Part 4

Samuli muisti erään tapauksen, josta jo oli toistakymmentä vuotta aikaa. Oltiin lähdössä ulkoniitylle, Karjasaareen. Emäntävainaja toimitteli niittyeväitä, ja hän ja isäntä hommasivat työneuvoja veneeseen. Kun hän meni pirttiin, oli emäntävainaja voita rasiaan panemassa. Silloin syntyi kova riita äidin ja tyttären kesken. Serafiina ei olisi antanut panna voita evääksi kuin pienen rasian, mutta emäntä tahtoi panna täyteen sen suuren rasian, joka aina oli Karjasaareen niittyevääksi pantu. Serafiina itkikin kiukuissaan ja sanoi, että äiti oli niin runsaskätinen, että köyhdytti talon. Yritti jo kerran ottamaan emännältä isoa rasiaa pois, mutta silloin näki ensimmäisen ja viimeisen kerran emäntävainajan suuttuvan... Kun Serafiina sitten ulvoen meni pirtistä pois, sanoi emäntä Samulille:

»Tuli niin kummanluontoinen tuosta tyttärestä... ei väelle saisi antaa mitään... On aivan kuin sisarvainajani Matleena, joka hukkui naimattomana.»

Sen pitemmältä ei puhunut, mutta sen näki Samuli emännän kasvoista, että oli sydämestä asti tyttärelleen suuttunut.

Mietteissään oli Samuli poltellut tupakkaa monta piipullista, eikä hän vieläkään saanut päätetyksi, lähteäkö kotimökille vai jäädäkö yhä istumaan. Silloin tuli hänelle kummallinen aavistus mieleen. Jos nyt isäntä kuolee noin, ettei hän saa puhutellakaan, niin siinä se sitten on tämänkin talon elämä... Serafiina kai sitten tulee isännäksi...

Kuinka käy silloin hänen torpalleen, kun ei ole tullut niitä kirjoja tehdyksi?

Hänelle tuli siinä niin paha olla, ettei saattanut enää istuakaan, kun lisäksi muisti sen kansakoulurakennushomman... Serafiinahan oli ollut sillä kansakouluntarkastajalla kumppanina, kun Varpusmäessä kävivät.

Ajatuksissaan käveli hän ovelle, joka johti sisähuoneisiin. Hän koetti kädensijaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa.

Porstuasta kuului askeleita, ja Samuli astui sinne. Toinen piioista tuli juuri keittiöstä.

»Kuinkahan siellä isännän asiat ovat?» kysäisi Samuli.

»Nukkuvan kuuluu nyt», selitti piika. »Siellä on Alatörmälän vanha emäntä kumppanina Serafiinalla.»

Samuli käveli hitaasti kuistin läpi pihalle.

Pakkanen oli kiihtynyt. Koko taivaankansi oli tähdessä, ja pohjoisella taivaanrannalla liekehtivät revontulet kellertävänsinisinä väliin, väliin taas remahtaen kalpeana valomerenä koko pohjoisen taivaankannen yli. Joen rantoja kuului riittävän, jäähileet kulkivat virran matkassa hiljaista suhinaa ja rätinää pitäen. Piha oli kylmettynyt ja kova kuin kivi.

Oli jo varmaan puoliyön aika. Ei mistään kylän taloista näkynyt tulia. Samuli seisahtui hetkeksi pihalle ja katsahti joelle. Revontulet leimahtivat silloin keskitaivaalle suurena kalpeankellertävänä merenä, leviten nuolen nopeudella, muutellen muotojaan, taivaanrannasta toiseen. Pihaan tulvi omituista kalpeaa valoa, joka näytti liikkuvan, tummenevan ja kirkastuvan. Tähtien välke himmeni, ja suurten vaarojen huipuilla lännen alla näytti kuin alastomat laet sädehtisivät. Silmänräpäyksen ajan vilahti joen pinta himmeästi kullattuna juovana, joka tuli vuorien välistä pohjoisesta päin...

Samuli katseli ympäri taivasta, ja hänen mielessään hätkähti kummallinen pelko — kuin kuoleman pelko.

Mutta hetken perästä laimeni revontulten aaltoileva meri. Pimeä tuli, tähdet tuikkivat omalla valollaan, ja sinisenä viuhkana vilahtelivat vielä taivaan tulet kapenevassa kaukaisuudessa...

Samuli tunsi kylmän koskevan jäseniinsä, niin että leuat lotisivat. Hän lähti nopeasti kävelemään Varpumäkeen päin, mielessä omituinen, raskas paino ja sydämessä outo, hytkähdyttelevä pelko.

Hän oikaisi suoraan poikki peltojen. Ja hän päätti mielessään, ettei hän aamulla lähdekään Takasuolle, vaan tulee uudestaan, jos pääsisi isännän puheille... ehkä alkaa siitä virkistyä vielä...

Hän toivoi, että Liisa jo olisi ehtinyt nukkua eikä rupeaisi mitään tiedustelemaan... isännän sairaudesta ja niistä torpankirjoista... Ei tiennyt enää mitä vastata... kun yhdessä sepän kanssa aivan myötäänsä niistä puhuivat... Itse hän ei oivaltanut niin tärkeiksi koko kirjoja... Hän oli ymmärtänyt Törmälän puheista, että tällä oli paremmat kirjat Samulia varten varattuina...

»Olen minä sinun puoltasi muutenkin pitänyt... jonka kerran nähnet, jos elänet», oli sanonut.

Eikä Törmälä puhunut koskaan semmoista, jossa ei perää ollut. Kun vain olisi saanut itseltään kysyä, mitä tarkoitti.

Samuli oli saapunut mökkinsä luo ja arveli Liisan jo nukkuvan. Hän koetti astua kolistamatta sisälle ja vetää oven hiljaa kiinni, ettei Liisa heräisi.

Ja varmaan nukkui, koska ei mitään puhunut, kun Samuli rupesi kenkiä jalastaan riisumaan. Hyvä olisi, että nukkuisi.

Mutta Liisa makasikin valveilla ja alkoi tiedustella, mitä Törmälään kuului. Pappilassa oli kerrottu, että hyvin huonona sairaana oli isäntä, että pyrki hourailemaan. Jo oli rovasti mielipiteenään lausunut, että saattoi olla kuolemaksi, sillä taudin tulento oli ollut kova, ja semmoiset ihmiset, niinkuin Törmäläkin, jotka aina, koko ikänsä, olivat terveenä olleet, eivät tavallisesti pitkään sairastaneet. Ja kertoi Liisa vielä unia, joita oli kuullut pappilassa puhuttavan ja joiden mukaan kuoleman piti käydä vieraana Törmälässä.

Samuli muisti revontulten outoa leimuamista, joka oli hänestä näyttänyt ikäänkuin joltakin kuoleman enteeltä. Hän ei vastannut mitään vaimonsa puheisiin, sillä semmoinen kumma usko häneen tuli, ettei nouse enää Törmälä siltä vuoteeltaan.

Silloin alkoi Liisa taas vaivata niillä torpankirjoilla. Ja kun kuuli, että Serafiina oli estellyt isännän luo menemästä, niin melkein huutaen sanoi:

»Siinä oli nyt joku muu syy Serafiinalla, jonka vuoksi ei tahtonut sinua päästää.»

»Vasta oli päässyt nukkumaan... Minähän kysyin piialta», sanoi Samuli eikä enää vastannut mitään vaimolleen.

6.

Aamu oli kirkas ja huurteinen, ilma niin läpikuultava kuin parhaina huhtikuun aamuina. Kova pakkanen oli auringon noustessa ja syksyinen, kulonharmaja maailma valkoisen kuuran peittämänä. Kuin hopeahileissä kimalteli männikkö Varpumäen takana, ja vaarojen kupeilta paistoivat lehtipuut valkoisina kuin hääpuvussa.

Levottomana puki Samuli ylleen ja läksi Törmälään, Häntäkin oli vilustanut koko yön, ja olipa särkenyt ja kolottanut jalkojakin. Vatsakin oli taas näinä päivinä mourunnut, ja kipuja oli tuntunut, varsinkin aamupuoleen yötä.

Liisan epäilykset Serafiinaa kohtaan olivat tarttuneet häneenkin, ja nyt hän alkoi ymmärtää, kuinka tärkeät torpankirjat kuitenkin olisivat olemassa.

»Jos nyt niin on, että talo on Serafiinan, kuten kuuluvat puhuvan, niin kuinka käy, jos Serafiina alkaa isännöidä? Ei häneen ole luottamista, ei ole isäänsä tytär...»

Muitakin sekavia mietteitä risteili hänen päässään, kun hän aamukylmässä asteli Törmälään.

Kuistilla tulikin Serafiina vastaan ja selitti Samulin kysymykseen, että isä oli yhä huononemaan päin. Yöllä ei ollut tuntenut häntäkään, Serafiinaa, vaan oli houraillut yhtä ja toista.

Serafiina näytti todella surulliselta, oli valvoneen ja kärsivän näköinen.

Samuli sanoi, että hän tahtoi nähdä isäntää.

»Mitä Samulilla olisi asiana?» kysyi Serafiina ja katsoi Samulia silmiin.

Samuli ällistyi, ei osannut sanoa sitä eikä tätä. Mitä hän oikein aikoikaan isännän puheille?

»Kyllä minä Samulin saatavat maksan, jos ei Samulilla muuta asiaa ole», jatkoi Serafiina, kun Samuli ei muuta kuin katsella tuijotti.

Mutta yhtäkkiä, hänen siinä Serafiinan edessä kylmällä kuistilla seisoessaan vilusta hytkyen, hänet tapasi kummallinen raivo ja suuttumus. Ei tiennyt itsekään, mistä suuttui, mutta semmoisia kohtauksia oli hänelle sattunut välistä ennenkin, sen jälkeen kun oli tullut kivulloiseksi.

Ja mitään ajattelematta hän tempasi salin oven kahvasta kiinni, niin että lukko sinkosi paikoiltaan, ja melkein kiljumalla huusi:

»Porvarit ja verenimijät!... Miksei minua päästetä sisälle, kun täällä muutkin saavat käydä!»

Ja hän meni rohkeasti isännän kamariin.

Vasta kun pääsi sisälle ja näki sairaan vuoteessa, heräsi hän kuin unesta eikä ymmärtänyt hyvää huomenta sanoa naapurin emännälle, joka istui vuoteen vieressä.

Isäntä makasi selällään, harmaja tukka ja parta kuin pienenneinä entisestään, silmät syvällä kuopissaan ja kuoleman kalpeus kasvoilla. Samuli jo luuli häntä kuolleeksi ja rupesi vapisemaan kuin kahila, kädet ja jalat kummallisesti notkahdellen ja väsyneillä, kuluneilla kasvoilla hirvittävä kauhistus.

»Ei taida isännästäsi enää olla tähän maailmaan...» Samuli tuijotti emäntään, mutta ei ymmärtänyt mitään. Silloin sairas avasi silmänsä, ja kun hänen katseensa osui Samuliin, näytti silmien ilmeessä olevan täysi järjen valo, mutta se sammui melkein heti kun oli syttynytkin.

Samulikin alkoi tointua, vapiseminen lakkasi, hän katsoi istuinta ja istui väsyneesti ja huoaten, niinkuin olisi viikon tehnyt työtä yhteen menoon. Ja vähitellen alkoi hän ymmärtää, että kuolema oli lähellä, — eikä enää muistanut, mitä varten oli tullut, vaan pillahti itkuun kuin pieni lapsi.

7.

Tänä syksynä näytti talvi tulevan taakseen katsomatta.

Yöpakkasia jatkui, maa kylmettyi, järvet jäätyivät, ja jänkkien yli kantoi ruostejäinen iljanko. Auringon kilo oli viileää ja vaalennutta ja sen lämpöinen säde kuin jäähtynyttä. Luonto valmistautui pitkän talven varalta, ja alaston maailma vartoi lumen valkoista vaippaa peitokseen.

Ja se tuli. Pilvien pimeät ovet avautuivat selkoselälleen, ja suurina valkoisina hiutaleina putoili lumi ikävöivän maan kamaralle.

Törmälän isäntävainajan hautajaisista saakka oli Samuli sairastellut. Sisusvika olisi parannut, jos olisi ollut semmoista ruokaa syödä kuin lääkäri oli määrännyt. Samuli oli nimittäin käynyt viimeinkin piirilääkärin puheilla, kun tämä matkusti pitäjän läpi. Piimää ja perunoita oli kokonaan kieltänyt syömästä ja antanut kahdenlaiset lääkkeet. Ne vaikuttivat sen, että kipu ja polttaminen taukosivat ja tuli julma ruokahalu, jommoista ei ollut tuntenut sitten kun nuorena miehenä. Mutta mistä otti verekset lihat ja kalat, munat ja muut kalliit ruuat? Ja kun nälkäänsä sitten kiskoi piimää ja perunoita lappoi, niin sama peli kuin ennenkin alkoi sisustassa. Lääkkeetkin loppuivat, eikä uusia enää ollut varaa ostaa. Mutta lisäksi alkoi taas kolotuskin sääriä vihloa ja särkeä, niin että huutaa piti, kun liikuttikaan jalkaansa. Molempien jalkojen sääriluita repi kuin hohtimilla, ja välistä karkasi kipu päähänkin, ohimoille ja takaraivoon.

Hän ei ollut kyennyt moneen viikkoon ulkotöihin. Pirtissä yritteli minkä mitäkin, teki astioita ja vasuja niinä päivinä, joina kykeni pystyssä olemaan.

Syöminenkin alkoi vähetä, eikä ollut enää Törmälästä mitään saamassa ojankaivuustakaan. Koko säästö, jolla oli aikonut Rantalan riihenkehän navetaksi ostaa, oli kulunut ja huvennut ruokaan ja lääkkeisiin nyt sairastamisen aikana. Liisa oli kerännyt kaikki pienet saatavansa kylästä, ja moni armelias ihminen oli lahjoittanut ruuan apua.

Kolkko, pitkä talvi oli edessä purevine pakkasineen.

Melkein ilmeetön oli Samulin silmä, kun hän sivuikkunasta katseli alas kylälle, johon pirtin edestä lähtivät jäljet Liisan askelista ja kelkan jalaksista vasta tuiskunneessa lumessa. Samulin vanhat solakengät oli Liisa vetänyt jalkaansa ja ottanut kelkan, johon piimäpytyn oli köyttänyt, matkaansa. Kelkan jäljet juoksivat sievinä viivoina molemmin puolin Liisan askelten jälkiä. Samuli tuijotti pitkin latua, joka vei Törmälään...

Hän kykeni nyt olemaan liikkeellä, oli pannut vaatteet päälleen ja kengät jalkaansa. Oli kyennyt pirtin päässä pilkkomaan pikkupuita ja hommannut tulen lieteen — kumppaniksi — huvikseen, vaikkei ollut mitään keittämistä. Nyt hän, kun iloinen tuli paloi, oli vetäytynyt ikkunan pieleen nähdäkseen, mitä kylällä hommailtiin. Mutta muissa asioissa pyörivät hänen ajatuksensa... siinä, jossa jo monta viikkoa olivat pyörineet...

Öisin häntä oli valvottanut. Eivät sitä kivut yksistään tehneet, vaan myös huolet. Häneen oli jäänyt kumma usko, että Törmälä oli jotakin hänelle testamentannut ... tämän pirtin omaksi ja maata ympäriltä... Niin oli hän ymmärtänyt Törmälän puheet. Sillä siihen suuntaan oli vainaja monasti viitannut pitkän yhdessäolon aikana, vaikkei koskaan ollut selvästi sanonut. Mutta hän oli aivan varma, ettei Törmälä turhia puhunut.

Liisaan oli tarttunut sama usko, ja seppäkin oli alkanut uskoa, kun Samulilta kuuli mitä Törmälä oli puhunut...

— Sieltä pitäisi vainajan papereista löytyä joku plakaatti, jossa selitetään, että Varpumäen torppa maineen mökkeineen on Samuli Kosken... ettei siihen saa kansakoulua rakentaa eikä... niin, ettei tässä ole muuta isäntää kuin minä, — mietiskeli hän ja kylälle silmäili.

Sillä tänään oli nyt Törmälässä pesänkirjoitus vainajan jälkeen. Sinne saivat kaikki mennä asioitaan ilmoittamaan, sekä velkojat että velalliset.

Liisa oli myöskin lähtenyt kuuntelemaan, olisiko vainaja jättänyt Samulia varten testamenttia. Uteliaisuudesta oli seppäkin mennyt, vaikkei hän tosin ollut mitään talosta saamassa eikä sinne antamassa. Samulin testamenttiasian vuoksi oli lähtenyt.

Päivä oli jo puolessa, mutta ei näkynyt Liisaa vielä takaisin tulevaksi. Samuli alkoi käydä levottomaksi, ja hänen ajatuksensa risteilivät kuin tulessa...

Itseään syytti, kun ei ollut tullut torpankirjoja tehdyksi. Muisti sepän ja Liisan puheita, ja niin paha tuli olla, ettei yhdessä kohden pysynyt... Muistui siinä mieleen taas Paavo-Eemelikin, joka oli mennyt kuin jään alle eikä mitään olostaan ilmoittanut...

— Ei tainnut miehen tapoja ottaa poika, koska ei takaisin kuulu eikä mitään tietoja lähetä.

Pirtin ikkunan alla tirskui talitiainen, väliin seinään lentäen. Siinä ilvettään piti.

»Äss-tii-tii-tii» hoki ja päristeli siinä kahakäteen ikkunan ohi.

Samuli vihasi tiaisia. Ne olivat aina onnettomuutta ennustaneet, kun tielle tirskumaan tulivat. Kerrankin — hän muisti — kun ajoi metsätietä Törmälän hevosella. Reen nokkapajulle lensi tiainen tirskumaan, ja vaikka hätyytti siitä pois, niin tuli aina uudestaan. Ja kuinkas kävikään? Hän löi kirveellä ihan läpi jalkapöydän ja sai maata kevääseen asti... Niin oli käynyt silloin, ja aina oli joku vastus tullut, kun tiainen tielle sattui tai matkan varrella seurasi.

»Äss-tii-tii-tii» yhä hoki ja siriteli.

— Mitä nyt tirskuneekin, mutta ei hyvää nytkään tiedä, kun pirtin seinään iskee kuin mikäkin kissa.

Vasta iltapimeällä palasivat Liisa ja seppä.

Seppäkin tuli Liisan matkassa pirttiin.

Samuli näki heidän kasvoistaan, ettei ollut löytynyt minkäänlaista testamenttia.

»Oikeassa ovat ihmiset olleet, kun ovat sanoneet, että Serafiinan on talo», sanoi Liisa aluksi, päästellen villahuivia vyöltään.

»Joko siellä pesänkirjoitus päättyi?» kysyi Samuli seppään päin kääntyen.

»Jo päättyi.»

»Jo päättyi», vahvisti Liisa. »Ei sanaakaan mainittu sinusta tai tästä torpasta siinä Serafiinan kauppakirjassa...»

»No etkö sinä tiedustanut testamenttia?» kysyi Samuli ja nousi seisomaan.

»Kaikki testamentit vielä! Hourinut on Törmälä-vainaja tai muuten sinua, hupsua, houkutellut, että sai työssä pysymään.»

Mutta vaikka asia oli päättynyt näin nolosti ja kaikki toiveet rauenneet, ei Liisa, kumma kyllä, mellastanut puoltakaan siitä kuin ennen.

»Mutta on siinä yksi pykälä, joka on vähän kumma pykälä», alkoi nyt seppä, ja sepän äänestä ja kasvoista ja Liisan liikkeistä Samuli oli hoksaavinaan, ettei asia juuri niin pahoin tainnut ollakaan.

»Kerro sinä, seppä!» kehoitti Liisa. »Paremmin osaat selittää kuin minä.»

Seppä aloitti:

»Tapasin aamulla ensiksi toisen piioista, Lyytin. Lyyti käski minua nurkan taakse ja sanoi, että hänellä on niin paha olla erään asian takia, joka koskee Koski-Samulia. Ja vaikka minä en mitään kysynyt, niin kertoi. Sanoi olleensa valvomassa isäntävainajan kanssa samana yönä, jonka iltana Samuli oli pirtissä käynyt. Yöllä oli isäntävainaja ikäänkuin herännyt unesta ja puhunut Samulista, Varpumäen torpasta, Takasuon niitystä, lehmistä ja testamentista... Viimeksi oli kysynyt Samulia, että hänen tarvitsisi puhua... Silloin oli Serafiinakin, joka jo oli nukahtanut tuolille, herännyt ja sanonut: 'Nyt isä taas alkaa houria.'»

Seppä kertoi sen nauravin suin ja silmin.

»Johan minä olen sanonut!» tokaisi Samuli ja katsoi Liisaan ikäänkuin asia olisi jo aivan selvä.

Ja selvältä se tuntui Liisastakin.

Istuivat hetken ääneti, niin seppä virkkoi:

»Mahdollista on, että Törmälä-vainaja on tehnyt jonkun testamentin Samulin hyväksi, mutta yhtä mahdollista on, että vasta aikoi tehdä, koska ei suinkaan arvannut kuolemansa niin likellä olevan...»

»No mutta entäs Lyytin todistus!» vastusteli Liisa.

»Sekin riippuu siitä, miten oikeudessa muistaisi ja miten oli ymmärtänyt, — selvä ei asia ole läheskään», selitti seppä.

Mutta Samulin ja Liisan mielestä se oli aivan selvä.

»Eihän sitä, hyvät ihmiset, testamenttia ollut olemassakaan!» huomautti seppä.

»Olkoon olematta, vaan onpahan maininnut Lyytille, että testamentti», tenäsi Samuli seppää vastaan.

»Niin, on puhunut testamentista, vaan sanoiko, että on tehnyt vai että aikoi tehdä, sitä ei Lyyti sanonut ymmärtäneensä», tivasi taas seppä. »Ja jos ei nyt löydy testamenttia, niin...»

»Sen täytyy löytyä!» kivahti Samuli niin varmasti, että silmät säkenöivät. »Törmälä-vainaja ei valehdellut.»

Ja puoleen yöhön asti naapurit puhelivat siitä, mitä Törmälän pesänkirjoituksessa oli tapahtunut.

8.

Mutta testamentista ei kukaan tiennyt mitään.

Seppä kävi lakia tuntevien miesten puheilla ja kuljetti Lyyti-piikaa matkassa, todistustansa selvittämässä. Mutta lakimiehet, nimismies, molemmat papit ja Horslunti, joka oli ikänsä käräjiä käynyt, sanoivat, ettei Lyytin todistuksesta ollut mihinkään ja ettei semmoisesta asiasta kannattanut ruveta käräjöimään.

Seppä oli kuitenkin luvannut tehdä parhaansa turvattomien naapuriensa hyväksi ja mietti yksin asiaa. Hän oli tullut siihen käsitykseen, että Horslunti ehkä ottaisi asian ajaakseen, mutta olisi pitänyt olla puhdasta rahaa heti asiamiehelle antaa. Mutta mistäs Samuli-parka rahat otti?

Seppä ei kuitenkaan vielä jättänyt asiaa.

Paha on köyhän käräjöidä, mutta mietitään vielä», lohdutteli hän Samulia ja Liisaa.

Seppäänkin oli juurtunut semmoinen usko, että Törmälä oli jonkun lahjoituksen tehnyt. Antanut torpanmaan ja ehkä muutakin. Pirtin ainakin — sekään ei ollut Samulin — ja kukaties lehmänkin.

Samulin elämä kävi kuitenkin päivä päivältä huonommaksi, kun itse ei kyennyt mitään ansaitsemaan ja viisi suuta oli ruokaa tahtomassa. Liisa kulki talo talolta vaatteita pesemässä niinkuin oli elinaikansa kulkenut, paleltuen niitä viruttaessaan jääkylmässä avannossa keskellä jokea. Ei ollut enää terve Liisakaan, jalat usein ajettuivat ja käsiä särki.

Törmälän Serafiina oli kuullut Samulin hädästä ja lähetti milloin mitäkin syötävää. Ei Serafiina sentään niin sydämetön ollutkaan kuin Samuli oli uskonut.

Samuli ja Liisa olivat testamenttitouhussaan unohtaneet koko kansakouluasian, mutta saivat pian siitä kuulla.

Kulki ympäri kylän tietona, että kansakoulujuttu nyt oli lopullisesti viranomaisilta tullut ja koulun paikaksi päätetty Varpumäki.

Ja muutaman päivän kuluttua alettiin Samulin pirtin ympärille vedättää kiviä, hirsiä ja lautoja. Rakennustöihin piti ryhdyttämän heti kevään tultua.

Silloin tuli Serafiinakin Alatörmälän emännän kanssa käymään Samulin pirtillä, ja hänellä oli tullessaan monenlaisia ruokatavaroita.

Onneksi oli Liisa poissa kotoa ja Samuli makasi tuskissaan vuoteella.

Serafiina selitti laajasti, ettei hän suinkaan olisi tahtonut Samulille pahoin tehdä. Mutta hänen oli pakko. Velkoja oli pesänkirjoituksessa ilmaantunut niin paljon, ettei tiennyt, miten selviäisi. Huolta oli hänelläkin.

Nyt kun tarjottiin niin hyvä hinta tämmöisestä pienestä mäen kumpulasta, joka lisäksi oli kivikkorovaa, niin oli hän arvellut, että olisi paras nyt myydä ja rahat panna velkaan.

Samuli saisi kyllä torpan paikan muualta, jos tahtoi.

Ja kevääseen asti saisivat tässä asua.

Samuli kuunteli melkein välinpitämättömänä Serafiinan puhetta. Häneltä katosi aina elämisen halu, kun tuskat oikein ruumista repivät.

»En tiedä», huokasi hän Serafiinan puheisiin. »Kun saisi kuolla pois!»

Mutta sitten hän yhtäkkiä nousi istumaan sängyssään ja sanoi:

»Ei tähän vielä mitään rakennettaisi, jos isäntävainaja eläisi — vaikka olisivat olleet velat vielä suuremmat...»

Serafiina ja Alatörmälän emäntä sanoivat hyvästi ja lähtivät pois.

Niinä päivinä touhusi seppä testamenttiasiassa, niin ettei joutanut mitään muuta hommaamaan. Hän tiedusteli, eikö kukaan kylällä ollut sattunut kuulemaan asiasta, eikö Törmälä koskaan ollut kenellekään maininnut, että hänen piti muistaa Samulia... ahkerinta ahkerista miehistä, joka hänenkin talostaan oli talon tehnyt...

Sen tiesi moni, ja monelle oli Törmälä Samulia kiittänyt, mutta testamentista ei ollut koskaan mitään puhunut. Törmälä ei koskaan puhunutkaan salaisimmista asioistaan, ja vähäpuheinen oli muutenkin aina ollut.

Seppääkin alkoi epäilyttää koko asia, ja hän uskoi jo, että testamentin olemassaolo saattoi todellisuudessa olla Samulin omaa mielikuvitusta.

Mutta köyhyys yhä ahdisteli Samulin perhettä, ja Samuli itse näytti kuihtuvan siihen paikkaan. Laiha oli jo ennestäänkin, mutta nyt oli mennyt, ettei ollut muuta kuin luut ja keltaista, kurttuista ja kuivaa nahkaa niitä peittämässä.

Ei kyennyt enää pirtistä ulos. Olisivat jo paleltuneet pirttiinsä, ellei seppä olisi auttanut. Samulin oli vallannut jonkinlainen välinpitämättömyys, joka näytti enenevän sitä mukaa kuin hän laihtui ja kuihtumistaan kuihtui. Toivo paremmista päivistä oli melkein kuollut, mutta elpyi aina niinä päivinä, joina seppä kävi testamenttiasiasta puhumassa. Mutta vaikka köyhyys ja puutteet ahdistivat, ei Liisakaan enää Samulia haukkunut, vaan kohdisti kiukkunsa muihin ihmisiin. Kylällä näet ei kukaan uskonut koko testamenttijuttua, vaan otaksuttiin Samulin sen itse miettineen, omituinen kun aina oli ollut. Ja nyt kivulloiseksi tultuaan oli entisestäänkin löyhtynyt.

Niin kului aika, ja sydäntalven pakkaspäivät ahdistivat kylmällään ja pimeällään köyhää perhettä.

Mutta eräänä iltana, kun seppä jo oli laskeutunut makuulle ja piippua poltellen odotteli eukkoaan viereensä, sanoi eukko, Juliaana:

»Sikseen taisi jäädä se testamenttiasia?»

Seppä poltteli piippuaan, ja vasta kun Juliaana oli viereen tullut hän vastasi:

»Kyllä minä parhaani olen koettanut, mutta ei taida siitä asiasta koskaan selvää tulla.»

»Sen testamentin vuoksi, ja kun nyt mökkikin viedään, se Samulikin sentään noin huonoksi on mennyt ... murehtii niin... Eihän hänessä enää ole kuin haamu», puheli Juliaana.

»Niin, nälkäänkin siihen kuolevat tänä talvena», lisäsi seppä.

»Niin kai käypi... vaan auttakoon köyhäinhoito.»

Olivat hetken hiljaa, niin Juliaana kysyi:

»Uskotko sinä Törmälän tehneen mitään testamenttia Samulille?»

Hetken päästä seppä vastasi:

»Minä olen paljon sitä asiaa miettinyt. En usko Samulin puhuvan turhia, ja jos Törmälä on niin sanonut kuin Samuli muistaa, niin minä uskon, että ainakin on vainajan tarkoitus ollut Samulille edes tuo torppapahainen antaa. Liekö sitten ehtinyt tehdä minkäänlaista kirjaa, kun niin äkkiä sairastui ja kuoli? Samuli ja Liisa kyllä vieläkin uskovat, että testamentti on olemassa...»

»Niin minäkin uskon», sanoi Juliaana varmalla äänellä.

Seppä vilkastui. Juliaana ei ollut testamentista ennen huolta pitänyt.

»Niin minä vain uskon», vakuutti Juliaana, kun seppä katsoi häneen kysyvästi.

»Mutta eipä sitä ole missään näkynyt, vaikka muut plakaatit ovat löytyneet», tenäsi seppä.

»Hm», pani Juliaana. »Onhan se voitu kätkeä täi hävittää...»

Seppä tuijotti vaimoonsa aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä sanoi.

»Kätkeäkö? Hävittääkö?» sanoi hän.

»Niin. Etkö sinä sitä ole ajatellut...?»

»Kuka sen olisi kätkenyt? — En minä sitä ole ajatellut...»

»Se, jolle siitä on hyötyä. Sinäpä olet aika tolvana mieheksi!»

»Serafiinako?»

Seppä hyppäsi ylös vuoteeltaan ja näytti kuin olisi saanut sähköiskun.

»No, nyt minä ymmärrän! Etten tuota ennen ole ajatellut! Mutta ei sitä ole kukaan muukaan hoksannut kuin sinä... Kun ei Samulikaan!»

Hän aikoi heti lähteä Törmälään ja ottaa Serafiinan ahtaalle.