä, vaelluksista ja ihmetöistä, enkä aavistanut mitään kun nukuin. Nukuin sikeästi kuin kivi, niin etten tullut edes lamppua sammuttaneeksi. Keskiyön aikaan yhtäkkiä herään siitä, että joku ikäänkuin olisi jotain sanonut ja selittänyt minulle. Minä katsoin hämmästyneenä ympärilleni, sillä minä asun yksinäni eikä minun huoneessani voinut olla ketään. Ja samassa minulle selviää, että tämä ääni ei ollutkaan ihmisen, vaan oli Jumalan. Vaikka olin kuullut sen unissani, muistin minä samassa ihan selvään, mitä minulle oli sanottu. Ääni käski minun viipymättä lähteä matkalle. "Friida, Friida, nouse ylös ja vyötä itsesi matkalle; sillä ensimmäisellä laivalla, joka rannasta lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yön kuluttua pysähdy sille laiturille, jolle laiva ensimmäiseksi pysähtyy; mene kyliin ja julista siellä taivaan valtakuntaa, odottaen minun käskyäni."--Ja tässä minä nyt olen.

--Fröökinällä on suuri usko! sanoi siirtolaisvaimo, ja samassa itsekin kirkastui.

--Fröökinä! sanoi hän. Jos minä nyt tulisin maalle teidän kanssanne, ottaisiko Jeesus minutkin vastaan?

Friida oli niin omissa maailmoissaan, että siirtolaisvaimon sanat herättivät hänet kuin unesta. Hän ei ollut odottanut tämmöistä keskustelun käännettä. Hän putosi niinkuin pilvistä.

--Tekö jättäisitte Amerikan matkan?

--Niin, jos jättäisin!

--Mutta sanoittehan te äsken, että olette pannut koko omaisuutenne Amerikan pilettiin, ettei teillä ole kuin eväät ja tuo piletti.----

--Niin kyllä, mutta enkö minä saisi seurata fröökinää ensi alussa.--Ja eikö Jumala sitten ottaisi huostaansa myöskin minun ja lasteni toimeentulon, jos tulisin uskovaiseksi niinkuin te. Minä olisin teidän seurassanne vaan siksi kuin unohtaisin ja ainiaaksi, ainiaaksi tukeuttaisin--

Friida pani kätensä silmilleen, niinkuin hieroakseen niitä, mutta punastui vähitellen korviin asti. Ja hieno hiki nousi hänen ohimnoihinsa ja otsaansa.

Hän istui kauan niin, ja näytti kuin olisi sisällisesti taistellut.

Sitten hän vihdoin laski kätensä siirtolaisvaimon polvelle, ja sanoi verkalleen:

--Jumala ei vaadi teiltä mitään sankaritöitä tullaksenne hänen luoksensa. Jos te tahdotte tulla hänen luokseen, niin on tie sinne yksi ainoa: omistakaa ensin Jeesus, ei ansaiten hänen armoansa jollakin teolla, vaan tunnustaen hänen lunastuksensa ja uskoen hänen ylösnousemukseensa.--Te koetatte teolla ansaita vanhurskautta. Se on erehdys. Me tulemme vanhurskaiksi ilman ansiotamme. Niinkuin sanoo apostoli Paavali: "He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa." Ja toisessa paikassa: "Ei vanhurskauden töiden tähden, joita olimme tehneet, vaan laupeutensa tähden hän meidät autuaiksi teki uuden syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta." Ja vielä: "Te olette pestyt, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskaiksi tulleet Herran Jeesuksen nimen kautta ja meidän Jumalamme hengen kautta." Sentähden on ihan turhaa koettaa itse pestä itseänsä. Vaikka te kuinka ponnistaisitte voimianne, te ette tule askeltakaan lähemmäksi Jumalaa. Sillä tahrattomaksi ei saa kukaan itseänsä. Ainoastaan Kristuksen veri voi sen tehdä.

--Minä en kiellä teitä tulemasta ja seuraamasta minua. Mutta minä vaan pelkään, että se olisi teille hyödytöntä, koska te sillä teolla vaan hakisitte omaa vanhurskautta.

Friida vaipui ajatuksiinsa ja surumielinen ilme levisi hänen kasvoihinsa.

Vasta pitemmän ajan perästä hän jälleen katsahti siirtolaisvaimoon, silitti jonkun poimun hänen olallaan ja sai kyyneleet silmiinsä.

--Minä tahdon rukoilla Jumalaa teidän edestänne, sanoi hän ystävällisesti ja nöyrästi.

Sitten hän otti taskustansa pienen punakantisen kirjan ja sanoi:

--Tässä minä nyt opetan teille kauniin laulun, katsokaa näitä sanoja ja laulakaa mukana.

Oi Herrani, Jeesukseni, Sä viaton, vanhurskas puoltajani, Sä suuri ja nöyrä ja uskollinen, Sinä ystävä parhain syntisien!

Sun etehes, sun etehes Mä lankeaa turvaten laupeutees Ja veriseen uhriisi, haavoihisi, Joilla parantaa tahdoit sydämmeni.

Armosi suo, Henkesi suo! Ja syntini saastani kauvaksi luo! Ja itse sä täytä mun tuntoni vaan, Ja mun ruumiini hallitse kokonaan!

Täss olen ma, täss olen ma, Oi Jumala, Isä ja Armahtaja! Mun sielustain särje sä perkeleen työt, Anna nöyryyttä, kun mua armossa lyöt!

Puhtahaksi ja pyhäksi Sun avullas tulla on tarpeheni. Sua paitsi en voi, ilman armoas en. Sulta rukoilen peson täydellisen.

Kiitokseni armostasi Sull ijäti nouskohon, Jumalani! Taas laupeudestasi iloita saan, Sinä puhdistat sydämmein kokonaan.

Friidan laulaessa oli etukannella kaikki hiljennyt. Merimiehet kävelivät varpaillaan ohitse. Masinisti asettui koneruuman luukulle kuuntelemaan ja uninen ravintolaneiti pysähtyi kyökkihytin ovelle ja lakkasi kovaäänisesti torumasta lakasijapoikaa.--Siirtolaisista useimmat ottivat lakit päästänsä ja joku koetteli laulaa mukaan, pyrkipä joskus tavua edellekin, kun oli hänellä sanat kyllä hyvin tiedossa, vaikka ääni vaan ei riittänyt ja tahtoi katketa.

Lopetettuaan laulunsa Friida pani silmänsä kiinni ja venytti kätensä ristiin polvien päälle, ja näytti rukoilevan.

Sitten hän katsahti merkitsevästi siirtolaisiin.

--Kuinka on sielunne laita, rakkaat ystävät?

He liikahtivat, hämmentyivät, katsahtivat maahan. Joku rykäsi. Muutamat eivät voineet olla vilkasematta toisiin ja häpeissään naurahtamatta.

Ei kukaan vastannut.

Mutta Friida ei vastausta odottanutkaan.

--Minun sydämmeni, sanoi hän, oli täynnä surua ja kauhistusta, kun minä näin teidät eilen. Viinapulloa ilmassa heilutellen te huusitte hyvästiä kotimaalle ja omaisillenne, lähteäksenne kauas vieraaseen maahan. Ja te naiset! Sen sijaan kuin olisitte varoittaneet miehiä ja estäneet heitä synnistä, sallitte te, että miesten toinen käsi oli teidän kaulassanne, kun toinen pulloa heilutti. Voi häpeätä! Mitä te menette etsimään Atlantin takaa, kun teillä ei ole Jumalaa sydämmessänne? Rikkautta, onnea? Mutta mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, ja saisi sielullensa vahingon. Vai luuletteko te, että te olette oman elämänne mestarit? Ettekö usko, että kuolema voi teidät tavata, milloin ette odotakkaan,--että se tulee niinkuin varas yöllä. Oletteko koskaan katsoneet kuolemata silmiin, ja tulleet ajatelleeksi minne se teitä vie? Yhtäkkiä, keskeltä teidän puuhianne ja toiveitanne te temmataan toiselle tielle. Silloin te lähestytte sitä suurta tuomiota, jota ette ole eläessänne kertaakaan tahtoneet ajatella. Se on niinkuin joku kulkisi pitkin tietä, pyrkien kylään, jossa pidetään talkoita. Hän kulkee iloissaan ja huoletonna ja jo matkalla ryyppää pullostansa. Mutta ennenkuin hän ennättää perille, tarttuu häneen vahva käsi ja sanoo: sinä tahtoisit tuonne kylään, jossa talkooväki iloitsee ja tytöt tanssii, mutta sinnekö minä olen sinut asialle lähettänyt? Nyt minä sanon sinulle, koska olen löytänyt sinut väärältä tieltä, että tässä on sinun matkasi pää. Tästä minä vien sinut toiseen taloon, jossa käräjiä parhaillaan istutaan ja sinua juuri odotetaan. Oletteko ajatelleet, ettette tekään voi itse määrätä teidän matkanne päätä, vaan että on toinen, joka siitä määrää. Te pyritte Amerikkaanne, ja te juotte ja mässäätte sinne mennessänne; mutta kavahtakaat itseänne, ettei väkevämpi käsi tule ja pysäytä teitä kesken tietänne ja vie teitä ijankaikkisen tuomioistuimen eteen! Oletteko ajatelleet, että kuolema on se tienhaara, joka johtaa tämän tuomarin eteen,--kuolema, josta ette tiedä, tuleeko se vuoden perästä, vai huomenna, vai tänään, vai ehkä juuri nyt tällä hetkellä! Oletteko ajatelleet, että kuolema on armonajan loppu,--että se on matkan pää, jossa seisoo ijankaikkisuuden käräjätalo, jonne teidän on tuleminen, jonka kynnyksen yli teidän on astuminen! Oletteko te ajatelleet, mitä te vastaatte, kun hän teiltä kysyy ja terävämpänä kuin kaksiteräinen miekka tunkeutuu teidän sieluunne ja henkeenne ja jäseniinne ja ytimiinne, ajatustenne ja sydämmenne aivoitusten perille! Voi teitä silloin! Mitkä ajatukset silloin kuohuvat teidän mielissänne, kun te tiedätte vaan, että kaikki tulee ilmi, suurimmasta pahasta työstä pienimpään,--ettei mikään voi jäädä peittoon! Mitä, mitä te vastaatte tuomarille ja millä te aijotte itseänne puolustaa? Ja voi teitä onnettomia ihmisparkoja sinä hetkenä, jolloin te saatte kuulla nuo kauheat sanat: menkäät pois minun tyköäni te kirotut, siihen ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Ajatelkaa, mitä se on: ijankaikkisuuden polttavat tuskat!

Voi ettette osaa käyttää hyväksenne tätä armon aikaa, joka virtaa teidän ohitsenne hetki hetkellä ja tunti tunnilta, käyttää sitä pelastuaksenne välttämättömästä kadotuksesta! Ettekö ymmärrä, että elämä on annettu ihmisille pelastukseksi eikä kadotukseksi? Kaikki on tehty, mitä tehdä voi, että pelastuisitte. Jumala itse on astunut maahan ja vaeltanut meidän keskellämme, täydellisessä alentumisen tilassa, antanut elämänsä kuolemaan meidän synteimme tähden, mutta ottanut sen jälleen takaisin! Kärsinyt pilkkaa, häväistystä, ja antanut elämänsä--lunastaakseen synnistä omat pilkkaajansa ja häpäisijänsä! Oi rakkauden mittaamatonta syvyyttä! Ja voi niiden synkkää pimeyttä, jotka tämmöisen rakkauden hylkäävät, joilla on uskallusta sysätä luotaan semmoisen armon! Herra antakoon teille armoa ettette möisi ijankaikkista elämätänne joihinkin mitättömiin ajallisiin etuihin, lihallisiin nautintoihin, rikkauden ja mammonan palvelemiseen!

Joku vanha vaimo, joka oli hartaana kuunnellut Friidan sanoja, lankesi yhtäkkiä polvilleen, ja purskahti hillitsemättömään itkuun.

--Armahda Herra minun kurjaa sieluani, huusi hän, ja vavistus puistatti hänen heikkoa ruumistansa.

--Tahtooko hän, ettemme lähtisi Amerikkaan, kysyi joku siirtolaisista toiselta.--Se on myöhäistä nyt.

Mutta Friida nousi seisaalleen, silmissä hartauden liekki, ja vaihtaen ankaran äänenpainonsa leppeään, sanoi:

--Ei, rakkaat ystävät. Minä en tahdo kääntää teidän matkaanne Amerikasta pois. Laiva teidät sinne vie. Minä tahdon vaan sanoa teille, että etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät teille annetaan. Minä tahdon vaan, että te lähtisitte sinne Jeesus sydämmessä. Sinne ja joka paikkaan muuanne. Minä tahdon, että te ette hylkäisi Herran suurta armoa!

Ja nostaen kätensä ristiin päänsä yli hän huusi:

--Tulkaa siis Jeesuksen luo! Tunnustakaa hänet Herraksenne! Omistakaa hänet sydämmiinne! Teidän syntinne ovat anteeksi annetut. Pelastus on tarjona teille, ja sovitus suoritettu teidän pahoista töistänne. Ijankaikkisuuden tuomari on tunteva teidät vanhurskaiksi, kun te tulette hänen eteensä, ja hän on julistava teidät vapaiksi ja päästävä teidät siihen ijankaikkiseen iloon, joka on vanhurskaille valmistettu, jos te vaan itse tahdotte käyttää hyväksenne jo suoritettua sovitusta. Ilmaiseksi teille tarjotaan elämän ijankaikkisuus, teille, jotka ansionne mukaan olette ijankaikkisen kadotuksen lapsia. Tulkaa, tulkaa! Teidän puolestanne on toinen suorittanut pääsymaksun ikuiseen iloon, ja tekö ette tahtoisi astua sisälle!

Siirtolaiset katsoivat totisina ja neuvottomina eteensä. Jos heille olisi ennen näin puhuttu, he ehkä olisivat langenneet polvilleen ja muuttaneet elämänsä; mutta nyt--Amerikan matkalla--ajatella Jeesusta ja hänen seuraamistaan! Sydän tahtoi kouristua, kun mielessä vilahti eletty elämä ja sen turhuus ja tietymätön tulevaisuus. Mutta kone kävi, tuku-tuku tuku-tuku, laineet jäivät läiskähtäen jälkeen. Tosin oli vielä yksi kotimainen satama käymättä. Mitä jos vielä palaisi--! Kaikki särjetyt siteet solmisi uudelleen. Ihmiset sanoisivat: oletko hullu, kun kesken matkaasi takasin tulit! Mutta he saisivat vastaukseksi: minä olen tullut uskovaiseksi, minä en tahdo palvella mammonaa ja tahdon elää siinä köyhässä maassa, mihin Jumala on minut asettanut, nurkumatta, valittamatta, kuolinpäivääni asti! Mitä jos todellakin!

Ei, ei, se on kaikki hullutusta!

Ja olihan saarnaaja itsekin sanonut, ettei hän vaadi palaamaan,--että laiva vie, eikä sille enää mitään voi!

Friidan yhä äänekkäämpi puhe oli herättänyt ensi luokankin matkustajain huomion, joista useimmat olivat jo vähitellen nousseet, juoneet aamukahvinsa ja tulleet vilvoittelemaan.

Muutamat heistä tulivat ylös komantosillalle ja istuutuivat tuoleille katsoaksensa alas etukannelle.

He olivat nyt kaikki keskenään tuttuja ja he katsahtelivat vuoroin toisiinsa ja vuoroin alas, Friidan puhuessa, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämän esiintyminen ja huudahdukset kehenkin tekivät. Ja vihdoin he antautuivat innolla ratkaisemaan kysymystä siitä, miten tuommoinen ilmiö kuin Friida olisi selitettävä.

Eilinen kauppias tiesi kertoa tunteneensa monta samallaista maallikkosaarnaajaa.

--Ei luulisi, sanoi hän, mutta niistä saavat useat varsin nättiä sisääntuloja tuosta toimestaan. Heille lahjoitetaan välistä paljonkin.

Ja kauppias oli aivan varma siitä, että sisäisimpänä aiheena tässä tapauksessa niinkuin kaikissa muissa täytyi olla itsensä elättämisen välttämättömyys. Pelastusarmeijan kapteenilla hän väitti olevan palkkaa 75 markkaa kuussa.

Hän höysti puhettaan monilla sukkeluuksilla ja matkustajat nauroivat sydämmellisesti.

Mutta joku väitti häntä vastaankin. Pelastusarmeijan kapteenilla ei ollut kuin 10 tai 12 markkaa viikossa. Ja aivan mahdotonta oli otaksua, että kukaan rupeaisi afäärin vuoksi semmoiseen toimeen, joka ei enempää tuottanut ja sitäpaitsi oli niin perin luonnoton.

--Ei, sanoi hän--ja se oli eilinen nuori aviomies,--löytyy aivan luonnollinen selitys tuommoisiin epäluonnollisuuksiin.

Hän viittasi sormellaan alas Friidaa kohden ja alkoi puhua hiljaisella äänellä, etteivät naiset kuulisi, joita seisoi taaempana.

Hän siteerasi tunnettua kirjailijaa, joka väittää, että tämmöisten naishenkilöjen kiihtyminen Jeesuksen persoonaan on selitettävä heidän tarpeestaan omistaa ja rakastaa mielikuvituksen luomaa ihannekuvaa, koskapa heidän luonnollinen rakkaudenvaistonsa ei ole voinut tai ei ole onnistunut löytää rakkauden esinettä elävästä todellisuudesta.

Kauppias oli heti valmis luopumaan omasta selityksestään. Hän yhtyi kokonaan tähän, ja tiesi nyt puolestaan valaista asiaa elävällä esimerkillä eräästä vanhastapiiasta, joka, kun ei saanut miestä, oli sen asemesta ottanut kainaloonsa piplian.

Ja taas hän sai osaksensa yleisen kättentaputuksen ja naurun.

Kröijer antoi kolmannen selityksen, ja häntä kuuntelivat kaikki totisina.

--On luonteita, sanoi hän, jotka eivät voi elää ilman julkista vaikutusta ja yleistä huomiota. Monelle naiselle lienee semmoinen huomion herättäminen mahdollinen ennen kaikkea heidän kauneutensa avulla,--epäilemättä sangen usein myöskin älykkyyden ja esiintyvien luonnonlahjojen avulla. Mutta--milloin erinomaisempi kauneus, älykkyys tai tämmöiset luonnonlahjat puuttuvat ja huomion herättäminen siis käypi mahdottomaksi, silloin on jäljellä vaan yksi tie: se on se, jonka näemme tuolla.--

Selityksen hyväksyivät kaikki tyytyväisellä myöntämisellä.

Yksi naisista ei voinut olla huudahtamatta:

--Todellakin, miksi olisivat kaikki tuollaiset muuten niin epäonnistuneen näköisiä!

Vilkas ja erittäin innokas keskustelu tästä asiasta jatkui vielä peräkannella, jonne matkustajat siirtyivät tuulen suojaan. Mutta se keskeytyi äkkiä, kun Friida ilmestyi sinne panemaan nyyttiänsä kokoon.

--Alarik, rakas Alarik, sanoi nuori rouva, juosten ihan hengästyneenä miehensä luo,--minä pyydän, älä jumalan tähden jätä minua yksin! Tiedätkö, se tahtoi tulla minua puhuttelemaan. Minä näin ihan selvästi, että se jo lähestyi ja aikoi istua minun viereeni. Kuinka epämiellyttävää! Ajatteles, jos se olisi tullut minulta kysymään tuota, mitä ne nyt aina kysyvät: kuinka on sielunne laita?--vai mitä se onkaan. Mitä ihmettä minä olisin sille vastannut!--Hyi!

Samassa laiva vihelsi, ja niemen takaa näkyi virran suu ja kaupunki,-- viimeinen ennen laivan lähtöä Suomesta.

--Ainoastaan puolentunnin viivyntä! ilmoittivat laivamiehet. Eikä kukaan matkustajista mennyt maihin.

Yksin Friidan hoikka, mustiinpuettu vartalo näkyi kiiruusti pujottelevan rantaväen keskellä ja sitten hälvenevän pois kaupungin katuihin.

Etukannen matkustajat katsoivat hänen jälkeensä kurottautuen laivan korkean laidan yli. He olivat vaiti. Muutamilla oli kyyneleet silmissä Friidan hyvästijätön jälkeen. Siirtolaisvaimo istui kokkakannen päällä, jalat ristissä allansa, silmät itkusta punasina, ja suruissaan nyökytteli ruumistaan edestakasin.

Hetken kuluttua laiva jo tuprusi Itämeren lounaista taivaanrantaa kohden.

TOINEN OSA.

IV.

Kröijerin asianajokonttoriin pääkaupungin suurimman kadun varrella oli ensimmäisinä arkipäivinä pitkien pääsiäispyhien jälkeen kokoontunut paljon väkeä,--asiamiehiä, neuvonpyytäjiä, käräjöitsijöitä mitä erilaisimpia.

Hänen oli tapana tulla aamupäivällä esille odotushuoneeseen 10:n ajoissa, mutta nyt oli kello jo yli 11, eikä häntä vielä kuulunut. Ovella ei ollut mitään ilmoitusta, että hän olisi ollut matkoilla, jolloin tietysti joku apulaisista olisi ollut hänen sijassaan.

Jotkut odottavista tiesivät kertoa, että Kröijer jo ennen pääsiäistä oli ilmoitettu arveluttavasti sairastuneeksi ja tahtoivat otaksua, että sama syy nytkin oli esteenä. Mutta toiset väittivät, että siinä tapauksessa olisi tavallisuuden mukaan kaksi apulaista työssä, nyt sitävastoin ei ollut ketään, ja he päättivät varmuudella, että kohta ovi aukenisi ja hän itse näyttäytyisi kynnyksellä,--ei siis tarvinnut muuta kuin malttaa ja odottaa.

Joku kolmas, vähän epäröittyänsä, meni kaikkien kehotuksesta telefoonille ja soitti Kröijerin yksityiseen asuntoon.

Hän ei saanut ylös.

--Näettekö nyt, telefooni on suljettu, ettei sairasta häirittäisi, sanoivat yhdet,

--Eikö mitä, hän on matkalla sieltä tänne, päättivät toiset.

Ei kukaan mennyt pois, vaan kaikki jäivät odottamaan.

Kaksi läsnäolevista rupesivat keskenään puhumaan Kröijeristä. Ja he kilpailivat keskenään kehumisessa, niin että kun toinen puhui, toinen ei häntä kuunnellut, vaan mietti mitä ihmeellisempää vielä kertoisi. Ja vaikka he olivat puhuvinaan kahdenkesken, vetosivat he kilpailussaan kumpikin kuuntelijoihin, jotka kaikki seurasivat heidän keskusteluaan.

Kröijerin voittanutta ei ollut asianajajien joukossa. Hänen ei tarvinnut muuta kuin näyttäytyä oikeuden edessä ja antaa valtakirjansa, kun jo kaikille oli selvänä, mikä puoli tulisi voittamaan.

Erinomaisen vaikutuksen teki hänen näennäisesti väsynyt, kalpea olentonsa. Hän oli anastanut itselleen etuoikeuden istua oikeuden edessä niinkauan kuin pöytäkirjoja luettiin ja muita valmistuksia tehtiin. Ja eipäs ollut yksikään tuomari häneltä sitä kieltänyt. Toisen jalkansa hän tavallisesti nosti toisen jalan päälle ja nojautui veltosti retkahtaneena tuolin selkään. Ei kukaan kuulijoista silloin viitsinyt kuunnella, mitä vastapuolella puhuttiin, ja kaikki vaan odottivat häntä. Kun hän sitten alkoi nenäliinalla prillejänsä hieroa, silloin jo tiedettiin, että kohta hän alkaa puhua. Ja kun hän vihdoin nousi, oli kaikki häntä varten hiljennyt. Olisi neulan kuullut putoovan. Tuomarit, kirjurit, raatimiehet höristivät korvansa, kun hän avasi suunsa. Ja Kröijer ei huutanut. Tavattoman hiljaisella äänellä ja hyvin harvaan hän alkoi. Ja tämä se juuri enin jännitti huomiota. Kaikki näkivät selvään, että puhuminen häntä rasitti ja kyllästytti, ja siis täytyi häneltä odottaa ainoastaan semmoisia sanoja, jotka olivat äärettömän tärkeät joka ikinen.

Oli kumminkin suurempia juttuja, joissa Kröijer esiintyi vähemmin hiljaisena. Niissä oli aina joku pääasia, johon hän tahtoi ikäänkuin kerätä kaikki voimansa. Hän alkoi hiljaa, niinkuin tavallisesti. Mutta sitten näkyi, kuinka hän virkistymistään virkistyi, mitä lähemmäksi ratkaisevaa kohtaa tultiin. Hänen kasvonsa vähitellen elpyivät, hänen ryhtinsä tuli voimakkaammaksi, ja sana sanalta kasvoi puheen lämpö. Vihdoin ei ollut enää mitään jäljellä entisestä väsyneestä ja hiljaa puhuvasta asianajajasta, vaan esillä oli äärimmäisiin jännittynyt, intohimoisella vakaumuksen voimalla ja tulisella terävyydellä puhuva Kröijer.

--Ei mikään mahti sinä hetkenä seisonut häntä vastaan! sanoi nuoremman näköinen keskustelevista herroista, joka oli antanut tämän viimeisen kuvauksen Kröijeristä.

Kun toinen ei voinut enää voittaa, käänsi hän yhtäkkiä toisaalle:

--Paha vaan, että hän tahtoo olla vähän liian kallis.

--No, olihan toisia asianajajia, saattoihan kääntyä niiden puoleen, jos Kröijer tuntui liian kalliilta. Eihän ollut mitään pakkoa valita häntä. Mutta eipäs vaan muut kelvanneet!

--Tjah! Kröijer ei aina innostunut, ja--valitettavasti kyllä--silloin saattoi asia mennä myttyyn häneltä yhtä helposti kuin jokaiselta muulta. Kröijer oli hyvä ainoastaan silloin kuin hän innostui.

Nuorempi alkoi vähän kiivastua.

--Onhan luonnollista, että asianajaja panee enin huomiota ja tuhlaa voimaa semmoisiin juttuihin, joiden voittaminen hänelle on tärkein.

--Mutta silloin nousee ehdottomasti kysymys siitä, mitä juttua hän pitää tärkeimpänä. Tietysti sitä, josta hänelle enin maksetaan, vai kuinka?

Nuorempi herra, joka nähtävästi oli ja tahtoi olla Kröijerin läheinen tuttu, ei tiennyt kuinka osottaisi halveksimistaan tuommoiselle otaksumiselle.

--Kröijer ei ole mikään asianajaja, sanan tavallisessa merkityksessä, sanoi hän. Hän on ennen kaikkea poliitikeri ja hän on semmoisena arvosteltava. Hänellä on suuria tarkoitusperiä valtiollisessa suhteessa. Hän tahtoo vaan saada jalansijaa ja merkitystä rahamaailmassa, jotta sitten voisi käyttää valtaansa aatteen palvelukseen.

Mutta vanhempi herra oli kerran päässyt kriitilliselle kannalleen, ja hän tahtoi siinä pysyä.

--Poliitinen merkitys? Poliitinen merkitys, mitä varten se on tarpeen? Se on, tiedänmä, juuri rahan vuoksi tarpeen! Rahoja tarvitaan poliitista merkitystä varten, mutta poliitista merkitystä rahoja varten,--siinä koko juttu.

--Teille on siis tuntematonta, että Kröijer tulee asettumaan vapaamielis-radikaalisen puolueen johtajaksi?

--Vapaamielis-radikaalisen tai kansallis-konservatiivisen tai progressiivis-kansanvaltaisen tai minkä puolueen hyvänsä,--onko niitä vielä muita? Mutta minä sanon teille, että kaikki nuo puolueet ovat vaan eri nimiä samalle asialle. On ihan yhdentekevää, millä niistä tahtoo itseänsä kaunistaa. Asia pysyy aina samana, ja se on: muut pois ja minä sijaan! Ja ainoastaan nuorukaiset, niinkuin te, voivat kuvailla, että mikään maailmassa muuttuu siitä, että tämä tai tuo tulee vallan päälle. Mutta kokemus opettaa, että kaikki, jotka pyrkivät vallan päälle, ovat samallaisia ja pyrkivät sinne samasta syystä. Mikäs sitten olot muuttaisi.

Nuori herra kiihoittui niin, ettei hän voinut enää istua paikallaan. Hän lopetti kaiken keskustelun ja nousi muka katsellakseen ikkunasta.

Toinen huomasi menneensä liian pitkälle ja muutti samassa äänensä.

--Eipä siltä, sanoi hän, etten minä myöntäisi Kröijerin ansioita. Minä olen ensimmäinen ihailemaan häntä--personallisuutena. Ilman leikittä, minä luulen, että hän on tulevaisuuden mies,--niin, minä luulen, että hän aikaa myöten tulee korkeimpaan hallitukseen.

Hän oli melkeen liikutettu omista sanoistaan. Mutta katsahtaessaan ympärilleen hän huomasi, että joku mykistä kuulijoista veti vähän suutansa nauruun.

--Mutta--sanoi hän heti, ikäänkuin jatkaakseen edellistä ajatusta,-- siinä on yksi suuri "mutta". Kaikki riippuu nimittäin hänestä itsestään. Yksi väärä tai taitamaton käänne,--ja kaikki on hukassa. Yleisö on tarkkasilmäinen, ja se katsoo Kröijeriä kaikilta puolin.--

Kaikki katsahtivat häneen odottaen selitystä tähän kummalliseen loppuväitteeseen.

Mutta samassa saapui toinen apulaisista hengästyneenä odotushuoneeseen.